Chapter 3

Lintu laulusuu Poissa on, Sorja laulupuu Suloton, Syksy maille ehti, Poiss' on lintu, lehti, Hyyteiss' on jo maa, Vetten kalvo henkii Huurua, On talvi tullut jo; Tokko pienen kyyhkysen Lakastansa löytänen, Vai poistuiko jo? -- Poistunut ei kyyhky lakastansa Koskapa vei sinne armastansa. Oi jos kyyhkyislakka tuo niin suuri olla vois, Ettei sieltä toisen aina täytyis lentää pois!

Kuin kyyhky lakassansa On Heimä armaisen, Hän aina kodissansa On, tuosta hehkuen Intomiellä johdan tiedon rauhaisen: Kotiköyhää armastais hän armainen, Lemmellänsä kaunistaisi köyhyyden, Herra armas, miten hauska elää silloin oisi, Heimani kuin kaihon yöhön valkeutta toisi!

Ilta joutui jo, Päivä kulta poissa on; Töiden taistelo Loppui, ilta valotoin Saapui; valaistukseni On yksin muisto armaani!

Keskiyöllä.

Voi kuin kaunis nähdä tuota Ilmiötä pohjolassa, Konsa tunturien luota Välkkyy päivä kuutamassa! Kaksitoista kello lyönnä, Illan sumu terhevyönä Toiset ilman suunnat kiertää Himmentäen taivaan viertä, Yksistään vaan pohjolassa Valo hehkuu kuutamassa.

Sumulla.

Hieman siintää tähtiparvi Tuolta sinipilven takaa, Otava ja "kauriin sarvi" Vielä hunnun alla makaa, Väinön miekk' on huotrassansa, Pohjan tähti piilostansa Toki hieman pilkistää.

Nuorille.

Kaiju kantelosein, herätä tuli rinnoissa nuorten, Jotka nyt arkana miettii, missä se oikea polku! Joukkohon meidän ei kuulu ja vastahan ei ole siltä; Vaaroja ei kokeneet, eläneet kera ehtosan äidin, Huolet mi kantanut on valitusta ja itkua välttäin. Piilojen saastaisuutta he viatonna tuskinpa tuntee; Siksi elon sive, miehuus, kuntokin halvaksi näyttää. Laittaos Herra sä niin kuni vaativi nuorien tunto! Ei sima maistua voi he kun tuntenut ei ole siimaa. -- Taivuta niskasi siis, ijes Herran on huokea kantaa, Taakka se köykänen on, jota Luoja olallesi nostaa. Vaivoja huojentain kule köyhien, orpojen luona! Pois huvitus luvaton jos on yksikin kärsivä raukka, Jonk' kova kohtalo vie vilun, tautien näljänkin tietä! Noita sa auttaen hoivaa, siinä se oikea polku! Siitä sä seppelehen helohelmiä hehkuvan voitat. Kaiju kantelosein, herätä tuli rinnoissa nuorten!

Toukokuun 23 päivä.

Kyron pellon pientarella Huojui koivu korkeainen Siihen pesän peippo laati, Lauloi, voitti laulun maineen; Niin se koivu latvallansa Suojas peippoa, armastans.

Vaan ei peipon lauleloihin Tyydy kansan henki yhä, Silloin taivaan neuvokissa Syttyy liekkiin tuonne pyhä; Tunne etsii armahansa -- Onnekas sen armaan kansa!

Niinpä kansa kotitienon Kiurustansa niitti maineen, Kun se laati laulun vienon, Koivun lakkaan nousi vainen, Helkki vuoden, helkki kaksi, Siirtyi, armas, tuonnemmaksi.

Peippos-pari koivun alla Kiurun pienen kasvatteli, Näki lentoon haipuvaksi, Kuuli, kuin se viserteli; Riemui kerta vanhain rinta, Sammui, muistain armahinta.

