Chapter 4

Joulun mailleen mennessä kun Paavo tulla ehti, On vaimo, lapset murheessa, ja silmät kyynelehtii. Kolkin Kalle sanan saatti: "Taas on mailmassa Ihmissäännöt muurrettuna, Räihän kapakassa. Siellä valuu, vaimo raukka, miehes veressänsä, Kun ei yksin puollustaa hän voinut itseänsä. Eikö liene Jumalakaan huutoansa kuullut, Kosk' ei armokilvellänsä pelastamaan tullut." Vielä jatkoi Kolkin Kalle, silmää ylös luoden: "Enpä muista menneheksi ainoankaan vuoden, Ett'ei joku murhattuna lepäis viime unta, Toisinaan -- voi onnetoin! -- on niitä kymmenkunta Pitäjässä! -- Mitä silloin koko isänmaassa! -- "Valot, lyhdyt loistamahan!" kuuluu erämaassa, Tosin lyhty siellä, täällä tuikkaa kunnahalla -- Auta, Luoja, ett'ei ois ne valot peiton alla! Sinun henkes säkenet jos poistaa meidän yötä, Silloin muutkaan valon luojat ei tee turhaa työtä!" Noin kuin lausui Kolkin Kalle, vaimo toipuneena Ensi hämmästyksestähän, lausui: "Katkenneena, Murrettuna, tyttöseni, viime elon jousi, Kumottu on onnen alus, laineita mi sousi!" -- Siinä tytöt vuodattamaan surun kyyneleitä -- Muuten ihmeen kauniita kuin taivaan enkeleitä: Vanhemmall' on sini silmät, kellertävä tukka, Huulet valkopunervat kuin lempein ruusun kukka, Otsa, posket muodokkaat ja silkin hienokaiset, Kaula pyöree; ympäröi sen keltahaivenaiset. Taakse pienten korvien ne kiertyy kutrittaisin; (Ah, jos yhden suortuvaisen omakseni saisin!) Ruumis muuten solakka kuin jaloin veistokuva, Vaate, vaikka halpa, täysin päälle muodostuva; Kaunis sielu heiastaikse silmähelmiloista -- Voi, niin hellää konsana en nähnyt ole toista. -- Nuorempi on monin puolin tälle vastakkainen: Väri tumma, hiukset mustat, muoto nauravainen; Nytkin puolta pienemmäksi hälle suru näytti, Suru, joka äitin, Ainon kokonansa täytti. -- Kolkin Kalle ihastui kun huomas pienokaiset, Sanoi: "Vaimo, onpa sulia kalliit tavaraiset; Yhtä hellä, lempeä jos mieheis oisi ollut, Kenties oisit onnessasi ylpeäksi tullut. Nyt on toisin -- Surukaan ei poistu itkemällä, Luota Luojaan! onnen ohjat viel' on nytkin hällä. Näen mä, kasvaa tarhassasi onnen yrttiä kaksi, Onnen runsaan löydät kuluin ajan tuonnemmaksi!" -- Kyllä lauloi toivon lintu: lapsiss' onni koittaa, Siksi, kunnes onnen yrtit kuolon käsi voittaa.

IX.

Mökin kunnahalla leikkii lapsosia kaksi -- Moni köyhä pienokainen ei oo onnen lapsi. Niinpä tässäi: aikoja ja hautaan miesi vaipui -- Monesti on lesken nuoren miestään surku, kaipuu. Ikävällä muistaa leski lapsuutensa maata, Ilot, surut muistaissaan ei kyynel kuivaa saata. Vaikeasti elatusta lapsilleen hän koittaa, Työ on raskas, väsymyskin silloin, tällöin voittaa. Kesän suloin loppuissa kun syksy maille ehtii, Äiti huokuu murheessa ja silmät kyynelehtii -- Huoneessansa sammunut on pieni elon tähti: Laina, pikku tyttösensä, isän luokse lähti. Kirkkotarhaan kätkettihin Laina kaunihisti, Siellä koivun juurella on vaikeainen risti. -- Ikävässä pikku Aina siskosensa tähden Suree, itkee, huokailee ja kuihtuu silminähden. -- Talven vallan poistuissa kuin kirsi sulaa maasta, Pikku Ainakaan ei paljon äitillensä haasta. -- Kirsikukan noustessa on Aina vaipumassa: "Äiti, isän sylis Lainan nä'en taivahassa -- Tule äiti, ettei Ainan yksin täydy mennä! -- Eihän sisko enkelinä noutamahan lennä! Tule, äiti, syliis ota uskollinen Aina! -- -- Isälle en päästä voi kun hällä on jo Laina!" -- Kesällä on koivun alla ristilöitä kaksi, Siellä makaa mökin vaimon kumpainenkin lapsi.

