Part 3

Guy oli noussut seisomaan ja asteli patioon vievälle ovelle. »Mikähän Evaa viivyttää?» hän huomautti.

»Alkaako nälkä vaivata?» kysyi rouva Pennington. »Niinpä taitaa olla meidän kaikkien laita. Entä jollemme enää odottaisikaan? Eva ei siitä pahastu.»

»Jos minä odotan vielä paljon kauemmin», virkkoi eversti, »on jonkun kannettava minut ruokasaliin.»

Kun he menivät kirjaston lävitse ruokasaliin, astelivat nuoret miehet vanhempiensa jälessä.

»Onko sinulla vielä hyvä ruokahalu?» tiedusti Custer.

Ole vaiti!» tokaisi Evans. »Sinä kiusoitat minua.»

Toiset olivat tyhjentäneet liemilautasensa, ennen kuin Eva liittyi seuraan. Sitten kun miehet olivat jälleen istuutuneet, jatkettiin keskeytynyttä keskustelua. Kuten tavallisesti ei se tosin aina ollut säkenöivää, mutta joka tapauksessa se oli vaihtelevaa, sillä se kosketteli monia aiheita; puhuttiin suuresta oopperasta ja englantilaisten pähkinäin oksastamisesta villeihin kotimaisiin runkoihin, viimeisestä romaanista ja käytännöllisimmästä siankorvien merkitsemistavasta. Maalaukset, runot, leikit, taulut, ihmiset, hevoset ja kotoinen olut — kaikki ne joutuivat osaltaan pöytäseurueen pohdinnan, väittelyn ja pilailun alaisiksi.

Kun Eva sattui lyhyen hetken olemaan syrjässä keskustelusta, käytti hänen vieressään istuva Guy hyväkseen tilaisuutta kuiskatakseen hänelle:

»Kuka oli se lintu, jonka tapasit L. A:ssa?»

»Ketä niistä tarkoitat?»

»Ketäkö? Kuinka monta oikein kohtasitkaan?»

»Heitä oli tusinoittain.»

»Tarkoitan sitä, josta lepersit niin kovin kehuvasti.»

»Ketä minä sitten kehuin? En muista itse.»

»Sinä saatat tehdä kenestä tahansa juomarin, Eva Pennington!» huudahti nuori mies harmistuneena.

»Olet säihkyvä!» hymähti tyttö. »Mikä aate lienee pälkähtänyt lahjakkaisiin aivoihisi — mustasukkaisuusko?»

»Tahdon tietää, kuka hän on», tiukkasi Guy.

»Kuka niin?»

»Tiedät varsin hyvin, ketä tarkoitan — sitä vintiötä johon olit niin ihastunut ennen päivällistä. Mainitsit tanssineet hänen kanssaan. Kuka hän on? Juuri sen tahdon tietää.»

»En pidä siitä, että puhut minulle tuolla tavoin. Mutta jos sinun täytyy se tietää, niin ilmoitan, että hän on lumoavin olento, mitä olet ikinä nähnyt. Hän —»

»En ole häntä nähnyt enkä sitä haluakaan. En myöskään välitä siitä, kuinka lumoava hän on. Tahdon vain tietää hänen nimensä.»

»No, miksi et sitä heti sanonut? Hänen nimensä on Wilson Crumb.» Tytön sävy oli samanlainen, kuin hän olisi lausunut: »Katsos Aleksanteri Suurta!»

»Wilson Crumb! Kuka hän on?»

»Mielitkö sinä noin vain kylmästi ilmaista minulle, ettet tiedä, kuka Wilson Crumb on, Guy Evans?» kysyi tyttö.

»En ole koskaan kuullut hänestä mitään», vastasi mies.

»Et ole milloinkaan kuullut mitään Wilson Crumbista, kuuluisasta näyttelijä-johtajasta? Sellaista tietämättömyyttä!»

»Tiesitkö sinä hänestä mitään, ennen kuin nyt pistäydyit L. A:ssa?» tiedusti hänen veljensä pöydän ylitse. »En ole koskaan ennen kuullut sinun mainitsevan häntä.»