Kiurun ääni kuulumasta Lakkas meidän laaksoissamme, Saapui kaukaisesta maasta Sana, viesti korvallamme: "Tääll' on valpas kaikkein mieli: Laulaa Pohjan satakieli!" --

Keskimeren aallot saartaa Ihanteiden ihmemaata, Miks' ei meidän kiurukainen Sinne saakka lentää saata! Alppein laaksot helkkää, kaikuu, Väinön laulu sielläi raikuu.

Kyrön pellon pientareilla Kukkain tuoksu ilman täyttää, Vaikkei Lännen purppuroita, Tuhat väriseltä näyttää; Kuin on kukkain tuoksu hieno, Niin ol' kiurun laulu vieno.

Joko taukos kiurukainen, Tunsi työnsä täytetyksi! -- Tänne liiti armahainen, Kujertelee taasen yksin; Alla Kyrön koivahaisen Lienee hauta armahaisen.

Salli, Luoja, että taasen Syntyis toinen vertaisensa, Niittäis Lännen kaukamailla Seppeliä kansallensa, Kunnes Väinö matkaltansa Saapuu taasen laivallansa.

II.

Vuoksi kuin hyrskivä tulvivi, rintasi tunteita huokui Milloin sa taistelut mailmojen, ihmisrintojet lauloit, Taikka sa mainingit virtojen, vienoiset uirehet aaltoin Kuiskasit, lehtojen leyhkyset, kiiltehet kirkasten järvein Taikojen voimalla kuuluin leikiten mielihin loihdit; Vieläpä veit lumolinnojen aartehisin salatuihin, Muinahis muistoja nostaen, kaipehet rinnoissa syttäin; Taikkapa laulusi helkkehet mieliä pilvihin vieden Karkotti pauhinat, melskehet, kaipaun toi Jumaloihin, Taivahisiin yleviin, kussa tuntehen rakkaun valta Nukkunehet elon uutehen liekkiin johteli taasen. Kuoleman portti kolkkoa välttäen sinne me saimme Keskitse purppura kumpuin laulusi lekkuvin siivin. -- Helkä, oi, helkä sä ruhtinatar, avaa taikojen linna, Hetkisen viihtyä suo, elämää ikävää lyhennellen! -- Vait' oot? ijäksikö sammui, taukosi laulusi lento? Kyynelin nukkuvi lehto, min kiurunen tyhjäksi jätti -- Saa kesä laulajat muut, vaan kiurunen ei tule sentään! Vasta, kun taivahat luo sekä maat ihaloiset ja uudet Herra, niin Pohjolan laulaja alkavi, ei väsy konsaan.

Aamusta iltaan.

Kas ruskoa, kuin kultaisna Se idäss' tuolla heilamoi, Jo nousi armas aamunkoi -- Oi neitonen, sä nouse pois, Tuo rusko muuten poistua vois, Se suudelkoon sun liekki syöntäsi Ja lentäin taivoon vieköön mielesi!

Nyt aurinko on noussut jo, Se valtaa ilman äärineen, Luo meille päivän kultaisen, Oi neitonen sä nousit pois! -- Jos kukka aina loistaa vois, Ei loppuis ruusutanssi konsanaan, Se yhtyis Luojan tuulten huminaan.

Voi katkeraa! Taas orpo maa! On aurinkoinen maillaan jo, Yön tuules huojuu hongisto -- Sun, neito, yösi lyhvä vaan, Sill' Luojan luokse loistamaan Sun täytyy kiirein täältä yllättää, Vaan ystäväsi kaihomahan jää.

Vaan päiväs nyt on yltänyt, Ja nuoruus kylvää kukkiaan Niin armahasti loistamaan, Ja aate siivin rohkein Nyt lentää taivaan Eedeniin: Oi, saavu kiirein aika siunattu, Ja voiton seppel laske kaivattu!

Impyselle.

Silmäs luo Sä kuutamolla Kohden pilviä, Etsi sieltä kirkkahinta Onnen tähteä!

