Chapter 2

Laineet loistaa välkkyellen, Päivän säteet värjähdellen, Tyyn' on, aulis kaikkein mieli. Laiva kiitää lainehissa Kuin on villa untuvissa, Mast' ei liiku, raak' ei rysky. Kapteenimme torvellansa Tähtää pitkin ilman rantaa, Siell' ei vaaraa minkäänlaista. Kosk'ei vaaraa nähtävissä, Kuluu aika unelmissa. Meri muka pauhaamahan, Pauhas satain koskein verran; Kurimukset vainolaisna Väjyi meidän poikasia -- Viikinkien ryöstölaiva Kiiti sorjin kokkinensa Kuin on köyvyt lammen joutsen. Lumpeet lekkuu, aallot notkuu, Laineet huuhtoo laivan kantta -- Seurais leikki kummanlainen, Jos ei ois' se unta vainen -- Ilma yltyy raivossansa, Laivat kohtaa toisiansa, Torvi kutsuu: joutukaatte! -- Kiirein nousin seisoalle: Kaikk' ol' tyyntä, rauhaisata; Ruokaneito kellollansa Kutsui syömään laitostansa; Tuo se kaikui: "joutukaatte!" -- "Päivällistä, vieraat, saatte".

Vapaus.

Missä päätöksesi nyt? -- Juomaan taasen yltynyt! -- Vaiti! kuulin sielun hoivan Neuvon oivan, Siks' oon leikkiin yhtynyt.

Vapautta kristityn Näytän kunnes tyyperryn, Muoto nukkuissakin vielä Toista, tiellä Vapaun ett' edistyn.

Lupaukset katalat Orjain on ne laatimat, Ei ne sovi vapahalle, Penkin alle Jonk' on usein asiat.

Viini, neste jalon puun, Huuhtoo oppineitten suun, Minä tyydyn halvempahan Tavarahan, Kun vaan vapahaksi tuun.

Juominen jos synti on, On se pieni, kunnoton, Kulkee rivin viimeisenä Äpäreenä, Jälkeen murhan, rosvion.

Kun on aika Luojan luo, Pienen ryypyn silloin juon Ettei, selvänä jos tulis, Luoja luulis: Tuo on ollut orja, tuo!

Mikä neuvoksi tulisi.

Mitä tahtoo hirtehiset peikot, Ehdottoman raittiuden veikot? Islaminko kansahamme tuoda, Kun ei saisi janoonsakaan juoda!

Muutamanko juopon tähden multa Temmattaisiin koko viina kulta? Niinkö tulis lähimäistään auttaa: Kohtuullinen kärsis juopon kautta!

Mitä Italian veikot joisi, Joll'ei heidän viiniä juoda soisi? -- Marjahan kun itse Luoja laati Ihmevoiman, joka käymään saatti!

Millä Saksa huuhtois huoliansa Kun ei juoda saisi oluttansa? -- Piimän hinta Helsingissä suotta Nousemistaan nousis kaiken vuotta!

Lapsellista! konsa Suomen kansa Juonut oisi yli tarvettansa?! -- Ennallansa, se se parast' oisi, Itse kukin parastansa joisi!

Perkeleen paula.

Nyt mä laadin laulun tällaisenkin -- Tiedä, mi on raittiuden henki, Se on hieno perkelehen paula, Jonka piru pistää juopon kaulaan! Fariseenein hapatuksist' auta, Luoja, pyhän laupiutes kautta!

Autuus.

Tuota aina tuumaelin: Missä taivas, autuus on, Toisiltakin kuulustelin -- Turhaan! Olin toivoton -- Tarinaksi viimein luulin Koko jutun, kunnes kuulin:

"Myönnyn" huulilt' impyseni -- Nyt mä tiesin enemmän! Piispoja jos rinnalleni Tuotiin, jouduit häpeään, Jos vaan kiistaeltiin noista Autuasten asunnoista!

Kadotus.

Turhaan pyysin usean Herännehen pietistan Mua viemään taitavasti Kadotuksen porttiin asti, Nähdäkseni, miten perkeleet Ovat tuttavani kiusanneet.

Viimein kulta Ellini Pyytämättä toivoni Täytti: käski mennä noille Suuremmille markkinoille, Siellä apinana tanssimaan; Heillä muka pienen hyödyn saan.

