Part 3

— Ja ne Sepeteuksen pojat, ne olivat sitten niin kun näitä Harri-veljeksiä.

Harri-veljekset kävivät punaisiksi vihasta, sillä alinomaa oli Leviämaa heitä ärsyttämässä. Kun sitten mentiin hevosia illastamaan, syntyi aivan tuima käsirysy, kunnes isäntä joutui erottamaan. Renkien tappelu ei kuitenkaan koskaan ollut vereen asti menevää: käytiin vain toisen housunkauluriin tahi läimästiin kämmenellä naamaan. Korkeintaan heilui apekeppi.

Leviämaa osasi omaksi huvikseen ärsytellä Harri-veljeksiä monin tavoin. Toisella heistä oli jo akka, joka asui saunanperässä olevassa kamarissa.

Oli jo kevät, ja rengit hakkasivat halkoja rantteella. Leviämaa oli taasen saanut mieleensä aatteen, hokien sille akottuneelle Harrille alituiseen, kymmenet kerrat ja väsymättä:

— Jo sinulla on ruma akka!

Tätä lausetta hän kertasi ikäänkuin säestykseksi kirveen iskuille visaisiin koivupuihin. Viimein Harri lähti liikkeelle, haki tallista marhaminnan ja meni pieksämään akkaansa. Varmaankin akalla oli miettimistä, että mistä tämä kuri tuli.

Myöskin Taneli mietti tätä tapausta paljon: epäilemättä oli Harri-rengillä luja usko siihen, että kurista on kaikelle lihalle apu, koska luuli akkansakin sillä kaunistavansa...

Mutta myöskin siitä uskonasioista puhelevasta eläkevaarista saattoi olla huvia, kun hän joskus hairahtui ryyppyhommiin. Hänellä oli omituinen pieni rakennus kartanon laidassa, verstas, jossa hän teki puutöitä. Häneltä oli akka kuollut jo vuosia sitten ja eli hänessä vielä harine ottaa uusi. Ryypyksissä ollessaan hän oli sen antanut tiedoksi ja naapurikylissä puhelivat hänen puhemiehensä sopiville naisihmisille emännän paikasta.

Eräänä kesäisenä päivänä joku tällainen morsiamen tarjokas saapui puhemiehineen katsomaan taloa, sulhasta ja tämän olosuhteita. Päivä oli helteinen ja ukko pienessä humalassa höyläili saavin kimpiä pelkkä piikkoinen paita yllä. Niin tulivat sitten puhemies ja emännän ehdokas. Naisihminen vähän oudosteli ja ujosteli ukon asua.

— Tpry, tpry, kutsui juovusten käsissä paitasillaan heiluva ukko morsiantaan, kuten vasikkaa. Mutta morsian suuttui ja lähti heti takaisin ja sen erän perästä ei niitä enää käynytkään. Toisinaan, ryypättyään, ukko itse sai halun lähteä riijuumatkoille ja hekotteli valjastaa hevosen. Kerran renki Leviämaa antoi hänelle suuren, sarvekkaan jäärän hevoseksi. Ukko olikin niin sekaisin, että se meni täydestä ja pelehti jäärän kanssa valjastaakseen sen ihmisten iloksi pihamaalla puolen sunnuntaista päivää. Piiska kädessä hän heilui ja kirosikin, ja valkoinen parta kuin hampputukko vipatti leuan päässä hauskasti. Viimein suuttunut jäärä töytäsi hänet sarvillaan kumoon ja ukko kannettiin nukkumaan.

Seuraavana päivänä hän oli jälleen selvä, luja ukko ja puheli ruokapöydässä raamatullisia.

