Part 2
Kylien asukkaita vaeltaa hänen luoksensa suurten matkojen takaa, kun salavihaiset maan ja taivaan mahdit iskevät heihin taudin tahi toimittavat muun onnettomuuden, ja tieto käy, että kaikki tulevat autetuiksi, saavat ainakin apua ja lievitystä. Ihmeet ovat epälukuiset.
Mistä oli hänellä tämä voima? Metsäisten kylien asukkaat uskoivat, että siltä ylen vanhalta mieheltä, pirulta. Mutta kamppailut tämän maailman kanssa olivat heille opettaneet, ettei auta rantustella tulipa apu mistä tuli. He eivät liioin halunneet olla pirun kanssa tekemisissä, mutta tietäjäpä siinä olikin välimiehenä ja sai synnin päällensä. Heidän salainen mielihauteensa oli pettää piru ja vetää vielä taivaan Jumalaakin huulesta.
Syinmaan talo on kumma talo. Sen hämärät, likaiset huoneet ovat aina täynnänsä siukkoja: ontuvia, paisumilla vaivattuja, vähänäköisiä ja kuuroja, hermotautisia, halvatuita ja hulluja. Näitä parantuneita tai parantuvia rampoja ja vähämielisiä on myöskin talon töissä. Isäntä, sokea tietäjä, hoitaa talonsa, tietää ja johtaa sen työt, parantaa ja ennustaa ja loitsii, keinuu tuolissaan, puhelee syviä ja hämäriä asioita, tahi ylen iloisia, nauraa jättimäistä nauruaan, että noki karisee hänen mustan kamarinsa katosta ja lukinseitit nurkissa vapisevat.
* * * * *
Kun Taneli seuraavana aamuna heräsi, sai silmänsä auki ja hänen pääkopassaan havahtui taju, säpsähti hän, meni aivan jäykäksi hämmästyksestä ja pelästyksestä.
Mitä oli tapahtunut? Missä hän oli?
Avaran pirtin perällä, pitkän pöydän ääressä syötiin. Ympäri pöytää istui miehiä ja naisia. Perunat höyrysivät, kuiva leipä rutisi kourissa ja hampaissa, kalan ruodot ja päät singahtelivat yli olkapäitten lattialle. Joku puhua mölensi äänekkäästi kuuma potaatti suussa. Koko aterioimisessa oli valtava tohina ja vauhti.
Myöskin pitkin pirtin seinustoita kiertelevällä penkillä oli ruokailijoita. Joku oli kiinnitetty kaulasta ja ranteista vahvalla köydellä rautaiseen aspiin seinässä. Hän puri, punoi päätään ja murahteli koiran tavoin, kun toinen mies työnsi hänen suuhunsa leipää, perunoita, kalaa ja piimää kiireisessä sekamelskassa.
Seinällä löi miehen mittainen kaappikello yhdeksän. Painot hurahtivat kolahtaen penkkiin.
Muisti välähti äkkiä Tanelin tajussa. Hän muisti eilisen päivän vaiheet, nopean hurahduksen tikapuitten ylimmältä puolalta, rääkkäävän matkan poukkakärryjen lavoilla, jotakin sekavaa pesuista, siteistä ja pistävän tuoksuvaisista pullolääkkeistä. Hän oli Syinmaan talossa, tietäjässä, parannuttamassa loukkaantunutta nenäänsä. Ja tuossa talonväki ja monet siukat olivat eineellä.
Hän koitteli sidettä kasvoillaan. Nenässä tuntui jomottava kipu. Taneli vääntäytyi istualleen ja samassa se ontuva mies, Hallelujaa-Aatami, tuli toisen huoneen ovesta.
— Johan nuori mieskin on herännyt, sanoo hän äänellä, joka tuntuu merkillisesti onnahtelevan kuten hänen jalkansakin. — Mitenkäs on sen kärsän laita? Mikä sen oikein litisti sillä lailla?
