Part 4

Tyttö koetti ja se sai hänet »tuntemaan itsensä voimaolennoksi.» Enää hän ei ollut väsynyt, vaan suloisen virkeä.

»Milloin tahansa sitä tarvitsette, ilmoittakaa minulle!» kehoitti Crumb poistuessaan huoneesta. »Minulla on sitä tavallisesti jonkun verran käsillä.»

»Mutta haluaisin tietää, mitä se on», tiukkasi Gaza.

»Aspiriinia», vastasi mies, »Se tuottaa teille hyvän tunnun, kun haistelette sitä.»

Crumbin mentyä tyttö penkoi pienen paperipalan isosta paperikopasta, jonne mies oli sen heittänyt. Hänen uteliaisuutensa oli virinnyt. Se oli jokseenkin tahrainen kirjoituspaperista repäisty kappale, johon lyijykynällä oli kirjoitettu »K.»

»K», hymähti Gaza. »Miksi aspiriini on merkitty K:lla?» Hän aikoi tiedustaa sitä Wilsonilta.

Seuraavana päivänä hän oli pahoinvoipa ja väsynyt ja kysäisi puolenpäivän aikaan Crumbilta, oliko hänellä aspiriinia muassaan. Hänellä oli, ja taaskin voi Gaza mainiosti ja uhkui elinvoimaa. Samana iltana hän taaskin halusi ainetta, ja Crumb antoi sitä hänelle. Seuraavana päivänä hän tarvitsi sitä useammin, ja heidän palatessaan retkeltään Hollywoodiin hän käytti sitä viidesti tai kuudesti päivässä. Silloin Crumb pyysi häntä tulemaan asumaan hänen luokseen Vista del Pason varrella olevaan huvilaan. Mutta avioliitosta hän ei maininnut mitään.

Crumb seisoi kädessään pieni paperi valkeine jauheineen, erottaen siitä puolta Gazaa varten, ja tyttö odotti sitä kärsimättömästi.

»No?» kysyi mies.

»Mitä niin?»

»Tuletko asumaan luokseni?»

»Ilman avioliittoako?» tiedusti tyttö.

Häntä kummastutti, ettei se ajatus enää tuntunut kauhealta. Hänen katseensa ja sielunsa olivat kiintyneet miehen kädessä olevaan vähäiseen, valkeaan jauhemäärään.

Crumb purskahti nauramaan,

»Heitä sikseen lapsellisuudet!» hän virkkoi. »Tiedät varsin hyvin, etten vielä voi mennä avioliittoon kanssasi. Minulla on vaimo San Franciscossa.»

Gaza ei tiennyt sitä varsin hyvin — hän ei tiennyt sitä lainkaan. Mutta se ei tuntunutkaan merkitsevän niin kovin paljoa. Kuukautta aikaisemmin hän olisi yhtä mielellään hyväillyt kalkkarokäärmettä kuin sallinut naineen miehen liehitellä itseään. Mutta nyt hän saattoi kuunnella, kuinka nainut mies vaati häntä luokseen asumaan, tuntematta loukatun säädyllisyyden tunteen aiheuttamaa turtumusta.

Hän ei tietystikään aikonut suostua toisen pyyntöön. Mutta asia oli todellakin mitättömän vähäarvoinen — tärkein seikka hänestä oli tuo valkea jauhe. Hän ojensi kätensä ottamaan sitä, mutta mies piti sitä etäällä.

»Vastaa minulle ensin!» hän vaati. »Aiotko olla järkevä vai etkö?»

»Tarkoitatko, ettet anna sitä minulle, ellen tule?» kysyi Gaza.

»Juuri sitä tarkoitan», vastasi Crumb. »Miksi oikeastaan minua luulet? Tiedätkö, kuinka paljon tuollainen ’K’-käärö minulle maksaa? Kaksi ja viisikymmentä, ja olet kuluttanut niitä noin kolme päivässä. Minkälaisena nallikkana minua pidät?»