Näin ol' ilmi rukkaset Käsihini joutuneet -- Aatelkaatte tuskan tulta Minkä tuotti Elli kulta! Moisesta, jos mahdollista ois, Vihamiehenikin veisin pois!

Takki petti.

Miksi impi tanssii noustuaan, Vaikk'ei viel' oo täysin vaatteitaan Ylleen suoriellut? -- Tamppitakin Nähnyt pihan poikki tulevan Papereita kantain laukussaan. -- "Tässä haaste sulle, Mikko Raina, Joudut oikeuteen lauantaina" -- Vieras lausui, läksi -- Elli parka! Pettyneenä vaipuu silmä arka. -- Kun nyt Elli näkee kerran toisen Kiiltonapin, alkaa tanssin moisen Kun on nähnyt muutakin kuin takin.

Muutoksia.

Kaisa kahden vuotisena Tukisteli, silmät raapi Kun pääsi luokse poikalapsien, Impi-ijällänsä Kaisa Suuteli ja halaeli Kun pääsi seuraan kylän poikien, Nyt hän Räikän puolisona Nähdään jälleen muuttuneena: Lapsen eljet taas on mielessä.

"Juurikkaat kuin Seiloon päitä."

Pappi huusi saarnassaan: "Kun te tuutte maksamaan Juurikkaani, älkää noita Tuoko napasipukoita, Lahoi, madon syömiä, Niist'ei ruo'aks' ensinkään!" -- Seiloo istui laudassaan, Kalipäänsä kallellaan -- Pappi jatkoi saarnoaan: "Ystäväni, kuulkaa näitä: Juurikkaat kuin Seiloon päitä! -- Niin, mä lausuin Seiloon päitä. -- Eikä taasen mitään muuta, Armoa vaan ja voimakkuutta!" j. n. e.

Vahingoita.

Jo tiukusetkin tyyntykää, Mun tieni hautaan johtaa, Ja pientä valon kipinää En matkallani kohtaa.

Mull' itse Herra ruusut loi: "Sä seppel sido noista!" -- Vaan lempo kukkaisiini toi Tallaajaa kaikenmoista.

Niin Herra laati kanteleen: "Sä lapsi, soita tuota!" Mä romautin halki sen Ja hiivin pois sen luota.

Mun Herra Helmen nähdä soi: "Hei, lapsi, valon arka!" -- Se katosi, en elää voi Vaan hautahani karkaan.

Sovinto.

Kuuhut katsoo iltasella Korven kolkkaan synkeään, Siellä karhun kupehella Makaa miesi verissään.

Nojaa päänsä rikkinäinen Karhun paksuun kämmeneen, Karhu raukk' on tyytyväinen, Veitsi on käynyt sydämeen.

Miehen silmät vaipuneina, Jäsenensä hervonneet, Puol' on päätä sirpaleina, Veret hankeen juossehet.

Karhu raukan silmät hohtaa Vaimeata valoaan; Vaikka murhaajan ne kohtaa Tult' ei iske kumminkaan.

Miks nyt muuta ajatella Yks' on seikka kummallai: Kyll' on sijaa nietoksella Maata heidän molempain. --

Lumen tullen ahkerasti Laati karhu pehkoaan: Tuossa lepään kesään asti, Totta raukka rauhan saan! --

Ei! on suojas kehno viita, Surma mieless' useain; Nytkin päättyi vaino, riita Vasta kuollen molempain.

Kaksi kyyneltä.

Vanhus harmaa syleilee Lapsivilvakkaa, Pyyhkii karpalaisen poskeltaan; Mitä vanhus aattelee? -- Muistaa kipujaan, Joit' on kärsinynnä matkallaan.

Tyttö leikkii nauraen Kanssa hiuksien, Joita näkee päässä vanhuksen -- Tietäisikö lapsonen Ett'ei leikiten Päästä ikään hiusten harmaiden!

Sitten hymyy vanhuskin, Kirkkaat silmänsä Kohden korkeutta tähystää: "Voittanut oon kumminkin!" -- Lausuu ääneensä, Ilonkyynel sitten vierähtää.

Luonnontiedettä.

Tähystelin kaiken kesää Räystään alla pääskyn pesää, Ootin nähdä poikain lentohon Lehahtavan, elon taisteloon.

