Part 1

language: Finnish

HOTU-LEENAN POIKA

Muutaman miehen onni, elämä ja sen tapahtumat

Kirj.

PENTTI HAANPÄÄ

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1929.

Kuinka kaikki olikaan kummallisesti toisin kuin nykypäivänä, silloin, seitsemän vuosikymmentä takaperin? Voisihan tehdä luetelman, sanoa, että esimerkiksi moni nykyinen ihmisasumus oli siihen aikaan vielä rakentamatta, moni pelto kuokkimatta ja soihin ei hulluinkaan maanviljelijä vielä pannut turvaansa. Peltojen multaa eivät tonkineet rautainen aatra, eivätkä muut moniniveliset vehkeet, puhumattakaan noista käsillä tehdyistä, vähämielisen näköisistä vetojuhdista. Sirppi leikkasi silloin viljan ja varstan jyskeellä karistettiin oljista jyvät. Kylätie oli kuoppainen raiteiltaan ja sen vierillä ei tuuli vielä soitellut puhelinlangoilla, eikä missään nähnyt kauppapuodin ovea. Siihen aikaan tultiin omillaan toimeen. Kun tarvittiin suolaa tai rautaa, valjastettiin hevonen ja ajettiin kaukaiseen kaupunkiin. Kylän lävitse virtailevan joen Myllykoskessa kävi harmaaseinäinen vesimylly. Se rusenteli jyvät jauhoiksi. Nykypäivinä moniniveliset rattaat suristen ottavat Myllykosken vesistä kirkkaat valot kyläkunnan taloihin, oudot valot onteloihin pulloihin. Lapsikansa ei kulkenut vuosikausia koulutalossa kirjalaukku kupeellaan, eikä kylän nuorille ollut tarvinnut rakentaa erikoista hyppyhuonetta. Yksikään rikas manttaalimies ei ollut kasvattanut mahaansa ainoankaan tukkipuun pihkaisilla lustoilla.

Ja kuitenkin: kuinka olikaan kaikki samankaltaista kuin nykyisinäkin päivinä? Yhtäläisinä ja järkähtämättä vaelsivat vuodenajat maan ja ihmisten ylitse: päivä paahtoi ja sade lankesi, helle rasitti ja vilu ahdisti. Maan tonkimisesta odotettiin ja otettiin leipää, ja joessa juoksi vesi ja joen kaltailla kasvoi ruoho, jota ammuva nauta jyysti antaakseen maitoa tuoppiin iltaisin. Ja kevät täytti jopa kissatkin samankaltaisilla tunteilla kuin nykyäänkin: ne maurusivat ja raaputtivat naamistoa pylvääseen.

* * * * *

Kylän laitamilla pyrki jokeen pienoinen puro, jota nimitettiin Hotapuroksi. Sen rannalla sijaitsevan vähäisen talon nimi oli Hotakka. Talon emäntää sanottiin Hotan Leenaksi. Isäntää ei niillä hetkillä ollut. Hän oli kävellyt hiljaa tiehensä, kuten melkein hiljaa oli taloon tullutkin ja saanut aikaan sen, että Leena, talon tytär, oli nyt emäntä, että pari pientä ihmistainta taapersi lattiapalkeilla, ja kolmas oli kai pian yhtyvä heidän seuraansa.

Sillä näihin aikoihin tiesi Hota-Leena odotella taloonsa jotakin uutta tulokasta. Tämä tulokas ilmeni Taneliksi, Taneli Hotakaksi. Hänen tulemisensa tapahtui kesäisenä iltapäivänä. Hota-Leena pisti pienen ja parkuvan pojan vasuun ja vakan penkin alle ja meni lypsämään lehmiään. Hän oli ainoa työihminen siinä vähäisessä talossa. Eikä talousaskareita käynyt laiminlyöminen sen kaltaisten seikkain kuin lapsen saantien takia. Ne olivat sellaisia viraapelitöitä ne. Vähäiset varat eivät sallineet apuihmisten palkkaamista.

