Chapter 1
Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
HONKAKANNEL
I
KIELTEN VIRITYS
Es. Paavo-Kallio
Ensimmäisen kerran julkaistu 1886.
HONKAKANNEL
I.
KIELTEN VIRITYS.
Sisältö.
Sivu. Luettuani J. H. Erkon "Uusia runoelmia"...... 1. Kaksi kannelta............................... 2. Väinö soittaa................................ 4. Väinön laulu................................. 6. Säveleitä metsässä........................... 8. Liitto....................................... 9. Saiman lintu................................. 11. Viime matka.................................. 12. Valkolilja................................... 13. Vuohensilmä.................................. 14. Luojan kukat................................. 15. Kumpi onnekkaampi............................ 16. Virhe kaunistaa.............................. 17. Valhepuna.................................... 18. Iltakello.................................... 19. Kamala vieras................................ 20. Kullankuva................................... 21. Sairas, terve................................ 22. Kadonnut Helmi............................... 23. Langennut tähti.............................. 25. Tulipalossa.................................. 26. Murhanhalu................................... 28. Kankuri...................................... 29. Lääkäri...................................... 30. Tähtein tutkia............................... 31. Nyt, sitten.................................. 32. Taideniekka.................................. 33. Kamala seikka................................ 35. Pappilan kosiat.............................. 36. Kumpi oikeassa............................... 38. Miks' ei onnistu............................. 39. Kumma kello.................................. 40. Lapyrintti................................... 41. Varpu raukka................................. 42. Oja.......................................... 43. Koivumme..................................... 44. Merellä...................................... 45. Vapaus....................................... 47. Mikä neuvoksi tulisi......................... 49. Perkeleen paula.............................. 50. Autuus....................................... 51. Kadotus...................................... 52. Takki petti.................................. 53. Muutoksia.................................... 54. "Juurikkaat kuin Seiloon päitä".............. 55. Vahingoita................................... 56. Sovinto...................................... 57. Kaksi kyyneltä............................... 59. Luonnontiedettä.............................. 60. "Susuu"...................................... 61. Niinpä muinen minäkin........................ 62. Piiloja...................................... 63. "Yks' on poissa"............................. 65. Kodin tyttö.................................. 66. Köyhä kansa.................................. 67. Haudalla..................................... 68. Hän muuttui enkeliksi........................ 69. Sankari...................................... 70. Liperaali.................................... 71. Neila löysi kullan toisen.................... 72. Älä sure neitonen............................ 78. Kielletty heelmä............................. 74. Ystäväni kuva................................ 75. Savon tyttö.................................. 76. Pohjan tyttö................................. 77. Savon ja Pohjan tyttö........................ 79. Suntiopojan muistikirjaan.................... 81. Riennä aika.................................. 82. Siskokulta................................... 83. Miekalle työtä............................... 84. Kahden vaiheella............................. 86. Pikku Katri.................................. 88. Kotiin, kotiin............................... 89. Kadonnut tunne............................... 91. Iidalle...................................... 92. Sorsain lähtö................................ 93. Autuuteni.................................... 96. Sortunut kantelo............................. 97. Poistunut.................................... 99. Kyyhkyislakka................................ 101. Keskiyöllä................................... 103. Sumulla...................................... 104. Nuorille..................................... 105. Toukokuun 23 päivä I......................... 106. " " " II........................ 108. Aamusta iltaan............................... 109. Impyselle.................................... 110. Uusi koti.................................... 111. Helga raukka................................. 113. Miekka seinällä.............................. 116. Ei, vaan..................................... 118. Haudan kaivaja............................... 120. Soitonvoima.................................. 122. Kerta kostan................................. 124. Eräälle arvostelijalle....................... 126. Lapsuuteni ajoilta IV........................ 128. " " V......................... 130. " " VI........................ 132. " " VII....................... 134. " " VIII...................... 134. " " IX........................ 136. " " X......................... 136. " " XI........................ 137. " " XII....................... 138. " " XIII...................... 140. Lapsuuteni ajoilta XIV....................... 142. " " XV........................ 147. " " XVI....................... 151. " " XVII...................... 152. " " XVIII..................... 153. " " XIX....................... 154. " " XX........................ 155. " " XXI....................... 156. " " XXII...................... 157. " " XXIII..................... 159.