* * * * *

Tanelilta kuluikin puolen vuosikymmentä siinä Kivitalon tanhuvilla, ja hänen runkonsa kasvoi miehen mittaiseksi ja jäsenensä vahvistuivat. Hän oli jo silloin täysi mies, kaikkiin rengin töihin pystyvä, monien renkaan muotoisten työpäivien sitkistämä. Ne päivät voivat joskus tuntua ikäviltä ja liian lukuisilta. Saattoi joskus tulla mieleen, että ehkä olisi ollut toisenlaista, helpompaa, olla siellä tietäjän talossa renkinä, kenties ottopoikanakin. Aikoipa hän erään kerran vielä käydä Syinmaan ukon puheilla, mutta aikomukseksi se jäi. Ehkäpä ei tietäjä olisi häntä enää tarvinnutkaan. Ja mitä olisi siihen sanonut äiti, joka sieltä Hotakasta käsin piti yhä silmällä hänen elämäänsä ja olosuhteitaan.

Vanhin veli oli jo akottunut mies, eli ja isännöi kotitalossa. Nuoremmalle, Tanelille, ei olisi siellä enää koskaan sijaa. Hänen oli otettava turvansa maailman leipiin.

Kivitalon leivän ääressä oli häneltä nyt mennyt puolenkymmentä vuotta. Ja Kivitalossa istuttiin leivän ääreen otsa hiessä. Huvituksia ja ilonpitoa ei siellä suvaittu, paitsi mitä konu renkimies Leviämaa sai sitä aikaan niinä vuosina, jotka hän talossa palveli, ja mitä raamatullinen eläkemies sitä ryypyksissään ollessaan totuudessa harrasti. Joskus Taneli saattoi jo karata yötansseihin, joita pidettiin suruttomissa taloissa. Siellä oli hauska istua nurkassa ja kuunnella, kuinka pelimanni Näpin viulu soi. Tahi hän puhalsi pilliä naama mustanpuhuvana pinnistyksestä. Rengit ja piiat tanssasivat totisesti ja hartaasti, hiki päässä. He tekivät sitä kuin työtä, joskus aina aamutunneille saakka, jolloin palkkapiian piti olla valmis kyyristymään naudan kupeeseen ja rengin tarttumaan vetojuhdan ohjaksiin. Ihmislihan piti olla silloin lujan, jos mielit olla nuori ja huvitusta halaavainen.

Välistä miehet näissä tanssipaikoissa nauttivat viinoja ja olivat silloin kärkkäät rakentamaan riitaa. Tapeltiin, lyödä rojautettiin toisiaan housun kaulurista lattiaan. Kerran keskenkasvuinen Taneli sai kivuta tanssipaikassa uunille, kun väkijuomilta liikutetut miehet ryhtyivät tyhjentämään tupaa, ja vahvavoimaiset pistelivät heikompiaan penkin alle.

Monasti ei Taneli vielä tanssipaikassa käynyt, sillä sinne piti mennä salavihkaa ja karkaamalla. Kivitalon isäntä kun siitä mukisi. Tosin hän sanoi siitä muuten vähät välittävänsä, mutta kun palvelijat hyppäävät yöt, niin ne nuokkuvat päivät. Äiti taasen otti sen sielun ja autuuden asian kannalta ja puhella säkätti siitä pojalleen paljon ja kiivaasti, milloin kuuli tämän ilopaikoissa käyneen. Kuten hän kutsui näitä tanssitilaisuuksia.

* * * * *

Mutta näihin aikoihin kylän asukkaat alkoivat kokoontua myöskin muissa mielinouteissa: ei etsimään hetken iloja viinatilkoista ja tanssin jytinästä. Tarkoitus oli olla nyt totisena ja murhemielellä, että ilonhetket varautuisivat tuleviin aikoihin, sinne tuntemattomiin, outoihin seutuihin kuoleman mustan virran taakse. Innolla alettiin nyt ahertaa hengellisiä, tehdä työtä autuuden asian eteen. Ei tyydyttänyt enää papin kuuleminen, kirkossa käynti ja ehtoollisryypyn ottaminen. Jopa jotkut katsoivat kirkkopapin virkaherraksi, joka teki vain leipätöitä. Voimallinen ja ylenpalttinen uskonnollisuuden henki oli puhaltautunut liikkeelle. Kansa heräsi, havaitsi makaavansa synnin lätäkössä, sai ahdistuksen ja hädän sielunsa takia, jonka olivat kuulleet asustavan ihmisen lihojen ja luiden seassa. Se oli kallis kapine. Se ansaitsi tulla taidolla hoidetuksi, että se kerran pääsisi yljän hääpöytään siellä tulevaisessa maassa.