X.

Kuule miesi, ootko käynyt kautta keltavuoren, Ootko nähnyt rinteellänsä "harmaapäisen nuoren"? Monta iltaa istunut hän yöhönkin on siellä, Mistä tullut, nimensä mi, tuot'en kuullut vielä. Itse, kertoi; "Mökin vaimo olin ennen vainen; Mökki vietiin, nyt ma olen köyhä mierolainen, Vaimo olin, Luoja siunas kaksi pienokaista. -- Milloinkaan en enää löydä kumpaistakaan noista! Miehestäin en muista paljon: lien jo sata vuotta Paavon markkinoilta häntä vartoellut suotta. Sanoivat: hän murhattihin Räihän kapakassa. -- Onkos totta! -- -- Näithän Aino isän taivahassa!" Näin hän kertoi, nauroi, itki. Silmäin väike kumma Toisti: on hän mielipuoli. Kasvoin väri tumma Sekä hiukset harmajat on liijan vanhat hälle. -- Usein tulee kalman merkit täällä pyrkivälle Ennen aikaa: ikävästä valkee hiukset mustat, Muodon kauniin harmauttaa surut, murheet, tuskat, -- Mielenki voi ryövätä ne samat jättiläiset, -- Eihän ole ihmisvoimat raudan kestäväiset.

XI.

Kirkon kellot soivat haikeasti, Soivat kunniaksi vaivaisen Puutteesen min kuulin kuollehen Keltavuoren rintehelle asti -- Vuoren rinne kolkko vuotehena, Peittonansa taivas tähditetty, Näin on vaimo kurja unhotettu Ihmisiltä; ei oo lohdutteena Kenkään, kyyneleensä kuivaajana.

Kellotkin ne soi niin haikeasti Kuin ne Luojan istuimelle asti Tahtoisivat huutaa: Tokko siellä Unhotetaan mökin vaimo viellä! -- Ei näy taivas kuulleen huutoansa Kirstulle kun viskoo lumiansa. -- Ilma kieltää johtaa kellon ääntä, Vinkuu, vonkuu, lentää tuulelmana. Mutta! -- malta! -- virren lainelmana "Aino! -- Laino!" -- luulin kuulevani. "Tulee, äiti, pikku Ainon luokse! Isän sylissä on pikku Laina; Täällä meille rauhan virrat juoksee, Vaikka mailmas' halveksittiin aina!"

XII.

Isästäni puhun usein paljon, Hältä oonkin ruumiin, sielun saanut. Jos on kehnon kehnot lauleloni, Se on perintö vaan vanhemmilta, Jos on niissä jotain kelvollista, Isälleni siitä kiitos olkoon! Jos ei mitään, siitä itse kärsin. -- Kuten lausuin, puuseppä hän oli Vaan en ole vielä esitellyt, Häntä ystäville nimeltänsä: Torpan nikkariksi enimmästi Häntä kylänkesken mainittihin. Nuorempana usein juopuneena Saapui matkoiltansa isäkulta, Vielä oli joskus hurjanlainen, Torui äitinikin pahaisesti; Lyönyt ei, sen lausun kiitoksella. Mutta vanhemmaksi tultuansa Harvemmin hän oli juopuneena, Kun se sattui, oli ohi mennyt, Tunsi katkeraa hän tuskaa tuonen, Polvillansa vuoteen vierustalla Jesukselta pyysi laupeutta, Pyysi parannuksen, voiton voimaa.