Luettuani J. H. Erkon
"Uusia Runoelmia".
Kerran soisin helkkiväksi Kanteloni kotoisen -- Pohjan peippo täältä läksi Luokse lännen impyen, Tässä tuhat suuteloita Impysen -- no, katsos noita!
Hurmemehu kieleltänsä Solui, peipon juotteli, Vihki lauluun, äänessänsä Uusi kieli värähti, Perussävel tuttu vainen On, ja se on suomalainen.
Nouda, peippo, saloillemme Eteläistä purppuraa, Loihde kukkaan kinoksemme, Vehmakkaaksi kalve maa! Sua suuri Suomen kansa Muistaa sydänaarteillansa.
Kaksi kannelta.
Väinö, virtasen kuningas, Tässä ennen laulut laati; Norot notkui, paadet paukkui, Taivon kansi kalkahteli.
Onko tässä nuorisossa Nousevassa, kasvavassa, Joka soiton valloittaisi Suurelta sukuisältä, Kuninkaalta kannelkullan?
Ei oo tässä nuorisossa Nousevassa, kasvavassa Tämän pulmun purkajata, Kanteloisen päästäjätä; Poikaset alulla vasta, Vielä kesken kasvuansa, Arkamielet, kunnottomat.
Kons'ei Väinön kannelkullan Soittajata, kymmenkielen, Niin mä aikani kuluksi, Omaksi iloksi vainen Tuota honkakanteletta, Yksikielistä ramua Oottaissäni kaijuttelen.
Väinö maakivellä istui, Paaterolla poukutteli, Minä pirtin kulmakkeessa Jouhisomman suikuttelen; Väinön soitto taivahille Kuului, salot, salmet halkoi, Minä torakkain iloksi, Sirkat tanssiin taivuttelen; Väinö pitkän yön perästä Päivän suori soitollansa, Minä alan keskiyöllä, Ett'ei naista naurattaisi, Kun ma pilpatan pahasti; Väinö viime kerran soitti Matkavenheen saatuansa, Ilmoihin ylettyänsä, Minä kuopan vierustalla Satalevon saatuani; Väinö soittaa taivahilla Henkien iki-iloksi, Min' oon vaiti mullan alla Vuottain viljon veljyttäni.
Kaiju, kaiju kanteloinen, Virttä paha vierettele, Ettei loppuisi peräti Soitto Suomemme saloilta, Laulun kaiku Karjalasta!
Väinö soittaa.
Väinö kulta halmeillansa Helkyttävi kanneltansa, Veden neidot herkeävät Leikistänsä niin; Metsän neidot piiloissansa Herää sammalvuoteiltansa, Kumma soitto kaijullansa Tunki unelmiin.
Tyttö niemen kannaksella Uinuu kaislavuotehella, Hänt' on Väinön kanteleella Voima uuvuttaa; Tyttö kaislavuoteeltansa Heräjä ei konsanansa, Herran hely unelmiin sen Saattoi ijäisiin.
Kontiomme konnun jätti, Silmistänsä helmet lähti, Ne hän paksuin kämmeninsä Pyyhki, kuunteli; Päänsä painoi kämmenille, Uudet helmet taasen niille Valui, nousi linjaksensa, Ääntä läheni.
Mesikämmen naudan kanssa, Susi, lammas seuranansa, Saapuu soittoon, vieraitansa Väinö huvittaa, Tanssii sormet kielosilla, Kyynel kannen reunamilla. Ilma kaikuu -- ihanaa! Oi taivas! ihanaa!
Poskipäillä Väinämöisen Hehkuu rusko nuorukaisen, Silmä immen ihanuutta Välkkyy kuvastaan; Säveljakso kannelkullan Iloisampi taasen kuullaan, Kyynel tanssii kantelolla -- Kaunis tosiaan!
Päivän ruunu, aurinkoinen, Kuuhut, illan armahainen, Läksi pilvilinnastansa Tuota kuulemaan; Henget maasta, taivahasta Kanteloa kaikuvaista Kuullessansa ollenkaan ei Muista kotiaan.
Riemu, liike kunnahalla Kummallinen kaikkialla, Vieretysten ruumiillista, Ruumiitonta on; Ukko purpra viittanensa Häärii kesken luomiensa, Väinö tuskin huomaa Herran, Soittaa suruton.