Taneli selittää, kuinka nenänsä voi ja kuinka se on siihen kuntoon joutunut. Ja kaiken aikaa hän miettii, mikä mies tämä ontuvajalkainen ja ontuvaääninen harmaapartainen olento oikein on, onkohan hän itse tietäjä? Tanelin muistot koko eilisestä illasta ja yöstä ovat kuin sekavaa unta.
— Mennäänpäs isännän puheille, niin se tutkii, tarvitseeko nokkasi uusia voiteita...
Taneli nousee ja Hallelujaa-Aatami ohjaa häntä sen toisen huoneen lävitse, joka näkyy olevan keittiö, isännän kamarin ovelle. Aatami avaa oven ja työntää pojan sisään.
— Tässä on se yöllinen nokkavaivainen; saatte tunnustella, joko se joutaa kävelemään kotipuoleensa.
Aatami painaa oven kiinni ja niin Taneli huomaa seisovansa yksin tietäjän edessä, joka valkein ja ilmeettömin naamoin keinuu tuolissaan sauhutellen piippuaan. Hänen vieressään on laaja pöytä täynnänsä monenkokoisia pulloja. Nurkassa on vielä isompia pulloja, joiden mustat kyljet kiiltelevät sieltä nippuihin sidottujen kasvien ja yrttien seasta. Peräseinällä on suuri vihreäksi maalattu ja vahvasti raudoitettu arkku, ja sänky kohottaa neljä punaiseksi väritettyä käsivarttaan liki lakea. Jyhmeät nyrkit uhkaavat sieltä ikäänkuin valmiina putoamaan. Koko huone on merkillisesti savuuttunut ja musta. Nurkissa riippuu harmaita lukin seittejä.
Tietäjä on pitkän tovin vaiti. Savu suitsuttelee vain hänen letkuvarsipiipustaan. Sitten hän yhtäkkiä kysyy:
— Kenenkä poika sinä olet?
Taneli selittelee aralla äänellä ja tietäjä kyselee muutakin, pojan ikää, oloja, ja kuinka onnettomuus oli sattunut.
— Tule lähemmäs, sanoo hän sitten, tule, tule vain. Elä pelkää.
Taneli tulee ja tietäjä tunnustelee sidettä hänen nenällään.
— Onpa se siksikin siltä Aatamilta sattunut. Hyvä nokka siitä tulee, pulska nenä. Vielä joudut varomaan puolenkymmenen vuoden päästä, etteivät tytöt syö sitä pois, lokista...
Ja tietäjän nauru jyrähtää yhtäkkiä mustassa kamarissa niin, että poika säpsähtää ja pelästyy. Nauru lakkaa vähitellen ja lientyy vähäiseksi hymyn väreeksi hänen suupieliinsä. Sitten tietäjän sormet kopeloivat pojan pääkalloa, tunnustelevat sen muotoja ja nystyröitä. Hänen kasvoihinsa tulee mietteliäs, ikään kuin kaukana oleva ilme. Savu nousee vain harmaina, tiheinä tupsahduksina piipun pesästä.
— Sinä lienet ymmärtäväinen poika, sanoo hän viimein ikäänkuin kysymykseksi. Mutta eihän Taneli osaa siihen virkkaa mitään.
— Senhän sinä olet Hota-Leenan poika, jatkaa tietäjä sitten. — Ja isä on kuollut.
— Liekö tuo kuollut vai ei.
— Aivan oikein. Kuulinhan siitä: kävellyt maailmalle.
Ja rykösen vaiti oltuaan puhelee tietäjä taasen:
— Mitä sinä tykkäät renkeydestäsi Kivitalossa? Etkö muuttaisi rengiksi tähän Syinmaahan? Eli melkein niinkuin minulle pojaksi, ottopojaksi. Minä kun olen ollut niin huono mies, etten ole saanut itse tehdyksi poikaa. Opettaisin sinulle sellaista, mikä on tarpeellista tässä maailmassa. Ja jos sinusta mies näyttäisi tulevan, niin tässä olisi valmis talo ja valmis virka, kunhan minusta aika jättää. No, mitäs tuumii nuori mies?
