Part 5

Alemman lammikon länsipuolella ei ollut puita estämässä heitä näkemästä vuoriston juurella kohoavia kukkuloita; ne olivat sen cañonin länsiseinämänä, jossa ranchorakennukset ja viljelysalueet sijaitsivat. Heidän seisoessaan siinä käsikkäin lipui pojan katse ihastuneesti noiden juurikumpujen aaltoilevia piirteitä myöten. Hän ihaili niiden puistomaisia, kauniita nurmikkoja, joilla siellä täällä kasvoi villejä pähkinäpuita. Katsellessaan hän näki lyhyen hetken aikana ratsumiehen, joka katosi harjanteessa olevasta notkelmasta sen eteläpuolella.

Vaikka kaukainen hahmo olikin pieni ja näkyvissä vain vähän aikaa, tunsi poika ratsastajan sotilaallisen ryhdin. Hän vilkaisi nopeasti tyttöön nähdäkseen oliko tämä huomannut ratsumiehen, mutta ilmeisesti hän ei ollut.

»No niin, Ev», sanoi poika, »taidanpa lähteä liikkeelle.»

»Näin aikaisin?» kummasteli tyttö.

»Ymmärräthän, että minun on oltava uuttera, jos minun on mieli hankkia pienen pienen huvilamme hinta», selitti Guy. »Kun nyt olemme kihloissa, voisit suudella minua hyväksi yöksi — eikö niin?»

»Emme ole kihloissa, enkä suutele sinua hyväksi yöksi enkä miksikään muuksi hyväksi. En pidä siitä, että ihmiset suutelevat ennen avioliittoa.»

»Miksi sitten aina olet niin silmittömästi ihastunut niihin hurmaaviin suuteloihin, joita Antonio Moreno tai Milton Sills tai joku muu sankari-parka antaa sankarittarelle viimeisen jakson lopussa?» tiedusti poika.

»No, sehän on eri asia», intti Eva. »Ovathan he joka tapauksessa juuri menemäisillään naimisiin. Kun me olemme menemäisillämme avioliittoon, sallin sinun suudella itseäni — kerran viikossa, _ehkä_.»

»Kiitos!» huudahti Guy.

Hetkisen kuluttua hän keikautti itsensä satulaan, heilautti kättään ja lähti lyhyttä laukkaa cañonia ylöspäin.

»Mitä ihmettä varten hän menee ylöspäin?» tuumi tyttö mielessään? »Eihän hän voi ansaita rahaa tuolla kummuilla. Hänen olisi pitänyt ratsastaa suoraa päätä kotiin kirjoituskoneensa ääreen!»

VII.

Ratsastettuaan puutarhasillan yli ja päästyään lehmälaitumen alalaidalla kasvavien sykomorien suojaan hoputti Guy Evans hevosensa ripeään neliseen. Muutamien minuuttien kuluttua hän saavutti ratsastajan, joka eteni hitaasti käymäjalkaa ylempänä cañonissa. Kuullessaan kavioiden töminää takaansa kääntyi viimemainittu satulassaan, pyörsi hevosensa ympäri ja pysähtyi. Poika ratsasti edelleen ja seisautti ratsunsa toisen viereen.

»Hei, Allen!» hän virkkoi.

Mies nyökkäsi.

»Mikä hätänä?» hän kysyi.

»Olen miettinyt sitä ehdotustanne», selitti Evans.

»No?»

»Niin, olen arvellut kenties voivani järjestää sen, mutta oletteko varma, että se on vaaratonta? Mistä tiedän, ettette petä minua?»