Tytön silmät, jotka yhäti tuijottivat valkeaan jauheeseen, soukkenivat.

»Minä tulen», kuiskasi hän. »Anna minulle se!»

Hän meni Crumbin luokse huvilaan samana päivänä ja sai tietää, missä mies säilytti pienet, valkeat pulverinsa — piilossa kylpyhuoneessa. Päivällisen jälkeen hän pani hatun päähänsä, puki turkin ylleen ja otti käsilaukkunsa Crumbin hommaillessa toisessa huoneessa. Sitten hän avasi pääoven ja huusi:

»Hyvästi!»

Crumb syöksyi arkihuoneeseen.

»Minne aiot?» hän tiedusti.

»Kotiin», oli vastaus.

»Ei! Et saa mennä!» huudahti mies. »Lupasit jäädä tänne.»

»Lupasin tulla», oikaisi Gaza. »Jäädä en luvannut, enkä jää ennen kuin olet eronnut ja me olemme naimisissa.?

»Kyllä tulet takaisin», sähähti Crumb, »kun tarvitset lisää lunta.»

»No, enpä tiedä», vastasi tyttö. »Saattanen kai ostaa aspiriinia mistä rohdoskaupasta hyvänsä yhtä hyvin kuin sinäkin.»

Crumb nauroi ääneen.

»Sinä pieni hupsu!» hän huusi pilkallisesti. »Aspiriinia! Mutta sinähän olet vetänyt sieraimiisi kokaiinia ja käyttänyt sitä noin kolme graania päivässä!»

Hetkisen ajan kuvastui tytön levälleen menneistä silmistä sanomatonta kauhua.

»Sinä peto!» hän kirkaisi. »Sinä sanoinkuvaamaton peto!» Paiskattuaan oven kiinni jälkeensä hän melkein juoksi pitkin kapeata käytävää ja katosi huonosti valaistua katua reunustavien palmujen varjoon.

Mies ei seurannut häntä, vaan seisoi paikallaan nauraen, sillä hän tiesi tytön palaavan. Ovelasti hän oli kietonut Gazan verkkoonsa. Se oli vienyt kuukausia, eikä saalis ollut koskaan ollut varovaisempi eikä vaikeampi pyydystää. Yksi ainoa harha-askel pelin alkuaikoina olisi riittänyt säikäyttämään tytön pois ikiajoiksi, mutta Crumb ei ollut astunut harhaan. Hän oli perin ylpeä saavutuksestaan, tämä Wilson Crumb, sillä hän uskoi varmasti suorittaneensa paljon taitoa kysyvän työn.

Hykertäen käsiään hän meni kylpyhuoneeseen — hän ottaisi annoksen lunta. Mutta kun hän aukaisi kätkönsä, oli se tyhjä.

»Se pikku pahus!» hän äännähti.

Kuumeisen kiihkeästi hän kolusi lääkekomerossaan, mutta turhaan. Sitten hän riensi arkihuoneeseen, sieppasi hattunsa ja kiirehti ulos.

Melkein heti hän oivalsi, kuinka hyödytöntä etsiminen olisi. Hän ei tietänyt, missä tyttö asui. Gaza ei ollut koskaan ilmoittanut sitä hänelle. Atelierilla oli postitoimistossa numerolipas, johon voitiin lähettää Gaza de Lurelle tarkoitetut tiedot; äiti kirjoitti tytölle tämän omalla nimellä siihen taloon, jossa hän oli asunut koko ajan Hollywoodiin saavuttuaan. Nainen, jolta hän oli huoneen vuokrannut, ei tuntenut hänen näyttämönimeään. Hän tiesi vain, että tyttö näytti rauhalliselta ja hienostuneelta, maksoi vuokransa säännöllisesti etukäteen joka viikko ja oli aina kotona öisin paitsi silloin kun oli näyttelemässä maaseudulla.

Crumb palasi huvilaansa, tarkasti kylpyhuoneen vielä kahdesti ja paneutui levolle. Hän virui valveilla tuntikausia, heittelehtien rauhattomana kyljeltä toiselle.