Taneli seisoo neuvottomana, vähän pelästyneenä ja tarkastelee tietäjän kasvoja, jotka ovat nyt totiset ja valjut, suupielissä vain vähäinen hymy.
— Mitä?
— En minä tiedä. Mitä äiti sanonee...
— Joo, sepä se. Vormynterin alainenhan sinä vielä olet.
Tietäjä tupakoipi taasen tovin ja sanoo sitten kuin itselleen:
— Mitäpä ne akat sanovat, varsinkin tyhmät naiset. Mutta puhutaan asiasta vielä. Ensiksi on saatava miehen naamataulu kuntoon. Otahan sieltä pöydän nurkalta se pitkä pullo ja puinen pikari.
Tietäjä tunnustelee tarkoin annetun pullon, avaa korkin, kaataa siitä ainetta pikariin ja käskee pojan ryypätä sen. Se maistuu ilkeältä ja katkeralta, ja Taneli kakistelee ja vääntelee suutaan.
— Niin, niin, sanoo tietäjä, — ei se makeaa ole, mutta se panee veret kasvamaan maahan valuneen tilalle. Panehan nämä velkeet taasen paikoilleen.
Nyt avautuu ovi ja Hallelujaa-Aatami tulee sisälle jonkun vieraan harmaatakkisen miehen kanssa.
— Aatami, sanoo tietäjä, — kyllä tämän pojan on viivyttävä vielä joitakin päiviä. Käske akkaväen tuoda sille tilavaatteet siihen pirttikamariin ja huolehdi, että antavat sille lujaa ruokaa ja vahvasti, että poika saisi näkönsä jälleen.
Tietäjä ja harmaatakkinen mies jäävät kahden ja Hallelujaa-Aatami menee liikkasten järjestämään Taneli Hotakan oloja tietäjän tahdon mukaan.
* * * * *
Taneli on oleskellut jo useita päiviä Syinmaan talossa ja hänen nenässään ei tunnu enää mitään kipuja. Liha juurtuu ja juuttuu paikoilleen. Hän syö emäntäpiian eteen kantamia ruokia, nukkuu vuoteellaan ja maleksii ympäri talossa, joka on hänestä kummallinen ja outo. Vielä merkillisempi kuin Ison Mahalan talo. Hänen aikansa kuluu hyvin ja hän miettii, että kyllä kai täällä renkipoikana on, jos olot ovat vain tällaiset. Mutta se taitaisi olla toista se renki- jopa ottopoikanakin olo kuin tällaisena paranevana siukkana. Kuka tietää mitä sattuisi, kun isäntä pitäisi häntä apulaisenaan, opettaisi ovelaa taitoaan... Se kaikki pelottaa ja oudosti viehättää.
Hän kuulee piikojen keskenään ihmettelevän, että miksi ukko pitää täällä tuota terveen näköistä poikaa ja miksi sitä pitää niin passata. Mutta Taneli ei virka heille mitään. Ähkäisee vain ja ryystää tuopista piimää.