Saarnamiehiä ilmaantui kylään, vanhahtavia, pyhiä miehiä, joiden päälaki hohteli paljaana ja leuassa kasvoivat pitkät partajouhet. He julistivat sanaa mustissa, pirteissä ja sanat sattuivat. Vaimoihmiset tulivat ensin synnintuntoon ja tekivät parannusta ja sitten vakaat miehetkin, isännät ja talonmiehet, jopa joku torppari ja renkimieskin. He ottivat uskon ristin kantaakseen.

Kivitalonkin haltijaväki teki parannuksen, samoin vanhempi Harri-veljeksistä. Isäntä ei enää kironnut kuin joskus kiireen tullen tiukkapaikoissa. Joka tapauksessa hän koki hillitä itseään, jopa mällinesteen valumistakin leuan sängelle. Mutta vähäisiltä näyttivät ainakin aluksi uskon aikaansaamat ulkonaiset muutokset. Köyhältä kiskaistiin sama tiukka penninki perunakapasta ja piimäkannusta, äkäisesti tiuskittiin palvelusväelle ja pahajuonista kakaraa pieksettiin entistä enemmän. Se tapahtuikin Jumalan mielinouteeksi.

Mutta totisena istui kivitalolainen seuroissa emäntänsä rinnalla, totisena ja huuli tönössä. Olivatpa seurat joskus hänen omassa pirtissäänkin, vaikka hänen sääliksi lienee käynytkin, että piti silloin ruokkia saarnamiehiä. Ne olivatkin syöläitä piikojen mielestä. Ihmeen paljon he ahtoivat sisäänsä sianlihaa pyhää henkeä täynnä oleviksi miehiksi. Nykyjään kivitalolainen saattoi usein muistuttaa palvelusväkeäänkin siitä, että nämä niin surutta elivät tätä maailmaa. Mutta eipä hän kutsunut heitä kuitenkaan herätystä kuulemaan edes silloin, kun hartauskokous oli omassa talossaan. Siitä olisi työaika lyhentynyt. Itse isäntä istui saamassa sielulleen ravintoa seuratuvassa, mutta palvelijat saivat tehdä töitä kuten ennenkin.

Olipa kerran taasen kiertävä saarnamies saapunut kylään, ja Kivitalossa pidettiin sitten seuroja. Oli talvinen ilta. Taneli ja Leviämaa olivat juuri tuoneet halkokuormat ja purkivat niitä pirtin päähän pinoon. Sellainen oli tapa siihen aikaan. Halkoliitereitä ei ollut, ja pirtin seinän vierestähän puut olivat nopeasti saatavissa. Toinen Harri-veljeksistä istui pirtissä saarnaa kuulemassa. Mutta Leviämaa sanoi, että maalliseksi vahingokseen hän siellä hengellisiä herkkuja nautti. Menetetty työaika vähensi hänen palkkaansa.

Leviämaalla oli aina koiruus mielessä. Niinpä hän nytkin sanoi Tanelille:

— Pistetäänhän puut rapsakasti pinoon, että saarnamieskin huomaa, kuinka huonoa heidän olisi herraa kiittää, jos eivät syntiset lämmöstä huolehtisi.

Niin he iskivät halkojen päitä ankarasti seinään, että koko rakennus tärähteli, saadenkin aikaan sen mitä Leviämaa oli tarkoittanut. Sanankuulijain ja piammiten sananselittäjänkin ajatukset johti jyrisevä työnteon ääni maallisiin. Saarnamies sanoikin pian:

— Jos isäntä käskisi ne työmiehet sieltä kuulemaan, sillä sana ei taitaisi tehdä niille pahaa. Heidän työnteossaan on ylimielinen öykkärin ääni...