Ja yleensäkin naiset siinäkin kylässä olivat eri mummoja siihen aikaan. Kun he tekivät poikia, tapahtui se nokiotsaisessa saunassa. Eikä lapsiakka tarvinnut muuta kuin naukun kirkasta viinaa. Ei siinä ollut pitkiä makuulla oloja eikä lapsenpäästäjiä. Korkeintaan toimi portinvartijana joku vanha muori piippukänä leuoillaan.

Hotakan talo oli tiluksiltaan vähäinen, eikä siinä elätetty kuin pari kolme nautaa ja toisinaan pideltiin ruoissa sikaa. Mutta pirtti oli avara, entisajan pihkaisista aarniohongista veistetty, joihin vain työläästi tehoavat säiden ja sateiden nakertelevat hampaat. Ne seinät ovat yhäkin pystyssä ja koreamieliset ihmiset ovat sivelleet niiden pintaan punamultaa. Silloin ei maaliaineita näkynyt. Olisiko ollut jonkin talon vaatearkussa kiertelevän kisällin maalaamat heleät ja koreat kukankuvat?

Siinä avarassa pirtissä pieni Taneli eleli varhaista lapsuuttaan, niitä ajattomia vuosia, joiden kulusta ei mieleen selkeitä piirteitä piirry. Kuinka lieneekään äiti, Hota-Leena, hankkinut itselleen ja kolmelle pojalleen leivän ja niukan särpimen? Luultavasti sellaisilla monenkaltaisilla puuhilla kuin köyhät ja toimeliaat naiset maailman ajan. Olihan hänellä aina turvana maansa, joka kesäisin kantaa hedelmänsä, ja ne pari lehmää. Joka tapauksessa ravintoa tuli ja Tanelin runko varttui kyynärpuun mitan ja hänen uutuuden puhtaat aivonsa alkoivat tajuta tämän maailman menoja.

Heti olivat häntä vastassa arkiset työnpäivät. Sillä, koti oli köyhä, kuten mainittu on, ja tietämistä oli monasti leipäpalan irroittamisessa. Mutta Hota-Leena tiesi, miten elää; hän oli leipänero elämänsä ahtaudessa, ja hän tahtoi kasvattaa poikansakin toimeliaaseen vaellukseen.

Niinpä hän sanoi Taneli-pojalleen:

— Otapa nyt pussi ja mene renikoita keräämään, että sika saa ruokaa.

Ja pieni Taneli otti pussin ja käveli kylälle ja kyyristeli talojen pihahuoneitten seinänvierissä ja nosteli tikulla pussiinsa ruskeita renikoita. Niitä kun ei tullut riittämiin oman navetan seinustalle. Hän palasi pussi pullollaan ja sialle sekoitettiin suurus. Se söi ja maiskutteli ja lihoi. Ajallaan elämän hyvyydet olivat siltä ohitse; sen rasvainen ruumis oli pellossa kasvaneen perunan kastikkeena. Ja pienen Tanelinkin posket punoittivat kuin vöyräämmänkin talon poikien.

Muutakin työtä oli tehtävä, mihin vain pienen miehen jäsenet kykenivät. Mutta olipa myöskin vielä aikaa oleilla joutilaanakin kylän toisten poikasten kanssa kesän lämpöisinä päivinä. Voitiin uida räpiköidä joessa, onkia sieltä piikkiharjaisia ahvenia. Opettelipa hän Närhi-Iikan kanssa aikamiestenkin pitämyksiä: kaiversivat koivun pahkurasta piiput ja polttelivat niissä sammalia. Leikkasipa Närhi-Iikka salaa isänsä tupakkamaasta lehtiä ja kuivasi ne, ja sitten he kiskoivat kessunlehtien häkää sisäänsä ja makasivat puolenpäivää sairaina heinäisellä pientarella.