»Sitä ette tiedä», vastasi toinen. »Tiedätte vain sen, että minulla on teistä kylliksi tietoja lähettääkseni teidät San Quentinin vankilaan. Teille ei voi käydä yhtään pahemmin, jos välitätte loputkin, ja teille kertyy siitä voittoa kahdentoistatuhannen ja viidentoistatuhannen dollarin välillä. Eikä teidän tarvitse pelätä minun pettävän. Mitäpä hyvää siitä minulle koituisi? Minulla ei ole mitään teitä vastaan, poika. Jollette te petä minua, en minäkään petä teitä. Mutta pitäkää silmällä tuota pähkinöillä ruokittua keikaria, jonka liittoon sisarenne aikoo lyöttäytyä! Jos hän vain pistää nenänsä tähän asiaan, niin nitistän hänet ja lähetän teidät San Quentiniin, vaikka minut sitten hirtettäisiin. Ymmärrättekö?»

Evans nyökkäsi.

»Minä ryhdyn puuhaan», hän sanoi, »koska tarvitsen rahaa. Mutta antakaa Custer Penningtonin olla rauhassa — muistakaa se! Mieluummin menen San Quentiniin ja vaikkapa hirteenkin, ennen kuin sallin häntä ahdistettavan. Vielä yksi asia, ja sitten jätämme sikseen tällaisen pakinan — te ette voisi lähettää minua San Quentiniin ettekä minnekään muualle. Olen ostanut teiltä muutamia pulloja väkevää, mutta siitä ei ainoakaan tuomari eikä valamiehistö lähetä minua San Quentiniin.»

»Ettehän tiedä, mitä olette tehnyt», vastasi Allen virnistäen. »Kukkuloilla on kätkössä tuhat laatikkoa takavarikoitua wiskyä, ja te olette suunnitellut koko jutun tähän saakka. Kenties ette lainkaan ollut mukana, kun se varastettiin hallituksen säilytysvarastosta New Yorkista. Mutta teidän on täytynyt olla siitä kaikesta selvillä, ja juuri te palkkasitte minut ja muut kolme kuljettamaan ne salaapäin laivasta kukkuloille.»

Evans tuijotti mieheen silmät levällään ällistyksestä.

»Miten voitte väittää sellaista?» hän kysyi pilkallisesti.

»Meitä on neljä valmiina vannomaan, että asianlaita on niin», selitti Allen. »Entä kuinka monta voitte te saada vannomaan, ettette ole sitä tehnyt?»

»Mutta sehän on katala, tekaistu juttu!» kivahti Evans.

»Niin varmasti onkin», myönsi Allen. »Emmekä me siihen turvaudukaan, jos käyttäydytte kunnollisesti.»

Evans silmäili miestä pitkän aikaa kasvoillaan salaamaton inhon ja halveksimisen ilme.

»Enpä taidakaan niin kovin kipeästi tarvita kahtatoistatuhatta dollaria, Allen», virkkoi hän vihdoin. »Peruutamme koko puheen minuun nähden. Olen irti koko jutusta tästä hetkestä lähtien. Hyvästi!»

Hän käänsi hevosensa ratsastaakseen pois.

»Malttakaas, nuori mies!» käski Allen. »Ei niin hätäisesti! Saatatte luulla olevanne erossa tästä asiasta, mutta ette ole. Me tarvitsemme teitä, ja lisäksi, te tiedätte hiton paljon liikaa, mikä ei ole teille terveellistä. Teidän on hoidettava tämä homma. Meillä on eräs toinen puuha, joka tuottaa enemmän kuin väkijuomat konsanaan, ja sen kauppaaminen on helpompaa. Tiedämme, mihin sen voimme sijoittaa. Mutta väkevää emme saa myydyksi niin helposti kuin te, ja siksi te sen myytte.»

»Kuka niin sanoo?»

»_Minä_ sanon», ärähti Allen kiukkuisesti. »Te myytte sen. Muutoin teen sen, mistä mainitsin, ja teen sen heti. Miltä teistä tuntuisi, kun äitinne ja Penningtonien tytär kuulisivat kaikki, mitä minulla on puhumista?»

Poika istui jonkun aikaa otsa miettivissä rypyissä. Matalan jyrkänteen harjalla alati viheriöivän tammen alla tytön seurassa keskustelemassa istunut mies huomasi heidät katsahtaessaan äkkiä sinne päin.