Maass' on maannut kolmetoista vuotta, Min' oon hälle haudan valmistanut Vanhan kirkon piilipuiden suojaan; Saatossa mä kävin etumaisna, Ensi mullan kirstullensa heitin; Sitten hälle hautapatsaan laadin -- Vielä viimekesänä se siinä Seisoi valkeana värsyinensä: "Saata meille apu tuskissamme, Turhan vert' on apu ihmisien!" Näin mä laadin -- toisin laatii Herra: Majan antoi luona onnekkaiden, Joss' ei tuskaa tuta tuonelaisten.

Joka kerta kun mä matkaan tuosta Ohi vanhan kirkon piilipuiden, Tunnen syömessäni liehauksen, Oudon kaipauksen sielussani Karpaloinen valuu poskipäille, Pääni hetkiseksi alas vaipuu. -- Vainaa jos ois vielä oppaanani, Olis alukseni murtumatta, Taivaan toivo vielä rinnassani, Tunto puhtaampana, hellempänä; Nyt on toisin: kylmä hauta, uskon, Ainoa on osa kuolevaisten. Eipä laula, kuten onnekkaille, Toivon lintu joskus nousevani Vielä ehompana entistänsä; Eihän laula -- synkän aaveen vainen Joikuu tuntohoni tuonen joutsen. Tuhat silmukkaisen rautaverkon Kutoo tuonen poika, koukkusormi; Ken nyt pääsisikään läpi tuosta, Kenpä kuolon kanssa voittoisille? -- Ijäksikö poijes, vanha isä! -- Sunko kanssas katos lapsen usko, Lapsen viattomuus, lapsen toivo! Kaipaus vaan kolkko tunnossani -- Minne kaipaus, -- vaan tyhjyyteenkö? -- Ei! ma kaipaan, isä, kasvojasi, Oppia, mi toivon säilytteli, Katsetta, mi hehkui haudan taakse, Ijäisyyden ilmaasunnoihin.

XIII.

Vuoren juurella on onkaloinen, Sinne luonnon pieni päiväväki Multaa kankkimahan riennätteli: Sinne pieni kastemato kulki Kulettaen maata muassansa, Hyönteinenkin liiti ilman teitä, Kantoi sinne pienen kortisensa, Ilman lintu kantoi siemenyisen Äsken tienohesta poimimansa, Siitä kasvoi sitten kaunis taimi, Koivun varreksi mi koitui viimein.

Monta kesää seisottuaan siinä, Oksiakin kantoi useoita Vehmastamaan runkoympyräistä. Kevätsateen usein kastellessa Juurta sen, myös päivän paistellessa, Nousi oksan latvaimille vielä Urpo, kevään ensi esikoinen. --

Pohjolassa muuten päivän paiste Kirkas on, voi mointa matkaan saada, Jopa puuhun lehden alku nähtiin Puhjenneeksi vihree, tuore, norja. Lapset iloin huusi huomattuaan: "Kevät joutuu, lehti puussa puhkee!" -- Päivä ain' ei paista pohjolassa: Usein synkkä pilvi tuulen teitä Kulkee eteen valkokynttiläisen. Silloin urponen on katvehessa, Lehti kirkkautta kaipajaapi -- Sade virkistävä ensiaikaan Kostutteli lehtipienoisia, Mutta saapui sitten toinen aika, Jolloin pilvenlokk' ei ollenkana Tietä löynnyt koivun onkalolle. Silloin sitä liijoin päivä poltti, Kuivui, raukka, kesken kasvuansa. -- Talon metsässä kuin koivu kasvoi, Noudimme sen silloin isän kanssa Säännön mukaan kotiin polttopuuksi. -- Niinhän seisoi torpankirjoissamme: "Tuoretta vaan aidaksiks' saa ottaa, Polttopuuksi pystyskuivuneita, Maassa makaavia korjaella". -- Ennen kuin me puuta hakkasimme, Katselimme sitä säälitellen, Siinä lausui mulle vanha isä: "Poikaseni, nääthän, miten kasvi Kirkkautta kaipajaa ja vettä, Muuten kuivettuu se polttopuuksi -- Niin on myöskin laita ihmiselon: Herran sana hälle päivän valon, Ilomielen tuottaa -- huojentaakseen Siten elonhuolten raskaan kuorman. -- Mutta sama sana johtaa meitä Usein itkun korpeen kärsimyksiin; Se on ihmis'elon sadekuuro. Ilo, suru siten vaihetellen Seuraa elontiellä väistymättä -- Onnekas ken miehen tunteet myötä Astuu rohkeana pimentoihin! -- Jonk' on elo pelkkää huvitusta, Sen on sortuminen polttopuuksi; Ken taas pelkästään vaan kyyneleitä Elon tiellä saisi osaksensa, Märkänis kuin hirsi maassa maaten. Sikspä synkeimpäänkin usvayöhön Joskus toivon valo pilkuttaapi; Siks' on mieron poika naurusuulla Kerta kylläisesti syötyänsä; Siksi rauha sairaan kasvot kultaa Kun hän asennon saa sattumalta, Jossa polte hetkiseksi taltuu. -- Koivu täss' on kovan nähdä, saanut, Toinen kova näkemättä vielä: Nyt se silvotahan polttopuuksi, -- Mutta sitten taasen tuhastansa Nousee taajapäinen nurmen nukka, Niin myös tomustansa ihmishenki Nousee ehompana entistänsä".