Tämä Närhi-Iikka oli merkillinen, ikäänkuin jo vanha poikanen, aivan nauramattoman totinen, jäykkä kuin vahva pölkky, jonka nokkaan on pistetty ikäkulu, rääkkääntynyt, lieriltään suunnattoman laaja hattu. Sen kupu oli puhki ja siitä törrötti esiin pitkä hiustupsu. Tällainen oli Närhi-Iikka, aina nauramattomin ja huutamattomin suin. Mutta hänen totinen päänsä keksi sadoittain puuhia, outoja, muiden mieleen juolahtamattomia temppuja kesäisen päivän kulutukseksi.

Hänen kanssaan Taneli kulki kylän isoimpaan napataloon, Isoon Mahalaan. Siellä oli kaikki ylen merkillistä ja suurta pienestä Tanelista. Monet huoneet, monet puolilahot, oudonpimeät hökkelit, puolisatainen karjalauma, hevoset ja kiroilevat rengit, paksu isäntä, jota täytyi pelätä ja karttaa. Siellä oli paljon ihmeteltävää, paljon pelättävän ihastuttavaa, isossa, kesäisessä talossa.

Siellä Taneli Hotakka oppi ensikerran, vielä ensimmäistä ikäkymmentään elävänä poikasena, seikan, johon sitten myöhemmin pitkin elämänsä vartta tuli aina tutustuneeksi mielihalulla tilaisuuden sattuessa.

Isossa Mahalassa oli ruotiukko, silmäpuoli ja parrakas. Ja tämän miehen piti vielä vanhanakin ja ruotilaisena saada viinaa. Millä keinoin lienee sitten sitä hankkinutkin? Närhi-Iikan silmä oli keksinyt, että hänellä oli valtavavatsainen viinapullo kätkettynä lammaskarsinaan. Närhi-Iikka ehdotti, että he varastaisivat ruotiukon viinaa, ja Taneli taipui tuumaan. Se oli suuri ja jännittävä hetki. Taneli pilkisteli lammasnavetan ovenpielessä ja Närhi-Iikka kaatoi vaivalloisesti ja työläästi nestettä suuresta pullosta pienempään hallinpulloon. Sitten Taneli äkkiä säikähti: ukko tulee... Kiireesti he sänttäsivät karkuun jättäen pullot karsinan pinnalle kelteisilleen. Mutta mitään ukkoa ei tullut. Ne olivat vain piikoja, jotka kulkivat ohitse, hameet lonkille ruopaistuna ja kintut sonnassa. Pojat palasivat ja suorittivat loppuun varkauden työn. Sitten Närhi-Iikka sanoi, että puteli oli täytettävä, ettei ukko huomaisi vajausta. Niinpä hän laski kuumaa ja suolaista vettä ruotiukon pulloon saman mitan, minkä he olivat sieltä viinaa vieneet, ja pisti sen sitten takaisin kätköönsä.

Se päivä, oli kokonaan kummallinen. Auringonkin leppeät kasvot näyttivät saavan oudon hohteen, kun he Ison Mahalan aitan takana ruohikossa nauttivat viinaa hallinpullosta. Ja karvas viina oli maistuvinaan hyvältä heidän nuorissa suissaan. Olihan se kielletty hedelmä, partamiesten juoma. Ja nyt oli Närhi-Iikan toimelias pää hankkinut sen heidän hoteisiinsa. Kuinka kaikki olikaan kummallista, miten Närhi-Iikan pyöreä naama punoittikaan sen suunnattoman hatun lieren alla, ja kuinka hänen hiustupsunsa heiluikaan leikillisesti kesäisessä tuulessa.

Sen päivän loppu peittyi Tanelilta usvaan. Mutta hän muisti kuitenkin saaneensa surkeasti selkäänsä äidiltään, Hota-Leenalta, Hotapuron rantakoivuista taitetuilla vitsoilla, joista lehdet tarkoin riivittiin. Sitten hän nukkui vuoteeseensa. Mutta jälkeenkinpäin kuuli Taneli tästä tapauksesta äidiltään paljon itkun ja vihaisen rakkauden sekaisia puheita, uhkauksia ja lupauksen vaatimuksia.

