Part 1

HOLLYWOODIN TYTTÖ

Kirj.

Edgar Rice Burroughs

Englanninkielestä ("The Girl from Hollywood") suomentanut

Alpo Kupiainen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924.

I.

Löyhän liuskasaven peittämää mäenrinnettä laskeutui varovasti kaksi ratsua. Edellä oleva kookas, kastanjanruskea ori tipsutteli kylki puolittain edellä alaspäin, pudistellen maltittomasti päätään ja pärskyttäen vaahtoa ratsastajansa flanellipaidalle. Oriin selässä olevan miehen jälessä ratsasti tyttö vaaleamman värisellä, kaunismuotoisella raudikolla, jonka laskeutumistapa ei tosin ollut niin uljasteleva, mutta sitä turvallisempi, sillä se liikkui verkkaisemmin ja pahimmissa kohdissa jännitti kaikki jalkansa eteenpäin ja liukui alas joskus melkein istuen maassa.

Mäen juurella oli kapea, tasainen kaistale. Sitten sulki lähes kahden ja puolen metrin levyinen, jyrkkä-äyräinen puro kaukaisille vuorille loivasti kohoavan cañonin eli jokirotkon toiselle puolelle vievän tien. Mies pysäytti hevosensa vierun alareunaan ja odotti, kunnes tyttö oli vahingoittumatta saavuttanut hänet; sitten hän pyöräytti ratsunsa ympäri ja antoi sen ravata puroa kohti. Kuuden metrin päässä siitä hän päästi suitset höllälle ja hoputti hevostaan. Hevonen lähti nelistämään, kimmahti ilmaan puron partaalla ja hyppäsi sen ylitse vaivattomasti ja keveästi kuin lentäen.

Tyttö tuli miehen perässä, mutta hänen ratsunsa lähestyi puroa hurjaa karkua — ei samanlaista malttavaa, tasaista laukkaa kuin ori — ja seisahtui ihan kaltaalle jännittämään voimiaan. Kuiva äyräs murtui sen etujalkojen painosta, ja se suistui päistikkaa veteen.

Mies kääntyi ja riensi takaisin. Tyttö istui satulassa ja katseli häntä happamen näköisenä.

»Sattuiko sinuun?» kysyi mies kasvoillaan huolestunut ilme.

»Ei ollenkaan», vastasi tyttö. »Senaattori on kyllä kömpelö hyppäämään, mutta kävi miten tahansa, aina se tulee maahan jaloilleen.»

»Ratsasta vähän matkaa alaspäin!» neuvoi toinen. »Siellä on kohta, josta pääset helposti ylös.»

Tyttö lähti osoitettuun suuntaan hevosen kompuroidessa puron pohjassa olevien irtonaisten kivien välitse.

»Äiti kehuu, että se on melkein kuin kissa», hän huomautti. »Kunpa se vain osaisi hypätä samoin kuin Apache!»

Mies silitti ratsunsa kiiltävää kaulaa.

»Sitä se ei opi ikänään», hän virkkoi. »Se pelkää. Apache ei arkaile koskaan; se on valmis menemään, minne hyvänsä sen ohjaan. Kahdesti se on juuttunut liejuun, mutta sittenkään se ei milloinkaan kaihda vetisiä kohtia; ja sen minä sanon, että se on todistus hevosen rohkeudesta.»

He olivat saapuneet paikkaan, jossa äyräs oli sortunut jokeen, ja tytön ratsu kapusi purosta.

»Ehkä se on ratsastajansa kaltainen», sanoi tyttö, silmäillen Apachea, »urhea, mutta ajattelematon.»

»Se teko oli pahempi kuin ajattelematon», tunnusti mies. »Se oli aasimainen. Minun ei olisi pitänyt viedä sinua hyppykohdasta tietäessäni, kuinka kehno Senaattori on hyppäämään.»