XIV.

Monta aikaa sisko, pieni Leena, Kuumevuotehella sairasteli, Kaljuksi jo kävi keltatukka, Kalpeaksi muoto, kaunokaisen; Monta haavaa raukan kurkun alla Verta, särynnäistä vuodatteli. -- Oli saapununna maille joulu, Ihmisille rauhan, riemun päivä, Meille itkunpäiväksi se muuttui. -- Aattoilta, kello yksitoista; Söimme silakan ja leipämurun, Sitten istumahan tulen luokse, Syliin pyysi päästä pieni Leena. Iloisena hohti kalpee kasvo; Hetken tulta kohden katsottuaan: "Äiti, viekää porstuan päälle maata!" Sanoi, otti siteen kurkustansa, Vitkaan katsoi, painoi haavaan jälleen. Silmä valju väsyi, umpeen vaipui, Hengen veto kävi harvemmaksi, Käsi rinnan päällä vavahteli. Minä luulin hänen nukkuneeksi, Niin hän iloisalta siinä näytti; Kerta vielä hehkui kirkas silmä, Ylös katsoi, sitten sammui taasen. -- "Lapset", virkkoi äiti, "taivahassa, Luojan luon' on kohta pieni Leena." -- Kuuma kyynel silloin poskipäillä Välähteli meidän, lapsen kolmen; Sinis itkimme kun äiti laski Sänkyyn sylistänsä kylmän vainaan. --

"Kolmen haavan sijaan taivahassa Lapsosemme kantaa siipeä kahta, Niillä liitää kohden lapsiparvein, Siellä näkee veljen, ennen kuolleen, Vielä siskon, Reeta pienokaisen. Sinne, toivon, teitä odotetaan Puutetta ja nälkää kärsimästä -- Pientä siskoanne nälk' ei vaivaa, Eikä vilu, kalman kolkko polte! -- Mene, poika, luokse isän, lausu: Avutta hän tulkoon kanssas kotiin, Elköön vaivatko hän ihmisiä Pyynnöillämme -- rauhaan pääsi tyttö!"