»Pikku pahus!» hän jupisi yhä uudelleen. »Viidenkymmenen dollarin arvosta kokaiinia — pikku pahus!»

Seuraavana aamuna oli Gaza atelierissa valmiina työhön, kun Crumb ilmestyi myöhästyneenä. Mies oli hermostunut ja kärttyinen. Melkein heti hän kutsui Gazan syrjään ja vaati selitystä. Mutta kun he olivat kahden ja Gaza sanoi, että heidän välinsä olivat lopussa, käsitti hän, että hän oli kiintynyt tyttöön kovemmin kuin oli aavistanutkaan. Hän ei voinut luopua Gazasta. Hän oli valmis lupaamaan mitä hyvänsä eikä puolestaan vaatinut mitään, kunhan tyttö vain olisi hänen seurassaan mahdollisimman paljon. Yöt saisi Gaza käyttää mielensä mukaan — ne hän saisi viettää kotonaan. Ja niin tehtiin sopimus, ja Gaza de Lure oli päivisin ollessaan vapaana työstä Vista de Pason varrella sijaitsevassa huvilassa.

Crumb piti huolta siitä, että hänelle määrättiin pieniä osia, joiden tähden hänen tarvitsi olla vain vähän aikaa atelierissa, mutta ei herättänyt toimistossa kysymystä hänen viisikymmendollarisen viikkopalkkansa korottamisesta. Kahdesti tyttö tiedusti, miksi Crumb ei pannut häntä pääosiin, ja molemmilla kerroilla mies lupasi tehdä sen — yhdestä palkkiosta; mutta sitä hintaa tyttö ei suostunut maksamaan. Jonkun ajan kuluttua tylsyttivät hänen nyt säännöllisesti käyttämänsä myrkyt hänen kunnianhimonsa, ettei hän enää välittänyt mistään. Vielä hän sai lähetetyksi kotiin vähän rahaa, mutta ei niin paljoa kuin aikaisemmin.

Kuukausien vieriessä kävivät Crumbin suhteet heidän kiihoitusainettaan hankkivien henkilöiden kanssa niin läheisiksi, että hän voi saada sitä melkoisia määriä alennettuun hintaan, ja hänen mielessään heräsi suunnitelma myydä sitä. Hän houkutteli Gazan siihen osalliseksi, ja niinpä huomasivat Hollywoodin yläluokkaan kuuluvat huumausaineiden käyttäjät sekä turvalliseksi että mukavaksi tyydyttää tarpeensa Vista del Pason varrella olevasta huvilasta. Kokaiinia, heroiinia ja morfiinia kulki yhtä mittaa tytön käsien kautta, ja hän oppi tuntemaan useita niiden nauttijoita, vaikka hän harvoin seurusteli heidän kanssaan enempää kuin oli välttämätöntä tehtäessä kauppoja, joiden tähden he huvilaan tulivat.

Eräältä heistä, muutamalta naiselta, hän oppi käyttämään morfiinia, liuottamaan valkean jauheen lusikassa pitämällä palavaa tulitikkua sen alla, vetämään sitten nesteen vähäisen pumpulitukon läpi ihoruiskuun ja ruiskuttamaan sen sitten ihon alle. Kun hän kerran sai maistaa sen tuottamaa hyvinvoinnin tunnetta, sortui hän helposti tämän voimakkaamman myrkyn orjaksi.

Eräänä iltana Crumb toi muassaan kotiinsa muukalaisen, jonka hän oli tuntenut San Franciscossa ja jonka hän esitti Allenina. Sen illan jälkeen alkoi Gaza de Luren omaisuus lisääntyä. Allen oli juuri palannut idästä; hän oli kuulunut erään rahtilaivan miehistöön, ja hänen oli onnistunut tuoda salaa maahan melkoinen määrä opiumia. Sen myyntipuuhissa hän oli tutustunut muihin samalla alalla työskenteleviin henkilöihin ja ryhtynyt heidän kanssaan yhteistoimintaan. Hänen liikekumppaninsa voivat saada Meksikosta enemmän tai vähemmän säännöllisesti morfiinia ja kokaiinia, kun taas Allen sitoutui hankkimaan heille opiumia ja järjestämään heidän tavaroittensa myynnin Los Angelesissa.