Niinpä isäntä tuli portaille ja sanoi, että tulkaapa miehet kuulemaan sananselittäjää. Puretaan ne kuormat sitten aamulla.

Rengit tekivät kuten käskettiin, astuivat pirttiin ja etsivät sijansa penkin nokalta. Pirtti oli täynnä sanankuulijoita. Likellä pöytää uskovaisia, parannuksen tehneitä, mutta ovensuun puolessa suruttomia, nuoria piian tuikkuja ja pojan jääriä, jotka eivät vielä kyllikseen ole ehtineet päästä maailman makuun. He etsivät vielä lihan iloja ja elämän koreutta. Unisena ja yksitoikkoisena vieri pöydän takana istuvan saarnamiehen ääni ylitse hämärän pirtin. Hän puhui synninsitkaasta ihmisluonnosta ja Jumalan pojan kalliista haavoista, ja vakaasti ja hurskaasti kuuntelivat vöyräiden talojen haltijaväet, kuuntelivat tahi nuokkuivat penkeissään.

Mutta äkkiä saarnamies hiiltyy hengessään, tuohtuu, kiskoo innostusta. Hänen sanoihinsa tulee ikään kuin sateen kiivautta ja rakeitten raskautta:

— Meidän tähtemme nostettiin Jumalan poika puuhun, meidän takiamme iskettiin raaspiikit hänen jäseniinsä, ruosteiset naulat raskaalla vasaralla...

Jopa uilahtaa joku vaimoihminen itkuun, katkeran-haikeaan ja ulvahtelevaan, ja pian yhtyy siihen toisia ääniä. Heidän sisässään lienee hätää ja tuskaa synnissä nuhraantuneitten sielujen puolesta. Mutta kevytmielisesti kurkistelevat nuoret ovensuussa, ja joku vakaa isäntämieskin havahtuu penkillään: Mitä tapahtuukaan, kenen sielua hätä ja itku kirkastaa...

Hetken täyttää pirtin itkijöiden ulina ja nyyhke, jonka seasta vain vaivoin voi kuulla saarnamiehen korotetun äänen. Mutta eihän ihminen voi enempäänsä itkeä, eikä nauraakaan. Kaikesta on lakattava aikanaan: tanssi lopetettava, kun ei enää kuulu pillin ääntä. Saarnamiehen innostus laskee, puhe tyyntyy uniseen tasaisuuteensa ja itkukin jo vaimenee.

Ilta kului, virsi veisattiin, rukous luettiin ja väki hälveni. Joku oli ehkä saanut sieluunsa rauhan, lohtua ja lievitystä. Kivitalon huonekunta nukkui raskasta unta.

Mutta jo kello kolme oli isäntämies hereillä. Kelteisillään hän käveli, päre hampaissa, ja töytäsi renkejä olkapäähän:

— On purettava ne halkokuormat, että joutuu aikanaan uusia hakemaan.

Vähäiset olivat päälle näkyvät uskon vaikutukset tässä isännässä. Leviämaa katsoikin kohtuulliseksi puhua takapuolella hänestä, että usko ei ollut vaikuttanut Kivitalon isännässä enempää kuin paljas vesi. Ei se mies muka tuntenut Jumalaa enempää kuin nupo sonni.

* * * * *

Myöskin Tanelin äiti, Hota-Leena, oli tehnyt parannuksen ja oleskeli usein Kivitalossa uskonsisariensa ja veljiensä parissa ja puheli silloin alituiseen pojalleenkin parannuksen teon tarpeellisuudesta. Mutta Taneli oli penseä ja välinpitämätön. Hän ei ymmärtänyt hölynpölyä koko hommasta.