Pakkaishuuru huoneesemme Tunki sisään ikkunoista Rikkeimistä, jäätyneistä. Hengittäissä huurun suitsu Välkähteli edessäsi Hämärissä aaveen lailla, Huh! -- nyt rientää öiseen ilmaan Onko kyllin rohkeutta! Vavahtaahan sydän arka Huoneessakin liikkuissani? -- Suorin vaatteen puolkuntoisen, Lippulakin korvilleni, Ukkovaarin turkkiruoju -- Perintöni vainajalta -- Kurpposkengät rikkinäiset, Olkitukko pohjallansa. Jopa aukaisen ma uksen, Josta huuru talviöinen Tulvii huoneen perään asti, Kuin on valkee lammaslauma. Siunasin ja suljin uksen; Heittäiden Jumalallani Aloin käydä talviyössä Räiskyvässä pakkasessa, Jommoista vaan harvoin muistan. Silmä kiiti taivahille Etsein Luojan istuimia, Joille hengin huokoaime Puutteissamme vaiteloiden. Tähdet välkkyi korkeulla Sinikantta kirjaellen, Kuuluit tähtein keskuksena Kuin on paimen laumassansa. Askeleeni, joutukatte Isän luokse! -- pieni sisko Pois on mennyt tähtein luokse, Miss' ei suotta kyynel juokse; Tät' ei uutta isä siellä Huviksensa tiedä vielä, Luulee ett' on nälissänsä, Kivuissansa sisko vielä. -- Miten mahtaa isä kulta Iloita kun kuulee multa, Ett' on sisko taivahassa Elämässä onnekkaassa! Kirkkotarha. Pelkäisinkö? Enhän; usein ennen tästä Astuskelin huoletonna. Surman henget hautain luona Asustaa -- niin mainitahan; Pahaa jos nuo mulle tekis, Sisko taivaassa sen näkis, Puolestani pyytäis Luojaa Lähettämään mulle suojaa. -- Kylmä karmii jalkojani, Parannanpa kulkuani -- Vastaviima hieman jäätää Valkeaksi poskipäätä; Hierelenpä käydessäni, Etten hukkaa lämmintäni Jantuksessa hieroissani Jäätyneitä poskiani.

Tääll' on kylmä, lämmin tuolla Kuun ja tähtiparvein puolla, Täällä ilta, aamu siellä Lekottava, heilamoiva, Eihän ole kuultu vielä Taivaan päivän laskeavan. Vielä miekin saanen kerta Siellä valkeuden maassa, Joss' on köyhä rikkaan verta, Asuskella loistavassa, Lämpymässä kammiossa Siskon, isän, äidin kanssa, Kanssa veljein, siskoin toisten --

Tuoss on metsä, marjamaamme, Joss' oon siskovainaan kanssa Puolamia poimiskellut. Huh, kuin tummaa, sudet vainen Siellä talvin asustavat; Tohtisinko aidan luokse Mennä, en, en pääsisikään; Lunt' ois turkinhelmaan asti, Enemmän, ois uomilleni. Oispa hauska koettaa tuota Josko pääsis astumahan --! Siunatkoon, kuin mietin vainen Turhia ja hiljaa kuljen, Vaikk' on sisko laudan päällä, Isä tiedotonna täällä. Täällä? -- oikein, tuli loistaa Ikkunoista, tuskin enää Matkaa lienee virstan verran; Juoksisinpa sinne asti -- -- Suksittaisin, jos ois sukset, Tuosta pitkin aitooviertä -- --

Talolle niin viimein pääsen, Sisään astun huurun myötä. Tuli lekkui kulmakkeessa Korkealle, torniin asti, Koko huoneen kirkastaen. Väki juhlavaatteissansa Vuotti kunnon illallista, Jota pöytään laadittihin. "Oisko aikaa olla täällä Kenties saisin tähtehiä" -- Tuumasin, vaan kohta keksin Isän ovipenkin päässä. Kyynäspäät oli polvillansa, Otsa vasten kämmeniä, Lakin lippu silmäin eessä Etten nähnyt muotoansa. Luokse hiivin hiljaksensa, Lausuin samoin asiani. Otsa kirkastui jo isän, Ylös nousi, lausui vainen: "Kiitos Herran! rauha maassa Olkoon kuin on taivahassa!" -- Lähdimme niin talvisäähän.

XV.

Kyrön joen rintehellä seisoo Ikäarvoisena vanhuksena Pappilamme; punaiselta hohtaa Kauvaksi jo iso asuinsuoja. Siellä ennen asui onnekkaana Hurskas sielunhoiva, kirkkoherra, Nautti huoletoinna Herran lahjaa, Jota alamaiset auliaasti Kaiken vuotta sinne kanneskeli. Lihava ei ollut kirkkoherra, Sairaanlainen, aivan vatsaa vailla, Jonka muuten muistopatsahaksi Kasvattelee moni jalo herra. Muoto kuiva paljon muistutteli Kaljupäisnä, "nykittyä pyytä," Jonka ensin ampuu metsämiesi, Vaimo vaivaselta siivet sipoo. Vaan ei toki kunnon kirkkoherran Rouva hältä höyheniä vienyt: Lienee menneet ennen tehtyänsä Monta turhaa lentoyritystä Joukon etupäässä taivahille; Tai ne lienee lentoon lehahtanna Ylön suuren miettimisen kautta. Saarnoissaan ei toki vaivaa nähnyt, Valmiit olivat ne aikaa sitten. "Kolme kymmentä" -- ain' arveltihin -- "Vuotta samaa saarnasarjaa käytti!" Min' en muista hänen saarnannehen, Apulainen tehtävän täytti: Mutta jalo herra työskenteli Aamust' iltaan asti saatavissaan, Tuo se palttisesti päätä vaivaa, Tuo se vanhukselta tukkaa kysyy.