Poimi elontanterilta Kukka tuoksuvin; -- Ruususelle ruusunen on Aina kallihin! --

Nurmen kukka vaiteloiden Katsoo pilviin päin; Luokse Taivon autuaitten Nouse myös Sä näin!

Sinne pyrkii nääntyneenä Kurja matkamies. -- Viettävin ja käydä hauskin Olkohon Sun ties! --

Löydä siellä uskolliset Ystäväsi myös Nauti Luojan kammioissa Maksu päivätyös!

Uusi koti.

Ompa oiva koti meillä, Onhan, kunnon veikkoset. Nytpä kelpaa opin teillä Samoilla. Ei uupuneet Olla saa, mut' lailla huiman Alkuun panna juoksun tuiman.

Oi, kuin onki kaunis, jalo, Kuinka kauas loistava Harjun rintehellä talo! -- Se on surut poistava, Joita saamme joskus maistaa, Kun ei onnen päivä paista.

Moiset hetket kaihomielen Heittäkäämme unholaan! Vangitsee ne suun ja kielen. Pyrkikäämme ainiaan Olla onnen lapset oivat, Kosk' on meillä kunnon hoivat!

Oi, kuin muistuu Suomen kansa Rakkahalta mielehen! Sehän antoi tavaransa. Saakka henkeen, verehen Puoltakaamme kunniaansa, Kohotellen mainettansa!

Maita raastaa myrsky suuri, Kansa etsii varjoa, Silloin meill' on kivimuuri Suojana ja -- Jumala. Ken nyt pelkäis, houkka oisi, Kun ei noihin luottaa voisi.

Tuokin toistaa: Kansa Suomen Jättää öisen vuotehen. Kello soinut, tullut huomen, Miehet rientää pellollen. Huone kaunistelkaa, naiset, Kohta saatte kampiaiset!

Suomen kansaa muistaissamme, Yli muita tuntoon lyö Nimi oivan johtajamme, Jonk' ol' suurin vaiva, työ. Palkitkoon häll' Taivaan Luoja, Kaiken hyvän lahjan tuoja!

Helga raukka.

Illan verho peittää maan, Janne saattaa armastaan, Portille he päästyänsä Syleilevät yhtenänsä.

"Helga, aina omani, Tavarani, kaikkeni! Usko, miten puhtahasti Sua lemmin hautaan asti!"

Riemusoitelmana, oi Helga tuota kuulla voi; Varjoin läpi hymyy, luulet Enkelien lempihuulet.

Vuoteessaankin Helga niin Puhkee näihin lauselmiin: "Kuin hän onkin uskollinen, Palava ja intohinen!"

Janne yössä rientelee, Vaan ei kotiansa mee, Saapuu ikkunaisen luokse, Sydän sykkää, hiki juoksee.

Paikallansa seisahtaa, Silmät ympär' vilkkuaa, "Yön on huntu kaiken päällä, Kukaan ei mua nähne täällä!"

"Pom, pom!" ruutuun noppasi, Joku samoin vastasi; Nainen valkohameessansa Suutelemaan -- "armastansa".

"Sisään käyös, yksin oon, Juo ja nauti! Huoleton Olla saat, ei kenkään tiedä Sanaa kullallesi viedä!"

Vuoteella he vierekkäin Istuu, milloin sylittäin; Tuikkaa lamppu valkeainen -- Pimeytt' ei poista vainen.

Sitten sammuu lamppukin, Nainen "uhrin" sylihin Vaipuu, hän taas innokkaammin Suutelee ja autuaammin,

Hurmaavaista hekkumaa Koko huone tuoksuaa, Janne raukka hurmeessansa Suutelee vaan "armastansa."

Helvettikö leimahtaa, Vaiko taivas aukeaa? Hurmahenget kipunoita Iskee, armaat nauttii noita.

Voi sua, lemmen hurmasuu! Maako tää, vai joku muu! -- Taivas valoi ruskollansa Eksyneitä lapsiansa.