»No niin, kenties en tiennyt», myönsi tyttö. »Mutta hän on lumoavin tanssija, mitä milloinkaan olette nähnyt — ja millaiset silmät hänellä on! Ja ehkä hän saapuu ranchollemme seurueineen. Hän sanoi, että he usein etsivät juuri tällaisia paikkoja.»

»Ja sinä kai kutsuit häntä?» kysyi Custer syyttävästi.

»Miksikäs en? Olihan minun oltava kohtelias, eikö ollutkin?»

»Tiedät varsin hyvin, ettei isä ole koskaan suvainnut sellaista», intti veli, katsoen everstiin apuapyytävästi.

»Hän ei kysynytkään isältä, vaan minulta», vastasi tyttö.

»Näettekö», virkkoi eversti, »kuinka yksinkertaisesti Eva ratkaisee kaikki pienet pulmat.»

»Mutta ymmärräthän, isä-kulta, kuinka mainion loistavaa olisi, jos saisimme heidät tänne ottamaan muutamia kuvia meidän omalla ranchollamme, jossa voisimme tarkkailla heitä koko päivän.»

»Niin», murahti Custer, »saisimme katsella, kuinka he rikkovat huonekaluja ja turmelevat nurmikoitamme! Komensihan eräs sellainen johtaja ratsujoukon yhdelle Hollywoodin kauneimmista nurmikoista. Sitten he menevät kukkuloille ja ajavat karjan harjanteen ylitse valtamereen. Olen kuullut heistä riittävästi. En ikinä suostuisi laskemaan ainoatakaan heistä maatilallemme.»

»Ehkä he eivät kaikki ole häikäilemättömiä ja huolimattomia», virkkoi rouva Pennington.

»Muistanette, että eräs seurue otti muutamia kuvia meidän ranchollamme noin vuosi sitten», pisti rouva Evans väliin. »Ne näyttelijät olivat todellakin hyvin kilttejä.»

»He olivat suorastaan ihailtavia», vahvisti Grace Evans. »Toivottavasti eversti sallii heidän tulla. Siitä koituisi kosolti huvia.»

»Heistä on mahdoton sanoa mitään», huomautti Guy. »Tietääkseni he keräävät apunäyttelijöiksi kaikenlaista roskajoukkoa — kommunisteja ja muita sentapaisia kaikenkarvaisia ihmisiä. Minä olisin peloissani.»

Hän pudisti päätään epäilevästi.

»Teitä molempia vaivaa se, ettette tahtoisi sallia meidän tyttöjen nähdä hauskannäköisiä kaupunkilaisnäyttelijöitä», väitti Eva. »Juuri se teissä on vikana!»

»Niin, he ovat mustasukkaisia», yhtyi rouva Pennington nauraen.

»No niin», sanoi Custer, »jos on näyttelijöitä, on myös näyttelijättäriä, ja mikäli olen heitä nähnyt, ovat jälkimäiset kauniimpia kuin edelliset. Kun nyt ajattelen asiaa tarkemmin, antaa heidän kaikin mokomin tulla. Kutsu heidät heti — kuukaudeksi — sähkötä!»

»Hupakko!» huudahti hänen sisarensa. »Hän ei ehkä tule tänne lainkaan. Hän mainitsi siitä vain sattumoisin.»

»Ja koko tämä myrsky vesilasissa turhanpäiten», virkkoi eversti.

Heti lakattiin keskustelemasta Wilson Crumbista, ja kaikki, myöskin vaikutuksille altis pikku Eva, unohtivat hänet.

Nuorten keräytyessä pianon ääreen istuutuneen rouva Penningtonin luokse arkihuoneeseen, sijoittuivat rouva Evans ja eversti Pennington syrjään puhelemaan kaikenlaisista asioista kuunnellessaan laulua.

»Meillä on uusi naapuri», huomautti rouva Evans, »neljän hehtaarin suuruisella hedelmätarha-alueella, joka on meidän länsipuolellamme.»