Kerta istuin kyökin ikkunalla, Oven kautta kammarihin katsoin, Siellä rouvinensa jalo herra Matemaatilliset mutkat suorii. Edessänsä seisoi rommipullo, Vesi ruukku, aski sokeria; Ruskeana täyteläinen lasi Höyrys, tarjoi siitä rouvallenki: "Maista kultaseni! kolmas lasi Sattui tulla muita voimakkaampi; Maista, lausu, tokko tohdin juoda, Pohjaan asti, vaikko puolitiehen!" Rouva kulta hopialusikalla Maisti tarjottua hurmemettä: "Voinet ehkä juoda pohjaan asti, Jos sä sitten riisut nukkumahan." "Armas kulta, tuot' en jouda vielä, Viel' on päivän tili tekemättä." -- Paksu kirja lojui polvillansa -- Lienee sangen ahne kirjamiesi -- Kirjaa nosti, aukaisi ja alkoi: "Harjun Maijan voit' on viisi naulaa. Vaikk' on, kuulin, kuusi lypsävätä. Laakson Tommin naul' on vailinainen, Täytyy vasta tuoda luotii neljä; Aika rakkari tuo Luoman Kustu, Puolinaulaa ylitse niin tuosta Kehtaa vähennellä; kyllä muistan, Ryyppyä ei saanut, ahnevatsa! -- Töllin leski kolmen vuoden rästit Maksakoon, tai muuten panen "herran", Lurjuksia oikeuden kautta Täytyy pinnistellä, eipä auta. -- "Ehkä heitämme nuo kolme naulaa, Lehmänsäkin viety saatavista, Aikaa sitten lienee kaksi vuotta, Kerjuull' elää, hoitaa lapsiansa." -- "Vielä mitä! silloin oli lehmä, Milloin rästikirjaan kirjoittelin -- Onpa mökki vielä, siihen tartun Ett'ei joku meitä ennen ehdi." Noin se lausui jalo kirkkoherra, Sitten riemuin maisti maljastansa, Sivun käänsi, huokasi ja jatkoi: "Soinin Kalle maksoi talvivoilla, Vaikk' on kesä; -- kovin väärin tehty! Minä heille saman saarnan pidän, Josko kesä taikka talvi lienee" -- Tuossa kunnon herra puhui totta. -- "Lurjuksia! eivät muista tuota". Jotka Herran sanaa ilmoittavat, Pitää siitä eläkkeensä saada! Vielä kuuluu niinkin raamatuissa: Joka sanoin tulee neuvotuksi, Jakakohon kaikenmoista hyvää Sille, joka häntä neuvoo -- mutta Hyvää moinen? -- vanhaa talvivoita! Täytyy antaa torua apulaisen Aikalailla ensi saarnassansa!" --

"Isä, äiti, mitä haastelette?" Kysyi, sisään tullen, nuori nainen. Kunnon kirkkoherra kirjan heitti Polvillensa, ryypyn otti, lausui: "Haastelemme sielun autuudesta, Kansan saituudesta tarkkuudesta, Miten ahneutta mailma täynnä, Miten turhaan sitä vastustamme, Käyden hyvän esimerkin tietä." --