Jos Crumb kykeni saamaan menemään kaikki, suostui Allen luovuttamaan hänelle morfiinia viidestäkymmenestä dollarista unssin. Gazan oli hoidettava varsinainen myynti. Tyttö suostui siihen yhdellä ehdolla — hänen piti saada puolet voitosta. Senjälkeen hän oli voinut lähettää kotiin enemmän rahaa kuin koskaan ennen, ja samalla hän sai kaiken tarvitsemansa morfiinin halvalla hinnalla. Hän alkoi tallettaa rahaa pankkiin, suoritti ensimmäisen maksuerän pienestä, noin puolentoista sadan kilometrin päässä Los Angelesista sijaitsevasta hedelmätarhasta ja kutsui äidin luokseen.

Sinä päivänä, jona te kävitte hänen luonaan Vista del Pason varrella numerossa 1421 olevassa »taiteellisessa» huvilassa, oli hän saattanut äitinsä junaan, joka vei hänet uuteen kotiinsa. Tytär oli luvannut tulla häntä katsomaan »heti kun saamme loppuun tämän kuvan.» Tytön oli täytynyt jännittää kaikki tahdonvoimansa rippeet salatakseen häpeänsä äidin valppailta silmiltä. Mutta se oli onnistunut, vaikka hän olikin melkein nääntyä silloin, kun juna oli lähtenyt asemalta.

Crumbille hän ei ollut virkkanut mitään äidistään. Se oli liian pyhä osa hänen elämästään paljastettavaksi miehelle, jota hän nyt inhosi samoin kuin likaista tottumusta, johon mies oli hänet petollisesti houkutellut. Mutta hän ei enää kyennyt hylkäämään kumpaakaan.

Aikanaan hän oli taistellut tämän hänelle tyrkytetyn kaksinkertaisen kirouksen ylivaltaa vastaan, mutta se aika oli mennyt. Nyt hän tiesi, ettei hän milloinkaan luopuisi morfiinista — ettei hän voisi, vaikka haluaisikin, eikä hän halunnutkaan. Pienet kääröt kokaiinia, morfiinia ja heroiinia, joita hän niin näppärästi käänsi hentoine sonnineen ja joihin hän kirjoitti merkin »K», »M» tai »H» sen mukaan, mitä ne sisälsivät, olivat nyt osia hänen elämästään. Kellertävän kalpeat, vapisevat olennot, jotka kävivät niitä noutamassa tahi joille hän joskus niitä vei ja jotka maksoivat kaksi ja puoli dollaria kääröstä, olivat myöskin osia hänen elämästään. Myöskin Crumb oli osa hänen elämästään. Hän vihasi kääröjä, vihasi kellertävän kalpeita, vapisevia ihmisiä, vihasi Crumbia. Mutta sittenkin hän piti heistä kiinni, sillä miten muuten hän olisi saanut lääkettä, jota ilman hän ei voinut elää?

VI.

Oli toukokuu. Sadeaika oli lopullisesti ohitse. Muutamat huhtikuun sadekuurot olivat sen lopettaneet. Ganadon kukkulat olivat kirkkaimman vihreässä puvussaan. Maaliskuun porsaat olivat melkein valmiit vieroitettaviksi. Valko-otsaiset vasikat ja mustat ja harmaat varsat katselivat tätä maailmaa lempeine tummine silmineen ja uhkuivat elämäniloa juostessaan hellien emojensa rinnalla. Tallitarhassa hirnahti ori, ja Linkkuveitsi-cañonin takaiselta harjanteelta vastasi sille Ganadon keisari.