»Niin — rouva Burke. Hän on siis jo muuttanut sinne, niinkö?» kysyi eversti.

»Hän saapui eilen. Hän on itävaltioista kotoisin oleva leski ja hänellä on luullakseni tytär Los Angelesissa.»

»Hän kävi luonani noin kuukausi sitten», kertoi eversti, »kysymässä minulta neuvoa paikan ostamisesta. Hän näytti hyvfn hienostuneelta, rauhalliselta, vaatimattomalta naiselta. Minun on ilmoitettava asiasta Julialle — hän menee naapuria tervehtimään.»

»Kutsuin hänet eilen päivälliselle luoksemme», sanoi rouva Evans. »Hän näyttää hyvin heikolta ja oli lopen uupunut. Tavaroiden purkaminen ja uuteen asuntoon muuttaminen kysyvät vankankin ihmisen voimia, ja hän näyttää niin hennolta, etten tosiaan käsitä, kuinka hän sen kaiken kesti.»

Sitten keskustelu siirtyi muihin aineisiin, ja pian pianon luona ollut seurue hajaantui, ja Eva riensi tanssiaskelin isänsä luokse.

»Oivallinen isä!» hän huusi, tarttuen isänsä käsivarteen. »Yksi tanssi ennen maatapanoa — jos rakastat minua, niin yksi tanssi, vain yksi!»

Pennington nousi tuoliltaan nauraen.

»Kyllä minä tiedän yhden tanssisi, sinä pieni pettäjä — viisi fox-trotia, kolme one-stepiä ja yksi valssi.»

Käsivarret toistensa ympärille kierrettyinä he lähtivät tanssisaliin; se oli todella tilava leikkisali autovajan vieressä. Heidän jälessään tulivat molemmat vanhemmat naiset, pojat ja Grace Evans, nauraen ja jutellen. He aikoivat tanssia tunnin ja sitten paneutua levolle, sillä he nousivat aikaisin ja olivat satulassa ennen auringon nousua. He elivät onnellista, huoletonta eloaan kaukana suurkaupungin hälinästä ja pölystä, ja kuitenkin heillä oli enemmän mukavuutta ja ylellisyyttä, kuin useimmilla kaupunkilaisilla konsanaan.

V.

Huvila Vista del Pason varrella numerossa 1421 oli rakennettu Hollywoodin rakennustaiteen uuden suunnan mukaisesti, joka näyttää olevan hysteerinen koe yhdistää Anna-kuningattaren aikuista, italialaista, sveitsiläistä, maurilaista ja lähetyssaarnaajain vanhaa tyyliä. Sen kalkitut seinät olivat kellanpunertavat, ulkoiset puuosat kirkkaansiniset, ja ikkunoita verhosivat suojukset, joissa oli oliivinvärisiä ja vaaleanpunaisia juovia. Sisäänkäytävän toisella puolella kohosi vihreä pergola — puutarhanhoidon ja rakennustaiteen yhtymäkohdalle ominainen, molempia loukkaava, ruma piirre. Sivistys on keksinyt myrkyn valurautaisille koirille, kauriille ja kaniineille, jotka liikkumattomina hyppelivät äskeisyyden nurmikoilla, mutta vihreä pergola on parantumaton tauti.

Talon etuseinään liittyvä muuri jatkui kapean tontin poikki sen rajalle ja kääntyi sitten taaksepäin kujalle, osittain sulkien sisäänsä pation — hollywoodilaisen takapihan. Julkisivulta vei patioon holvattu portti. Se oli tehty karkeista punapuulaudoista, ja sen yläosassa oli kolme poranreikää, jotka muodostivat kolmion — se oli taidetta. Holvikaaren yläpuolella oli kellahtavan ruusunvärisessä rappauksessa kolme purppuranpunaista marakatin kuvaa — myöskin se oli taidetta.