Sitten Leviämaa puheli hänelle seuraavaan suuntaan:

— Rupeahan, poika, vain uskoon, ja minä rupean myös. Ehkä siitä olisi jotakin apua ja lievennystä tähän nykyiseen elämäänkin, ehkä tipahtaisi sen turvin jokin liika ruuan muru, jokin kuppi kahvia siunatuilta uskonveljiltä. Ehkä tämänkään talon töissä heränneellä miehellä ei olisi niin tulipalokiirettä kuin syntisellä.

Hän alkoikin puhua talonväelle ja muillekin jumalisia ja pian tuli tiedoksi, että hän ja Taneli olivat uskoon kallistumassa. Tämä tieto tuottikin heille jonkin ylimääräisen kahvitilkan. Mutta oikeaan parannuksen tekoon, vanhurskasten kaulaan nousemiseen, he eivät ryhtyneet. Yleensä lienevätkin kaikki hienokseen epäilleet Leviämaan kääntymyksen oireiden vilpittömyyttä. Vapaasti he saivat nyt kuitenkin istua pirtissä silloin kun Kivitalossa oli seurat, jopa he joskus pääsivät niihin kylän toisiinkin taloihin.

* * * * *

Mutta uskossa oleva Harri-renki oli näihin aikoihin saanut aatteen ryhtyä saarnamieheksi. Hän oli nähnyt näiden vanhurskasten miesten tienaavan ruokansa ja rasvaisen ruoan köykäisellä istumatyöllä ja olevan muutenkin ihmisiltä nähtyjä ja kunnioitettuja miehiä. Häneen oli mennyt kunnianhimon piru tulla sananselittäjäksi, pyhäksi ja Jumalalle otolliseksi mieheksi. Hän olikin siihen jo hyvällä alulla, ollen hyvä-ääninen, paras veisaaja kylässä. Puuttui vain, että olisi aloittanut puheet. Hän olikin jo ilmituonut aikeensa, ja varsinkin Leviämaa kannatti ja yllytti häntä kaikin tavoin.

Sitten eräänä sunnuntaina alkoivat kylän uskovaiset kokoontua Kivitaloon. Harri-renki oli nyt pitävä ensimmäisen sananselityksensä. Saarnamies saataisiin omaan kylään.

Kaikki alkoikin hyvin. Harri asettui pöydän taakse raamattu edessään. Veisattiin virsi, joka huilahteli hänen kurkustaan komeasti kuten ennenkin. Sitten hän luki saarnansa tekstin selvästi ja kangertelematta ja nosti silmänsä aloittaakseen puheensa. Mutta nyt olikin ikään kuin tulppa pistettynä hänen kurkkuunsa. Ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Hän ruopi päätään, ojenteli kaulaansa, karautti kurkkuaan, ja tuskan hiki kohosi hänen ohimoilleen ja vyörähteli kasvojen parran sängelle. Viimein pusertuivat hänen ahdistuneesta sydämestään sanat:

— Voi, perkele, kun tuli ruvetuksikin...

Sanankuulijat valtasi mykistävä hämmästys. Kuului jokin salainen naurun tirskahdus. Leviämaa oli ryöminyt uunin leveään solaan ja nauroi siellä, että hartiat hytisivät.

Sitten kuului isännän ääni:

— Harri, tulepa pois sieltä pöydän takaa! Että mies rupeaakin kuvattelemaan...

Seuraväki hajaantui.

Se oli Harrin ensimmäinen ja viimeinen saarnayritys. Sen johdosta hän joutui vielä riitaan isännän kanssa, menettipä uskonsakin ja vajosi entiseen synnillisyyteensä äkäpäissään. Seuraavana kekrinä hän muuttikin akkoineen Kivitalosta Isoon Mahalaan.

* * * * *

Mutta Taneli ja Leviämaa palvelivat yhä Kivitalossa ja kävivät seuroissakin, koska Leviämaa katsoi siitä koituvan jotakin etua. Hän selitti Tanelille, että voivathan he olla uskosilla, kuten nuo toisetkin: istua seurapirtissä hurskain naamoin, olla uskosilla aikansa, kuten lapset talosilla, ja elää välillä kuten luonto myöten antaa. Niinpä se näkyy tapa olevan. Harvoilla se usko riittää seurapirttiä pitemmälle.