Laitumella, jolla siitostammat varsoineen olivat, istui mehevässä ruohikossa alati viheriöivän tammen varjossa matalan jyrkänteen reunalla tyttö ja mies. Heidän ratsunsa olivat sidotut toiseen lähellä kasvavaan puuhun. Tytöllä oli kädessään kimppu keltaisia orvokkeja, ja hän katseli uneksivasti leveää cañonia pitkin alas laaksoon. Mies istui vähän matkaa taempana ja silmäili tyttöä. Pitkään aikaan ei kumpikaan heistä virkkanut mitään.

»Sinua ei siis voi taivuttaa luopumaan siitä, Grace?» kysyi mies vihdoin.

Tyttö pudisti päätään.

»En olisi onnellinen, ennenkuin olisin koettanut sitä», hän vastasi.

»Tietystikin», virkkoi mies, »ymmärrän tunteesi. Minä tunnen samalla tavoin. Tahtoisin päästä pois — pois tästä kuolettavan hiljaisesta ja yksitoikkoisesta elämästä. Mutta minä aion kestää isäni tähden ja toivoisin sinun kestävän sitä minun tähteni. Uskon, että yhdessä voisimme saavuttaa täkäläisestä elämästä siksi paljon onnea, että se korvaisi meille todellisen elämän puutteen, sellaisen, jota vain suurkaupunki voi tarjota. Sitten kun isä on poistunut, voisimme lähteä ja asua kaupungissa — missä kaupungissa haluaisimme — Los Angelesissa, Chicagossa, New Yorkissa, Lontoossa, Pariisissa — missä tahansa.»

»Syy ei ole se, etten rakasta sinua kylliksi, Custer», sanoi tyttö. »Rakastan sinua liian paljon tahtoakseni sinun menevän avioliittoon mitättömän maanviljelijäntyttären kanssa. Kun tulen sinulle, tahdon, että voit ylpeillä minusta. Älä puhu siitä ajasta, jolloin isäsi poistuu. Se tuntuu pahalta. Hän ei tahtoisi pidättää sinua täällä, jos tietäisi, minkälaiset tunteesi ovat.»

»Sinä et sitä tiedä», vastasi Custer. »Aina siitä saakka, kun olin pieni poika, on hän laskenut, että jään tänne työskentelemään hänen kanssansa. Hän toivoo meidän aina pysyvän yhdessä. Kun Eva menee naimisiin, rakentaa hän Evalle kodin Ganadoon. Sinä olet jo edistänyt näitä meitä varten sommiteltuja suunnitelmia. Sinä tiedät, että hän haaveilee sellaista, mutta ei voi tietää, kuinka paljon se hänelle merkitsee. Jos hänen haaveilunsa särkyisivät, ei se tappaisi häntä, mutta se riistäisi hänen elämästään niin paljon onnea, etten mitenkään voi tehdä sitä. Siinä ei ole kysymys rahasta, vaan tunteesta ja rakkaudesta. Jos Ganado huomenna pyyhkäistään pois maan päältä, olisi meillä sittenkin niin paljon rahaa kuin tarvitsemme. Mutta hän ei senjälkeen enää olisi koskaan onnellinen, sillä hänen koko elämänsä keskittyy ranchoon ja unelmaan, jonka hän on kutonut sen ympärille. Ja omituista on, että sellainen mies kuin hän on siinä määrin tunteiden ohjattavissa. Tiedät, kuinka käytännöllinen hän on, joskus kovakin — mutta sittenkin olen nähnyt kyyneleiden kihoavan hänen silmiinsä, kun hän on puhunut, kuinka hän rakastaa Ganadoa.»