Närhi-Iikka, jolla oli sellainen jymypää sen huopahatun alla, oli varmaankin selvinnyt uudesta humalastaan ilman vitsoja ja ilman paljoja, kiusallisia puheita. Ainakin Taneli jäi siihen uskoon, kun hänen toverinsa seuraavana päivänä saapui hänen luokseen ja tahtoi häntä kanssaan Isoon Mahalaan katsomaan mitä siellä näkyisi: olisiko ehkä ruotiukko jotakin huomannut... Tanelia oli kyllä kovien kokemusten uhalla varoitettu pysymään kotona, mutta niinpä siinä kävi kumminkin, että hän lähti Närhi-Iikan mukana. Äiti kun ei ollut saapuvilla, vaan jossakin töissä.

Isossa Mahalassa oleiltiin kuitenkin kuten ennenkin. Ruotiukon vanha suu ei ollut huomannut aineen laimistumista ja sekoittumista. Se oli maistunut hänestä yhtä hyvältä kuin ennenkin. Nyt hän pienessä hinarissa makasi selällään lavitsalla talon pirtissä, hyräillen jotakin, kai laulua, ja läpsytellen paljailla jalkapohjillaan tahtia. Tulipa isäntä pirttiin, vilkaisi ukkoon ja kielsi häneltä laulun. Ukko vaikeni, mutta läpsytteli yhä isoja, paljaita jalkapohjiaan lavitsan pintaan, kunnes isäntä kielsi häneltä senkin. Täytyyhän ruotiukon totella isäntää, vaikka olisikin pienessä viinassa ja vaikka olisi kuinka pitkäpartainen.

Tämän kaiken he huomasivat Isossa Mahalassa, viipyivät iltaan ja palasivat. Jälleen Taneli sai lujasti selkäänsä Hotapuron rannalta taitetuilla ja karsituilla vitsoilla. Työssä täytyi olla siitä lähtien entistä enemmän ja Närhi-Iikkaakin sai nähdä vain harvoin. Ei päässyt enää hänen kanssaan oudon viehättäviin tutkisteluihin. Ne ajat olivat ohi.

Tuli talvikin. Viimeinen niistä, jotka Taneli vietti etupäässä Hotakan uunin päällä, ilman kenkiä ja ylen vähäisin vaatteinkin.

* * * * *

Keväällä Taneli joutui jo rengiksi Kivitaloon, tekemään töitä ruokansa ja jonkin vaatekappaleen edestä. Vanhin veli kun oli jo vahvempi ja kykyisämpi toimimaan kotona talonmiehenä. Keskimmäinen veljeksistä oli jo vuosia sitten kuollut tautiin ja haudattu. Niinpä nuori Taneli jouti opettelemaan ihmiseksi ja renkimieheksi vieraan silmän alla. Kivitalon perunamaasta tuli nyt siis Tanelille kesäinen laidun. Siellä hän kykki ja nyhti irti rikkaruohoja. Myöskin kesannolla hän käveli karhin perässä ja opetteli pitämään hevosen ohjia kourassaan. Tulivat sitten hikiset heinä- ja elonkorjuuajat ja puimahommat. Yleensä koko kesä oli ikään kuin yksitoikkoinen työn erämaa: aamulla varhain ravistettiin hereille ja myöhään illalla sait laskeutua vuoteellesi.

Vasta syyskesällä sattui muuan tapahtuma. Se jäi Tanelin mieleen kuin töyräs sen kesän tasangolta.

Kivitalon isäntä, puutöitäkin rakastava mies, oli ottanut urakalla kunnostaakseen lukkarin puustellin pitäjän kirkonkylässä. Erään kerran pääsi Tanelikin sinne töihin: pyyhkimään tervaa puustellin seiniin ja nurkkiin. Niistä kun tehtiin lujat ja lahomattomat.