»Etkä sinä olisi sitä tehnytkään, Custer» — tyttö empi — »jollet —»

»Jollen olisi ryypännyt», lopetti mies hänen puolestaan. »Arvaan, mitä aiot sanoa, Grace, mutta luullakseni olet väärässä. En koskaan juo niin paljoa, että se näkyy minusta. Ei kukaan ole milloinkaan nähnyt minua sellaisena — ei niin paljoa, että sen voisi huomata.»

»Äitisi ja minä huomaamme sen aina», oikaisi Grace häntä lempeästi. »Tiedämme sen joka kerran, Custer. Se käy ilmi pikku seikoista, samanlaisista kuin tuo äskeinen. Eihän se kyllä ole mitään, ymmärrän sen, rakas. Mutta me, jotka rakastamme sinua, toivoisimme, ettet maistaisi niin usein.»

»Se on hullua», virkkoi Custer, »mutta en välittänyt siitä lainkaan, ennen kuin sen hankkiminen kävi vaaranalaiseksi. Niinpä niin, mitäpä hyötyä siitä on. Luovun siitä, jos tahdot. Se ei ole minuun pinttynyt.»

Hän oikaisi vaistomaisesti hartioitaan, antaen siten tietämättään tunnustuksen heikkoutensa voimakkuudelle.

Vierekkäin, niin että jalustimet kalahtelivat vastatusten, he ratsastivat hitaasti cañon-latua rancholle eli maatilalle päin. He ratsastivat sillä tavoin usein toverusten etuoikeutena olevan rauhaisan äänettömyyden vallitessa. Kumpikaan ei virkkanut mitään, ennen kuin he pysähtyivät El Camino Largon ja Sykomori-cañonia ylöspäin koukertelevan valtatien risteystä vartioivan rehevän sykomorin vilpoisaan katveeseen.

Oli alkukevään ensimmäinen päivä. Sadeaika oli ohitse. Kalifornian kukkulat hohtivat vihreinä, purppuraisina ja kullanvärisinä. Nuoret lehdet häilyivät miellyttävän raikkaina vasta äsken kuihtuneilta näyttäneissä oksissa. Sinertävä harakka räkätti sumakki-sikermässä tien toisella puolen.

Tyttö osoitti pilvetöntä taivasta, jossa leijaili useita isoja lintuja, kohoten ja laskeutuen siipiään liikauttamatta.

»Korppikotkat ovat palanneet», sanoi tyttö. »Olen aina iloinen nähdessäni ne jälleen täällä.»

»Niin», yhtyi mies. »Ne ovat mainioita puhtaanapitäjiä, eikä meidän tarvitse maksaa niille palkkaa.»

Tyttö hymyili hänelle.

»Pelkäänpä että minun ajatukseni olivat enemmän runollisia kuin käytännöllisiä», hän virkkoi. »Ajattelin vain, ettei taivas nyt niiden saavuttua näytä niin autiolta. Miksi muistuttaa siitä, mitä ne syövät?»

»Ymmärrän tarkoituksesi», vastasi mies. »Myöskin minä pidän niistä. Vaikka ne ovatkin huonossa huudossa, ovat ne todella ihmeellisiä lintuja ja tavallaan salaperäisiä. Oletko milloinkaan miettinyt sitä, ettei niitä koskaan näe hyvin nuorina eikä kuolleina? Missä ne kuolevat? Missä ne varttuvat täysikasvuisiksi? Mitähän ne ovat havainneet tuolla ylhäällä? Martin kertoi eilen nähneensä äskensyntyneen vasikan Linkkuveitsi-cañonin tuolla puolen. Linnut näyttävät kaartelevan juuri niillä kohdin.»

He ohjasivat hevosensa laajan, litteän paaden ympäri, jonka joku sykomorin alle leiriytynyt oli järjestänyt pöydäksi, ja lähtivät tietä myöten cañonin vastaista laitaa kohti. Heidän ehdittyään matkan puoliväliin seisautti mies ratsunsa ja jäi kuuntelemaan.

»Joku tulee», hän sanoi. »Odotetaan tässä ja katsotaan, kuka hän on. Tänään en ole lähettänyt ketään kukkuloille.»