"Hyvä isä, miksi parjausta, Miksi syyttää muita rikoksesta, Joka raskaimmasti meitä painaa? Jos on kunnassamme ahneutta, Opin siihen ovat meiltä saaneet." Lausui noin ja sitten poistui taasen. -- "Voi kuin lapsellinen Jenny rukka! Mekö ahnehia? hitto vieköön! Oma lapsi soimaa vasten silmää. -- Kuule vaimo, neljää tynnyriä Väkemmän on tulo tämän vuoden, Siihen johti säännöllinen renki, Kuuluu käyttänehen ryykipuuta -- Ryykipuuta papin saatavissa! -- Päivän tili tekemättä vielä -- Kohta, toivon, saamme lehmää kaksi: Heikkona on Tuuran vanha muori, Kohta kuolee. -- Viidan ukkovaari Käynee juoksujalan samaa tietä. -- Kaunis tapa: vanhuksien lehmä Talutetaan sielun paimenelle. Kenties muuten vainaan perikunta Siitä sulan suotta kinastaisi, Ahneulla sielut turmeleisi."

Tytön ääni kuului seinän takaa: "Isä toivoo että kaikki kansa Kuolis, saisi useamman lehmän -- Kuka silloin pappilaan ne toisi? -- Ootte vanha, koht' on oma vuoro, Silloin vielä saamme yhden lehmän!" -- Noin se keskusteli kahden kesken, Jumaliset, hurskaat paimenpuolet. Minä kuulin kaiken kyökin kautta, Mietin: jahka tulen suuremmaksi, Kuulemani maailmalle soitan, Täss' on heikon heikko soitelmani.

XVI.

Sydänyön on taasen hetki -- Oi kuin onkin synkkä yö! Taasen voimat viimeisetkin Vaatii multa päivätyö.

Kaikkialla nukkuneita, Taikka torkkuvia vaan; Henget saattakohot heitä Rauhaisesti nukkumaan!

Kestä vielä tunti, kaksi, Valmihiksi työni saan -- Eihän uni asukkaaksi Luotu, vierahaksi vaan.

Huomiseksi lapsosille Täss' on leipä saatava; Suurusta kun sais jo niille, Helpp' ois yönkin valvoa.

Vielä tunti; -- karvastaapi Öljyn katku silmiä -- Onnekas ken päivin saapi Työnsä, yönsä levähtää!

Eikö mitä, päivin työni Näin ei tyyntä, rauhaisaa Oisikaan, ei maaten yöni Runolliset ollenkaan.

Työ on tehty, kiitos Herran -- Mutta tuskin vielä meen Levolle, kun valpas kerran -- Ainaan työtä huomiseen.

XVII.

Noin se miesi lausui kerta: aikaa jos nyt oisi vaan, Haluaisin samoella halki koko Suomenmaan, Väinön maata katsastaisin, Väinön kansaa oppisin, Luulen että Väinön henki näissä elää vieläkin.

Ain' on Suomalaisen mieli näitä maita oppimaan, Väinön laulu, Väinön kieli hält' ei jouda unholaan; Mäillä, mailla, metsistöissä ääni kaikuin helkkivi, Vihannilla laaksomailla suloisemmin kuitenki.

Niin on merten lahdelmilla suomalainen sointusuus, Järvillämme saarisilla läikyn, loiston mahtavuus; Täällä meidän valjokansa työskentelee uutteraan, Milloin muokkaa peltojansa, milloin laskee verkkojaan.

Laivat kiitää lainehissa omat konnut kierrellen, Venheet, purret lahdelmilla ketterästi eellehen. Täss' on virka suomalaisten seista tuulet, myöteiset, Täss' on toimi miesten, naisten, tässä hankkeet yhteiset.

Tässä alaa rakkaulle uhraavalle, alttiille, Jok' ei kysy: mikä mulle, kysyy: mikä hänelle! Tässä isät nukkunehet samaa Herraa rukoili, Tässä kansaa nousevata onnekkaaksi siunasi!

Tässä huolet yhteisesti heitettihin Herran luo, Joka niille aikanansa tarpeellisen avun tuo; Isät, äidit langennehet, tää on teidän hautamaa, Nykyiset ja tulevatkin polvet tässä suojan saa.

Niin se kiitää maine maamme kansanensa eteenpäin, Uutta, uutta kuulla saamme, kallein kuultu kuuluu näin: Suomalainen, Luojastasi elä eroo milloinkaan! Jos on Herra suojanasi, niin on suojas koko maa.