»Kyllä minä ymmärrän», virkkoi Grace, ja he olivat taaskin jonkun aikaa ääneti »Olet hyvä poika, Custer», jatkoi tyttö vihdoin. »En tahtoisi, että olisit toisenlainen. Minä en ole yhtä hyvä tytär. Äiti ei tahtoisi minun lähtevän. Se pilaa hänen onneansa hyvin paljon, mutta kuitenkin minä lähden. Se mies, joka rakastaa minua, ei tahtoisi minun lähtevän. Se tekee hänet hyvin onnettomaksi, mutta sittenkin lähden. Se tuntuu hyvin itsekkäältä; mutta, oi, Custer, en mahda mitään sille, että tunnen tekeväni oikein! Minusta tuntuu, että minun on täytettävä minulle määrätty velvollisuus ja että en voi täyttää sitä millään muulla tavoin. Ehkä en ole pelkkä hupakko; joskus minusta tuntuu, että joku korkeampi voima vaatii minua antautumaan maailmalle, jotta maailma olisi onnellisempi ja toivottavasti hieman parempi. Tiedäthän, että aina olen pitänyt näyttämöä yhtenä suurimmista, hyvän palveluksessa olevista voimista, ja nyt uskon, että valkeasta kankaasta koituu vieläkin suurempi tekijä hyvän käskyläisenä. Se vakaumus, että minä ehkä voin osaltani lähentää sitä päämäärää, tekee minut niin kiihkeäksi lähtemään. Kun palaan, olet sinä hyvin iloinen ja hyvin onnellinen siitä, etten noudattanut sinun järkeilyäsi.»

»Toivottavasti olet oikeassa, Grace», sanoi Custer Pennington.

* * * * *

Puutarhapenkillä sateenvarjopuun äsken puhjenneiden lehtien alla istui tyttö ja poika rancho-rakennuksen kummun eteläpuolella olevan ylemmän liljalammikon partaalla. Tytön kädessä oli japanilaisen kvittenin kukkainen oksa, ja hän katseli uneksivasti veteen, joka verkkaisesti lirisi kallion reunalta lammikkoon. Poika istui hänen vieressään ja silmäili häntä. Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään.

»Etkö voi vastata myöntävästi?» kuiskasi poika äkkiä.

»Kuinka perinpohjaisen hirveä hupakko sinä oletkaan!» vastasi tyttö.

»En minä ole hupakko», torjui poika. »Olen kaksikymmenvuotias ja sinä olet melkein kahdeksantoista. Meidän on aika mennä naimisiin ja perustaa oma koti.»

»Millä varoilla?» kysäisi tyttö.

»No niin, emme tarvitse paljoa aluksi. Voimme asua meillä äidin luona», esitti poika, »kunnes myyn joitakuita romaaneja.»

»Kuinka perinpohjaisen uhkeaa!» huudahti tyttö.

»Älä laske minusta pilaa! Et tekisi sitä, jos rakastaisit minua», valitti poika nyreissään.

»Kyllä minä rakastan sinua, huppana. Mutta mistä ihmeestä olet saanut päähäsi tuon soman pikku ajatuksen, että minä haluaisin joutua anoppini tuettavaksi?»

»Anoppisi!» paheksui poika. »Sinun pitäisi hävetä puhuessasi halventavasti äidistäni.»

»Sinä omituinen lapsi!» ilvehti tyttö nauraen hilpeästi. »Ikäänkuin puhuisin halventavasti Mae-tädistä, jota rakastan niin mainiosti! Eikö hänestä tule anoppini?»

Pojan synkkyys hälveni kuin taikaiskusta.

»Kas niin!» hän riemuitsi. »Olemme kihloissa! Itse sinä sen sanoit. Sinä kosit, ja minä hyväksyn kosintasi. Niin todellakin, hänestä tulee anoppisi!»

Eva punastui.

»En ole sanonut sinnepäinkään. Kuinka perinpohjaisen typerää!»

»Mutta sanoithan sinä. Sinä kosit minua. Minä julkaisen kihlauksemme — ’rouva Mae Evans julkaisee poikansa Guy Thackerayn ja neiti Eva Penningtonin kihlauksen’.»

»Hautajaisilmoitus myöhemmin», tokaisi tyttö, katsoen poikaa äkäisesti.