He olivat silloinkin matkalla seuroihin Alapellon taloon sunnuntaisena iltapäivänä. Nuori Taneli mietti toverinsa puhetta.

— Ero siinä sittenkin on, sanoi hän sitten. — He istuvat seuroissa totuudessa ja me sen sijaan leikillämme. Ja Jumalahan ei taida sitä leikkiä tuntea. Siitä tulee meille raskas synti vanhana miehenä vedettäväksi.

— Saattaapa niinkin olla. He tekevät kaiken sydämensä yksinkertaisuudessa ja me viisauksissamme. Taitaisipa siis olla parasta, että heittäisimme jumalisuuden pois. Tulot siitä ovatkin olleet vähäisemmät kuin luulin. Saahan sen tyhjän pyytämättäkin.

Taneli myönsi sen. Kun he tulivat Alapellon kujan suuhun, kuulivat he pillipelin iloisen mutkikkaan juoksun.

— Mitä tämä on? ällistyi Leviämaa. — Mutta aivan oikein! Alapellon ja Yläpellon isännät eivät vedä oikein yhtä köyttä: kun toisella on uskovaisille seurat, on toinen laittanut suruttomille ilot.

Niin olikin. Yläpellon ja Alapellon talot seisoivat vastakkain saman kujan päässä välillään vain kartanomaa. Isännät olivat riidassa keskenään. Niinpä oli nyt Yläpellon tuvassa soittoa ja tanssia, mutta pihan toisella puolella veisattiin ja aherrettiin autuuden asian eteen.

— Nyt, sanoi Leviämaa, tässä on tienhaara: tuo tie on lavia ja tuo toinen kaitainen. Mutta kuten me tuolla mietiskelimme, keräämme me vain syntiä päällemme jos viisauksissamme kuljemme sillä näkökaitaisella polulla. Minä menen siis sille väljälle pistämään polokaksi.

Hän suuntasikin kulkunsa Yläpellon portaita kohti ja Taneli alkoi seurata häntä. Mutta samassa hän näki Hota-Leenan, äitinsä, Alapellon portailla. Eikä äiti ollut ääneti:

— Poika, tulehan tänne! Kyllä siellä synnin teillä kerkiät juosta, kun sinne mieli vetää, vielä vanhempanakin...

Taneli astua marri vastahakoisesti seuratupaan. Sillä äitiään hän katsoi tulevan totella. Ja eihän hänestä vielä oikein tanssijaksikaan ollut, alaikäisestä. Yhtäpä siis istua täälläkin, missä virsiä veisattiin, istua hieman unisena ja alakuloisena. Pihamaan ylitse avomista ovista kantautui tännekin soiton ja tanssin ääni.

Ilta kului ja molemmissa taloissa aherrettiin omaa hommaansa. Joku tyttö tuli kuitenkin tanssituvasta ylitse pihamaan seurapirttiin. Hän itkeskeli hiljaa. Eräs uskovainen kysyi häneltä, miksi hän itki. Tyttö sanoi nyyhteensä lomassa:

— Niin, kun eivät tanssittaneet...

Se oli oudon vilpitön tunnustus ja jonkun uskovaisenkin suu meni pilkalliseen irveen. Mutta toiset hymähtivät hyväntahtoisesti ja puhelivat hänelle sopivia lohdutuspuheita. Niinpä tyttö tuntui pääsevän niine tunnustuksineen uskonlahkon helmaan.

Toinenkin, Tanelille merkittävämpi tapaus sattui tänä iltana. Äkkiä joku töytäisi häntä kylkeen ja suhahti: isäsi...