"Ootko nähnyt koko kesään Emon lennähtävän pesään?" -- Kysyi ukko -- "en" -- mä vastaan, Tuosta syntyi nauru vasta.

"Ensin emo tarvitaan Munimaan ja hautomaan, Sitten poikia, hyvä lapsi, Odotamme joutuvaksi!"

"Susuu".

"Susuu" metsän hongikossa Suhiseepi yhtenään, Metsän karja karkelossa Viihdyttävi päiviään.

Siivet huiskaa havustossa, Tuo se kuihkii: "sususuu"; Rapse syntyy karkelosta, Siitä korpi kajahuu.

"Sususuu" mä taasen kuulin Vähän suruisemmin vaan, Immen muisto, niin mä luulin, Yhtyi honkain huminaan.

Niinpä muinen minäkin.

Hiuteet kiitää taivahasta, Ropsii ikkunoita; En voi laata katsomasta Leikissänsä noita.

Lapset tuolla kiitelevi Hiudetanssin lailla. Toinen toistaan tapailevi, Kaikk' on huolta vailla.

Niinpä muinen vilvakkaasti Munkin kulki tieni, Aika kului autuaasti, Huolten taakk' oli pieni.

Toisin tässä nyt on laita: Huolten kanssa vaivun, Riemun salpaa sankka aita -- Herra -- tahtoos taivun!

Piiloja.

Ilta myöhä, pöydälläni Kynttiläinen palaa, Poistaa huoneen kalmeutta; Mutta nurkass' salaa

Nakertaapi pieni hiiri Pimeässä yössä; Se on päivin piilossansa, Illan tullen työssä.

Sammutanpa valkeani -- Huu, voi hornan yötä! -- Nytpä kelpaa hiiren tehdä Nurkassansa työtä.

Nurkassako? -- rapinata Kuuluu lattialla, Hiiri juoksee vallatonna Ympäri kaikkialla. --

Syömessäni himoin työ on Samanlainen juuri, Heitän Herran valkeun niin Paheen valt' on suuri.

Himo, mikä juhlahetkin Piilossansa jäytää, Ahdistuksiin tullessani Valtiaana töytää.

Huvikseni tarkastelen Hiiren leikkitöitä -- Paheen sikiöt rinnassani Hellin päiviä, öitä.

"Yks' on poissa."

On kirkas päivä toukokuun Ja kesän laulut luistaa, On lintu löynnyt laulupuun Ja helkytellä muistaa.

Maat ja mannut säteillänsä Kattaa päivä kulta, Poikanenkin neideltänsä Oottaa lemmentulta. --

Ja tyttöparvi nurmella Aamulla istuu varhain, He nauttii lemmen riemua Kuin kukin taitaa parhain.

Nuorukainen, laulun luoja, Kaukaa katsoo tuota, Sinilasit silmää suojaa -- Tokko kyynel vuotaa?

Hän haikeasti katsastaa Ylitse "murheen vuorten", Kun ei voi käyttää riemua Seurassa muitten nuorten.

Seurasta on taasen poissa Heilimansa armas -- Missä lienee karkeloissa -- Siit on mieli karmas.

Kodin tyttö.

Armas tyttö kukkalehdon: Tokko muistat kodin, kehdon, Äitin laulut, halaukset, Toivotukset, rukoukset?

Tokko riemahtelet tuosta Ett'ei vierahissa juosta Täydy, elää koissa vainen, Äitin luona, onnekkainen!

Köyhä kansa.

Pimeissä piiloissansa, Väsyneenä vaivoissaan Asuu meidän köyhä kansa, Tietämättä kodistaan.

Sinn' ei valo ijäisyyden Pääse; nääntyä he saa -- Valon luojat, ihmisyyden Laaksot kiirein nostakaa!

Haudalla.

Kas kukkaisia haudalla Snellman'in kukoistaa: -- Ne sydämensä reunoilta Tää kansa laittajaa, Tää kukkain aik' on keväinen, Yks kasvaa toisen vierehen.

Kun suuri kansan sankari On käynyt lepohon, Niin kansan toivo puoleksi Jo täytettynä on, Nyt työ on meidän huolemme, Sä, Herra, siunaa rientomme!