Soita, kuulu kuninkaamme, Korkee runonruhtinaamme Ett'ei maamme armahainen Tomuun tukehtuisi Viel' on nuorta Väinölässä, Joka soiton heilunnassa Heräjää, käy kuulemaan ja Itse oppimaan.
Väinön laulu.
Kielet hiljaa illan tyynehessä Kaikuu laineilta järvien, Ahden lapset kaislavaattehessa Lyövät kieliä kanteleen, Ahti kaijuttaapi suurta soitintaan, Siihen tyttärensä säestävät vaan, Vetten karja jo havahtaa Ja ihailemaan tuota matkajaa.
Niinpä Väinön laulu korkealle Suomen metsissä kajahuu, Ääntä luo se Suomen taivahalle, Sieltä maailmaan se kimmahtuu, Kertoo kansan pienen kärsimyksissään, Jok'ei armastansa hyljää sittenkään, Vaikka sorron on kärsinyt, Viel' kanneltansa helkyttääpi nyt.
Suomen lasten suusta ihanainen Mahtilaulu taas kerran soi: Ken jo mursi ikeen muukalaisen, Jotain muutakin tehdä voi; Ken nyt veisi meiltä ruunun kirkkahan, Peitsen, tapparan ja kilven hohtoisan! Kansa osti ne verellään Ja kirkasteli kärsimyksillään.
Nouse, nouse, suuren Suomen kansa, Katso taivas jo ruskottaa, Öiset peikot poistaa valollansa, Koston henkenä leimuaa; Ken nyt kärsimystä sulle tuonut on, Sillä palkinton' on paikka onneton, Heiluu miekka jo enkelin Ja kurjan joukon hakkaa verihin!
Säveleitä metsässä.
Vaiti, hiljaa! kuunnelkaamme Mikä humu, Mikä kumu Hongikossa? Kenties siellä nähdä saamme Tapioisen Kanteloisen Soitannossa.
Siirtykäämme lähemmäksi Varovasti, Viekkahasti Ett'ei luulis Pedon täällä telmääväksi, Joka vimmain, Murhainnoin Ääntä kuulis.
Siirtyjissämme varovasti Vainen yhä Soitto pyhä Eteneepi -- Vahvistuen ankarasti Tuuli hyinen, Syksyöinen Rajuileepi.
Liitto.
Nyt, armas Helmi, kerron Tunteeni sulle näin: Kummulla yksin istuin, Historia vieressäin.
Kun taukos lintuin laulu, Mit' tuossa kuuntelin, Sain rillit nenälleni Ja kirjan tempasin.
Mä lu'in taisteluista Entisten veljesten, Kuin Ruotsin, Suomen poika Kuol' toisen vierehen.
Kuin heitä yhteen liitti Yks' toivon tuulahdus, Ja kuollessakin valtas Viel' yksi kaipaus.
Miss' auhtot Suomen veri Ja hanget purppuroi, Sen vihki Ruotsin henki Ja Ruotsin torvi soi.
Kun Ruotsin virrat vuosi Ja maita kultaili, Niin vainaat Väinön kannel Vaijertain hautasi.
Ja rauhan toimet taasen Riidatta suorittiin, Ain' ystävyyden hehku Veljissä loisti niin.
Miss' oisi auttajata, Ken riidat häätää vois, Niin rauha rannoillemme Runsaamman onnen tois!
Sa tänne kätes anna, Me siihen tartumme, Ja kaiju, kannel, kaiju Ja vihi liittomme!
Ken tahtoo vastaan olla, Jatkakoon riitojaan, Vaan kunnon Suomalainen Ei luovu liitostaan!
Saiman lintu.
Äitin pieni enkeli Nurmen alle peitettiin, Lintu sorja huomattiin, Haudan luona lenteli.
Poika "Saiman lintusen" Verkollansa pyydysti, Häkkiin, raukan, asetti, Kantoi Saiman äitillen.
Lintu vankeudessaan Päivän lauloi helkytti, Toisena jo vaikeni, Suruisena istui vaan.
Saima uness' ilmestyi Äitillensä vaijertain: "Poiss' on kaunis laulajain!" Äiti heräs, hämmästyi.