"Maari!" Janne kuiskasee, Naisen rintaan huokuilee, Rinta kohoo tunteikasna, Janne elää autuasna. -- --

Tyynt' on huonehessa nyt, Lemp' on hieman viihtynyt, Poika huokas -- mutta miksi? -- "Viiniä, oi, kumppaniksi!"

Helga kodissansa taas Uinuu uness' autuaas. Herättyään riemuin huomaa: Saapuu päivä, Luojan luoma!

"Konsa iltaan elän sen, Jannea taas syleilen. -- Kuin hän onkin uskollinen, Palava ja intohinen!"

Miekka seinällä.

Se vuotta monta kymmentä On siinä rippunut, Sit' aurinko on paahtanut, Se siit' on ruostunut.

Ei kenkään viitsi puhdistaa Nyt säilää konsanaan, Se ruosteisena tomuineen Vaan siinä maata saa.

Vaan tunnollinen katsoja Ei kohta käänny pois, Hän seisahtaa ja tarkastaa, Se on kuin ääni sois:

"Tuo säilä, sit' ei kieltää voi, On nähnyt enemmän Kuin kenkään meistä, aivojen Jo virtaan vyöryvän.

Ol' aika, sodan huuruissa Se milloin välähti, Ja iski tulta, valkeaa Kun kilpeen helähti.

Se silloin kiilsi, punotti Verestä Ryssien, Sai kuulla, miten pauhasi Ääni rumpuin, tykkien.

Ja liehumasta lakkasi Vast' illan tultua, Kun vihollinen ajettu Oli mailta, halmeilta". --

Jos vainolainen Suomen maan Ei kohta taukoa Piukottamasta sydämen Ja kielen kahleita,

Niin vanha miekka seinällä Viel kerran helähtää, Ja silloin tuli, leimaus Taivaasta välähtää.

Ei, vaan.

Ei leiju kukka lemmen Nyt järven lahdella, Ei vuokko, niinkuin ennen, Kukoista rannalla, Ne loistosat kukkaset poisti Hyy talvinen, hanki ja jää, Mi ennen niin sievästi loisti, Sen surmasi hyyteinen sää.

Ei pohjan satakielen Nyt ääni helkykään, Ei helky, munkin mielein Niin alavaksi jää. -- Vaan katselen pohjolan tulta, Tuota roihua riemuisaa -- Oi lempeni! säihkyvä kulta! Oi tuttua leimuavaa!

Tuo pohjan kirkas palo Leimunnut kauvan niin, Se liihoittaa, tuo valo, Autuuden ailelmiin; Se muistoja peittävät usvat Taas kauvaksi kuohuttaa, Ja sieltä mun kansani tuskat Taas selvinä kangastaa.

Ei moinen polvi usko Kuin kaunist' oli se vaan, Kuin pilvet aamurusko Kultasi, veri maan; Ja pohjolan roihuvaan loistoon Vaan miehemme viittaeli, Se lausuvi: kuoloon tai voittoon! Taas poikamme ponnisti. --

Sä veltto kansakunta, Katsahda taivasta, Ja elä muinaisunta Niin kuorsaa makeaa! Kun taasen on ryöstö ja raasto Sun lastesi keskellä, Nyt huuda! -- ei riittäne haasto, Se ei riittänyt ennenkään.

Niin nouse tiikerinä, Min pojat ryöstettiin! Sun polkus pyörtehinä Käy metsän uumeniin; Ja kerkehin petturiroisto Ei turvahan päästä nyt saa, Oli tappio suuri, siis voitto Myös olkohon loistoisa!

Mä pohjan virtain maassa Sen hurmemettä join, Sen leimutaivahassa Vaan tulta nähdä voin, Ja siksipä syömeni sykkii Ja taistohon houkuttaa, Se turha ei oo, sillä tykkii Se kostamaan sorrantaa!

Haudan kaivaja.