Se matka oli Tanelin nuoresta mielestä ylen merkillinen, kaikki painui hänen tajuunsa kuin vahaan. Maantien ruskea hiekka, jolla rattaat kierivät aurinkoisena syyskuun päivänä, veräjien pielissä haukkuvat koirat. Sitten kirkonkylä tiheänä, harmaana talorykelmänä ja sen keskellä kirkko, korkeana ja valkoisena. Ensi kertaa Taneli näki sen ja se vaikutti hänen nuoreen mieleensä, kuten sen kai on määräkin vaikuttaa: ihmeteltävältä ja pelottavalta, kuvatusmaiselta, tästä elämästä irroitetulta. Hänelle sanottiin, että se oli Herranhuone. Ja Taneli tajusi ilman selityksiä, että se Herra oli merkillinen mies ja tarvitsi huonettaan joihinkin muihin epämääräisiin tarkoituksiin: ei nukkumasijakseen, ruokahuoneekseen tahi jyväaitakseen. Oli kirkonkylässä myöskin kauppapuoti, jonka Taneli sai nähdä sisältäkin, kun isäntä pysäytti hevosen ja meni sieltä jotakin ostamaan, kai suutupakkaa, jota hän alituisesti imeskeli poskessaan, niin että ruskea vesi valui hänen suupielistään. Isäntä ravisti hereille kauppiaan, joka nukkui tiskillään ja nousi silmiään hieroen ja hiljaa mutisten antamaan mitä pyydettiin.

Sitten he olivat valmiit ajamaan lukkarin puustellille. Kyllä Taneli jo tiesi, mikä se lukkari oli: sellainen partamies, joka suu ammollaan veisaili ja lauleli eläville ja kuolleillekin. Taneli ei kyllä tajunnut, mitä se merkitsi ja mitä siitä siunaantui. Mutta kai hän oli tarpeellinen, koska Kivitalon isäntä korjasi hänen talonsa hyvään jos hyväänkin kuntoon. Tanelin työskentely lukkarin puustellilla ei muodostunut pitkäaikaiseksi. Vielä samana päivänä hän kiipesi tikapuita korkealle talon räystään alle tervaämpäri kourissaan, alkaakseen sivellä nahturilla nurkkaa. Tikapuut olivat huonosti pystytetyt, niiden alapäät alkoivat luistaa kovalla pihatanterella yläpäitten luisuessa pitkin seinää. Taneli sai sangen nopean kyydin alas ja hänen nenänsä hankautui vasten seinän saumoja, niin että kaikki liha meni läjään rustoja myöten. Terva ämpäristä sinkoili sinne ja tänne. Poika oli puoleksi pyörtynyt ja nenästä tulviva veri sokaisi hänen silmänsä. Hän tajusi vain, että isäntä kääriskeli pitkää rättiä hänen päänsä ympärille, kiroillen, syleksien ja mälliä pyöritellen. Mutta veren vuoto ei lakannut. Sitä tuli yhä kuin pistetyn vasikan kurkusta.

Ja isäntä kiroili, syleksi ja nosteli housujaan.

— Kaikenlaisia pojan pöllöjä tänne tulee kulettaneeksi. Kun rupeaa niistämään nokkaansa vasten rosoista seinää, puhdistamaan sitä puuta vasten kuin lintu... Ei se lakkaa vuotamasta. Nosta sinä, renki, poika, kärryille ja aja Syinmaalle tietäjään. Se kun kerran kiroaa, niin eipä tirahda verta ainoatakaan noppaa...

Niin valjastettiin hevonen jälleen. Renki otti ohjakset ja Taneli oli lavoilla pitkällään suuri verilätäkkö pään seutuvilla. Niin ajettiin pitkin maantietä ja käännyttiin koloisille ja hoitamattomille kärryteille, joita ajaa koluutettiin pitkät matkat ohi kotikylänkin Syinmaalle suureen, yksinäiseen taloon, jossa kuulu velho ja tietäjä oli isäntänä. Sinne ihmiset juoksivat suunnattomien matkojenkin takaa taudin tahi muun hädän tullen. Moni ei ottanut vielä turvaansa puhdaskauhtanaisiin ja paljaspäisiin lääkärimiehiin. Eikä niitä olisi ollutkaan kuin kymmenen penikulman takana kaupungissa.