Taneli näki ovella seisovan kookkaan, leveäharteisen, punakkakasvoisen miehen, jonka ruskeat viikset pörhöttivät komeina. Hän vinkkasi juuri koukistetulla etusormellaan Hota-Leenalle, kutsuen tätä ovelle. Mutta tämä oli mennyt punakaksi ja hämmentyneen näköiseksi, eikä ollut näkevinään. Ovella seisovan miehen kärsivällisyys näytti loppuvan. Hän viittasi kiivaasti, entistä käskevämmin ja karjaisi samalla komeasti kajahtavalla äänellä yhden ainoan sanan:

— Pois!

Nyt Hota-Leena nousikin ja käveli ovelle ikäänkuin vastahakoisesti. He menivät portaille ja näkyivät sitten kävelevän rinnakkain tielle.

Taneli istui penkillään seura-ajan loppuun ja mietiskeli tätä tapausta: yhtäkkiä oli ovella seisonut hänen isänsä, jota hän ei ollut ennen koskaan nähnyt.

Paluumatkalla Kivitalon emäntä sanoi Tanelille:

— Sinähän et ole ennen tainnut isääsi nähdäkään? No, miltä hän näytti?

— Pösäkkä mies.

— Niin, mutta taitaapa olla syntinenkin mies.

Emännän arvelu saattoi olla oikeakin. Ainakaan ei Hota-Leenan mies sopinut elämään talossaan kuin jonkin päivän. Hän oli riitaantunut Hotakassa isännöivän poikansa kanssa ja lähtenyt jälleen. Taneli ei ehtinyt häntä nähdä muuta kuin sen yhden kerran Alapellon pirtin ovella.

Hota-Leena oli jälleen elävän leski.

* * * * *

Sinä syksynä oli Tanelin ikä jo lipunut niin pitkälle toista kymmentä, että hän oli kelvollinen rippikouluun. Rippikouluviikko sattui nyt pyhäinmiesten aikaan, palkollisten vapaaviikoksi. Äitimuori varusti tuohikontin täyteen leipää ja pisti sinne voirasian, ja lihanokareen. Takkinsa avaraan taskuun Taneli sovitti tarvittavat kirjat, virsikirjan ja testamentin ja pitkäsivuisen katkismuksen. Äiti puheli hänelle vielä neuvonantopuheita: kuinka tulee käyttäytyä kiltisti, oppia kirjansa, eikä ottaa esimerkkiä niiltä ihmisenaluista, jotka näyttävät maailmallisilta. Eikä ollut esikuvaksi liioin siitä kirkkoherrastakaan, joka oli pahasti synteihin jammertunut ihminen, suoraan sanoen räähkä mies. Muuksikin ihmiseksi, jopa sitten papiksi. Että Jumalakin suvaitsi sellaista seutukunnan paimenena...

Mutta Taneli tuskin kuuntelikaan näitä puheita. Hän heitti kontin viilekkeistä olalleen ja lähti astumaan. Iloisesti hän käveli, sillä tämä alkava rippikoulu ja ripille pääsy oli ikäänkuin päästötutkinto elämään. Ihminen tuli aikuiseksi, seisoi omilla kantapäillään ja käänsi oman nokkansa vasten maailman tuulia. Ja maailman tuulet kävivät iloisina. Ripille pääsy oli vapaus, vapaus kaikkiin elämän mielenkiintoisuuksiin. Kuten lauluntekijäkin lauloi tanssipelin railakkain sävelin:

Rippi oli saatu ja yö oli maattu tuon hummaripojan vieressä...

Tiellä Taneli tapasi kaksi kotikylänsä poikaa, samoin kontit hartioinaan ja samoin matkanmäärin. Sitten he astelivat kolmisin eteenpäin kohti kirkonkylää puhellen keskenään ripille pääsyn merkityksestä ja kirkkoherrastaan. Kaskut tämän pappismiehen elämästä eivät olleet oikein soveliaita rippikoululapsille.

Talvi oli kouristanut jo rautaiset sormensa syksyn tumman märkyyteen. Maa oli kohveessa, rapakot hohtavat jäähileissä. Sunnuntaisen iltapäivän taivas kajasteli valjun selkeänä yöpakkasta ennustellen. Talitiainen lauleli koivupuun paljailla oksilla tiukoin äänin.