»No no, ei sinun tarvitse kiukustua minuun. Minä vain laskin leikkiä Mutta eikö se olisi suurenmoista, Eva? Sitten saisimme olla yhdessä aina; minä kirjoittaisin ja sinä — sinä —»

»Pesisin astioita», täydensi tyttö.

Valo sammui pojan silmistä, ja hän loi surullisena katseensa maahan.

»On kovin ikävää, että olen köyhä», hän virkkoi. »Mutta en luullut sinun siitä välittävän.»

Tyttö laski ruskettuneen kätensä hellästi hänen käsivarrelleen.

»Tiedäthän, etten siitä välitä», hän sanoi. »Olen perin kissamainen olento. Minusta olisi hyvin hauskaa, jos meillä olisi oma omituinen pieni talo — vain pienen pieni maalaistalo. Auttaisin sinua työssäsi, hoitelisin kanoja, ja minulla olisi pieni kasvitarha, jossa kasvaisi sipulia, retiisejä, retikoita ja kaikkea, eikä meidän tarvitsisi ostaa mitään vihanneskaupasta, ja meillä olisi pankkitili ja sika. Ja kun sitten ajaisimme kaupunkiin, sanoisivat ihmiset: ’Tuolla menee Guy Thackeray Evans, kuuluisa kirjailija, mutta mistähän ihmeestä hänen vaimonsa on saanut tuon hatun?»

»Oi, Eva!» huudahti poika nauraen. »Sinä et voi koskaan olla vakava kahta sekuntia kauempaa, vai voitko?»

»Miksi minun pitäisi olla?» kysyi tyttö. »Ja olinhan minä. Olisi todellakin erinomaista, jos meillä olisi oma pieni talomme. Ja aviomieheni on kyettävä elättämään minua, Guy. Muutoin hän menettäisi itsekunnioituksensa. Ja jos hän sen menettäisi, niin miten voisin minä kunnioittaa häntä? Ja kummankin on kunnioitettava toistansa, muutoin ei voi olla rakkautta eikä onnea.»

Pojan kasvot saivat jyrkän päättäväisen ilmeen.

»Minä hankin rahat», hän lausui, mutta ei katsonut tyttöön. »Mutta kun nyt Grace lähtee, jäisi äiti ihan yksin, jos mekin poistumme. Emmekö voisi asua hänen luonaan jonkun aikaa?»

»Isä ja äiti ovat aina sanoneet, että se on huonoin temppu, minkä nuori aviopari voi tehdä», vastasi Eva. »Saattaisimme asua lähellä häntä ja nähdä hänet joka päivä, mutta emme luullakseni voisi kaikki asua yhdessä. Mutta luuletko todella Gracen lähtevän? Se tuntuu liian kauhealta.»

»Pelkään hänen lähtevän», myönsi poika surullisesti. »Äiti on kokonaan murtunut sentähden, mutta hän koettaa salata sitä Gracelta.»

»En jaksa sitä ymmärtää», sanoi tyttö. »Se tuntuu minusta itsekkäältä teolta, ja Grace on aina ollut niin herttainen ja hyväsydäminen. En usko, että minä voisin poistua, vaikka minua kuinka haluttaisi, tietäessäni, kuinka hirveästi se koskisi isään. Ajattelehan vain, Guy — se on ensimmäinen ero syntymästämme saakka lukuun ottamatta sitä lyhyttä aikaa, jonka olimme koulussa. Tuntuu siltä, että olemme aina asuneet täällä, teidän ja meidän perheemme, yhtenä suurena perheenä. Mutta Gracen poistuminen olisi lopun alku. Asiat eivät enää ikinä tule ennalleen.»

Hänen äänessään oli vakava, murheellinen sointu, joka ei lainkaan kuulostanut Eva Penningtonilta. Poika pudisti päätään.

»Se on kovin pahasti», hän virkkoi. »Mutta Grace uskoo niin varmasti olevansa oikeassa — hän on niin varma siitä, että häntä odottaa suuri tulevaisuus ja että saamme kaikki ylpeillä hänestä. Hänen uskonsa saa joskus minutkin uskomaan.»