Aamun tullen joutuisaan Riensi, pienen lintusen Laski haudan verehen, Lens' se haudan pihlajaan.
Laulu kaikui helkähtäin; Kiertää hautakumpua Eikä heitä laulua -- Itkein äiti kotiin päin.
Viime matka.
Vanhuksen mä joka päivä näin Astelevan kalmistohon päin, Seisahti hän syreenien luokse, Viehätteli häntä heelmäin tuokse.
Syksyn tullen kerran huomasin Saattojoukon, tumman paarinkin, Vanhus kulki siinä viime kerran Syreenien luo -- ei, luokse Herran.
Valkolilja.
Kukkaniemen korvakkeessa kasvoi valkolilja, Sinne kulki hilpeänä pieni neiti, Hilja, Poimi kukkaisia Monen muotoisia.
Valkoliljan loistottoman poimimatta jätti, Punaruusut rinnallansa kotiansa lähti, Lilja yksinänsä Laski kyyneltänsä.
Nuorukainen törmänteellä tutki loistoisuutta Sini-, puna-, keltakukat löys', ain' etsii uutta, Kunnes pienokaisen Huomas valkeaisen:
Kukka kaino, muoto nöyrä aarre arvokkaisin, Puutarhaamme pääset sie kuin konsaan loistavaisin, Siell' ei kansa tallaa Jalkojensa alla.
Vuohensilmä.
Niityn kunnahalla kukkii Vuohensilmä valkeainen, Vaikk' on päivä mailleen mennyt, Viel' on kukka aukinainen.
Mehiläinen, illan lintu, Kukkaan avonaiseen lensi, Äkin kiiti tieheen taasen Konsa karvaan ma'un tunsi.
Mehiläinen mennessänsä Moisen opin lauloi vainen: Yöt on ummess' yrttikasvi, Mehutoin vaan avonainen.
Luojan kukat.
Miksi poikkeematta pikku Janne Kukittelee Anna siskosensa, Kukittelematta Heiman jättää? -- Siksi että Heiman poskipäille Kylvi ennen kukkaisia Luoja, Annan posket kukkaisitta jätti.
Kumpi on onnekkaampi?
Heisan, kunnon veikkonen, Sull' on kelpo neitonen: Kymyniska, vääräsuu, Tiesi, mikä muu! --
Vaiti! eihän onnea Sinunlaista kaikilla: Kultaas kaikki rakastaa, Hänkin kaikkia!
Virhinensä Ellini Kaunis on, mun lempeni Saanut, muut ei konsanaan, -- Hän taas minun vaan!
Virhe kaunistaa.
Silmässä on neitosen Pienen pieni virhinen. -- "Tuota ihaelet! miksi? -- Voiko väittää kaunihiksi? -- Moinen virhe silmässään! -- Miellytä ei ensinkään!"
Pinnalla kun tähtyen Huomaa himmin pilkkusen, Selvemmin se voinen toistaa, Miten itse tähti loistaa Kirkkahasti; vertailla Haluamme kaunista.
Valhepuna.
Miksi vieress' ikkunan Esko Neili armastaan Suutelee, ei konsaan muuten? -- Lasiverhot punallaan Luovat siinä hohdettaan Kasvoille, mi kalvaat muuten.
Punaposkiseksi luulee Esko siinä Neiliään, Neili Eskon oikut kuulee, Puhkee raukka itkemään; Huolissansa keinon keksii: Posket maalaa huomiseksi.
Iltakello.
Paimen poika pikkarainen Iltakellon kuuli, Heltyi sydän, taivahaisen Ääneksi kun luuli, Lakin otti; keltatukka Välkähti kuin päivän kukka.
"Konsa Luojan kellon ääni Kaikuu paimenelle, Silloin kallistan mä pääni Salon penkerelle, Pennu, kirjo vieressäni Suree, itkee lähtöäni."
Kamala vieras.
Hän kulkevi viikate olallaan, On kulkenut vuosia tuhansin Ja poikennut tölliin ja palatsiin, Kylähän sekä kaupunkiin.
On kumma ja kolkko hän muodoltaan, Ei askelo kuulu, mutt' astuvi vaan; Luuranko se paljaana notkahtaa, Yli kynnyksen astahtaa.