Hän muuttui enkeliksi.

Sai poika lemmen naiseltaan Ja muuttui onnekkaaksi, Ei ois hän maata milloinkaan Noin luullut autuaaksi.

Vaan sitten ajat muuttuivat, Tul' enkeliksi nainen, Kun toiveet sitten sammuivat, Jäi suruun nuorukainen.

Vaan sitten lausui: "toivoni Siirrän taa tähtitarhain, Ken nöyrän osan valitsi, Hän menestyykin parhain!"

Sankari.

Kuul' impi kansan toiveita Kuin likaan poljettiin, Ol' muodoltansa kalpea, Jo viimein huusikin:

"Oi, isänmaani! -- sankari Jos voisin olla vaan, Ja säilän saisin, ruhjoisin Nuo viholliset maan!"

Liperaali.

Tuo talon vanha vaari On aika lipilaari: Illoin maata pannessaan Aapiskirjan kokonaan Lukee höplöttää.

Aikaisin aamusella On taasen valvehella, Perkeleitä sadottain Vaimollensa heittää vain Ja maata kellittää.

Neila löysi kullan toisen.

Usein sattuu keito kukka Kalvehessa umpumaan, Samoin tekee Neila rukka Kaivatessa sulhoaan.

Sulho lähti maailmalle, Hankkii uuden morsion, Sanan saatti Neilikalle: Uusi mulla kulta on.

Neila löysi kullan toisen, Naureskeli iloissaan -- Sattui saamaan vanhan moisen: Pääsi hänkin karkaamaan.

Älä sure neitonen!

Tyyne laakson rauhaisan Tuli riehakkaaksi, Tuuli yltyi pauhaamaan, Sade ankaraksi.

Laakson raita tuuhea Sinne tänne horjui, Lintu istui oksalla, Senkin ilma torjui.

Neito raidan juurella Huomaitse ei tuota, Istuu, käsi poskella, Kyynelkulta vuotaa.

Mitä miettii neitonen? -- Muistaa sulhoansa, Jonka kuuli kuollehen Viinanjuonnistansa. --

Elä sure neitonen, Katso taivaass' tuolla Pulloineen on sulhanen! -- Sunkin täytyy kuolla --

Sinne pääset sinäkin Juomaan maljastansa, Huilun soittoon, tanssihin Enkeleiden kanssa.

Kielletty heelmä.

"Mikä puistossamme telmää, Kaisa, Liisa, katsokaa! -- Joka kiellettyä heelmää Poimii pojat peijakkaat!"

Ähmissänsä lausui Lieksi, Ikkunalle karkasi, Jaloin polki, käsin pieksi -- "Hätään!" -- taasen parkasi.

Kaisa: "Poika katsoi puuhun, Hieman suunsa aukasi, Heelmä itseksensä suuhun Putos, poika haukkasi!"

Lieksi: "Mitä vietävätä, Juoniss' ootte yhteisiss', Köyhän miehen hedelmätä Kulutatte runkohis!"

Kaisa: "Rauhan hedelmänne Saavat, tyttärenne vaan Sekä naapurimme Janne Suutelevat toisiaan."

Ystäväni kuva.

Istuin illan siimeksessä, Itsekseni mietin näin: Oi jos tässä vierelläni Oisi armas ystäväin!

Silloin lauloi metsän lintu Mulle hiljaa kuiskaten: "Varro vielä hetken aikaa, Kohta, kohta näet sen!"

Päivä laski, lammen pinta Heitti ilmaan huurua, Lintu lauloi: "katso, katso Ystäväsi kuvoa!" --

Noinko kuva ystäväni Usvan lailla haihtuis pois! Hyvin sitten hyljätynkin Helppo täällä elää ois!

Savon tyttö.

Voi armosta kuin innossa Hän puoltaa maansa kunniaa! Ken vastustaa nyt tuota vois, Hän sydämettä, lemmett' ois.

Voi herttaista kuin kansaansa Syömessään kantaa rakkaana! Hän kansan oikea lapsi on, Syömess' on liekki ponneton.

Kuin leimu yön, on silmänsä, Kuin kannel, soipi äänensä; Tuo äänen kaiku, silmän koi Rakkauden tunteet ilmi loi.