Syinmaan tietäjän parantaviin kouriin oli nyt matkalla pieni Tanelikin, poukahdellen, vierähdellen laidasta laitaan verestä kastuneilla kärrynlavoilla, rengin lyödessä hevosta ohjasperillä syyskuun pimenevässä illassa.

* * * * *

Oli jo puoliyö, kun he saapuivat perille ja hevonen pysähtyi tietäjän talon aittojen eteen. Oli pimeys, tohisevainen tuuli ja hiljaa vihmova sade.

Suuren velhon talo oli matala ja sammaltunut, kuten iän köyristämä. Se ikäänkuin nöyrästi kunnioitti salomaan suurta yksitotisuutta, lävitse metsien ja nevojen ja vetisten niittyjen soluttelevan samean puron alakuloisuutta, taivaan suunnattoman, leppeän silmän ja harmaitten pilvien alla.

Tällainen oli talo, jonka roskan täyttämille portaille renki nyt astui poika kainalossaan kuin kissanpentu. Sairaan pää oli yhtenä mustanpuhuvana möhkäleenä, minkä sideriepu ja hyytyvä veri olivat muodostaneet.

Renki tempasi narahtavaa ovea, astui avaraan pirttiin ja laski pojan penkille. Pirtin perällä uunin reunustalla hehkui loppuun kituva päre. Kuuma karsta pihahteli tipahdellessaan vesiastiaan. Ympäri avaraa tupaa kuului kuorsauksia, joku voihki, jonkun puujalkamiehen askelet kolisivat lattiapalkeilla, joku hupsu hoki älyttömiä lausejaksojaan. Ne olivat parannuksilla olevia sairaita, siukkoja, yöteloillaan.

Renki töllisteli ja kuunteli hetken pimeydessä, ryki ja käveli sitten kolistellen keskemmä huonetta herättääkseen jonkun huomiota. Pian raottuikin perähuoneen ovi, ja joku kurkisti sieltä sinertävissä yöketineissään.

— Tuliko sinne joku?

— Tuli. Kivitalosta ollaan. Pojan nokka tuli vähän rouvisti niistetyksi siellä puustellin korjauksessa. Verta on tullut kuin eläimen kurkusta, kärryn lavatkin hulveisilleen...

— Onko sillä niin kiire, että tässä yösydännä...?

— Kiire taitaa olla, ettei pääse ihan kuiviin. Vaikka ei tuossa taida olla enää verta monta noppaa. Siinä on poika penkillä. Minä lähden. Parantakaa! Kyllä Kivitalon isäntä maksaa.

Renki meni. Ovenraosta sinisissä yöketineissään kurkistellut mies lähestyi ovea väärin, ontuvin säärin. Hän oli matala mies, pää suuri ja hieman kallellaan, suu vähän vinossa, naama likaisen näköisen parransängen peitossa. Hänen nimensä oli Hallelujaa Aatami ja toimensa tietäjän apulainen.

Hallelujaa-Aatami hamuili siis pimeydessä, löysi pojan kääryn penkin nokalta, mihin renki sen oli laskenut voimattomana, puolitiedottomana ja turtana. Hän käsitteli ja tunnusteli pojan päätä ja mutisi likaisesta parrastaan:

— Poika raiska. Kyllä tämä on heti toimitettava isännän pakeille.

Hän otti pojan käsivarsilleen ja astui yli pirtin toiseen huoneeseen, kolautti kolmannen huoneen ovea pojan kantapäällä ja astui samassa sisään.