Häll' kirja on laakea laitainen Ja käessähän on kynä huippuinen, On vaara, hän syäntäsi tarkoittaa, Siell' pännänsä kostuttaa.
Ja kirjahan laakea laitaiseen Hän ilkkuen nimesi kirjoittaa: On siellä jo herraa, narria, On miestä ja vaimoa.
Kullan kuva.
Tyttö lapsi toisten parvessa Vakain istuu, kaunis, kukkea. Opettaja häntä lähestyy, Neuvoo, syleilee, Sitten painaa lapsen otsahan Tuntehikkaan suudelman.
Poijes kääntyy, salaa liinallaan Kävellessään pyyhkii kasvojaan, Hyräelee surulaulelmaa, Tyttöön katsahtaa, Tuolillensa istahtavi niin, Päänsä nojaa käsihin.
Tuttu kuva pyrkii mullastaan Häiritsemään hänen rauhoaan; Vuosia jo vaikka maannut on, Nousee toisinaan; Nyt sen taasen kävi nostamas Tyttö seitsenvuotias.
Sairas, terve.
Sairas laakson kaunis kukka, Soma mustatukka, Sairas Impipienoiseni, Riemu sydämmeni.
Säästä, Herra, kukkaseni, Kuule pyyteheni! Paree munkin eestään kuolta, Kuin on kantaa huolta.
Kuolon enkel' usein hiipi, Hieno silkosiipi, Kutsuu poijes valituita, Herran armotuita.
Vaan on Liljallani vielä Aikaa olla siellä; Luoja, käy hän ilomiellä Vielä elontiellä.
Terve laakson kaunis kukka, Soma mustatukka! Terve Impipienoiseni, Riemu sydämmeni!
Kadonnut Helmi.
Pois hämär' illan pakenee; Tuo ruunu kiiltäväinen Jo öisen huoneen valaisee Ja Helmi säihkyväinen.
Kuin ilma, läpi hohtava, Kuin päivän säde, kirkas; Ei pienintäkään pilkkua, On niin tuo Helmi puhdas.
Taas kerta saliin pimeään Niin tuun, käyn ruunun luokse Ja isken tulta kynttilään Ja ihailemaan juoksen.
Ma seisoin huoneen seinällä Tähtäilen Helmen kohtaa, Vaan kauheasti himmeeltä Nyt kynttiläiset hohtaa.
Ja lasihelmet, särmiöt Ei murra valovirtaa, Ei kaaren väri-ilmiöt Kaunista särmäin pintaa.
On Helmi poissa! hukkunut! -- Voi seikkaa katkerata! -- Ei lasit jaksa hehkua, Ne kaipaa valkeata.
-- Sä konna! -- varas! -- ryöväri! Kun voit noin julma olla. Niin nielköön sinut helvetti Ja syököön turmiolla!
Sä Helmen meidän ruunusta Veit; -- konsaan et saa nähdä Sä Taivaan Herran kasvoja, Vaan katumusta tehdä
Saat vuotta tuhat miljoonaa Paikassa kauheassa, Vaan sittenkään ei toivoa Sull' käydä rauhan maassa! --
Yks' lausui: "Helm' ei ollut se, Ol' kultaa Ivalosta", -- Sä viekas konna, vaikene! Tai -- varkaan tuomiosta!
-- On nuorukainen kuihtunut, Hän suree Helmiänsä, Ja ruunu aikaa sammunut On hänen vierestänsä.
Langennut tähti.
Mä hyrskien, huokaten kohta Jo saavun läp' elämän maan, Ei Luoja, vaan sallimus johtaa, Mä kohta jo levätä saan.
Voi entinen poistuva kulta, Sun muistos on kyynelten vuo, Mä vieraissa juoksen ja Sulta Ei kenkänä viestiä tuo!
Ei laulaja konsana tiedä, Miss' onnensa tähtönen käy, Ja silmäns' ei katseita siedä, Ei tuntonsa huomaavan näy.
Vaan luotansa täytyvi poistaa Tuo aate: miss' enkeli lie! Sen muoto vaan taivaalla loistaa, Vaan sinne ei johda mun tie!