Mä kaivan hautaa kielen sortajalle, Mi vielä kerran koettaa voimiaan Ja kätken hänen patasaven alle, Se ett'ei sieltä nouse milloinkaan.

Mä kiviröyhyn kannan rinnan päälle Ja suuremman kuin kenkään luulisi -- He muuten voisit tulla esiin jällen, Jos joku heistä torven kuulisi.

Vaan täytyy heidän alla moisen vallin Niin kauvan levähdellä unheessa, Kuin mailman perustus on mullin mallin Ja Valhallasta loppuu hunaja.

Kun tuomiopäivän torvi sitten pauhaa Ja kirpoavat haudan kahlehet, Ja autuaille huudetahan rauhaa, Niin sortajat on sikein nukkuneet.

Kun sitten heräjävät aikojansa Ja mesiäisten pesää etsivät, Niin huomaavat että heidän nukkuissansa Tiehensä mehiläiset lensivät.

Ja rapistunehessa kuolon maassa Aaveina tekojaan he katuvat -- Vaan rauhan lapset maassa paremmassa Vapaasti Suomen kieltä haastavat. --

Se muuten oisi niinkin voinut olla, Ett' oisit suomalaiset synneistään Saaneet vaan ruotsalaisen "protokollan," Jot' ei ois' ymmärtäneet ensinkään;

Niin kielen kääntäjätä etsiessä Ois' sijat parhaat kaikki täyttyneet, Me, huonon suomennoksen ohjatessa, Viel' lopultakin harhaan kääntyneet!

Soiton voima.

Ja soitolla voima on loppumatoin -- Kun Hurjien kantelo pauhaa, Niin maassa ja taivaassa tyyneys on, Saa tuonikin seuraneen rauhaa, Ja helvetin ukset on ammollahan, Käy perkele soittoa kuulemahan.

Niin kantelo Hurjien hankita voi Ilon hetkeksi vaivojen maassa; Kirotuilleki nautinnon hetkeksi soi Laulu moinen, mi autuahassa Öin päivin on voimana, riemunakin, Siis soit' että kuuluu se helvettiin!

Sä kantelon kieliä surkeilet, Tai sormesi heikot ei kestä, Käärmeen veres kieliä pehmittele, Saat sormesikin siinä pestä, Sitt' iske ett' tuikkaelee kipunat, Kielet värjäelee valon kuin salamat!

Kun vainajat hautojen kattehet luo Pois, astuvat, luurangot helkkää, Äl' aattele: soitto jo riittävi tuo! -- Älä liikoja luovasi pelkää! Jos kuulijaparvesi suuri jo on, Niin soita ne hurjahan karkelohon!

Kun luurangot riemusta notkuttaa Polviaan sekä nyökyttää kallot, Ja taivahan riemuun maailma saa Sekä tyyntyvi helvetin aallot, Mä silloinkin huudan: sä kantelo soi, Ett' aina tää karkelo jatkua voi!

Kerta kostan.

Tuoll' akkunalaudalla kyyhkyinen Kodin lämpöä kerjäilee, Mi ikkunaruuduista tihkuilee, Sen käyttävi lämmökseen; Vaikka saita, se on avuks' sittenkin -- Ja tiivimmin pää höyhenihin.

Kuin kyyhky mä lämpöä kerjäilen, Vaan auttajaa vaan ei näy, Vaikk' kasvoni peittyvät huurteesen, Jääpuikoiks kyynelet käy; Mä kömpien ikkunaviereltä pois -- Ken siitä nyt liidellä jäisenä vois!

Valon säde silmähän värjähtää, Se katsehen huikaisee, Hyppysoitelma korvaani lennähtää, Mi huoneessa kaikuelee -- Jos huomaisivat ja heill' pyssyä ois, Niin varmahan laskisit päiviltä pois.

Mä kaukoa vieläkin tähtäilen Läpi ilmojen yön halavain, Hymy katkera jäätyvi huulillein, Ilosoitto se kaikuvi vain -- Viel' syksy on saapuva teillekin Kun "kostoa!" kuulette viimeinkin.