Mutta Hallelujaa-Aatami näyttää jo tietävän, miksi poikaa on talon tavoista poiketen passattava ja hoidettava. Ehkäpä hän jo ounastelee ja pelkää virkansa menetystä. Tuo alussa melkein ystävällinen mies alkaa kohdella Tanelia tylysti ja ilkeästikin. Hän sanoo piioillekin, ettei tuota ipanaa tarvitse nyt juuri niin syöttää kuin pastoria. Ja pimeänä ja sateisena iltana kun he ovat kahden pirttikamarissa, kertoo hän pojalle kaameita asioita: kuinka he ovat tietäjän kanssa kahden menneet syysyönä hautuumaalle, ja hän on kaivellut siellä lapiolla esiin kuolleitten sääriluita ja pistänyt ne pussiin. Tietäjä tarvitsee niitä moniin asioihin, keittelee niistä voiteita. Sitä on pyyhkäisty sinunkin nokkaasi, ihmisluun ydintä... Mutta siellä öisellä hautuumaalla on heille esiintynyt kummitus: hyppiä luuhkaissut harmaassa kaavussaan tasakäpälässä ylitse ristien. Mutta Syinmaan ukko on lukenut asetussanat ja outo eläjä on kadonnut. Sitten he ovat menneet kirkkoon yösydännä, taivaan sataessa ja tuulien puhaltaessa. Kirkonovet ovat tietenkin olleet lukossa, mutta onhan velhoilla omat avaimensa. Ukko on sanonut hänelle, että tee niin kuin minäkin, sanonut asiaan kuuluvat sanat ja hypännyt tasakäpälässä vasten ovea. Ovi on auennut räsähtäen ja paukahtanut lukkoon heti ukon selän takana. Mutta Hallelujaa-Aatami on tehnyt kylmäverisesti saman tempun ja ollut kirkossa, missä tietäjä on jo ollut neuvotteluissa kirkon väen kanssa, jota oli ollut paljon ja monennäköistä. Kun ukko on saanut asiansa toimeen, on lähdetty, tultu samoilla äkkituumaisilla tempuilla ovien lävitse ja irroitettu korskuva hevonen kirkkomaan aidasta...
Niin kertoilee Hallelujaa-Aatami pojalle, naama ilkeässä hymyssä, kun he ovat laskeutuneet vuoteilleen pimeässä pirttikamarissa. Pirtin puolelta kuuluu vielä siukkojen äännähdyksiä, köysissä oleva hullu karjahtelee säännöllisin väliajoin. Taneli on päivällä nähnyt, että hän samalla lyöpi päätänsä seinään, että veri tippuu hänen leuastaan. Hän kuulee, kuinka Hallelujaa-Aatami naurahtelee ilkeästi kertomustensa lomaan ja pelko valtaa hänet. Hän vetää lammasnahkat korviinsa, ettei noita juttuja kuulisi, mutta raottaa niitä samassa kuullakseen. Viimein Aatami vaikenee ja kauan valvottuaan, mielikuvitus täynnänsä kaameita hahmotteluja nukkuu Tanelikin.
Aamulla Hallelujaa-Aatami raottaa sidettä Tanelin nenältä ja sanoo, ettei se ikipäivänä parane. Siinä on ruumiin mato. Se on siihen istunut, kun se voide oli keitetty liian vereksien ruumiitten luista. Nyt poika mätänee kuin raato, elävänä ja seisoalleen.
Taneli melkein uskoo häntä, vaikka tietääkin hänen puhuvan ilkeydestä. Mutta Hallelujaa-Aatami ei varmaankaan olisi puhunut puheitaan, jos olisi tietänyt, että poika hänen poistuttuaan menee ukon puheille. Tietäjä keinuu tuolissaan piippu ikenissään kuten ennenkin ja kysyy:
— Kuka se on?
Taneli selittää asiansa ja tietäjä sanoo:
— Ilman se on puhunut piruuttaan, ilkeyksissään. Tulehan tänne. Ei mitään matoa eikä käärmettä. Nenähän on melkein terve. Side joutaa jo pois.
Ukko irroittaa sen ja heittää lattialle, hamuilee sitten pöydältä puisen tölkin, kastaa siellä peukalonsa ja pyyhkäisee inhoittavalta haisevaa rasvaa pojan nenään. Tanelia puistattaa, sillä hän muistaa Halleluja-Aatamin puheet ruumiidenluu-voiteista.
Samassa Aatami raottaa ovea ja ukko äyhkäisee hänelle, että mitä sinä, Aatami, olet pelättänyt poikaa puheillasi. Anna pojan olla, eläkä mene sitä kopeloimaan tästä lähtien, eläkä pahoja puhumaan.
Aatami vaikenee synkeänä. Eikä hän tästä lähtien puhu Tanelille sanaakaan. Hänen naamassaan on vain ilkeä ilme.