»Kas! Tuollahan on Guy», hän virkkoi. »Mutta kukas tuo toinen on — mitä, sehän on tuo Allen-vintiö! Mitä tekemistä hänellä on täällä?» Hän nousi pystyyn. »Ole sinä täällä hetkinen, Grace! Minä menen tuonne alas ottamaan selkoa, mitä tuo miekkonen tahtoo. En ymmärrä Guyta.»

Hän irroitti Apachen ja hypähti ratsaille, samalla kun alhaalla laitumen aidan toisella puolen poika kääntyi nyrpeänä Allenin puoleen.

»Järjestän asian tällä kertaa», myöntyi hän. »Tuokaa se kukkuloilta burrojen selässä öiseen aikaan!»

Toinen nyökkäsi vahvistukseksi.

»Minne tahdotte sen?» hän tiedusti.

»Viekää se vanhan heinäladon länsipuolelle — sen, joka on läntisellä rajallamme! Milloin tulette?»

»Nyt on tiistai. Tuomme ensimmäisen erän perjantai-iltana kello kahdentoista seuduissa; ja sitten joka perjantai samaan aikaan. Teidän on oltava joka perjantai valmis tilittämään, mitä olette viikon kuluessa myynyt — onko selvä?»

»Kyllä», vastasi Evans. »Siinä kaikki siis.» Hän kääntyi ratsastamaan takaisin rancholle.

Allen jatkoi matkaansa kukkuloille, mutta pian hänen huomionsa taaskin kiintyi kavioiden kapseeseen. Hän vilkaisi vasemmalle ja näki ratsastajan lähestyvän häntä laitumelta käsin. Hän tunsi heti sekä hevosen että miehen, mutta ratsasti jurona eteenpäin.

Pennington ohjasi ratsunsa sen aidan toiselle puolelle, jonka vierustaa Allenin noudattama tie kulki.

»Mitä tekemistä teillä on täällä, Allen?» hän kysyi jotakuinkin ystävällisesti.

»Hoidan omat asiani, ja niin olisi teidänkin paras tehdä», tokaisi entinen tallimies.

»Teillä ei enää ole mitään asioita täällä Ganadossa», sanoi Pennington. »Teidän on laittauduttava tiehenne maatilaltamme.»

»Sitäpä en, lempo soikoon, teekään!» huusi Allen.

Samassa hän liikautti nopeasti oikeata kättään, mutta Pennington oli vieläkin vikkelämpi.

»Tuollainen ei vetele täällä, Allen», virkkoi nuorempi mies, tähdäten toista viisiviidettäkaliiberisella revolverilla. »Kääntykää ympäri ja suoriutukaa pois alueeltamme älkääkä enää palatko! En halua joutua selkkauksiin teidän tähtenne.»

Mitään hiiskumatta pyöräytti Allen hevosensa ympäri ja ratsasti cañonia alaspäin. Mutta hänen sydämessään raivosi murhanhimo. Pennington tarkkaili häntä, kunnes hän oli ehtinyt revolverin kantomatkan ulkopuolelle. Sitten hänkin kääntyi ja palasi Grace Evansin luokse.

VIII.

Pohjoisen kuistin vilpoisessa varjossa istui Ganadon isäntä lepäämässä ratsastettuaan pitkän matkan kuumassa auringonpaahteessa ja ryyppi korkeasta lasista persikkaviinan ja appelsiinimehun kylmää seosta, puhellen vaimonsa kanssa. Heidän edessään levisi laaja ohrapelto, joka ulottui valtamaantielle saakka noin kolmen neljänneskilometrin päähän pohjoiseen päin. Kellahtavat tähkät seisoivat liikkumattomina helteisessä päivän paisteessa. Lukemattomissa jyvissä muuttui maito taikinaksi. Jollei sattuisi sumuja, ei viipyisi kauan, ennen kuin tuo uhkea, tuottava sato kaatuisi taajoina riveinä sitoma koneen kitaan.

»Saamme tänä vuonna uljaan ohrasadon, Julia», huomautti eversti, onkien pienen jääsirpaleen lasistaan. »Tiedätkö mitä? Alan uskoa, että tämä on parempaa kuin minttugrogi!»