Mä kalman henkenä huuhuillen Sitte hautojen reunoja käyn, Ja rintanne joutuvat poltteesen, "Voi!" -- huudatte, armo ei näy -- Mä ristien viitahan vaan katoan, Taas paikalla ilkkumahan palajan.

Eräälle arvostelijalle.

Saloit' oudon äänen kuulen, Noin se kuului: "koi, koi, koi!" Korven laulajaksi luulen, Mietin: jotain uutta voin Kuulla -- Eipä! korppiraiska Huutaa vain kun loppuu haaska.

Hurja lintu, tuki suusi, Katalaa ei kuulla voi! Kätköön vedä kurjat luusi! Etkö kuule: suloin soi Laaksoissamme satakieli, Siit' on valpas meidän mieli.

Tääll' on laakso, lehto hellä, Jossa varpunenkin saa Äänellänsä viserrellä; Tääll' on maata viljavaa, Meill' on sievät yrttitarhat, Niissä kasvaa herkut parhaat.

Miksi haaskalintu tarhaan Lennät, koetat myllertää, Pitkät siipes vie sun harhaan, Kun ei pyrstöä ensinkään, Jolla voisit ohjaella, Liikkeitäsi suunnitella.

Nokka luotu raatelulle, Kukkain tuoksua tunne ei -- Lennä korpeen, hakopuulle, Sinne kontio jo vei Naudan, konin puolikkahan, Lennä sinne nokkimahan!

Kylän lapset naurusuulla Sua korpeen seurajaa, He voi pakinaasi kuulla Kun sa koikut murkkinaa; Ihailee he nokkaa moista, Jonk' ei vertaa löydy toista. --

Yrttitarhaa nokallansa Huuhk' ei raasta kumminkaan, Metsämiesi, Suomen kansa, Sitä uhkaa luikullaan: "Puh!" ja ruunan pirtti heti Kaunistuksen oivan veti!

Lapsuuteni ajoilta.

IV.

Kerta nälkävuoden rasittaissa Kansaa Suomen -- kansaa armahinta -- Isän kanssa metsän sydänmailla Samoilimme, löytyi vehkalaakso. Kuuset reimat kasvoi ympärillä, Kaiken kaartoi taivas sinillänsä; Laakso oli oikein rauhan laakso -- Vehkaa poimimma me leiväksiksi. Siinä seisoissamme nilkkaa myöden Liejussa, mä lausuin: "Kuule, isä! Miksi taasen näin on aika huono, Että elääksensä ihmisparkain Täytyy käsin käydä luonnottomiin! Olki, sammal, koivun kuori, pettu, Peuran jäkälä ja viljan kauhna, Herneen varsi, moinen vehan juuri, Nähdä melkein käärmeen kaltahinen, Karvas, pistäväkin käärmeen lailla, Polttaa kurkkua kuin tuonen tuli. Onko joku hyöty Luojallemme Viljan kohmettuissa pelloillamme; Huvittaako häntä lasten itku, Parku, vaivaistenkin valitukset, Elo tuskallinen, kuolo kurja?! -- Miten hauska elää silloin oisi, Milloin pellot notkuis viljan alla, Leipä, vehnäleipä puuttumatta, Ilman huolta, oisi syövän suussa! Viisi vuotta lienee aikaa siitä, Milloin kunnon leipää majassamme, Oottaa saanee vielä toiset viisi, Kons' ei kuulu aikain parannusta. -- --" "Ethän", lausui isä, "tuskittele Vaikka antaa meille ruoskaa Luoja! Etkö tunne miten hyvää tahtoo Lapsellensa lempeä vanhus aina, Vaikka joskus täytyy vitsan kanssa Karkotella lapsen itsekkyyttä! Etkö muista, miten hartahasti Vitsan jälkeen halaan lapsiani! Ne on oman ruumiin jäseniä, Heitä rankaisen ja itse kärsin Kipeimmästi joka iskun, vamman -- Mutta totuus pyrkii valtanansa, Totuus käskee ruoskaa liikutella."