Niin kuluu Tanelilta jälleen päiviä siinä vanhassa ja harmaassa talossa, kussa ikäkulut ihmiset, rujot ja rammat, leuhkat ja vähämieliset tohisevat, syövät talon leipää ja ovat tekevinään töitä, kun Hallelujaa-Aatami aina vähän väliä käypi heidät hätistämässä pirtin penkeiltä pihalle. Kaikenlaisten tautien vaivaamia venyy avaran pirttihuoneen loukoissa. Tosin sairaita ja hädänalaisia käy vain käymäseltään. Kerran Taneli näkee siellä rikkaan vallasnaisenkin hienossa puvussaan, kirkkaat ketjut povellaan. Hän viipyy tovin tietäjän kamarissa ja nousee sitten ihmeellisiin ajopeleihinsä, jotka katoavat koleiselle kärrytielle. Kuskin naamassa on ylpeät viikset, takissa koreat napit ja kourassa pitkä piiska. Usein tuodaan hulluja, jotka välistä saattavat koko talon entistäkin rauhattomammaksi.
Kerran oli joku hupsu saanut kouraansa puukon, katkaissut köytensä ja karjui ja heilui pirtissä veitsineen. Eikä ollut miestä, joka olisi uskaltanut ottaa hullulta puukon pois. Sokea tietäjä oli tullut pirttiin, ja kysynyt missä asennossa mies oli ja miten oli puukko. Sitten hän oli yht'äkkiä karjaissut ja karannut kiinni hullun ranteisiin. Puukko oli pudonnut ja mies kaatunut lattialle. Hän oli karjunut ja ponnistellut, mutta apumiehet olivat köyttäneet hänen jäsenensä ja ukko avannut lääkepullon kaataakseen sitä hullun suuhun. Mies oli purrut leukaluunsa julmasti yhteen, että ratina oli kuulunut. Mutta tietäjä oli painanut vahvalla peukalollaan hänen alaleukaansa. Suu oli ammahtanut levälleen ja solisten oli pullon sisältö kaatunut miehen avoimeen kitaan. Raukeana ja velttona hän oli sitten maannut nuorat jäsenissä pirtin peräpenkillä.
Vanhasta, melkein kokoon lyyhistyneestä saunasta suitsahtelee harmaa savu joka-ainoa ilta. Siellä velho loitsien kylvettää siukkojaan.
Jonakin pimeänä iltana Taneli uskaltaa hiipiä tämän saunan peräseinän taa. Hän hytisee jännityksestä. Mitä siellä tapahtuukaan? On hyvä etukäteen tietää, jos hänestä lopulta tulee tietäjän apulainen, jopa pikku tietäjäkin. Aluksi hän kuulee vain epämääräistä liikuntaa, mutinaa ja ähkinää. Sitten kuuluu tietäjän ääni selvästi:
— Hae nyt, Aatami, tänne se romuluinen leuhka. Se pitäisi saada säikähtämään, että veret palautuisivat asemilleen.
Ovi käypi, tanterella kuuluvat Hallelujaa-Aatamin ontuvat askeleet. Hetken kuluttua hän palaa ohjaillen suurta leuhkaa miestä, joka on kuitenkin aivan hyväntuulinen hullu: naurelee ja laulaa laulunpätkän huomauttaen: näin se virrentekijä sanoo. He katoavat saunan tummuuteen. Aluksi kuuluu vain kohaus kiukaan kiviltä ja vastojen pehmeä hössytys. Taneli hiipii seinäluukulle ja pilkistää sisään rakosesta. Pitkä päre palaa ja sen valossa näkyvät nuo kolme alastonta miestä, tietäjä ja leuhka ylhäällä lavoilla ja tietäjän apulainen lattialla. Tietäjä aloittaa jonkun pitkän ja matalaäänisen puheen, loitsun, joka saa leuhkan vetäytymään taapäin. Sitten kuuluu ukon ääni:
— Annahan, Aatami, se vitsavälikappale lavan alta.
Aatami ojentaa pitkän, sujuvan vitsan tietäjälle, joka pujottelee sitä ja jatkaa loitsimistaan. Äkkiä hän lyödä räpsäyttää vitsalla seinään. Se antaa ilkeän naukaisevan äänen ja sisälle pilkistelevä poika säpsähtää ja on juosta karkuun. Mutta leuhka vain naurahtaa:
— Ei niin, isäntä. Ääni ei pelota, voimaa olla pitää.