»Taivaan tähden, Custer — sano se kuiskaamalla!» varoitti hänen vaimonsa. »Ajattelehan vain, että joku sinun tahi minun esi-isieni haamu sattuisi kuulemaan moisen pyhyydenhäväistyksen!»

Eversti hihitti.

»Johtuuko se vanhuudesta vai onko tämä aurinkoinen maa tehnyt minut naiselliseksi?» hän kysyi. »On huutava ero vanhanaikaisen minttugrogin ja tämän kotitekoisesta viinistä ja appelsiinimehusta sekoitetun juoman välillä. Eihän sitä voi nimittää viinaksi — eihän siinä ole kylliksi ’pontta’, kuten pojat sanovat, ansaitakseen sitä kunniaa. Mutta minä pidän siitä. Niin, sir, tuo on uljasta ohraa — juurikummuilla ei missään ole sen parempaa.»

»Myöskin kaura näyttää hyvältä», virkkoi rouva Pennington. »En ole havainnut siinä vähäisintäkään merkkiä ruosteesta.»

»Se on seuraus pojan viimekesäisestä Teksasin-matkasta», kehui eversti ylpeästi: »Hän meni sinne itse ja valitsi kaikki siemenet — ei luottanut kenenkään sanaan. Oikeata teksasilaista, ruosteesta vapaata kauraa hän meni hakemaan, ja sitä hän sai. En tiedä, miten tulisin toimeen hänettä, Julia. On suurenmoista nähdä unelmiensa toteutuvan! Olen vuosikausia uneksinut ajasta, jolloin poikani ja minä työskentelemme yhdessä ja teemme Ganadon vieläkin ihanammaksi kuin se koskaan ennen on ollut. Ja nyt on unelmani toteutunut. Se on suurenmoista, sanon sinulle — se on suurenmoista! Onko tuossa pullossa vielä lasillinen tätä Ganadon elämännestettä, Julia?»

Sitten he olivat ääneti muutamia minuutteja. Eversti ryyppi »elämännestettään», ja rouva Pennington, joka oli laskenut kirjansa alassuin syliinsä, katseli ohravainion, leveän laakson ja kaukaisten kukkulain ylitse — ehkä tulevaisuuteen tai menneisyyteen.

He olivat viettäneet täällä ihanteellista elämää, jonka sisältönä oli ollut rakkaus, päiväpaiste ja onni. Hänen sieluaan ei ollut häirinnyt mikään, kun hän oli nauttinut pienokaistensa tuottamasta riemusta, nähden niiden kasvavan vankoiksi lapsiksi ja sitten kehittyvän komeaksi nuorukaiseksi ja neidoksi. Mutta vuosien vieriessä oli hänen mielessään yhäti voimistunut pelko, että jonakin päivänä tapahtuisi ensimmäinen ero, jonka hän tiesi varmasti tulevan.

Hän tunsi puolisonsa unelman ja tiesi, että tämä oli tahaIlaan sallinut sen sokaista silmänsä ja sulkea korvansa todellisuudelta, jota vastaan äidin sydän olisi riemumielin väittänyt, mutta ei voinut. Jonakin päivänä poistuisi joku lapsista ja sitten toinen. Ja niin olikin oikein ja kohtuullista, sillä samoin kuin he kaksi olivat perustaneet oman kotinsa, järjestäneet oman elämänsä ja oman pienen perhepiirinsä, samoin täytyi heidän lastensakin tehdä.

Se olisi kova kolahdus heille molemmille, paljoa ankarampi isälle tuon unelman tähden, joka oli muuttunut melkein sairaloiseksi päähänpistoksi. Rouva Pennington pelkäsi, että se murtaisi hänen miehensä rohkeuden, sillä sitten hänelle ei jäisi mitään, minkä hyväksi suunnitella, mitä toivoa, kuten hän oli suunnitellut ja toivonut niiden kahdenkolmatta vuoden aikana, jotka he olivat viettäneet Ganadossa.