Perintö niin säilyy pyhä nouseville taasenkin Eneten ja karttuin yhä, eistyin lennoin rohkein! -- Tät' ei muukalainen mieli pysty konsaan oppimaan; Se on vieras näillä mailla, lemmetöinkin kokonaan.

XVII.

Mä kuutamo-iltana moisna Tuon Pohjolan leimuvan näin, Näin iltana, vieläpä toisna, Kun silmäsin tähtiä päin; Tuo leimu, tuo säihkyvä kulta Pois huolia huuhteli multa, Mä huudahdin mielessäin:

Kun Pohjolan liekki voi poistaa Tuon huurtehisen sumuyön, Ja taivaalla leimuna loistaa, Kuin säihkyvä priljanttivyö -- Niin laihnaos henkesi suojaa Sä meillekin, rakkahin Luoja, Lailla Pohjolan leimuamaan!

Kun turmio, juopumus raastaa Mun kallihin kansani noin, Ja auhtomme täynnä on saastaa, Niin suo, että kauttasi voin Seurakunnassa puhtaana olla, Ja muilleki oppaaksi tulla, Kuin leimusi herttainen!

Suo valjeta kansalle aamu, Ja henkesi kirkkahan vaan Niin loistaa, ett' viimeisen haamun Pois mailtamme karkottaa! -- Sitä vartoen käymme me liittoon, Ja yhdessä taistoon ja voittoon, Vaan turvamme taivaassa on.

XVIII.

O, Herra taivahan, Ja turva kalliin maamme: Kiiruhda sotimaan! Sinussa voiton saamme -- Kun joukko perkeleen, Ja pahain ihmisten On tullut seuranamme Rivaansa heitellen.

O, Juudan sotilas: Maaltamme hirmut estä! Me Sinun avuttas Emme voi moista kestää -- Ilkeillä juonilla Ja myrkkynuolilla Ne saastuttaa; Sä pestä Voit meitä undesta.

Tuo virta myrkkyinen Käy helvetistä asti; Se nimeen perkeleen Tuhannet meistä kasti; Ja Suomen kansa, maa Nyt siitä surman saa, Ivalla viekkahasti Se meitä upottaa.

Ei kansan siveys Konsaan voi täss' kukoistaa, Kun usvan synkeys Noin tähtein valon poistaa; -- On katkera tuo: Ei päästä seimen luo, Miss' Herra Kristus loistaa; Siis, Isä, apu suo!

Kun muutkin sortajat Saa, Herra, surman Sulta, Niin viinakauppiaat Sais' maistaa samaa tulta -- Kas silloin siveys, Raittius, rehtevyys Ja kansan lapsikulta On sama yhteys!

XIX.

Armon Herra laupeas, Meille taasen ilta koitti, Kaitsit päivän armollas, Luotu Herran avuin voitti Vihollisen hyökkäykset, Turmeluksen pimitykset.

Kylvä iltaruskossa Siunausta ihmisille, Ett'ei kuolonvaaroja Pimeys tuo halmehille, Joita samoo synninlapsi Luojallensa kunniaksi.

Öinen pelko kamala Kirkkaudellasi poista, Ettei synninhaamuja Unenlapsen silmäs loista; Että vuoderauhan saapi, Herran nimeen nukkuaapi.

Johda myös se mielehen, Ett' on joskus viime kerta, Koska vaipuu vaivainen, Ett'ei nouse vuotehelta; Siksi johda huokaamahan Tietä auki kunniahan!

XX.

Tule, Jesu, tyköni, Hallitse mun eloni, Ett'ei mailma pettele, Puolehensa vetele!

Jesu veres voimalla, Elävällä sanalla Johda lasta eksyvää, Että luokses kerkeää!

Anna runsain armosi, Kanna hautaan syntini, Uusi mulle sydän luo, Saastaisuudest' ero suo!

Veres kuuma, juokseva, Kyynel kullanhohtava Pestäkseni tuottele, Riemun ve'ellä juottele!

Muista, Herra, kuolevat, Vapisevat sairahat, Heiltäkin ett' toisinaan Väsyis kyynel juoksemaan.

Jesu uskon alkaja, Katuvaisten auttaja, Anna työs enetä, Maailmalle leveä!