Tietäjä jatkaa vain loitsimistaan, ojentaen sitten vitsan apulaiselleen ja sanoo:
— Annahan se rautavälikappale lavon alta.
Aatami ojentaa viikatteen. Tietäjä pyörittelee sitä tovin ja mumisee loitsuaan. Sitten hän karjaisee.
— Varo ettei kaulasi katkea!
Ja Taneli näkee, kuinka viikatteen rauta painuu leuhkan kaulalle ja leikata hurauttaa. Mies lysähtää älähtäen polvilleen. Myöskin luukun takana pilkistelevä Taneli kirkaisee säikähdyksestä ja ryntää karkuun, ylitse kuraisen kartanomaan. Hän hiipii yötilalleen nahkasten alle ja miettii kauan tätä tapausta: oliko tietäjällä oikeus tehdä mitä hyvänsä? Vaikkapa sivaltaa ihmiseltä pää irti viikatteella...
Mutta kun Taneli seuraavana aamuna meni pirttiin, näki hän sen romulaisen leuhkan miehen istuvan penkillä. Eikä sen kaulassa näyttänyt olevan vikaa millään puolella. Silloin juolahti Tanelin mieleen, että ehkä tietäjä iski ja leikkasikin viikatteen hamaralla. Teki sellaisen petoksen ja pahasti säikäytti miehen ja hänetkin, salaisen katselijan. Taneli pani merkille, ettei leuhka mies enää nauranut itsekseen, eikä laulellut värssyjään. Ehkä hänen verensä olivat säikkyneet asemilleen, kuten ukko oli sanonut.
Taneli alkoi jälleen kierrellä ympäri harmaassa talossa, jossa aina näki jotakin outoa, toimetonna, nenään pyyhkäistynä tummaa rasvaa. Hän tunsi aikansa kuluvan hyvin ja iloitsi, ettei häntä lähetetty tahi haettu Kivitaloon takaisin. Siellä oli vain työpäivien harmaa, yksitoikkoinen jono. Täällä aina tapahtui jotakin, näki uusia, kaukaisia ihmisiä.
Hän oleili pihalla ja näki tietäjän tulevan pirtin ovesta keppi kourassaan ja kulkevan yli pihan kohti aitan ovea. Taneli painautui hisahtamatta tallin seinustalle. Mutta tietäjä pysähtyi hänen kohdalleen, ikäänkuin nuuski ilmaa ja sanoi:
— Onko se poika, Hota-Taneli?
— On, vastasi tämä ja oli pelkomielellä. — Mitähän se nyt? Ehkä se niistä illallisista katseluista ja kuunteluista? Onhan se tietäjä. Sen ei sanota näkevän, ja kuitenkin se sai hänet selville seinän vierustalta...
— No, sinä alkanet jo olla terve. Mutta eivätpä ne näytä kiirehtivän sinua sinne Kivitaloonkaan. Yhtä kai sinulle lienee olla täälläkin. Ja ajan päälle huomaat sen paljon edullisemmaksi. Saisit tässä ryhtyä minun hanslankarikseni. En minä ainakaan aluksi runno miehen luita, enkä vaivaa ajukoppaa. Ottaisit nyt puukon ja pienen pussin ja hakisit metsästä kuusen pihkaa. Minä tarvitsen sitä. No, miten on: jäätkö taloon vai kävelet?
— Jään, sanoi Taneli. Keittiöstä hän löysi tarvittavat esineet ja käveli sitten yli pellon kohti kuusikkohakaa, miettien, että nämä tämän talon työt ovat sellaisia marjailutöitä, kuten Kivitalon isäntä sanoisi. Kyllähän näitä tekee.