Kun Grace nyt lähtisi kaupunkiin, niin miten saattoivat he toivoa poikansa pysyvän tyytyväisenä rancholla? Hän tiesi Custerin rakastavan syntymäkotiaan, mutta hänellä oli oikeus nähdä maailmaa ja hankkia siellä itse paikka itselleen — hänen ei voitu odottaa selkärangattomasti sopeutuvan siihen komeroon, jonka toinen oli hänelle varannut.

»Olen huolissani pojan tähden», sanoi rouva Pennington äkkiä.

»Miksi? Missä suhteessa?» tiedusti mies.

»Hänen olonsa käy kovin kolkoksi ja yksinäiseksi Gracen lähdettyä», vastasi vaimo.

»Älä puhu minulle siitä!» kivahti eversti, laskien lasinsa pöydälle, niin että kolahti, ja nousten pystyyn. »Se ajatuskin saa minut vimmoihini. En jaksa käsittää, kuinka Grace saattaa haluta pois tästä kauniista ympäristöstä siirtyäkseen kirottuun kaupunkiin! Hän on hupsu! Mitä ajattelee hänen äitinsä salliessaan hänen mennä?»

»Sinun tulee muistaa, rakas», sanoi hänen vaimonsa tyynnyttävästi, »etteivät kaikki pidä maaseudusta yhtä paljon kuin sinä ja että nuorten on itsensä uurrettava uransa parhaaksi katsomallaan tavalla. Ei olisi oikein koettaa pakottaa heitä elämään sillä tavoin kuin me tahdomme elää.»

»Kirottua typeryyttä! Juuri sitä se on!» kuohahti Pennington. »Näyttelijätär! Mitä hän tietää näyttelemisestä?»

»Hän on kaunis, sivistynyt ja lahjakas. Mikään ei estä häntä menestymästä ja tekemästä nimeään kuuluisaksi. Miksi hän ei saisi olla kunnianhimoinen, rakas? Meidän pitäisi rohkaista häntä, nyt kun hän on päättänyt mennä. Se auttaisi häntä, sillä hän rakastaa meitä kaikkia — hän rakastaa sinua tyttären tavoin, sillä olet ollut hänelle isän sijaisena herra Evansin, kuolemasta saakka.»

»Mitä joutavia, Julia!» huudahti eversti. »Rakastan Gracea — sinä tiedät sen. Ja luultavasti juuri senvuoksi tuntuu tämä asia minusta pahalta. Kenties olen mustasukkainen kaupungille ajatellessani, että se on vieroittanut hänet meistä. En aina tarkoita, mitä sanon; mutta joudun todellakin kuohuksiin, kun vain ajattelenkin, että hän lähtee. Minusta tuntuu, että se saattaa olla meidän kaikkien täällä viettämämme kauniin elämän lopun alku.»

»Oletko milloinkaan ajatellut, että omatkin lapsesi ehkä joskus haluavat lähteä?» kysyi rouva Pennington.

»Sitä en tahdo ajatella!» pamautti hänen miehensä.

»Toivottavasti sinun ei tarvitse sitä tehdä», virkkoi rouva. »Mutta pojalle käy elämä aika raskaaksi Gracen poistuttua.»

»Luuletko, että Custeria haluttaa lähteä?» tiedusti eversti.

Hänen äänensä kävi äkkiä oudon rukoilevaksi, ja hänen silmissään oli tuskaisa ja pelokas ilme, jollaista hänen vaimonsa ei ollut niissä koskaan nähnyt kaikkina niinä vuosina, joina he olivat tunteneet toisensa. »Luuletko hänen tahtovan mennä?» Hänen toistaessaan kysymyksen ei ääni enää kuulostanut hänen omaltaan.

»On sattunut kummempiakin», vastasi vaimo, pakottautuen hymyilemään, »kuin sellaista, että nuori mies haluaa maailmalle ansaitsemaan kannuksiaan.»