Jos tuntis' en elämän illan Jo käyvän, niin toivoa vois, Ett, Luoja ois laativa sillan, Mi meidät viel' yhtehen tois!
Tulipalossa
Liekki roihuu taivahille, Savupilvi luhistuvan Huoneen varjostaa. Melske kuuluu etähälle: Ruiskuin loske, hiilten pauke, Miehet sammuttaa.
Iloisa on nuorten katse Milloin savun tuprakasta Joku tuupertuu. Mieluisaa on nuorisolle Näyttää, miten iskuistansa Luonto alistuu.
Mutta kadun kulmakkeessa Nojaa vanhus kalpeana Pattisauvahan -- Arkistonsa arvokkainen, Vaivat vuoden viidentoista Roihui ilmahan.
"Uudestaanko alettava?" -- Suojaan päästen peilin huomaa, Kyynel vierähtää, Hapset harmaat, ryppymuoto, Kumaraiset hartionsa Siinä selviää.
Yönsä pitkän pöydän luona Valvoo, häärii kuten ennen, Aamu joutuu noin; Toimii yhä, papereihin Vaan ei muuta ilmesty kuin: "Turma onnetoin!"
Murhan halu.
Mä kärpäsiä pyytelen Otusta suurempaa kun en Mä taida nyykistää, Ja murhan halu rinnassain Niin kytee kuten suurillai, Sen täytyy tyydyttää.
Ja talvella kun kärpöset On piiloihinsa nukkuneet, Oon vallan onnetoin, Mä paperista lintusen Teen, sitten silvon, leikkelen Ja kesää ootan noin.
Sä petyit, suuri Jumala, Kun tiikerille hampaita Loit ilman tarvetta; Ne suuhumme jos laadittiin, Keksintöin aika säästyis niin Tutkimaan totuutta!
Kankuri.
Loimet soluu niin kuin virta, Poljin loskaa, paukkuu pirta, Kankur'akka toimessansa Huolt'ei pidä lapsestansa; Lapsi pärvöttelee puolat kokonaan, Itse peittyy tuohon lankain tuprakkaan.
Lääkäri.
Hevoslääkärill' on kumma tapa: Ensin lonkka esiin, sitten lapa; -- Tuota tietää hälläkin ois' aika: Pää on pahimpien tautein paikka!
Tähtein tutkia.
Kävin kasarmille päin, Polun vieres jotain näin: Vanha mummu selällänsä Siinä maata kellittää, Tyhjä pullo vieressä.
"Nouse, kulta muorini, Muuten tapaa poliisi!" -- Muori: "herra, katson noita Lentäviä tähtiä" --! Niin -- ja kiikari vieressä!
Nyt, sitten.
Pikku Elli valkokutriaan, Keritsimet saatuaan, Leikkaa kiiruissaan; Keritsimet kun vie poijes äiti, Itkee vaijertaa; Ett' on ruma lovisena pää, Tuot' ei lapsi nää.
Konsa Elli kasvaa isoksi, Tulee mailman immeksi, Muotinukeksi, Yhtä innokkaasti salaa, julki Jatkaa hiuksiaan; Ett' on tekotukka petosta, Tuot' ei oivalla.
Taideniekka.
Helga aamuin kalpeainen, Hiukset tungan turjallansa, Hampahita siellä täällä, Silmät sippuroisillansa.
Huonehensa kulmakkeessa Päällä pienen pintapöydän Siin' on kamua kaikenlaista: Siinä maalitötteröitä, Pensseleitä, palmikoita, Hammaskerrat kahdenlaiset: Irtonaiset, leuvalliset; Harjat, purat, puikkoneulat.
Aamupäivän sitten Helga Pöydän luona työskenteli Suuren peilin suosiossa; Viivat laati säntillensä, Kulmansa harjoin haraili, Leuvat latoi, jatkoi hiukset, Lipoi vettä vaattehille.
Iltasella keito kukka Taasen kiitää tanssiloissa, Kaunihiksi kiitetähän. -- Siit' on harmi Helgasella Kun ei kylän nuoret tiedä Ett' on Helga taideniekka, Kauneus omoa-työtä, Oman vaivan viljehestä. -- Kyllä kelpaa ylvästellä Monen nuoren keijukaisen Luojan armoantimilla!
Kamala seikka.