* * * * *
Mutta kun Taneli palasi retkeltään ja pienoinen pussi pullollaan kuusipuun pihkaa pyrki tietäjän kamariin, niin hän seisahtui äkisti ja hämmästyneenä oven taakse. Sieltä kuului hänen äitinsä ääni, Hota-Leenan ääni. Taneli oli samalla kertaa sekä hyvillään että pahoillaan. Sillä hän aavisteli, että äitinsä ei antaisi hänen jäädä tänne, vaan veisi mukanaan. Tämä näet lienee äidin silmissä outo ja kummallinen paikka, ehkä syntinen talo.
Hän kuulee äitinsä ja tietäjän keskustelevan kiivaasti, tietäjän harvat sanat ja Hota-Leenan tiheän säkätyksen. Sanoista vain ei saa täyttä selkoa. Hallelujaa-Aatami yrittää kamariin, mutta kuultuaan äänet palaa takaisin, vilkaisten ohimennen Taneliin harmaasta partanaamastaan. Hänen silmänsä välähtävät, kuten jokin metalliesine, vahingoniloisesti: ähäs, lähtöpä tulee, mutta Hallelujaa-Aatami jää.
Taneli seisoo siinä pienoinen pihkapussi olkapäällään ja on lentää selälleen, kun äitinsä äkisti avaa kamarin oven. Samassa hän tekee pojalleen monia tiukkoja kysymyksiä.
— Miten sen nenän kävi? Kuka sinut tänne toimitti? Mitä rasvaa siihen on sivelty? Mitä sinä olet täällä tehnyt? Mitä pussissa on? Mitä saastaista kuottaa sinä olet ollut keräämässä?
Taneli ei ehdi vastata vielä sanaakaan, mutta keinutuolistaan noussut tietäjä virkkaa avoimesta ovesta:
— Pihkaa siinä lienee. Ei sen väkevämpää eikä syntisempää ainetta...
Hota-Leena heittää romauttaa pihkapussin tietäjän kamariin.
— Siinä on pussit. Eläkä sinä, poika, kuuntele eläkä usko, mihin sinua lieneekin täällä houkuteltu. Tässä talossa ei kuvan ihminen ole...
— Eikä tarvitse olla, sanoi tietäjä. Minä en ole talooni ketään kutsunut enkä kutsu. Täältä pääsee. Mutta kyllä se poikakin aikanaan huomaa, että silloin hänet estettiin käsittämästä onneansa.
— Vai onneansa. Ja estettiin saamasta sielulleen iankaikkinen vahinko. Tulehan poika!
Hän vetää poikaansa käsipuolesta kohti ovea.
— Ja muista sanoa, puhuu tietäjä jälkeen, Kivitalon isännälle, että se käypi maksamassa pojan täällä olot. Eli jos ei maksa, niin perästä kuuluu.
— Jaa, raha, raha, huutavat maailman lapset.
Ja pian Hota-Leena mennä hynttyyttää jo pihamaalla, sitten solalla ja kärrytiellä, vetäen poikaansa käsipuolesta. Kiireesti hän kulkee ja hameen helmat iskevät pieksusaappaitten varsiin.
— Kun se kivitalolainen tuonne sinut hommasi, eikä sitten huoltanut pois. Minä kuulin aivan vasta...
Ja tiukasti hän alkaa kysellä pojan oloja ja tekoja tietäjän talossa. Mutta poika vastailee yksisanaisesti, vastahakoisesti astellen äitinsä rinnalla. Sillä hänen tajussaan on tunne, että jotakin on iäksi jäänyt ja mennyt ja edessä ovat entiset arkiset päivät.
— Eläkä sinä pane mieleesi mitä tuolla olet kuullut ja nähnyt. Sillä siinä talossa menevät autuuden asiat hunningolle. Siksi se sinua sinne houkutteli, että saisi tehdä sielustasi pirun kanssa kontrahdin...
He tulivat kotipurolle, ja siinä äiti käski pojan pestä nenästään sen tummanpuhuvan rasvan. Mutta ei hän uskonut vielä asiaa siihen. Hän lämmitti saunan, käski pojan peseytyä ja poltteli hänen vaatteensakin tulisessa löylyssä. Myöskin hän hyreksi virttä avarassa tuvassa. Hämärän tullen poika näki hänen kiertelevän tuvan ja navetan nurkissa raudankappale kourassaan, huulet hölpötellen. Lehmiensä ääressäkin hän vielä suoritti joitakin outoja menoja, voimallisia sanoja mutisten.