Muuten muistan ajan ankaramman, Jolloin kolmas osa kansastamme Poijes siirtyi tupiin tuonelaisten; Äiti kuoli huoneen permannolle, Kurja lapsi kylmä rinta suussa, Isä heinää jäyti pientarella; Nuorukainen voimakas ja virkku Haamun lailla hiipi kalmistossa Kadehtien osaa tuonelaisten, Kunnes hänkin löysi onnen lehden: Kaatui, sortui, hautaan raukka horjui. Sairashuonehissa kymmenittäin Kuollehia lojui vuotetulla, Kuusi lautaa: siinä valmis vuode, Saattoväki: hepo, kyytirenki. Mutta lause: maasta olet tullut, Maaksi pitää jällen tulemasi, Kaikui joskus puolisataa kertaa; Sitten rukoukset yhteisesti Luki puolestansa hurskas pappi; Hautasaarnaa ei, ei muisteloita; Toki todistuksen jäänehille Lausui voimakkaasti suuri hauta. Siit' on aikaa kymmeniä kolme, Monta viljavuotta sitten nähty, Vaan on turhuus päässyt valtaan taasen; Taasen korska itsekkäästi johtaa Mailman lasta teillä vierahilla; Herra tuntee tuosta kivun raskaan: Lapset karkaa poijes isän luota. Siksi rangaistuksen kautta kutsuu Tekemähän taasen sovintoa, Panttina on pojan veren voima, Voiton lippu liehuu Golgatalla.

V.

Yhteen aikaan sisko Heiman kanssa Kuljin kauppaamassa kapineita, Joita laati isä, veli Jaakko: Lusikoita, kauhoja, kauloospuita, Koria ja muuta, yhtä, toista. -- Oli aika, kylmä talviaika, Moni matka jäätävältä tuntui. Muita kylmemmäksi toki muistan Erään Orismalan kaupparetken. Kylmä tuuli viuhtoi pohjosesta, Valkeaksi jääti poskipäitä, Joita lumin hieroella koimme. Lunt' ei paljon Kyrön aavamailla; Usein hietaisena tiehyn selkä Rohui kelkan alla vetäissämme -- Tuo se liekin ollut pelastaja Ett'ei veri suonten käynyt jäähän Monta asuntoa kiertelimme, Vilu pintaa vihloi, nälkä vatsaa, Vaan ei avun alkua missään tullut, Eikä kukaan vienyt tavaroita; Yksi sanoi: entisest' on kyllä, Toinen: ovat liijan kallihia -- Kallihia! vaikka yhtä leipää Kauhastamme anelimme vainen.

Kylän kaukaisimpaan perukkahan Kuljettua, taasen palajamme. Suru painoi mieltä kodin tautta: Vastaan sieltä taasen nälkäisenä Rientää siskojen ja veljein parvi, Toivoin että jotain heille tuomme; Pettyvät, ja tuo se painaa mieltä, Tuo se tuskan vedet silmiin nostaa! Paluumatkallamme asiatta Emme taloihinkaan arvaa mennä; Uuden lämmittelykeinon keksi Sisko: päivä loisti etelästä, Vaikka voimatonna, tammikuulla. Riihirakennusten edustailla, Johon tuuli pohjoisen ei sovi, Tuntui istuminen suloiselta, Verratessa käyntiin vastatuulta. Viiden, kuuden riihen edustalla Korkeimmassa talvipakkaisessa Jäätiköllä istuin -- lämpesimme -- Kadehtinut tuot' ei -- toivon -- kenkään! Viime vainiolla matkamiesi Vastaan tuli, vähän herrasmainen -- "Mistä ootte? -- mihin matka kulkee?" -- Sanoimme, ja asiamme myöskin. Tavaroita puolen markan eestä Osti vaimollensa viemiseksi. "Olen opettaja Ilmolasta," Sanoi, -- herttainen ja hyvä herra! Roihumasta lakkas pohjan tuuli, Puolta korkeemmalle päivä nousi, Pellon pientareilla kesän heelmä Tuntui heilamoivan, kotitiellä Kukkii loistossansa kuusten latvat. -- Oi jos meidän pohattamme tietäis, Miten suuren ilon voivat luoda Köyhän sieluun pikku pennillänsä, Jolla huoliansa huojentavat!