Odottaessanne neliömetrin laajuisessa eteisessä panette merkille, että lattia on laskettu mustaan muurauslaastiin upotetuilla punaisilla tiilillä ja että Oregonin männystä kyhätty ovi mahonkiupotuksineen olisi vakavan yksinkertaisena ollut kaunis, jollei sen oikeassa yläkulmassa olisi ollut pientä peililasista neliötä, joka oli sitovana todistuksena taiteilija-arkkitehdin rohkeasta omaperäisyydestä.

Soittonne saa pian vastauksen, ja oven avaa valkeatakkinen, viisineljättävuotias japanilainen »koulupoika.» Teidät opastetaan suoraan arkihuoneeseen, minkä jälkeen te tyyten unohdatte arkkitehdit ja taiteen, sillä huone on todella kaunis, vaikkakin hieman itämaisen raskastyylinen kiinalaisine mattoineen, himmeine verhoineen ja vankkoine päällystettyine kalusteineen. Japanilainen koulupoika, joka tuntee teidät, sulkee oven jälkeenne ja poistuu sitten varpaillaan äänettömästi huoneesta.

Teitä vastapäätä olevalla sohvalla lepää nainen kasvot painettuina pieluksiin. Kun te yskäisette, kääntää hän kasvonsa teihin päin, ja näette, että ne ovat hyvin kauniit, vaikka silmät ovatkin hiukan levällään ja tuijottavat ja ilme jonkun verran riutunut. Kasvoja, joiden ääriviivat ovat viimeistellyn hienot, ympäröi tuuhea, tumma tukka. Eivät edes kynityt ja maalatut kulmakarvat, ruusuisen ihojauheen peittämät posket ja karmiininpunaisiksi sivellyt huulet voi salata eräänlaista arvokkuutta ja herttaisuutta.

Teidät nähdessään nainen nousee pystyyn hieman epävarmasti ja ojentaa huulet hymyssä teille hennon kätensä tervehdykseksi. Sormet vapisevat, ja niissä on nikotiinitahroja. Hänen silmänsä eivät hymyile — koskaan.

»Samaako kuin tavallisesti?» hän kysyy väsyneesti.

Kurkkunne on kovin kuiva. Nielaisette, ennenkuin kiihkeästi, melkeinpä kuumeisesti vakuutatte, että hänen olettamuksensa on oikea. Hän poistuu huoneesta. Otaksuttavasti ette ole pannut merkille, että hän on hurjakatseinen ja riutunut tai että sormet ovat tahraiset ja vapisevat, sillä tekin olette hurjakatseinen ja riutunut ja vapisette pahemmin kuin hän.

Pian hän palaa. Vasemmassa kädessä hänellä on vähäinen lasipullonen ja siinä useita pikku tabletteja. Lähestyessään teitä hän ojentaa esiin oikean kätensä kämmen ylöspäin. Se on hento, hieno käsi, mutta vaikka se onkin hyvin valkea, näyttää se kuitenkin voimakkaalta. Te laskette siihen setelin, ja hän antaa teille pullon. Siinä kaikki. Te lähdette, ja hän sulkee Oregonin männystä tehdyn oven rauhallisesti jälkeenne.

Kääntyessään jälleen sohvalle päin hän empii. Hänen katseensa lipuu huoneen toisessa päässä olevalle suljetulle ovelle. Hän astahtaa puoliaskeleen sitä kohti, mutta peräytyy sitten ja painaa hartiansa ovea vasten. Sormet ovat tiukasti nyrkissä, mutta silmät ovat yhä tähdättyinä suljettuun oveen. Niiden ilme on tuijottava ja hurjistunut kuten puolustautumaan ahdistetulla eläimellä. Hän vapisee kiireestä kantapäähän.

Minuutin ajan hän seisoo paikallaan, taistellen julmaa taisteluaan yksin ja avuttomana. Sitten hän, ikäänkuin tehden viimeisen, valtavan ponnistuksen, kiskaisee silmänsä irti suljetusta ovesta ja katsoo sohvaan päin. Epävarmoin askelin hän palaa sen viereen ja heittäytyy pieluksien sekaan.

Hänen hartioitaan vapisuttaa kyyneletön nyyhkytys, hän painaa voimakkaat sormensa pieluksiin suonenvedontapaisesti, hän kääntelehtii kyljeltä toiselle, ikäänkuin kärsisi ruumiillisia tuskia. Mutta vihdoin hän herpaantuu ja lepää hiljaa.

Uuninreunuksella tikittää kello yksitoikkoisesti. Sen ääni täyttää koko huoneen, paisuen hornamaisen kiihkeäksi, kauhistavaksi meluksi, joka repii pingoittuneita, arkoja hermoja. Hän painaa kädet korvilleen estääkseen sen kuulumasta, mutta hellittämättä se tunkeutuu niiden lävitse. Hän raastaa molemmin käsin tuuheata tukkaansa, niin että sormet takertuvat hiuksiin. Hyvinkin minuutin hän viruu niin pitkänään, mutta sitten hänen tohvelien verhoamat jalkansa alkavat nousta ja laskea, ja hän takoo vinhasti varpaitaan vastarintaa tekemättömään sohvaan.

Äkkiä hän ponnahtaa seisomaan ja karkaa uunin luokse.

»Sinä kirottu!» hän kiljaisee, sieppaa kellon ja paiskaa sen sirpaleiksi uunin tiiliä vasten.

Sitten hänen katseensa lentää suljettuun oveen, ja epäröimättä, melkein uhmaavasti hän nyt menee lattian poikki, avaa oven ja katoaa sen takana olevaan kylpyhuoneeseen.

Viiden minuutin kuluttua avautuu ovi jälleen, ja nainen palaa arkihuoneeseen. Hän hyräilee pientä, iloista säveltä. Pysähtyen pöydän viereen hän ottaa savukkeen kaiverruksin koristetusta puulippaasta ja sytyttää sen. Sitten hän menee pienen, komean pianon ääreen ja alkaa soittaa. Hänen täyteläinen, sointuva äänensä virittää suloisen, vanhan laulun rakkaudesta, nuoruudesta ja onnesta.

Jokin on parantanut hänen hajallemenneet hermonsa. Liedellä viruu särkynyt kello. Sitä ei ikinä voida korjata.

Jos nyt palaisitte katsomaan häntä, niin näkisitte, että hän on vieläkin kauniimpi kuin aluksi luulittekaan. Hän on uudelleen järjestänyt hiuksensa ja pukunsa. Nyt havaitsette, että hänen vartalonsa on yhtä soma kuin hänen kasvonsakin, ja kun hän astui pianon ääreen, ette voinut olla huomaamatta hänen joustavan sulavaa ryhtiään.

Hänen nimensä — ammattinimensä — on Gaza de Lure. Lienette nähnyt hänet vähäisissä osissa valkealla kankaalla, olette kenties ihmetellyt, miksi joku elävienkuvien johtomies ei ole kiinnittänyt häntä pääosiin. Viime kuukausina olette nähnyt häntä yhä harvemmin, ja se on pahoittanut mieltänne, sillä olitte oppinut ihailemaan herttaista puhtautta, jota hänen kaikki ilmeensä ja liikkeensä uhkuivat. Piditte hänestä myöskin sen vuoksi, että hän oli yhtä kaunis kuin hyvä — sillä olitte varma, että hän oli hyvä — vain nähtyänne hänet kuvissa. Mutta ennen kaikkea piditte hänestä hänen näyttelemisensä tähden, sillä se oli harvinaisen luontevaa ja sulavaa, ja teillä oli sellainen tunne, että hän oli synnynnäinen näyttelijätär, joka vielä kerran tulisi kuuluisaksi.

Kaksi vuotta takaperin hän saapui Hollywoodiin eräästä pienestä keskisen lännen kaupungista — nimittäin kaksi vuotta sitä ennen kuin te käväisitte häntä tapaamassa Vista del Pason varrella olevassa huvilassa. Silloin häntä innostivat korkeat tarkoitusperät. Hänen lapsensielussaan paloi ylevä kunnianhimo, ja häntä kannusti halu päästä korkeaan päämäärään. Tuhansien muiden lapsien murtuneet ruumiit reunustivat siihen päämäärään vievää tietä, mutta hän ei niitä nähnyt, tahi jos näki, ei ymmärtänyt.

Ehkä voimakkaampana kuin maineenhimo oli hänessä epäitsekäs pyrkimys, joka keskittyi kotiin jääneeseen äitiin. Äidille merkitsisi tytön menestys suurempaa mukavuutta ja onnea kuin hän oli saanut nauttia sen jälkeen, kun arvoton puoliso oli hylännyt hänet kohta lapsen synnyttyä — saman lapsen, joka nyt tunnettiin Gaza de Lurena.

Hän oli saanut kokea tavanmukaista tarjoutumiskiertelyä atelierista toiseen, tavanmukaisia pettymyksiä ja päässyt sitten enemmän tai vähemmän säännölliseen työhön ylimääräisenä näyttelijättärenä. Tänä aikana hän oli oppinut paljon — sellaistakin, millä hän ei ollut kuvitellutkaan olevan mitään merkitystä hänen menestymismahdollisuuksiinsa nähden.

Eräs näyttämönohjaaja oli esimerkiksi pyytänyt häntä mukaansa Vernoniin päivälliselle ja tanssimaan, ja hän oli kieltäytynyt useista syistä, joista yksi oli varmuus siitä, ettei äiti sitä hyväksyisi, ja toinen se seikka, että mainittu herra oli nainut mies. Seuraavana päivänä oli ohjaajan muassa olleelle tytölle luovutettu Gazalle luvattu osa, johon Gaza erittäin hyvin sopi. Kun hän hyvin harmistuneena sinä päivänä oli poistumaisillaan atelierista, pysäytti hänet apulaisohjaaja.

»Se on kovin pahasti, lapsi», hän sanoi. »Olen siitä hyvin pahoillani, sillä olen koko ajan pitänyt teistä. Jos joskus voin auttaa teitä, niin teen sen kovin mielelläni.»

Näin ystävälliset sanat saivat kyyneleet kihoamaan tytön silmiin. Tässä ainakin oli yksi kunnon mies, mutta ei asemansa nojalla kyennyt paljoakaan tukemaan häntä.

»Olette perin hyväntahtoinen», vastasi tyttö, »mutta arvatenkaan ette voi tehdä mitään.»

»Älkää olko siitä niin ehdottoman varma!» vastasi mies. »Minä tiedän tästä mahtimiehestämme kylliksi, joten hänen on jotakuinkin noudatettava vaatimuksiani. Teissä on vikana se, ettette ole kyllin hyvä toveri. Teidän on oltava toverillinen päästäksenne kuviin. Lähtekää vain mukaani huvittelemaan jonakin iltana, ja minä kyllä lupaan teille tehtävää!» Lapsensilmien äkillinen laajentuminen ei merkinnyt mitään tuon halpamielisen, kokemattoman nulikan mielestä; hänen aivokoppansa olisi epäilemättä haljennut yhden ainoankin ylevän ajatuksen paineesta. Kun tyttö pyörähti nopeasti ympäri ja poistui, nauroi hän ääneen. Tyttö ei palannut enää siihen atelieriin.

Seuraavina kuukausina hänellä oli ollut useita samanlaisia kokemuksia, kunnes hän oli paatunut kylliksi ollakseen häpeämättä ja loukkaantumatta yhtä paljon kuin aluksi. Nyt hän saattoi antaa sanan sanasta ja ilmaista heille, mitä hän heistä ajatteli. Mutta hän huomasi saavansa yhä harvemmin tehtäviä. Aina hänellä oli riittävästi ruokaan ja vaatteisiin ja vuokraamansa pienen huoneen maksuun. Mutta tulevaisuutta hänellä ei näyttänyt olevan, ja se oli ainoa, mistä hän olisi välittänyt.

Hän ei olisi pelännyt kovaa työtä — sitä hän oli odottanut. Ei myöskään pettymyksiä eikä pitkää, vaivaloista uraa. Sillä vaikka hän olikin vain nuori tyttö, oli hänellä luonteenlujuutta, ja hänen somilla olkapäillään oli hyvä pää. Hän oli teeskentelemätön, mutta kypsynyt ikäisekseenkin, sillä hän oli aina auttanut äitiään tämän suunnitellessa niukkojen varojen käyttämistä niin, että ne riittäisivät.

Useita kertoja häntä oli haluttanut palata äidin luokse, mutta aina hän oli jäänyt, koska hänellä vielä oli toiveita ja koska hän kammosi tappion tunnustamista. Kuinka usein hän itkikään itsensä nukuksiin noina yksinäisinä öinä katkeria pettymyksiä tuoneiden päivien jälkeen! Suuri kunnianhimo, joka oli ollut hänen riemunsa, oli nyt hänen murheensa. Pienet, turhat haaveet, joita hän oli kutonut näyttämönimensä ympärille, olivat nyt vain liikuttavia muistoja.

Hän ei ollut koskaan maininnut äidilleen ottaneensa Gaza de Luren nimen, sillä hän oli uneksinut ajasta, jolloin se äkkiä tulisi kuuluisaksi yli koko valtakunnassa jossakin ihmeellisessä kuvassa ja hänen äitinsä näkisi filmin mitään aavistamatta ja tuntisi hänet. Kuinka usein hän olikaan kuvitellut mielessään kotiseudun pienessä teatterissa tapahtuvaa kohtausta — kuinka äiti ja heidän ystävänsä tuntisivat hänet äkkiä — kuinka hämmästyttäisiin, epäiltäisiin ja kuinka ylpeys ja onni sitten kuvastuisivat äidin kasvoilta! Kuinka sitten kuiskailtaisiin! Ja näytännön jälkeen keräännyttäisiin äidin ympärille, ja kaikki puhuisivat kiihtyneinä yhtä aikaa.

Ja sitten hän oli kohdannut Wilson Crumbin. Hänellä oli ollut pieni osa eräässä kappaleessa, jossa Crumbilla oli ollut pääosa ja jota hän myöskin oli ohjannut. Mies oli ollut perin hyväntahtoinen, hyvin kohtelias häntä kohtaan. Hän oli pitänyt Crumbia kauniina, vaikka miehen piirteet olivatkin jonkun verran heikot, mutta eniten oli häntä vetänyt puoleensa se, että mies oli käyttäytynyt yhtä kohteliaasti kaikkia naisia kohtaan. Nyt hän vihdoinkin luuli tavanneensa herrasmiehen, johon hän saattoi luottaa ehdottomasti, ja vielä kerran hänen kunnianhimonsa nosti painunutta päätään.

Hän ajatteli, mitä eräs toinen tyttö oli kerran hänelle puhunut — vanhempi tyttö, joka oli ollut elävienkuvien näyttelijättärenä useita vuosia.

»He eivät ole kaikki huonoja ihmisiä», oli ystävätär sanonut. »Elävienkuvien alalla samoin kuin kaikilla muillakin aloilla on sekä hyviä että huonoja. Kirottu onnemme on ohjannut meidät huonojen kohdalle.»

Ensimmäisen kuvan jälkeen oli Crumb järjestänyt hänelle tärkeämmän osan toisessa, ja hän oli selviytynyt kummastakin hyvin. Ennen toisen kuvan valmistumista oli yhtiö, jonka palveluksessa Crumb oli, tarjonnut hänelle viisivuotista työsopimusta. Palkka oli vain viisikymmentä dollaria viikossa, mutta sopimuksessa oli pykälä, jonka mukaan se automaattisesti kohoaisi sataan, kahteensataanviiteenkymmeneen ja sitten viiteensataan dollariin viikossa, jos hänet pantaisiin pääosiin. Hän tiesi, että sopimuksesta hän sai kiittää Crumbia — Crumb oli siitä huolehtinut.