Voi armasta kuin innossa Hän puoltaa maansa kunniaa, Mielemme valtaa sulollaan, Kuulemme ihmetellen vaan.

Sä, tyttö, riennä aina näin, Ei askeltakaan taakse päin! -- Sun laistas kaikki jos kansa ois, Se ihmehiä tehdä vois!

Pohjan tyttö.

Kun näen Pohjan tyttösen, Sen niihin vertaisin! -- Niin, kasvoissansa löytänen Mun maani kallihin.

Taas Pohjolan ei vertaista Suomessa missäkään, Siis maamme seudut kauneimmat Mä kasvoissansa nään.

Kun kuulen aaltoin loiskunaa Rannalla aavalla, Nään revontulta leimuvaa Sen talvitaivaalla,

Niin muistan: rinnass' impysen Myös lähde pulppuaa, Ja saanko lemmen katsehen, Se tulta leimuaa. --

Tuo revontuli suloisa Ei laske konsanaan Kuin salamain en, tuhoa Inehmoill' tuottamaan.

Niin Pohjan tytön silmäkään Ei turmaks' salamoi, Se on vaan puhdas jalous, Min katseet ilmi loi. --

On lainehista löydetty Poikainen toisinaan, Myös Pohjan tyttö pettänyt On joskus sulhoaan.

Savon ja Pohjan tyttö.

Iloiten hän tietä astui. Kera Savon tyttösen, Kaukaa nähdessäin jo tuota Muistin maansa pohjoisen.

Toinen Pohjolata kiitti, Toinen Savon saloja, Minä mainin arkamiellä Kyrön maita jaloja.

"Pohjolassa", lausui impi, "Kaunihit on kesäyöt, Kansa virkku, raittihimpi, Vaikk' on ankarammat työt.

Keijuvainen luonnon helma Siellä lasta tuudittaa, Sampo soittaa, leivo laulaa, Uneen lapsi raukeaa.

Siellä kohoo kumpuloita, Tuikkaa tähti otavan: Soisin, soisin nähnehenne Kulta maani, Pohjolan!"

Paljon muuta lausui impi Vaan en muista sanojaan, Oi! en muista -- niit' en kuullut -- Kuulin kiurun laulavan!

Laulelonsa lentimillä Nousin maasta vaivojen, Kunnes huomaan neitosien Viereltäni -- kadonneen!

Nyt mä lausun kaihomielin: "Poiss' on neiti Pohjolan, Poiss' on raikas luonnon tyttö, Poissa luoja unelman!"

Suntiopojan muistikirjaan.

Jos sä kirkon käytävillä Huomaat koiran, koukkuleuvan, Huimahuta hiiden lailla, Ett' on jalkaa, silmää vailla!

Jos muija kirkos nukahtaa, Ei muista syntiänsä, Kun pappi parves kukahtaa: "Kukkelikuu!" äänellänsä, Sä haavin vartta oikaise Ja muijaa otsaan lohmaise!

Riennä aika!

Riennä aika, kylvä kukkia Elon maille, immen poimia! Niistä kulmillensa seppeleen Laittaa hän, niin soman, tuoksuisen.

Siskokulta.

Kuule, armas siskokulta, Poistuisitko joskus multa, Tuopa mulle huolta toisi, Ettei sillä määrää oisi!

Konsa oot sa ilomieli Vilvakainen, silloin kieli Kanteloni laulaa, soittaa, Vaikk'ei voi se syöntäs voittaa.

Miekalle työtä.

Voi raitis henki, lailla virran vaisun Sä rantatörmänteitä silpoile, Saas nähdä, Vuoks' kuin pilviin saakka paisuu Ja kurjan ihmisyyden huuhtelee.

Imatra, rysky, pauhaa intoo uutta Ja syömeen taivaan tulivasamat! Sais siitä sankar taistoon voimakkuutta, Jos masentaa sen esteet surkeat.

Ja sankar nousee taasen intomielin Ja miekan kahvaan käsi jännittyy! Ei kyitten parvi taida kähykielin Siell' liikkua, miss' sankar näyttäyy!

Uus kilpi suojaa kasvoo kalmeaista, Se välkähyy kuin "Mars'in" milloinkaan, Vahvistaa säilä kättä horjuvaista, Se leikkoaa kuin totta tarvitaan.