VI.

"Soiko kellot!" kysyi nuori leski Sisään juoksevalta pojaltansa, -- "Soivat, soivat, äiti, hyvin soivat, Että kaikuu Saunavaaran rinne -- Soiko kellot isävainajalle?" -- Vasamana tunki äidin tuntoon Kysyväinen lause poikasensa. -- "Soivat, poikaseni, hälle soivat," Lausui, syvän laski huokauksen Murheen murtamasta rinnastansa.

Talon haltijoina ennen muinen Ollehet on, miesivainajansa, Sekä vaimo, murheen, kaihon lyömä. Silloin elivät he onnekkaana: Rehottivat viljavainijonsa, Joissa lainehteli kaunis olki Kullan kellervine tähkinensä. Laitumella kulki kaunis karja; Siinä lehmät täysin nänninensä, Härjät lihavuuttaan hyllyväiset, Joukko joutilaita juoksevia, Kaunis lauma karitsoita vielä Alas lekkuvine villoinensa; Ratsut rahkehissa kestäväiset, Juoksullekin jalot, joutuisalle.

Suuri joukko väkeä palkallista, Rengit kestävät ja voimakkahat, Kauniit piijat, Suomen sulo immet. -- Luoja antoi tulla kiusausten: Haaskoi halla monen vuoden viljan, Rutto raasti osan raavahia, Hevosia kaatui "ase kaulas", Velkaa täytyi tehdä toistaiseksi. Yhä eellehen nuo ajat kesti, Velkojasta tuli vainolainen -- Myytti talon kiluin kaluinensa. Palkkalaiset elantota etsii Luota muiden talon haltijoitten. Vaimo, mies ja heidän pieni poika Suojatta on taivaan alla aivan, Kunnes taasen työllä hikisellä Saivat mökin pienen suojaksensa.

Nyt on poissa vaimoraukan miesi, "Puitta, tuletta on mökin liesi," Mutta Herra elää, orpoin isä -- Niinhän vaimo tyytyvältä näyttää, Kuin ois kyllin kystä aitassansa.

Moni Suomen äiti häntä ennen Samat kohtalot on kokenunna -- Uuras työ ja tyytyväisyys, noissa Salattu on onnen syntysanat.

VII.

Kuuhut taivaan hohtelee kuin pieni joulukuusi -- "Ei se ole joulukuusi," pikku Aina huusi, "Se on silmä Jumalan, mi meille joulun tuotti, Joulun, jota viikkoa kaksi Laina sisko vuotti". Pikku Laina sanoi: "kuuhut, kaunis joulukuusi Nouda, äiti, lattialle!" -- Lattia on uusi Mökkisessä. Sillä tanssii viisvuotinen Laina, Sekä pikku siskosensa, vuotta vanhee Aina. -- Mökin miesi hymy eli, kirveen otti, johti Matkaa, suksen luikuessa, kuusistoa kohti. Sieltä pienen kuusosen hän olallensa tahti, Kotiin kantoi; pikkutytöt kaunistella koitti. Kynttilänkin pienokaisen oksalle ne nosti, Sekös pikku tyttösistä kaunosalle hohti! Tanssien ja leikkien he vietit iltoansa Kunnes koski nukkumatti noitasauvallansa. Mainitsematta on vielä ett' oli joulun aatto, Milloin isä lapsosensa onnekkaaksi saattoi.

VIII.