Siellä istui talon isäntä, tietäjä, vanhahko mies keinutuolissa, piippu ikenissä, yllä punarantuinen, villainen röijy ja jalassa tohvelit. Pöydällä, epälukuisten pullojen seassa, paloi talikynttilä. Lieneekö isäntä nukkunut vaiko miettinyt siinä keinutuolissaan yösydännä. Hänen päänsä ja silmänsä eivät liikahtaneet. Hän olikin sokea mies. Savu pöllähteli synkeänä pilvenä ison piipun kopasta huoneen mustuneeseen ja matalaan lakeen.

— No, mitä Aatami nyt yösydännä kolistelee?

— Toivat tämän pojan. Se on Kivitalon kesämies poika ja on loukannut nokkansa, eivätkä ole saaneet veren vuotoa asettumaan.

— Jaah, kitupiikki se Kivitalon isäntä. Ei siltä juuri palkkaa saa, varsinkin kun on kysymys toisen lihasta. Mutta täytyyhän köyhää poika raukkaa armahtaa.

Lääkemiehet ryhtyvät työhön, tietäjä istuen liikkumattomana keinutuolissaan, kysellen hiljaisella äänellä ja antaen määräykset. Hallelujaa-Aatami hakee suuren kuparisen pesuvadin, joka on taottu ruotsinvallan aikuisista plootuista, pesee ja lotostelee verisen ja hyytyneen siteen pois, puhdistaa pojan verisen naaman ja puristelee sitten ruhjoutunutta nenää entisiin muotoihinsa. Poika ähkää ja valittaa, kirkaiseekin.

— Vieläkö se vuotaa? kysyy tietäjä.

— Meinaa siitä veri tiristä.

— Pane ympärille lukinseittiä, lue asetussanat, voitele neljännen pykälän voiteella, sido, anna sisälle hallinpullon lääkettä, joka vahvistaa ja palauttaa veriä, ja vie poika nukkumaan.

Hallelujaa-Aatami tekee kuten käsketään, häärii, ähkii, mumisee jotakin likaisen-harmaaseen partaansa ja kantaa sitten sairaan pois. Etsii joitakin runsuja alle ja asettaa hänet nukkumaan pirtin takan viereen.

Mutta vanha tietäjä keinuskelee hetken, polttaa, piippunsa loppuun, nousee sitten sokean varovaisin askelin, nostaa oven valtavan rautaisen haan paikoilleen, riisuuntuu, sammuttaa kynttilän etusormen ja peukalon pihdillä ja kiipeää isoon, korkeaan sänkyyn, jonka neljä jalkapatsasta kohottavat nokkansa aivan liki tummaa lakea. Kunkin patsaan nokassa on kokoon puristetun nyrkin kuva, uhkaavan nyrkin hahmo, jotka puuseppä on kärsivällisesti ja taitavasti veistänyt koivupuun pahkurasta.

Siinä sängyssä nukkuu tietäjä, ja koko hänen omituinen, synkeä talonsa ja huonekuntansa lepää ympärillä.

* * * * *

Syinmaan isäntä on ihmemies. Kukaan ei tiedä, mitä sukua ja syntyä hän oikeastaan on, mistä hän on tullut ja missä elänyt, ennen kuin pääsi tämän talon isännäksi. Epäilemättä hän on paljon kulkenut ja paljon nähnyt. Sillä näkevä hän vielä oli siihen aikaan, kun Syinmaahan ilmestyi, vöyräs ja iloinen mies. Talon haltijana oli lapseton leski, ja kulkevainen mies vääntyi vähin vaivoin talon isännäksi. Luultavaa on, että hän oli enemmän mielistynyt taloon ja tavaraan kuin siihen vanhaan vaimoihmiseen. Jopa tiedettiin, että hän odotteli emäntänsä päiviä päättyviksi päästäkseen ottamaan uudemman ja vereksen. Mutta muori elikin kiusallisen kauan, ja isäntä vanheni hänen mukanaan vuosien mataessa. Viimein emäntä kyllä kuoli, mutta silloin isäntä ei enää välittänyt akan otosta, tahi ehkä hän ei enää saanut mieleistään. Sillä hän oli jo vanha mies, pinnallaan vuosien leima. Hänen silmistään oli jo aikoja sitten kadonnut näkö. Ne eivät erottaneet väriä eivätkä valoa. Niiden edessä ujui ainainen pimeys.