Se kanssaan pyytää kirkon vanhan herran, Jos liittoon yhtyis maata perkaamaan, Vaan kieltää jos, niin pelkään että kerran On sama säilä hänen turmanaan.

Se miekk' ei lemmi kuolleen uskon rauhaa, Miss' paimen parka itse nukahtaa; Ei kuule, miten Hornan joukko pauhaa Ja viime linnan uhkaa valloittaa.

Jo vonkuu vuor', isämme minne muinen Vapauden viirin, ristin pystytti, Sen vartiat kuin portto tuiretuinen Hekuman lempeen kanssaan vietteli.

Ja Hornan lippu ristin vieres liehuu, Ja viirin musta pilkku himmentää, Ja lemmen neste Herran kalkis kiekuu, Ja Hornan teltta kuorin pimittää.

Vaan teltan yli huutaa huuhka musta. "Meit' uskon voima pahast' varjelee!" Vaan hän ei huomaa, miten teltan suusta Its' Hornan henki ilkkuin katselee.

Kahden vaiheella.

Väsyneenä, vaipuneena vallan, Riemu poissa on, on lohtu poissa, Unhottunut nuoruun ketokumpu. -- Unhottunut? -- Taivaan kautt, ei koskaan! -- Virvotusta huokuu täällä henki, Sitä myöskin ruumis riutuvainen -- Tuossa helmeilevi kirkas neste, Loitos huolet karkottaa se taasen, Minä vaivun unhottaren helmaan; Helmeilevä neste huuhtoo rintaa, Mieli kiitää tuonne pilvimaille, Pois nyt kasvoin usva pimentoinen! -- Kuulen! ääni tunnossani kuiskaa: Elä koske! vaarallist' on leikki Moinen; sielun voi se saastutella. -- -- Mutta vaarallista voisko olla, Jos mä hieman maistaisin, vaan hieman? -- Oi, jos äitikulta vielä oisi Elonmailla, hältä tiedustaisin: Oisko vaarallista! -- -- Turha pelko! Miesi olen, työni vastaan itse! -- Mutta -- voihan urho voimakaskin Langeta, kun vaaraan suotta kiitää -- -- -- Oi jos hengettäret pyhät, hurskaat Kuiskasit, mi oikeaa, mi totta, Mikä jalosti ja hyvin tehty! -- -- Mitkä sanat? mikä lause tuossa? -- "Elä häntä juo", niin sanoo siinä. Kuollessansa äitikulta laati Moisen lauseen mulle oppahaksi Matkalleni, tieni viittaajaksi.

Se on sulle, sarkka purppurainen, Se on mulle, heikko mullan lapsi! -- Maa ja taivas, Jumala ja Luoja! Nimessänne teen mä päätökseni, Heitän, minkä kieltää pyhä lause. -- Sinä, lähteen neste kristallinen, Luojan lahja taivaan antimista, Syvyyksistä pulppuileva kulta, Sinä huuhdo yksin kauloani! Syöntä, rintaa silloin riemastuttaa Raitis henki, taivaan pyhä liekki. -- Ken on luja, vakaa päättehensä, Totuus sille kantaa seppeleensä!

Pikku Katri.

Pikku Katri nurmikolla Surutonna leikkii vaan, Häll' ei ensinkään voi olla Aavistusta huolistaan,

Joita tapaa synninlapsi Täällä mailman matkalla, Noist' ei tiedä; onnekkaasti Hälle aamu ruskottaa.

Sinisilmät säihkyellen Autuaana hymyää, Nurmen pikku kukkaselle Ruusuhuulet myhäjää.

Tietäisikö pikku Katri Kuin on paha elon tie, Rukoilisi hartahasti: "Isä, luokses minua vie!"

Kotiin, kotiin!

Miksi noin nyt innoissansa Rientää impi huoneesen, Joka taasen luonnon kanssa Viettänyt on hetkisen, Kevään koita ihannellut, Kotirantaa muistaellut? --

Miksi silmätähdet loistaa Hellemmin kuin konsanaan, Vieno puna sumun paistaa Kalpeoilta kasvoiltaan, Kuuliko hän peipon laulun, Näki luonnon kuvataulun? --

Tuskin peipon ääntä kuuli, Kevät vast' on tulossa, Joskin kuuli, niin hän luuli Peipposeksi varpua; Vietettynä tunteiltansa Todeks' otti unelmansa.