»Ei puhuta siitä, Julia!» pyysi eversti äkkiä. »Olet oikeassa, mutta minä en tahdo ajatella sitä. Kun se tulee, sitten on kyllin aikaa ottaa se vastaan. Jos poikani haluaa mennä, on hänen mentävä — eikä hän saa ikinä tietää, kuinka kipeästi se koskee hänen isäänsä.»

»Tuolla he nyt ovat», virkkoi rouva Pennington. »Kuulen heidän äänensä patiosta. Lapset!» hän huusi. »Olemme täällä pohjoisella kuistilla.»

He tulivat yhdessä talon lävitse, veli ja sisko kädet toistensa ympärillä.

»Cus väittää, että minä olen liian nuori menemään avioliittoon», huudahti tyttö.

»Avioliittoon!» kertasi eversti. »Sinä ja Guy suunnittelemassa avioliittoa? Miten aiotte elää, lapsi?»

»Tuolla kummulla.»

Eva heilautti peukaloaan lounaiseen päin.

»Onhan heillä sitten kaksi elämispohjaa», huomautti Custer pilaillen.

»Kaksi? Mitä tarkoitat?» kysyi tyttö.

»Kumpu ja isä», vastasi veli, väistyen äkkiä kauemmaksi.

Eva ajoi häntä takaa, ja hän juoksi äidin tuolin taakse. Mutta vihdoin tyttö tavoitti hänet, tarttui hänen kaulukseensa ja oli kurittavinaan häntä, kunnes hän sieppasi sisaren syliinsä ja suuteli häntä.

»Sääli poika-pahaa, jonka hän kietoo pauloihinsa», sanoi Custer, puhuen vanhemmilleen. »Hänellä on kolme pelastumismahdollisuutta — ottaa selkäänsä, kunnes kuolee, kuolla nälkään tahi kuunnella, kunnes kuolee.»

Eva painoi kätensä hänen suulleen.

»Kuunnelkaa nyt minua!» hän huusi. »Guy ja minä aiomme rakentaa tuonne kukkulalle pienen pienen huvilan ihan yksinämme. Siellä on valkoinen kaakelisuojus seinillä keittiössä, ja sellainen harjakomero, joka on upotettu silityspöydän sisään, ja hyvin matala, leveäräystäinen katto, melkein tasainen, ja suihku ja iso, tilava arkihuone, jonka lattialta voimme ottaa pois matot tanssiaksemme siellä, ja pieni, hieno kasvitarha takapihalla ja kananpoikia ja kiinalaisia mattoja, ja hänellä on oma omituinen työhuone, jossa hän kirjoittaa romaanejaan ja —»

Vihdoin hänen täytyi lopettaa ja yhtyä toisten nauruun.

»Minusta olette kaikki ilkeitä», lisäsi hän. »Nauratte minulle aina!»

»Sinun kanssasi, sinä pieni lörpöttelijä», oikaisi eversti, »sillä sinut on luotu sellaiseksi, että sinun kanssasi on naurettava ja sinua suudeltava.»

»Suutele minua sitten!» huudahti tyttö ja syöksähti hänen syliinsä, niin että he molemmat olivat vaarassa kastua »elämännesteestä» — jonka vaaran eversti pikku tyttärestään saamansa pitkäaikaisen kokemuksen nojalla osasi vähentää mahdollisimman pieneksi ojentamalla lasin käsivarren etäisyydelle Evan kiitäessä häntä kohti.

»No, milloin aiotte mennä naimisiin?» hän kysyi.

»Oi, emme pitkiin, pitkiin aikoihin!» huusi tyttö.

»Entä oletteko te, Guy ja sinä kihloissa?»

»Emme tietystikään!»

»Miksi ihmeessä sitten puhua näin paljon avioliitosta?» tiedusti eversti silmissään hilpeä tuike.

»No, enkö osaa puhua?» kysyi Eva.

»Puhua! Totisesti hän osaa!» huudahti hänen veljensä.

IX.