Pojat ikuistivat senkin värssyn, minkä joku oli runoillut tänään linnun suuhun:

Rippi tii, tii, mitä pappi vaatii, tii...

Tämä heidän pappinsa ja paimenensa, mitäpä hän vaatinee. He kertoivat hänestä uuden jutun ja iloitsivat että heille oli sattunut sellainen opettaja: helppoa oli läpäistä koulu.

He saapuivat kirkonkylän laitaan. Kirkon maalailtu huippu hohteli korkeana iltataivasta vasten. Taneli ei ollutkaan käynyt kirkonkylällä muuta kuin sen yhden ainoan kerran, silloin kun hänen nenärustonsa oli iskeentynyt kasaan vasten lukkarin puustellin seinää. Mutta se nenä oli parantunut kukaties entistä ehommaksi Syinmaan tietäjän ja Hallelujaa-Aatamin hoivissa.

Outo oli siis Tanelille kirkonkylä. Mutta hän katseli nyt jo kaikkea arkisin silmin, järkimiehen silmin. Ei missään enää ilmennyt sitä outouden ja merkillisyyden hohdetta, joka kaikesta tulvahteli hänen aisteihinsa ja tajuunsa silloin, vuosia sitten.

Mutta kas, siinäpä astui heitä vastaan Tanelista kummallisesti tutun näköinen ja kuitenkin outo olento. Hän oli nuorimies, jopa herraspojan näköinen, lyhyessä mustassa paltossaan ja patiineissaan. Hänen iso päänsä ja kuunpyöreä naamansa laajalierisen hatun alla muistuttivat Tanelista jotakin aivan tuttua. Patiinijalkainen nuorimies katseli myös tulijoita tutkivasti. Sitte hän astui askelen Tanelia kohti ja sanoi:

— No, terve!

Samassa välähti Tanelinkin tajussa tuntemisen ilo: Närhi-Iikka, hänen lyhyen lapsuutensa paras toveri, jonka hän oli viime vuosina jo melkein unohtanut. Tämä olikin joutunut pois kotikylästään jo Tanelin ensimmäisinä renkeysvuosina. Hänen vanhempansa olivat kaatuneet yht'äkkiä melkein samaan hautaan, ja Iikan, heidän ainoan lapsensa, oli kutsunut luokseen joku kaupungissa asuva setämies. Tämä setämies oli jonkin sattuman kautta joutunut maakylästään opinteille ja oli nyt kaupungissa jossakin herran virassa. Hän oli ottanut hoitaakseen ja kasvattaakseen orvoksi jääneen veljensä pojan.

Nyt tämä Närhi-Iikka seisoi siinä kätellen Tanelia ja toisiakin poikia. Jollakin tavoin vieraalta ja hienostuneelta hän tuntui patioissaan ja päällystakissaan. Hän kertoi tulleensa rippikouluun, hänkin, kysellen sitten Tanelilta missä tämä oli kortteeria. Kuultuaan, ettei vielä missään, hän tahtoi Tanelia toverikseen. Hänen kortteeripaikkansa oli tuolla toisella puolella kirkkoa, pieni, harmaa talo.

Taneli erosikin tulotovereistaan lähtien Närhi-Iikan mukana, joka jutteli iloisesti ja puheliaasti. Kyseli kaikenlaisia synnyinkylästään ja kertoi sitten itsestäänkin, kaupungista, jossa hän oli istunut monet vuodet koulunpenkillä. Mutta tämän viimeisen kesän hän oli ollut jo maanmittarin apulaisena, kulkenut laajasti maakunnassa ja pystytellyt viittaseipäitä. Ensi talvena hän jo piirusteleisi ja värittäisi karttoja.

Mitenkä hän oli tullut lähteneeksi tänne rippikoulun käyntiin, sai Taneli viimein tiedustetuksi.

Närhi-likan kuumaisen naaman ylitse näytti ikäänkuin pilvi kulkevan.