Luonnon taulun tuskin näki, Lumessahan luonto on, Keijukaiset, luonnon väki, Ann' ei loistaa kukaston, Kun ei poiss' oo kirsi maasta Nurmen juurta raatamasta.

Mistä ilo suurenlainen? -- Kohta kuuli, syy on tuo: "Taas on Anni onnekkainen, Pääsee vanhempainsa luo! Muuta mailmassa en halaa, Koti mielessäni palaa!" -- --

Oi jos Suomen kuulu kansa Maatansa noin rakastaisi Noin jos silmäinloisteellansa Tuntehensa ilmi sais, Poistuis poijes kalve mieli, Riemun lausuis suu ja kieli!

Kadonnut tunne.

Vilahti kerta tunne uskonnon, Mi autuaana ennen hymyili, Taas pakeni, ja tyhjä syömein on, Mä toivoin että saapuu vieläkin -- Mä toivoin turhaan, tuu ei konsanansa; Nyt hoivun tyhjän sydämeni kanssa.

Ei paennut, sen kurja karkotin, Se jäi kuin miekin, huoleen, ikävään, Viel' kerran kaihoin katsoi takaisin Kuin peura ammuttu, vaan kerkeään Taas läksi, palanneeko konsaan! -- Ei, Tuo ammunta sen ijäiseksi vei.

Jos luen värsyn miten voimakkaan, Se turhaa on, on poissa loisto sen, Sill' ei oo mulle mitään ollenkaan Lausuttavaksi; ijankaikkisen Painaapi viha vaan kuin kahlehet, Kuin ruostunein' on syömeen syöpyneet.

Ja nuoli, mikä poisti tuntehet Nuo taivahaiset, ylpeyteni On äänetöin ja himot liekkiset, Kuin usvaan kietoo raukan syömeni -- Saisinko vielä lapsiajan armaan, En päästäisi, vaan pitäisin sen varmaan!

Iidalle.

Kellä onni oiva oisi, Jollei onnen enkelillä, Kelle Luoja lahjans' soisi, Toist' ei näillä kuuluvilla, Jonka toivois onnekkaaksi, Niin kuin Iida, onnen lapsi!

Ken taas riemahtelis tuosta Syvästi ja hartahasti, Ken niin maltitonna juosta Tahtois aamust' iltaan asti Vointiansa tiedustellen, Iloansa ihaellen!

Kenpä rukoella koettais Hartahammin onneksensa, Vaikk'ei tuolla muuta voittais, On se oma autuutensa, Toivoin Liljan moisen suoja Rukoella taivaan Luojaa.

Säde kiitää taivahasta, Huokuu vieno kesän tuuli, Nurmen nukan sade kastaa, Huhuu paimen huiluhuuli; Kaikkein sävel samanlainen: Olkoon Iida onnekkainen!

Sorsain lähtö.

Kotoisen lammen rantoja Tuo sorsa poikineen Viel' iltakauden uiskeli, Katsahti läntehen.

Kuin päiväkulta laskeissaan Tuon lammen purppuroi, Ja taivas-kuvat lammella Tuo sorsa nähdä voi.

Kuin siellä pilven vöhkäle Raskaasti matkajaa, Ja taivaan kirkas sineys Jälessään aukeaa.

Nuo huomaa sorsa pohjalla; -- Vaan tuolta etempää Maat, vaarat, laaksot, lehdikot Silmäänsä kimmeltää.

Ja sorsa kutsuu poikiaan Ja heille laulaa noin: "On siipein kuula taittanut, Mä etten lentää voi!

Siis talven tullen lammella Mä varron kuolemaa; Nyt yksin saatte lähteä -- Voi armaat! muistakaa:

Matkalla ette yhtyä Saa muitten joukkohon, Kun sorsien -- jos niit' ei oo, Parempi yksin on.

Mä tunnen: kieltä vierasta On kuulla katkera, Ne vieraat mainelaulajat Voi teitä pilkata.

Kun tuutte maalle vierahan, Ei liijoin mieltyä Saa eteläisiin herkkuihin, Vaan vähään tyytyä.