Kaksi viikkoa myöhemmin Grace Evans lähti Hollywoodiin mainetta niittämään. Hän ei sallinut kenenkään tulla saattamaan itseään; hän muka tahtoi tuntea heti kotoa poistuttuaan itse ja auttamatta raivanneensa tiensä päämääräänsä.

Hänessä oli itsekkyyttä ja itserakkautta, joita usein huomaa muutoin ylevämielisissä luonteissa. Hän ei ollut koskaan oppinut tuntemaan, kuinka suloista ja kaunista on jakaa — jakaa kunnianhimoiset suunnitelmat, saavutukset ja pettymyksetkin rakkaiden henkilöjen kanssa. Jos hän pääsisi kuuluisaksi, olisi kunnia hänen; eikä hänen mieleensäkään johtunut, että hän olisi saattanut jakaa sen ylpeän nautinnon toisten kanssa ottamalla heiltä vastaan apua ja neuvoja. Jos häntä ei onnistaisi, ei toisilla olisi sitä surullista nautintoa, että saisivat osittain kantaa hänen pettymystään.

Kahden kodin ilmassa leijaili sinä iltana synkkä varjo, jota mitkään ponnistukset eivät tuntuneet kykenevän karkoittamaan. Ranchotalossa panivat kaikki parhaansa näyttääkseen iloisilta Custer Penningtonin tähden. Sinä iltana he eivät tanssineet, eivätkä myöskään kirjat jaksaneet heitä huvittaa, kun he yrittivät lukea. Bridge-peli osoittautui yhtä mahdottomaksi.

Vihdoin Custer nousi seisomaan, ilmoittaen aikovansa mennä makuulle. Suudeltuaan kaikkia toivottaessaan heille hyvää yötä, kuten oli ollut hänen tapansa lapsuudesta saakka, hän lähti huoneeseensa. Kyyneleet kihosivat äidin silmiin, kun hän huomasi, kuinka kumaraan hänen poistuvan poikansa leveät hartiat olivat painuneet.

Sitten tuli tyttö ja polvistui hänen viereensä, ottaen vanhemman naisen käden omaansa ja hyväillen sitä.

»Cus säälittää minua niin», hän virkkoi. »Luultavasti ei meistä kukaan aavista, kuinka kovasti tämä häneen koskee. Hän sanoi minulle eilen, että hänestä tuntuu samalta kuin jos Grace olisi kuollut, sillä hän oli varma, ettei Grace enää koskaan olisi tyytyväinen täällä, menestyipä hän tahi ei. Luulen hänen kokonaan lakanneen toivomasta, että heidän avioliitostaan tulee tosi.»

»Eihän toki, rakas. Varmasti hän on väärässä», sanoi hänen äitinsä. »Kihlausta ei ole purettu. Ja puhuihan Grace vasta muutamia päiviä sitten, että hän toivoi menestyvänsä pian voidakseen nopeammin mennä avioliittoon Custerin kanssa. Se tyttö-kulta tahtoo meidän olevan ylpeitä uudesta tyttärestämme.»

»Hyvä Jumala!» kivahti eversti, viskaten kirjan kädestään ja nousten astelemaan lattialla edestakaisin. »Ylpeitä hänestä! Emmekö jo olleet ylpeitä hänestä? Tekeekö näyttelijättärenä oleminen hänet meille sen rakkaammaksi? Mitä kirotun typeriä ajatuksia!»

»Custer! Custer! Et saa noin sadatella Evan kuullen», nuhteli rouva Pennington.

»Sadatella?» kertasi eversti. »Kuka hitto tässä sadattelee?»

Tyttö purskahti hilpeään nauruun, eikä äitikään voinut pidättyä hymyilemästä.

»Isän suusta lähteneenä se ei ole kiroilemista», huudahti tyttö. »Hyväinen aika! Olen kuullut sitä koko ikäni, ja sinä torut häntä aina samalla tavoin, ikäänkuin en milloinkaan olisi kuullut ainoatakaan pientä voimasanaa. Joka tapauksessa lähden nyt nukkumaan, isä, ettet sinä saa minua turmelluksi. Äidin teorian mukaan pitäisi hänen itsensä nykyisin kiroilla oikein merirosvon tavalla kuultuaan sitä viisikolmatta vuotta!»