Kartanossa aamusella Juoksen, kummallista nään: Neiti istuu einehellä, Leuvat, hampaat vieressään: "Moist' en konsaan ennen nähnyt! Ken tuon hävityksen tehnyt?" --
Neiti antoi tietää herran Miten renki julmasti Kohteli, ja siitä kerran Rengin selkä höyrysi: "Jos vaan ken saa tiedon tuosta, Kohta saat sä tiehes juosta!"
Pappilan kyyhkyset.
Pappilaan kosioita Tuli kolme illalla, Iloista, reimaa poikaa Ja pulskaa muodolta.
"Teill' onko tyttäriä?" -- Kysyivät saapuissaan -- "On tässä kyyhkysiä Kahdeksan kaikkiaan". --
Nuorinta heistä laittaa Äitinsä parilallaan -- Ei häntä ikä haittaa, Ei vuodet ollenkaan.
On hällä tekotukka Ja ostohampahat, Poskilla maalikukka, Las'silmät kirkkahat.
Seuraava kyyhkysistä On vallan hampaaton Kuin laiskiainen. -- Mistä Tuo hammaskato on? --
Kaikista kaunihimpi Ja muuten lempein On talon kolmas impi, Syömensä herttaisin.
Huulet kuin sini taivaan, Silmät kuin mansikka Ja hampaat mustat aivan, Hius hanhen harmaja.
Kun tuohon kukkatarhaan Joutuivat kosiat, Keksivät keinon parhaan: Tiehensä juoksivat.
Viel' oisi ollut viisi Vanhempaa lintua, Vaan heistä kuka hiisi Kehtaisi laulella!
Kumpi oikeassa?
"Mistä, velikulta, kirkkoherra Moisen vatsan saanut on?" Luona papin ahkion Talonpoika huusi kerran.
"Mihin, velikulta, pitäjeestä Leivät, juustosinkaleet, Voit ja lihankietaleet? -- Vatsahan sen "sanan eestä!"
Noin se kumppaninsa selvittelee Papin vatsan laatua; Tuot' ei voi hän uskoa: "Henkihän sen pullistelee!"
Miks'ei onnistu?
Nuorukainen tauluaan Kääntää, laatii "sifrojaan", Summaa ilmesty ei vainen; Häiritsee työn sulonainen, Jonk' on nähnyt istuvan Luona talon ikkunan -- Rehtorill' on sydän kylmä vasta: Toruu laiskuudesta lemmen lasta.
Kumma kello.
Tyvenellä ihaellen Luonnon suloa Kuhnustelee vaan, Myrskyn tullen kiiruhtaa kuin Vanki pakoa, Tied' ei ajastaan.
Lapyrintti.
Lapyrinttiä Niilin laaksoissa Moni ihmehin kummastuu, Vaan raamatun sokkeloin vertaista Niilin hiekalla ei kohou.
Moni lapsuudestahan vanhuuteen Sen piiloja tutkielee, Vaan kuolema kaataa väsyneen Ens' sokkelon -- eteiseen.
Varpu raukka.
Varpu raukka kohmetuksissansa Kykkii päällä kylmän maan, Tuskin liikuttaa voi jalkojansa, Siipiään ei ollenkaan. Hyvä lapsi korjas sen Pirttiin, laski orrelle; Siipi viel' ei liikkunut Kun jo alkoi laulamaan! -- Kevään tullen poika laski Varpu raukan lentohon; Kaiken kesää armahasti Alla pirtin ikkunaisen Kiitostansa lauleli, Talven tullen -- katosi!
Oja.
Kuulin vanhan kydön ojan Itseksensä lausuvan: "Usein saatan paimenpojan Arvaamatta hautahan; Päältä soukka -- poika tuumaa: Tuoss'ei paljon tarvita, -- Yli astuu, parras lohkee, Poika lojuu mudassa. Rapakauhtanassa poika Huutomerkki moinen on: Se on alta vaarallinen, Jok' on päältä viaton!"
Koivumme.
Miksi koivu ikkunamme alla Koht' on kahta mointa korkeampi Kuin on yhtä vanha napurissa? -- Siksi että meidän asuntomme Hyvinkin on puolta matalampi; Puu ei kasva vallan siimeksissä.
Merellä.