Sellainen ihminen oli Hota-Leena. Hän osasi ottaa turvan väkevääkin velhoa vastaan virsikirjasta ja äitivainajansa vanhoista taioista.
Seuraavana aamuna äiti vei poikansa Kivitaloon jatkamaan palvelustaan.
* * * * *
Siitä lähtien alkoivat Taneli Hotakan renkeysvuodet pitkinä ja katkeilemattomina. Kekrin aikana hänen äitinsä teki uuden vuoden kestävän kontrahdin Kivitalon isännän kanssa.
Keskenkasvuinen poika sai kokea monta kovaa talvisessa tuimassa säässä ja huonoissa ketineissä. Silloin noustiin vielä sangen aikaisin kiljuvaan pakkaseen ja aamuyöhän, valjastettiin ja lähdettiin. Kivitalossa oli puolenkymmentä hevosta. Ne kulkivat kuin pieni karavaani nevojen aavoja aamuyön kuutamossa. Reen jalakset ja vitsaiset savirikot kitisivät ja tähdet välkkyivät. Taneli köpötti reessään eli kuhveksi jälessä, ja pakkanen iski varpaisiin ja räkä jäätyi poskelle. Joskus tuimimmassa säässä oli keskenkasvuinen pojankäärö perille tultua melkein tiedoton, mihinkään sujumaton möhkäle. Silloin toiset rengit, aikuiset miehet, armahtivat ja rakensivat hongista nuotion, tervaisista, punalihaisista lapinhongista. Paahtavan tulen ääressä poika sai sitten lämmitellä ja kuunnella, kuinka pakkanen ja miesten kirveet kilvan mäiskyivät hongikossa. Kun kuormat olivat valmiit ja palattiin, viritettiin joskus nuotio pojan kuormankin päälle. Siinäpä tarkenit.
Mutta iltaisin tehtiin puhdetöitä, ährättiin savuavien ja karstaisten päreiden ääressä. Pirtin avaralla lattialla miehet rakensivat rekipelejä ja astioita. Alaikäinen Taneli sai usein toimia tervaksisen tuohuksen kanssa tulen näyttäjänä. Se oli ikävää työtä ja usein tuli uni ja nuokkuminen jo käsityön tekijä äyhki vihaisena: — Niistä! Valaise tänne!
Mustat päreen karret tippuivat lattialle ja musertuivat ratisten jauhoksi jalkain alla. Harmaa, kirpeä savu nousi mustaan lakeen. Joskus pöllähti jonkun miehen päähän kertoa juttuja, ja silloin voi savuinen pirtti jyrähtää naurusta. Päreiden liekit häilyivät ja käsityön tekijäin puuta leikkaavat aseet lepäävät hetken. Ulkona räsähtelivät pakkasen kiivaat nyrkit.
Pian Taneli huomasi, että Kivitalokin oli kumma talo. Joskaan ei sellainen kuin Syinmaa, niin kuitenkin lähes kuten Iso Mahala. Monta omituista, oudosti mieltä huvittavaa saattoi sattua tässäkin talossa.
Siinä oli vanha eläkkeellä oleva ukko, jota nimitettiin vaariksi. Tämä koki olla uskon töhröksessä ja puheli mielellään uskonasioista ja raamatuista. Renkinä olivat Harri-veljekset ja eräs Leviämaa, josta isäntä sanoi, että hän oli konna ja koiranleuka, mutta samalla hyvä työmies. Joten sai armon monista synneistään.
Oli ilta ja syötiin. Purtiin kalaa ja leipää ja ryypättiin sinukkaa, ja eläkevaari puhui raamatun ihmisistä ja tapauksista. Leviämaa syödä hokelsi kiireesti ja heitti sekaan lauseen: