Part 2

»Tiedätte hyvin, mistä syystä saatte lähtöpassin. Tiedätte, että syynä on se ainoa seikka, joka ei vetele Ganadossa. Teidän pitäisi itsenne saada samalla mitalla kuin annoitte Apachelle, ja teidän on parasta laputtaa, ennen kuin menetän malttini ja annan teille!»

Mies nousi hitaasti pystyyn. Hän pohti mielessään, voisiko hänen hyökkäyksensä onnistua toisella kerralla, mutta pian voitti hänen järkensä halun ja raivon. Hän lähti verkkaisesti astelemaan kummun rinnettä taloa kohti. Muutaman metrin päässä hän pysähtyi.

»Minä en tätä unohda, te — te —»

»Pitäkää se kaikin mokomin mielessänne!» kehoitti Pennington.

»Ettekä tekään sitä unohda, te, teiskaroiva tanssimestari!»

Allen kääntyi taaskin nousemaan portaita. Pennington meni Apachen luokse ja silitti sen turpaa.

»Niin, kumppani», hän hyrisi, »ei sinua kukaan saa iltikseen potkia, eihän?»

Portaiden puolivälissä Allen pysähtyi ja kääntyi jälleen taakseen.

»Te luulette olevanne kukkoja tunkiolla, te Penningtonit, vai mitä?» hän huusi. »Rahoinenne ja hienoine ystävinenne! Hienoja ystäviä tosiaankin! Voin toimittaa heistä yhden hänelle sopivaan paikkaan milloin vain haluan — mokomankin trokarin! Juuri sellainen hän on. Malttakaas vain! Kyllä saatte nähdä!»

»Pyh! Korjatkaa luunne!» äänsi Pennington väsyneesti.

Noustuaan Apachen selkään hän talutti Gracen ratsun heidän naapuriensa rancholle, joka oli pienempi kuin heidän ja lähes kilomerin päässä siitä. Hyräillen pientä laulunsäveltä hän riisui Senaattorilta satulan, vei hevosen aitaukseen, otti selkoa, että sen altaassa oli vettä, ja kaatoi kohtuullisen annoksen kauroja sen seimeen, sillä hevonen oli jo jäähtynyt iltapäiväisestä ratsastuksesta. Kun saapuvilla ei ollut ainoatakaan Evansien ranchon palvelusväestä, etsi hän rievun kappaleen ja pyyhki Senaattorin kuolaimet, käänsi satulahuovan kostean puolen⁻ ylöspäin kuivamaan, lähti sitten tarhasta ja meni pihan poikki noustakseen ratsaille.

Samassa ilmestyi noin kolmenkymmenen metrin päässä olevasta huvilasta ratsastusasuun puettu nuori mies. Hän tuli avaran kuistin poikki ja huusi Penningtonille:

»Hei, Penn! Mitä puuhaat?»

»Toin juuri Senaattorin tänne — Grace on meillä. Sinähän tulet sinne myöskin, Guy.»

»Kyllä. Mutta käyhän sisälle yhdeksi sekunniksi! Minulla on sinulle näytettävää.»

Pennington meni pihan poikki ja sitten sisälle Gracen veljen jälestä, joka opasti hänet makuukamariinsa. Siellä nuori Evans avasi lukitun komeron ja hapuiltuaan siellä riippuvien vaatteiden takaa otti esille pullon, jonka muoto ja mittasuhteet olivat aikoinaan vapauden maassa yhtä tuttuja kuin Lydia E. Pinkhamin hyväntahtoiset piirteet.

»Ja se onkin väärentämätöntä tavaraa, Penn», hän vakuutti.

Pennington hymyili.

»Kiitos, veikkonen, mutta en maista enää», hän ilmoitti.

»Et maista!» kummeksui Evans.

»En.»

»Mutta ajattelehan, mies — ollut kahdeksan vuotta tynnyrissä ja pantu sinetöityihin pulloihin ennen heinäkuun ensimmäistä päivää 1919! Se on todella hyvää ja yhtä halpaa kuin korpiroju — vain kuusi pyörylää neljännes. Voitko uskoa sitä?»

»En hevillä», myönsi Pennington. »Puhelusi kuulostaa tarulta.»

»Mutta se on totta. Lienet lakannut ryyppäämästä, mutta pikku tuikkaus tästä ei sinua pahenna. Tämä pullo on jo auki — maistahan!» Ja hän ojensi toiselle pullon ja lasin.

»No niin, perin työlästä on hyljeksiä ainetta, joka muka on niin hyvää», sanoi Pennington. »Yksi ryyppy ei taida tehdä pahaa.» Hän kaatoi pullosta lasiin ja joi. »Suurenmoista!» hän ylisti.

»Kas tässä!» virkkoi Evans ja sukelsi uudelleen komeroon. »Otin pullon sinunkin varaltasi, ja voimme saada sitä enemmänkin.»

Pennington otti pullon ja tarkasteli sitä melkein hyväillen.

»Kahdeksan vuotta tynnyrissä!» hän jupisi. »Kyllä minun on se otettava, Guy. Täytyyhän olla jotakin jätettäväksi jälkipolvelle.» Hän veti taskustaan setelinipun ja laski pöydälle kuusi dollaria.

»Kiitos!» sanoi Guy. »Sinun ei tarvitse katua kauppaasi.»

III.

Kun nuoret miehet muutamia minuutteja myöhemmin nousivat rinnettä myöten isolle talolle, kohtasivat he vanhemman Penningtonin, joka seisoi kunnaan lakea kiertävän ajotien laidalla, katsellen laajaa cañonia ja kaukaisia vuoria. Etualalla olivat ratsuhevosten tallit ja aitaukset, niiden takana kanala, johon liittyi kaksi pitkää, alfalfa-ruohoa kasvavaa tarhaa, ja pieni navetta, jossa oli vähäinen karja guernseyläisiä lehmiä antamassa maitoa, kermaa ja voita ranchon tarpeiksi. Lähes puolen kilometrin päässä oli puiden keskellä punakattoinen »väentupa», jossa ranchon naimattomat palvelijat söivät ja nukkuivat, ja sen läheisyydessä isot eläinaitaukset latoineen, ulkorakennuksineen ja katoksineen.

Kauempana ja ylempänä cañonissa sijaitsevalla kukkulalaitumella kuvastuivat mustat ja raudanharmaan kirjavat percheron-rotuiset tammat vihantaa, keväistä rinnettä vasten. Vielä kauempana, Linkkuveitsi-cañonin takaisen selänteen harjalla näkyi uljaana Keisarin valkoisen ja punaisen kirjava valtiashahmo.

Molemmat nuoret menivät vanhemman miehen luokse, ja Custer kiersi hellästi kätensä isänsä hartioiden ympärille.

»Et kyllästy siihen koskaan», virkkoi nuori mies.

»Olen katsellut sitä kahdenkolmatta vuoden aikana», vastasi vanhempi Pennington, »ja joka vuosi se on käynyt minusta yhä ihastuttavammaksi. Se ei milloinkaan muutu, mutta sittenkään ei se ole kahta kertaa samanlainen. Katsopa noita purppuraisia salvioita ja villin tattarin muodostamia kirkkaampia läikkiä tuolla ja siellä täällä vaivaistammien seassa kasvavia, ihania, vaaleanvihreitä manzanitoja — ne ovat kukkuloiden diadeemin säihkyviä jalokiviä! Ja tuota vuorien kevyttä utua, joka tuntuu siirtävän ne hiukan tuonnemmaksi keskikohdalta oivalliseksi taustaksi kauniille kummuille, jotka Korkein taiteilija on nyt sivellyt kankaalleen. Tunnin kuluttua hän maalaa toisen mestaritaulun ja illalla uuden ja aina vain uusia, ei koskaan kahta samanlaista eikä milloinkaan sellaista, jonka kuolevainen kykenisi jäljentämään; ja sen kaiken meitä varten, puita meitä varten, jos vain sydämemme ja sielumme ovat alttiit näkemään!»

»Kuinka sinä rakastatkaan sitä!» ihasteli poika.

»Niin, ja äitisi rakastaa sitä; ja suureksi iloksemme myöskin sinä ja Eva rakastatte sitä.»

Poika ei vastannut mitään. Hän rakasti sitä, rakasti todella, mutta hänellä oli nuori sydän, ja se kaipasi vaihtelua ja seikkailuja, se halasi näkemään, mitä oli häntä ympäröivien kukkuloiden takana ja tuon laajan, häiritsemättömän laakson ulkopuolella, jonka tasaiset vainiot aaltoilivat »kunnaan linnan» alapuolella.

»Tytöt ovat pukeutumassa uima-asuun», ilmoitti vanhempi mies hetkisen kestäneen vaitiolon jälkeen. »Lähdettekö te, pojat, mukaan uimaan?»

»Tyttöihin» kuuluivat hänen vaimonsa ja rouva Evans yhtä hyvin kuin Gracekin, sillä eversti oli jyrkästi sitä mieltä, että nuoruus on puhtaasti ruumiillinen ja sielullinen, ajasta riippumaton ominaisuus. Ken hyvänsä tunsi ja toimi nuoruuden hengen mukaisesti, hän ei voinut olla vanha.

»Lähdetkö sinä?» kysyi hänen poikansa.

»Kyllä; odotin teitä.»

»Minut kai vapautettaneen, sir», sanoi Guy. »Vesi on vielä liian kylmää. Koetin eilen ja olin vähällä paleltua kuoliaaksi. Tulen katsomaan.»

Molemmat Penningtonit poistuivat taloon pannakseen ylleen uimatamineet, kun taas nuori Evans asteli lammikkopuutarhaan. Hänen seisoessaan siellä, velttona nauttien paikan rauhallisesta kauneudesta, tuli Allen portaita alas maksuosoitus kädessään. Nähdessään Guyn hän seisahtui pojan taakse ilkeä ilme kasvoillaan.

Äkkiä Evans tunsi, ettei hän ollut yksin, pyörähti ympäri ja tunsi miehen.

»Hei vain, Allen!» hän tervehti.

»Nuori Pennington erotti minut äsken», sanoi Allen vastaamatta Evansin tervehdykseen sen paremmin.

»Se on ikävää», valitti Evans.

»Kenties jokin muu on teistä vieläkin ikävämpää!» ärähti Allen ja jatkoi matkaansa tuvalle noutamaan vuodehuopiaan ja vaatteitaan.

Guy tuijotti hetkisen miehen jälkeen ymmälläolevan näköisenä ja otsa rypyssä. Sitten hän hitaasti punastui ja vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, oliko kukaan kuullut hänen ja Slick Allenin välistä lyhyttä keskustelua.

Muutamia minuutteja myöhemmin hän astui talon länsipuolella olevaan aitaukseen, jossa uimalammikko oli. Rouva Pennington ja hänen vieraansa olivat jo vedessä, uiden ripeästi pysyäkseen lämpiminä, ja hetkisen kuluttua saapuivat eversti ja Custer juoksujalkaa talosta, hypäten yhtä aikaa veteen. Vaikka heidän ikäeronsa oli kuusikolmatta vuotta, näytti vanhempi mies silti yhtä joustavalta ja ketterältä kuin nuorempikin.

Eversti Custer Pennington oli syntynyt Virginiassa viisikymmentä vuotta sitten. Saatuaan päästötodistuksen Virginian sotakoulusta ja West Pointin akatemiasta oli hän astunut palvelukseen ratsuväkeen. Kuuban sodassa hän oli saanut kuulan toisen keuhkonsa lävitse ja kohta sodan päätyttyä eronnut palveluskyvyttömänä everstiluutnantin arvoisena. Vuonna 1900 hän oli tullut Kaliforniaan, seuraten lääkäriensä neuvoa ja heikosti toivoen voivansa pitkittää kärsimyksiään vielä muutamia vuosia.

Kahdensadan vuoden aikana Penningtonit olivat kasvattaneet komeita miehiä, naisia ja hevosia samalla maaperällä siinä valtiossa, jonka koko olemassaolo oli selvittämättömästi kutoutunut yhteen heidän sukunsa historian kanssa. Penningtonko poistuisi Virginiasta? Mikä kauhistus! Tuho periköön sellaisen ajatuksenkin! Mutta eversti Custer Penningtonin valittavana oli ollut joko lähtö tahi kuolema, eikä hän nuoren vaimon puolisona ja kaksivuotisen pojan isänä jaksanut alistua kuolemaan. Sydämensä sisimmässä hän aikoi parantaa terveytensä ennalleen kaukaisessa Kaliforniassa ja sitten palata rakastamaansa maahan. Mutta hänen lääkärinsä oli ilmaissut heidän molempien ystävälle, joka samalla oli Penningtonin asianajaja, että »kelpo Cus-poloinen» joutuisi melkein varmasti hautaan vuoden kuluessa.

Ja niin oli Pennington matkustanut länteen mukanaan rouva Pennington ja pieni Custer. Siellä hän oli löytänyt Rancho del Ganadon rappeutuneena, hoitamattomana ja myytävänä. Kuukauden kestänyt vetelehtiminen oli ollut vähällä tappaa hänet pitkästymiseen tarvitsematta apua hänen keuhko-paroiltaan. Ja kun hän ratsastaessaan eräälle toiselle rancholle oli sattumalta nähnyt tämän maatilan ja saanut tietää, että se oli kaupaksi, oli siemen kylvetty.

Maanlaadusta ja vedestä hän päätteli, ettei Ganado ollut sopiva sen hevoslajin kasvattamiseen, jonka hän parhaiten tunsi ja jota hän ja hänen isänsä ja isoisänsä ennen häntä olivat pitäneet Virginiassa. Mutta hän oivalsi muita mahdollisuuksia. Lisäksi hän viehättyi kukkuloihin ja cañoneihin ensi näkemältä. Ja niinpä hän oli ostanut ranchon pikemminkin saadakseen jotakin väliaikaista puuhaa järjelleen ja kyvyilleen, kunnes hänen maanpako-aikansa päättyisi ja hän voisi palata syntymävaltioonsa tahi kuolisi, kuin kuvitellen, että siitä voisi tulla hänen pysyvä kotinsa.

Vanha espanjalais-amerikkalainen talo oli muovattu uudelleen ja korjattu. Neljässä vuodessa hän oli oppinut tuntemaan, että herefordilaiset, berkshireläiset ja percheronit kykenivät valtaamaan ihmisen sydämessä melkein yhtä hyvän paikan kuin mikä siinä on puhdasrotuisilla hevosilla. Sitten oli tullut pieni tytär, ja »kunnaan linna» oli saanut sen lopullisen voitelun, joka tekee miehen talosta hänen kotinsa.

Hänen keuhkonsa oli parantunut — hän ei voinut mistään oireesta erottaa, ettei se olisi ollut yhtä hyvässä kunnossa kuin koskaan ennen — mutta sittenkin hän yhäti viipyi aurinkoisessa maassa, jota hän oli johtunut rakastamaan tietämättä, kuinka lujasti hän oli siihen kiintynyt. Vähitellen häneltä oli unohtunut puhetapa »kun palaamme kotiin», ja kun vihdoin eräältä nuoremmalta veljeltä saapui kirje, jossa tämä lausui haluavansa ostaa vanhan, Virginiassa olevan asuinpaikan, jollei Custer Penningtonin perhe aikonut tulla sinne takaisin, oli everstin pakko mutkailematta käydä käsiksi ratkaisuun.

He olivat pitäneet pienen perheneuvottelun — eversti ja Julia, hänen vaimonsa, sekä seitsenvuotinen Custer ja pieni, vuoden vanha Eva. Äitinsä sylissä istuva Eva oli yhtä mieltä kaikkien kanssa. Custer nuorempi pillahti itkemään, heti kun vain mainittiin, että kysymyksessä oli lähteminen vanhasta, rakkaasta Ganadosta.

»Entä mitä sinä, Julia, siitä arvelet?» tiedusti eversti.

»Minä rakastan Virginiaa, isä-kulta», oli Julia vastannut, »mutta taidan rakastaa Kaliforniaa vieläkin enemmän; ja sen sanon olematta uskoton omalle valtiolleni. Se on toisenlaista rakkautta.»

»Ymmärrän tarkoituksesi», virkkoi hänen puolisonsa. »Virginia on äitimme, Kalifornia lemmittymme.»

Ja niin he jäivät Rancho del Ganadolle.

IV,

Työ ja leikki olivat erottamattomasti sekaantuneet toisiinsa Ganadossa. Leikit olivat senluontoisia, että ne tekivät heidät paremmin kykeneviksi työhönsä, ja työstä, joka aina suoritettiin ulkoilmassa ja tavallisesti ratsain, he nauttivat täysin yhtä paljon kuin leikistäkin. Samalla kun kaupungin liikemiehet kuluttivat elinvoimiaan ja hermojaan koettaessaan selviytyä liikkeiden sulkemisajalla muodostuvan rajun ihmistulvan hälystä ja päästä käsiksi raitiovaunun katossa riippuvaan hihnaan rytyyttääkseen sitten heiluen ja nytkähdellen kotiinsa päin, sukelsi eversti Pennington uimalammikkonsa vilpoisaan virkistävään veteen uurastettuaan päivän hyvinkin yhtä rakentavassa ja tuottavassa työssä kuin hekin.

»Vielä yksi sukellus!» hän huusi, seisoen hyppylaudan nenällä. »Ja sitten lähden pois. Evan pitäisi olla täällä silloin, kun olemme ehtineet pukeutua, eikö niin? Olen kuolemaisillani nälkään.»

»En ole vielä kuullut junan viheltävän, vaikka sen pitäisi saapua näihin aikoihin», vastasi rouva Pennington. »Sinä ja Poju pidätte uidessanne niin kovaa melua, että Gabrielin töräytyskin jäisi meiltä huomaamatta, jos silloin sattuisimme olemaan lammikossa!»

Eversti, Custer ja Grace Evans sukelsivat samalla kertaa ja ehättivät kilvan lammikon matalaan päähän, jossa rouva Evans ja talon emäntä valmistautuivat poistumaan. Tyttö saapui käsipuulle ensimmäisenä ja nousi vedestä nauraen voitonriemuisesti.

»Jalkani lipesi hypätessäni», puolusteli nuori Pennington, pyyhkien vettä silmistään. »Muutoin olisin tavoittanut sinut.»

»Ei mitään verukkeita, Poju!» pilaili eversti. »Grace voitti sinut puhtaasti ja rehellisesti.»

»Palataan kilvan, Grace! Dollari vetoon!» vaati nuori mies. »Se sopii», huudahti tyttö. »Yksi, kaksi, kolme — nyt!» He syöksyivät uimaan. Eversti oli verkkaisesti siirtynyt heidän edellään syvälle vedelle ja lähestyi nyt poikaansa, kun tämä ui hänen ohitseen metrin verran edellä. Samassa nuoren miehen eteneminen lakkasi.. Kiljaisten kuin comanche-intiaani hän kääntyi isänsä kimppuun, miehet kävivät käsikähmään ja painuivat veden alle. Kun he jälleen pärskyen ja nauraen kohosivat pinnalle, kiipesi tyttö jo ylös vedestä.

»Sinä voitit, Grace!» luikkasi eversti.

»Tämä ei ole rehellistä!» huusi Custer. »Isä tarttui nilkkaani!»

»No, keliäpä olisi ollut siihen parempi oikeus?» kysyi tyttö. »Hänhän on palkintotuomari.»

»Hän on aika vintiö erotuomariksi», jupisi Custer leppeästi.

»Ala juosta noutamaan dollariasi ja maksa kunnon miehen tavalla!» kehoitti isä.

»Kuinka paljon sinä saat siitä? Paljonko maksat hänelle, Grace?»

He naljailivat vielä astuessaan sisälle ja hajaantuessaan huoneisiinsa pukeutumaan.

Guy Evans käveli uimalammikkoa ympäröivästä, aidatusta puistosta talon pohjoispuolitse kulkevan ajotien varrella kasvavassa korkeassa pensasaidassa olevalle avoimelle holville. Sieltä oli esteetön näköala kauas vuoristoon ulottuvaan leveään laaksoon.

Laakson keskellä liikkui leikkikalulta näyttävä juna meluttomasti. Hänen katsellessaan sitä näkyi pienestä veturista kohoavan valkoinen tuprahdus. Se nousi ylöspäin ja haihtui ilta-ilmaan, ennen kuin kimeä vihellys saapui hänen korviinsa. Juna eteni vihreiden puiden taakse ja katosi näkyvistä.

Hän tiesi, että juna oli pysähtynyt asemalle ja että siitä oli laskeutunut hento, tyttömäinen olento, hymyillen ovivahdille ja lausuen hilpeän sanan junailijalle, joka oli vuosikausia saattanut häntä edestakaisin hänen silloin tällöin käydessään noin puolentoista sadan kilometrin päässä olevassa kaupungissa. Nyt ottaa ohjaaja hänen matkalaukkunsa ja vie sen autoon, jossa hän sitten ajaa kotiin laakson poikki tuovaa, leveätä ja suoraa lehtokujaa myöten, rikkoen perinpohjaisesti koko joukon erinomaisen hyviä nopeuslakeja.

Kahden minutin kuluttua juna ilmestyi jälleen puiden takaa, jatkaen matkaansa laaksoa ylöspäin, ikäänkuin pieni, musta mato, jonka kyljissä välkkyi keltaisia täpliä. Hämärän pimetessä alkoi laaksosta tuikkia ranchorakennusten ja kylien valoja. Niitä kimelteli yksittäin ja pienissä ryhmissä ikäänkuin huolettoman käden siroittelemia jalokiviä. Ja sitten näyttäytyivät tähdet kirkkaan ylhäisinä lisäämään Kalifornian ihanan yön loistoa.

Tien käänteessä tulivat auton lyhdyt näkyviin. Guy meni itäiselle kuistille ja pilkisti ovesta arkihuoneeseen, johon perhe oli jo alkanut kokoontua.

»Eva tulee!» hän ilmoitti.

Tyttö oli ollut poissa edellisestä päivästä alkaen, mutta jos olisi päätetty sen mukaan, kuinka kiihkeästi kaikki riensivät häntä tervehtimään, olisi hän saattanut palata pitkältä ulkomaanmatkalta. Päinvastoin kuin kaupunkilaiset eivät nämä ihmiset olleet oppineet salaamaan sydämensä hellempiä tunteita teennäisen välinpitämättömyyden naamarin verhoon. Ehkäpä he juuri sen nojalla, ettei heidän ollut tarvinnut alituisesti oleksia kylki kylkeen ahdetussa muukalaistungoksessa, olivat voineet säilyttää herttaisen luonnollisuutensa, josta ihmiskunnan markkinapaikoilla asuvat ihmiset eivät saa koskaan nauttia. Sillä ihminen kätkee outojen kylmiltä katseilta ne sydämensä tunteet, jotka hän paljastaa ystäviensä joukossa, vaikka ne kenties ovatkin hänen olemuksensa ylevimmät piirteet.

Kuin lentäen nousi auto kummulle, kääntyi ylöspäin tietä myöten ja seisahtui talon nurkalle. Ovi lennähti auki, ja tyttö hyppäsi maahan ohjaajan istuimelta.

»Hyvää iltaa, kaikki!» hän huusi.

Suikattuaan ohimennen suuta veljelleen hän suorastaan syöksähti äitinsä kimppuun, syleillen, suudellen, nauraen, tanssien ja puhellen yhtä aikaa. Huomattuaan isänsä hän jätti äidin nauramaan tukka pörröllään ja kiiti isän luokse.

»Sinä perin ihastuttava isä-papsi!» hän riemuitsi, kun isä sulki hänet syliinsä. »Onko sinusta hauskaa, kun sait kiusanhenki-pahaisesi takaisin? Panenpa vetoa, ettei ole. Rakastatko minua? Et rakastakaan, kun saat tietää, kuinka paljon olen tuhlannut. Mutta oi, isä, siellä oli _niin_ suurenmoista! Siinäpä se, ja oi, äiti-kulta, kenet, kenet, _kenet_ luulet minun tavanneen siellä? Oi, sitä et ikinä arvaa — et sinä ilmoisna ikinä!»

»Kenet sitten tapasit?» tiedusti äiti.

»Niin, sisko-typykkä, _kenet_ kohtasit?» kysyi velikin puolestaan.

»Ja hän on viimeistellyn loistava», jatkoi tyttö, ikäänkuin häntä ei olisi lainkaan keskeytetty. »Ja minä tanssin hänen kanssaan — oi, niin _jumalallista_ tanssia! Kas, Guy Evans! Mutta kuinkas sinä voit? En ensinkään nähnyt sinua.»

Nuori mies nyökkäsi yrmeänä.

»Kiitos, hyvin. Kuinkas voit itse, Eva?» hän vastasi.

»Myöskin rouva Evans on täällä, rakas», muistutti äiti.

»Oi, täti Mae!» hän huudahti. »Olen _niin_ ihastunut. Mutta sinun olisi pitänyt _nähdä_ hänet, ja äiti, minä sain mitä _sukevimman_ ratsastushatun!» He siirtyivät puhuessaan arkihuoneen ovelle päin, jota Guy piti auki. »Guy, minulla on sinulle mitä uhkein joululahja!»

»Auttakaa!» kirkaisi hänen veljensä, vaipuen kuistin tuoliin. »Ettekö tiedä, että minulla on heikko sydän? Ostakaa joululahjanne aikaisin — ostakaa huhtikuussa! Oi, hyvä Jumala, ennätättekö sittenkään näin nopeasti?» hän kysyi toisilta. »Ennätättekö?»

»Minusta Eva oli kovin ystävällinen, kun muisti minua lainkaan», virkkoi Guy, lauhtuen silminnähtävästi.

»No, mikä se on?» tiedusti Custer. »Panenpa vaikka vetoa, että olet ostanut hänelle piipun.»

»Miten ihmeessä sen arvasit?» kummasteli Eva.

Custer nauroi niin, että huojui tuolissaan puolelta toiselle.

»Mitä sinä naurat, tomppeli?» kivahti tyttö. »Mistä arvasit, että minulla on piippu hänelle?»

»Siitä, ettei hän milloinkaan polta muuta kuin savukkeita.»

»Sinä olet kauhea!»

Custer veti hänet syliinsä ja suuteli häntä.

»Sinä rakas, pikku sisko!» hän sanoi. Sitten hän otti tytön pään käsiensä väliin ja pudisti sitä. »Kuuletko, kuinka ne kalisevat?»

»Mutta minä pidän piipusta», selitti Guy pontevasti. »Pulma on se, etten tähän asti ole saanut todella hyvää.»

»Kas siinä!» huudahti tyttö voitonriemuisesti. »Ja tiedäthän, että _Sherlock Holmes_ poltti aina piippua.»

Veli rypisti otsaansa.

»En oikein ymmärrä, mitä yhteyttä sillä on tämän tapauksen kanssa», hän tunnusti.

»No, jos se on selitettävä sinulle havainnollisesti, niin eikö Guy ole kirjailija?»

»Ei siinä määrin, että kukaan voisi sitä huomata — vielä», esteli Evans.

»Niin, mutta sinusta tulee!» intti tyttö ylpeästi.

»Nyt alkaa valo sarastaa», ilmoitti hänen veljensä. »Kuuluisa kirjailija _Sherlock Holmes_, joka kirjoitti Conan Doylen!»

Tytön kasvoille levisi tyrmistynyt ilme, antaen pian sijaa harmistuneelle hymylle.

»Sinä olet kerrassaan hirmuinen!» hän huudahti. »Minä lähden hieman siistimään asuani päivällistä varten. Älkää odottako minua!»

Tanssiaskelin hän sipsutti arkihuoneen lattian poikki patioon ja omaa huonettaan kohti.

»Aivosi pienet kalisee, kilisee, kolisee», huusi veli hänen jälkeensä. »Eikö hän ole verraton?» hän lisäsi toisille.

»Ei kukaan voi lähimainkaan vetää hänelle vertoja», vastasi eversti nauraen. »Hän on ainut laatuaan koko maailmassa.»

»Ja hän on meidän, Luojan kiitos!» virkkoi veli.

Eversti silmäili Evan kaupungista tuoman sanomalehden otsakkeita.

»Mitä uutisia?» tiedusti Custer.

»Samaa vanhaa lorua», vastasi hänen isänsä. »Murhia, avioeroja, lapsenryöstöjä ja väkijuomajuttuja, eivätkä asianomaiset ole edes kyllin omintakeisia tehdäkseen jutut mielenkiintoisiksi käyttämällä uusia menetelmiä. Mutta, kas vain! Tuopa ei olekaan niin hullua! ’Kahdensadan tuhannen dollarin arvosta varastettua wiskyä laskettu rannikolle’», luki hän. »Raittiuden valvojat ja rahaministeriön erikoisesti määräämät toimitsijat työskentelevät huomiotaherättävän teorian pohjalla, jonka nojalla toivotaan saatavan selville, missä eräästä New Yorkissa sijaitsevasta hallituksen varastosta vuosi sitten varastettua, kokonaisen omaisuuden arvoista wiskymäärää nyt säilytetään. Tähän asti on tiedetty vain sen verran, että wisky vietiin varastosta tavaravaunuissa kirkkaalla päivällä, ja se oli rohkeimpia varkauksia, mitä New Yorkissa on milloinkaan tehty. Lähteestä, jota ei ole suostuttu ilmaisemaan, ovat hallituksen etsivät nyt saaneet tietoja, jotka saavat heidät uskomaan, että väkijuomasaalis oli lastattu purjealukseen, joka on tehnyt pitkän kiertomatkan Kap Hornin ympäri ja on nyt jossakin eteläisen Kalifornian rannikolla. Vielä otaksutaan hallituksessa, että wiskyä parhaillaan lasketaan maihin veneillä ja kuljetetaan johonkin kätköpaikkaan vuoristoon. Wisky on yksitoista vuotta vanhaa ja pantiin pulloihin kolme vuotta sitten, vähää ennen kuin kieltolaista tuli harmillinen tosiasia. Jos tämän nestemäärän kaupustelijat joutuvat kiinni, käy heille huonosti, sillä tavara varastettiin suoraan hallituksen varastosta ja kaikki etsinnässä mukana olevat viranomaiset pitävät tärkeänä, että syylliset saavat varoittavan rangaistuksen.»

»Yksitoista vuotta vanhaa!» huokasi eversti. »Se saa veden herahtamaan kielelleni! Minun on täytynyt tulla toimeen kotitekoisella rypäleviinillä toista vuotta. Ajatelkaahan sitä — minun, Penningtonin! Esi-isäni varmaankin kiemurtelevat haudoissaan Virginiassa!»

»Päinvastoin he otaksuttavasti nauravat hihoihinsa. He kuolivat ennen heinäkuun 1 päivää 1919», pisti Custer väliin. »Yksitoista vuotta vanhaa — kahdeksan vuotta tynnyreissä», hän toisteli haaveillen, luoden pikaisen katseen Guy Evansiin päin, jonka mieltä äkkiä alkoi syvästi kiinnittää hänen tuolinsa vieressä olevalla pöydällä viruva kirja, vaikka hän oli lukenut sen kuusi kuukautta takaperin eikä ollut siitä pitänyt. »Ja kaupustelijoille käykin huonosti», jatkoi nuori Pennington. »No niin, sitä toivoisin. Heidät otaksuttavasti hirtetään, kurjat, kelvottomat lurjukset!»