»Toivottavasti hän on oikeassa», sanoi tyttö ja jatkoi sitten hänelle ominaiseen iloiseen tapaan: »Oi, eikö olisikin hienoa, jos hänestä tulisi kuuluisa! Voin hyvin kuvitella mielessäni, kuinka me kaikki pöyhistelisimme lukiessamme hänen filmiensä selostuksia, esimerkiksi seuraavaan tapaan: ’Kuuluisa filminäyttelijätär Grace Evans on voittanut entiset loistosaavutuksensa viimeisessä kuvassa, jossa hän on saanut kyvykästä avustusta sellaisilta tunnetuilta näyttelijöiltä kuin Thomas Meighanilta, Wallace Reidiltä, Gloria Swansonilta ja Mary Pickfordilta.»

»Miksi sivuutat Douglas Fairbanksin ja Charlie Chaplinin?» huomautti Guy.

Tyttö nousi seisomaan.

»Lähdetään!» ehdotti Eva. »Mennään katsomaan lammikolta — päivä ei ole täydellinen, jollen ole nähnyt kaloja joka lammikossa. Muistatko, kuinka me yhtenään tarkkailimme niitä alemmissa lammikoissa ja juoksimme minkä jaksoimme taloon kertomaan, kuinka monta niitä näimme, jos näimme?»

»Ja muistatko pieniä kilpikonnia ja sitä, kuinka arkoja ne olivat?» kysyi poika puolestaan. »Joskus emme nähneet niitä viikkokausiin ja sitten näimme vain vilaukselta, niin että tiesimme niiden vielä olevan tallella. Jonkun ajan kuluttua ei niitä sitten näkynyt lainkaan, ja me ihmettelimme ja aprikoimme, miten niille oli käynyt.»

»Ja muistatko isoa vesikäärmettä, jonka löysimme ylemmästä lammikosta, ja kuinka Cus oli usein sitä väijymässä pienine pyssyineen?»

»Cus oli aina innokas metsästäjä. Kuinka ponnistelimmekaan hänen jälessään kukkuloiden jyrkkiä rinteitä ylös ja alas tuolla lehmälaitumella hänen pyydystäessään maaoravia ja kuinka hän vimmastui, jos vähääkään melusimme! Hei vain, Ev, ne olivat vanhoja hyviä aikoja!»

»Ja kuinka me olimme sotasilla! Cusin mielestä olin vastuksena, mutta yhtä kaikki hän aina pyysi minua mukaan. Hän on ihailtava veli, Guy!»

»Hän on myöskin ihailtava mies, Ev», vastasi poika. »Et tiedä puoleksikaan, kuinka mainio hän on. Hän ajattelee aina jotakuta toista. Varmasti nytkin hänen sydäntään kalvaa Gracen lähtö ja se, ettei hän itse voi lähteä, koska hän ajattelee enemmän jonkun toisen onnea kuin omaansa.»

»Mitä tarkoitat?» tiedusti tyttö.

»Hän haluaisi kaupunkiin johonkin liikkeeseen. Mutta hän ei tahdo mennä, koska hän tietää isänne kaipaavan häntä täällä.»

»Luuletko todella niin?»

»Tiedän sen», vakuutti Guy.

He kävelivät äänettöminä kukkarantaisten lammikoiden välitse kiemurtelevia polkuja pitkin, pysähtyen vihdoin alemman reunalle. Tämä oli alkuaan ollut matala lammikko, jossa lapset olivat saaneet kahlailla pieninä ollessaan, mutta nyt se oli luovutettu vesihyasinteille ja loistaville fantaileille.

»Kas niin», virkkoi tyttö äkkiä. »Olen nähnyt kaloja jokaisessa lammikossa.»

»Ja voit tänä iltana paneutua makuulle omatuntosi rauhallisena», vastasi poika nauraen.