Vähitellen — niin huomaamatta ja salakavalasti, ettei tyttö voinut muistaa, milloin se oikeastaan tapahtui — alkoi Crumb liehitellä häntä. Aluksi se ilmeni vain vähäisenä huomaavaisuutena, pieninä kohteliaisuuksina ja huolehtivina tekoina; mutta jonkun ajan kuluttua mies puhui rakkaudesta — arkailevan hellästi kuin kuka mies tahansa olisi saattanut puhua.

Gazan mieleenkään ei ollut johtunut, että hän rakastuisi Crumbiin tai kehenkään toiseen mieheen, joten hän aluksi oli ymmällä, mutta ei loukkautunut. Mies ei ollut antanut hänelle minkäänlaista loukkaantumisen syytä. Kun Crumb oli ensi kerran lausunut asian julki, oli tyttö pyytänyt, ettei hän puhuisi siitä, sillä hän ei luullut rakastavansa miestä, ja tämä oli luvannut odottaa. Mutta siemen oli kylvetty Gazan mieleen, ja se askarrutti paljon hänen ajatuksiaan.

Hän käsitti olevansa kaikesta saavuttamastaan menestyksestä kiitollisuudenvelassa Crumbille. Hänellä oli taatut tulot, jotka riittäisivät hänen yksinkertaisiin tarpeisiinsa, vieläpä sallivat hänen lähettää jonkun verran myöskin kotiin äidille joka viikko, ja kaikki se johtui Wilson Crumbin hyväntahtoisuudesta. Mies oli onnistunut ohjaaja, keskinkertaista parempi näyttelijä, hauskannäköinen, ystävällinen; hän oli herrasmies ja rakasti Gazaa. Mitäpä muuta voi kukaan tyttö vaatia?

Hän pohti asiaa hyvin tarkoin ja päätteli lopuksi, että vaikka hän ei oikeastaan rakastanutkaan Wilson Crumbia, hän otaksuttavasti oppisi rakastamaan ja että hänellä oli melkein velvollisuus tehdä mies onnelliseksi, koska tämä oli tehnyt niin paljon hänen onnensa hyväksi. Hän aikoi sen vuoksi antaa myöntävän vastauksen, heti kun Crumb pyytäisi häntä vaimokseen. Mutta Crumb ei pyytänyt. Hän liehitteli Gazaa jatkuvasti, mutta keskustelu ei milloinkaan siirtynyt avioliittoon.

Kerran heidän ollessaan näyttelemässä maaseudulla oli Crumb rasittavan päivän jälkeen, jonka päättyessä äkillinen sadekuuro oli kastellut heidät läpimäriksi, saattanut hänet hänen huoneeseensa pieneen vuoristoravintolaan, jossa he majailivat.

»Teillä on vilu; olette märkä ja väsynyt», hän virkkoi. »Annan teille jotakin, mikä virkistää teitä.»

Hän astui huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Sitten hän otti taskustaan pienen paperipalasen; se oli käännetty noin viiden senttimetrin pituiseksi ja noin puolitoista senttimetriä leveäksi kääröksi, jonka toinen pää oli taitavasti pujotettu toisen laskoksiin kiinnikkeeksi. Hän avasi sen, ja näkyviin tuli valkoista jauhetta, jonka pienen pienet kiteet välkkyivät sähkölamppujen valossa.

»Se näyttää ihan lumelta», huomautti Gaza.

»Niin tosiaankin», vastasi mies hymyillen heikosti. »Lunta se onkin. Katsokaas, näytän teille miten sitä nautitaan.»

Hän jakoi jauheen kahtia, otti toisen puolen kämmenelleen ja nuuhkasi sen sieraimiinsa.

»Kas näin!» hän huudahti. »Niin se käy — se saa teidät tuntemaan itsenne uudeksi naiseksi.»

»Mutta mitä se oikein on?» tiedusti tyttö. »Eikö se vahingoita minua?»

»Se saa teidät tuntemaan itsenne voimaolennoksi. Koettakaahan!»