Taas kohta kevään tultua Te käytte Pohjolaan, Ja näitä synty-seutuja Ja lampee katsomaan".

Noin lauloi sorja pojilleen; Ne vastas; "hyvin käy!" Ja kohta ramparaukalla Ei seuraa enää näy.

Vaan hetken päästä palajaa Seurasta pienoisin; Se päättää kuolla lammella Emänsä sylihin.

Ja turhaan emä pienoista Varoittaa matkahan, Se vastaa: "äiti armasta En jätä konsanaan!"

Ja syksymyöhään lammella Nuo kaksi souteli, Kun lampi jäätyi, kuolemaan Ne nukkui kumpiki.

Autuuteni.

Sä lintunen, oi, laula taas, Sä perho, liehu kukkamaas! Voi taivas perhon onnea, Kuin kukkaista saa suudella!

On kertun kieli, leivon suu Ja laulu helkkää, kajahuu, Ijäti tahdon kuunnella Sen soitelmaa, sen lauluja!

Ja sydän sykkää lemmityn, Mä ruusut nään ja hymyilyn; Saas mailman taivas unhottaa, Mutt' armastain en minä vaan!

"Ilonga!" tuuli humisee, "On taivas!" koski kohisee, Vaan mulle yksin, muille ei, Kun toisten onnen surma vei.

Sortunut kantelo.

Ennen miesi kaihomielin Polvilleen sen loi, Sormet liikkui, liekui kieli, Honkakoppa soi, Nyt on miesi mullan alla, Kannel rauska pihamaalla.

Noin se katoo kaunis, jalo, Totuus kestää vaan, Sit'ei voimakkainkaan palo Saata hoipumaan; Tyyntyy laulun, soiton virta, Hakkaa, hakkaa ajan pirta.

Runotarkin ihastunna Ajan mettä juo, Aatteet jos lie kulununna, Uutta luopi tuo, Vaan ei kaatunutta raukkaa Aikakaan voi enää auttaa.

Tuolla, tuoll' on laulajalla Uusi koti jo, Tähdet tuikkaa yllä, alla -- Siellä kantelo Laulaa laulun raikkahamman, Kaijun laatii korkeamman.

Siellä köyhä laulajakin Morsiamen saa, Tääll' ei saanut, vaikka haki, Honkakoppaa vaan Täällä ihaella koitti, Onton sydämmensä voitti.

Poistunut.

On kohta vuotta kaksi Kuin häntä nähdä sain, Jäi vielä vierahaksi, Vaan nimi huulillain Pysyi; hän kaunis enkeli Mun aatteissani lenteli, Sydämmein kaihoon jäi.

Sen jälkeen puoli vuotta Sain häntä tuntemaan, Jo silloin aloin vuottaa: Hän milloin kaivamaan Sais hautaa vanhan armahain, Minnekkä Saima vaipuis vain Ja minä yksin jään.

On vasta vuosi yksi, Kuin toivotonna näin Ol' tullut hyljätyksi Jo vanha ystäväin; Vaan sydänkysymyksehein Tuo toinen impi vastas: "ei"! Ja minä huoleen jäin.

Nyt puolen vuotta vasta On tuskin kulunut Ajasta autuaasta, Kuin olen halaillut Tuot' enkel armahaistani, -- Vaan nyt mun orpo lempeni Uinahtaa unheessa.

Oi aikaa, riemun aikaa Kukkaisan keväimen, Kun laakson laulut kaikaa Ja helkkää käkönen, Ja sirkut kiltit kilvassa Lentää ja laulaa ilmassa -- Oi kesää pohjolan!

Kun paimenpojan huuli Ei jouda uupumaan, Ei kesän vieno tuuli Kyllästy huminaan, Säveltä laineet kantelee, Hohteitaan Ahti antelee Ja tanssii Vellamo.

Saapuupa syksy hyinen Ja kylmä kokonaan, Kukkainen lemmityinen Uinahtaa kuolemaan -- Niin kukkaiset mun syömeni, Ja niin mun orpo lempeni Myös hoipuu hautahan.

Vaan kerta ajan tullen Ne virkoo jällehen, Haudalle suletulle Lennähtää leivonen; Se laulaa, hauta aukeaa Ja kukka nousee mullastaan, Ei kuihdu konsanaan.

Kyyhkyislakka.