Hän suuteli vanhempiaan ja jätti heidät kahden kesken perheen pieneen arkihuoneeseen.

»Toivottavasti ei poika kärsi siitä liian ankarasti», virkkoi eversti jonkun aikaa kestäneen vaitiolon jälkeen.

»Pelkään hänen juoneen hieman liikaa viime aikoina», valitti äiti. »Toivon vain, ettei ikävä Gracen poistuttua kiihdytä sitä.»

»Minä en ole sitä huomannut», sanoi eversti.

»Hän ei koskaan näytä sitä paljon», vastasi rouva Pennington. »Vieras ei tietäisi hänen maistaneen lainkaan, vaikka minä jo näen, että hän on ottanut enemmän kuin hänen olisi pitänyt.»

»Älä ole siitä huolissasi, rakas!» tyynnytteli eversti. »Pennington ei juo milloinkaan enempää kuin herrasmiehen pitäisi. Hänen isänsä ja hänen esi-isänsä kummaltakin puolelta ovat aina juoneet, mutta kummassakaan perheessä ei ole ollut ainoatakaan juomaria. En maksaisi hänestä kahta senttiä, jollei hän kykenisi ottamaan miehen ryyppyä miehen tavalla; mutta liian pitkälle hän ei ikinä mene. Minun poikani ei sitä voisi!»

Näistä sanoista uhkuva ylpeys ja rakkaus sai kyyneleet kihoamaan äidin silmiin. Hän ajatteli, oliko koskaan ennen ollut tällaista isää ja tällaista poikaa — joista kumpikin luotti niin ehdottomasti toisen kunniaan, nuhteettomuuteen ja miehuulliseen voimaan. _Hänen poikansa_ ei voinut menetellä väärin!

Custer Pennington meni huoneeseensa, sytytti lukulampun pehmeän, leveän nojatuolin viereen, valitsi hyllyltä kirjan ja sijoittui mukavasti antautuakseen tunniksi henkevään nautintoon. Mutta hän ei avannut kirjaa. Sensijaan hän jäi tylsästi tuijottamaan vastaiseen seinään.

Suoraan hänen edessään oli Evan kädestä lähtenyt, Apachea esittävä vesivärimaalaus, jonka hän oli saanut edellisenä jouluna, palkitun herefordilaisen härän suurennettu, puitteisiin pantu valokuva, pari ruostuneita espanjalaisia kannuksia ja kokoelma palkintoja, jotka Apache oli saanut monissa hevosnäyttelyissä. Custer ei nähnyt mitään niistä; hänen silmissään väikkyivät vain pitkät, ikävät vuodet, loppumaton sarja kuolettavan yksitoikkoisia, keskenään aivan samanlaisia päiviä, jotka hänen oli vietettävä rancholla yksin.

Grace ei koskaan palaisi, ja miksi hän sen tekisi«? Kaupungissa, uusissa oloissaan, hän tapaisi maailmanmiehiä, joiden henkinen kehitystaso olisi laajempi kuin Custerin ja jotka olisivat varakkaita, ja häntä tavoiteltaisiin. Heillä olisi enemmän tarjottavana hänelle kuin Custerilla, ja ennemmin tai myöhemmin hän sen oivaltaisi. Custer ei voinut toivoa voivansa saada pitää hänet.

Nuori mies laski kirjansa syrjään.

»Mitä tämä kaikki hyödyttää?» kysyi hän itseltään.

Hän nousi seisomaan, meni vaatekomerolle ja otti esille pullon. Hän ei ollut aikonut juoda. Päinvastoin hän oli jyrkästi päättänyt olla juomatta sinä iltana. Mutta taaskin hän lausui itsekseen saman kysymyksen, johon erinäisissä elämän kohtaloissa ja toivottomilta näyttävissä oloissa tuntuu olevan mahdoton vastata:

»Mitä tämä kaikki hyödyttää?»