Siksipä kai olivatkin hänen sisäisten silmiensä edessä liikahtelevat ajatukset tulleet terävämmiksi ja värikkäämmiksi kuin niiden, jotka alituiseen näkivät luonnon himmeyden tahi kirkkauden. Sokean miehen pääluuhun ahtautui paljon muistoja ja huomioita omasta entisestä elämästään, joka oli kukaties ylen monivaiheinen ja merkillinen, ja tapauksista, joita oli sattunut muille ihmiseläjille ennen tai sattui nykyisinä aikoina. Sitäpaitsi oli hänellä luulon mukaan, jokin salamyhkäinen aisti, tiedonantaja, jota ei ole jokaisella. Unessa nousi hänen aivoihinsa joku henki, joka asuipa sitten hänessä tai hänen ulkopuolellaan, olipa sitten enkeli tai piru, kirkasti hänelle asioita ja menettelytapoja, joita hän oli valveilla ajatellut. Jopa sittemmin sellaisiakin seikkoja, joista hän ei ennen ollut mitään tietänyt ja jotka eivät vähääkään häneen koskeneet.

Niinpä Syinmaan isäntä jo aikoja sitten, vielä näkevänä miehenä, oli ryhtynyt käyttämään näitä lahjojaan. Hän paransi sairauksia ja selvitteli hämäriä asioita, kuten varkauksia ja muita. Ja pian kävi hänestä kuihke, että kaikki hänelle onnistui. Hän oli suuri tietäjä ja velho, ties missä opin käynyt. Ehkä Tuli-Lapin poppamiesten luona. Hänen maineensa kasvoi. Sairaita ja avunhakijoita tuli yhä kauempaa, aina valtakunnan rajan takaa. Ja tietäjä ansaitsi rahaa. Rikkailta hän peri runsaan maksun, köyhiltä täytyi tyytyä ottamaan vähemmän. Olisiko hän ollut tietäjä, ellei olisi tietänyt tämän maailman pitämyksiä: ettei täällä pitkälle käydä jakamalla jotakin ilman rahaa ja hintaa. Mikä ilmaiseksi ja vaivatta saadaan, se on arvotonta.

Sellainen oli Syinmaan tietäjä, joka ainaisesti rehevänä ja leveäharteisena kiikkasi tuolissaan, iloisempana ja äänekkäämpänä kuin kukaan toinen metsäisten kylien asukkaista. Vaikkakin aivonsa vatvoivat syviä ja hämäriä asioita, oli mielensä hilpeä, ajatuksensa ja sanansa repäiseviä ja naurunsa äänekästä. Hän nauratteli vielä naisiakin, piikojaan, vanhana ja sokeana miehenä, ja kuului puheitten mukaan elävän heidän kanssaan syntisessä yhteydessä. Mitäpä siis emännästä väliä, kun talossa oli hyviä piikaihmisiä.

Sellainen on Syinmaan sokea vanhus, elävä, syntinen mies. Mutta pieniäpä nämä synnit lienevät sellaiselle, joka on pirun kanssa tehnyt kontrahdin sielustaan, kuten tietäjälle ja velholle kuuluu.

Sokea tietäjä on kumma mies. Moni on hänen harmaassa talossaan ruhtonut poikki kainalosauvansa ja sytyttänyt niillä tulen isännän pystyraasuun, sokeat ovat saaneet näön ja kuurot kuulon, rupi, syyhelmä ja paiseet ovat karisseet pois ja iho hohtanut terveenä kuin kukkien terälehdet. Varkaat ja rosvot hän saa ilmi, löytää kätketyt tavarat, vapauttaa elukat metsän peitosta, ja voi sanoa kysyjälle, kuinka hän onnensa käsittää, miten mielihalunsa ja -hauteensa tulee tyydytetyksi.