»Minulla on sellainen aavistus, että tuolla ylhäällä on tekeillä enemmän kuin tiedät», huomautti tyttö, nyökäten heistä etelään päin jatkuvaa vuoristoa kohti.

»Kuinka niin?» kysyi mies.

»Olemme viime aikoina niin usein kuulleet ratsastajia kulkevan ranchon ohitse myöhään yöllä. Jolleivät he ole aikoneet pysähtyä teidän taloonne, on polkua ylöspäin ratsastaneiden täytynyt olla matkalla korkeille kukkuloille; mutta siitä olen varma, että ne, joiden olemme kuulleet tulevan alaspäin, eivät ole saapuneet Rancho del Ganadolta.»

»Niin», myönsi Custer; »ei myöhään yöllä — ei ainakaan usein.»

Lyhyttä laukkaa juoksevan hevosen kavioiden kapse lähestyi ripeästi, ja pian eläin ratsastajineen ilmestyi näkyviin tien mutkan takaa.

»Sehän on vain Allen», sanoi tyttö.

Tulija pysähdytti ratsunsa nähdessään miehen ja tytön. Hän oli ilmeisesti hämmästynyt, ja tytöstä tuntui, että hän oli hämillään.

»Olen vain jaloittelemassa Baldya», hän selitti. »Se ei ole ollut ulkosalla kolmeen tai neljään päivään, ja te käskitte minun jaloitella niitä, milloin minulla on aikaa.»

Custer Pennington nyökkäsi.

»Näittekö karjaa tuolla harjanteen takana?»

»En. Kuinka on Apachen laita nyt — iskeekö se kavioitaan yhtä pahasti kuin tavallisesti?»

Pennington pudisti päätään kieltävästi.

»Se mies kengitti sen eilen juuri mieleiseeni tapaan. Toivoisin teidän, Slick, silmäilevän sen kenkiä tarkoin pitääksemme huolta siitä, että kengitys käy aina siten.» Hän oli katsellut Slickin ratsua, joka huohotti kyljet vaahdossa. »Baldy ei ole varsin vankka, Slick; en tahtoisi panna sitä liian koville äkkiä. Harjoittakaa sitä vähitellen!»

Hän kääntyi ja ratsasti pois tyttö vierellään. Slick Allen silmäili heidän jälkeensä hetkisen ja hoputti sitten hevosensa verkkaisesti astelemaan ranchoa kohti. Hän oli laiha, jäntevä, keskikokoinen mies. Aikoinaan hän oli saattanut olla ratsuväessä. Hän istui satulassa käymäjalkaakin ratsastaessaan sellaisen miehen tavalla, joka nuoruudessaan oli hikoillut ja vuodattanut vertaan harjoituskersantin komennettavana.

»Pidätkö hänestä?» tiedusti tyttö Penningtonilta.

»Hän on hyvä ratsastaja, ja ratsastajat alkavat olla harvinaisia nykypäivinä», vastasi Custer; »mutta enpä taitaisi valita häntä leikkitoverikseni. Etkö sinä pidä hänestä?»

»Tuskinpa vain. Hänen silmänsä saavat ihoni kihisemään — ne muistuttavat kalan silmiä.»

»Totta puhuakseni, Grace, en minäkään pidä hänestä», myönsi Pennington. »Hän on noita harvinaisia lintuja — kelpo ratsastaja, joka ei rakasta hevosia. Luullakseni hän ei ole pitkäaikainen Rancho del Ganadolla; mutta meidän on annettava hänelle aimo läksytys — hän on ollut meillä vasta muutamia viikkoja.»

He suuntasivat matkansa jyrkän harjanteen laelle. Mies ratsasti edellä ja koetti aina etsiä turvallisimpia kohtia, sillä häntä hävetti äskeinen huolettomuutensa, kun hän mietti, kuinka vähällä tyttö oli ollut joutua vakavan tapaturman uhriksi hänen ajattelemattomuutensa tähden. He ratsastivat harjannetta pitkin, kunnes saivat näkyviinsä vähäisen notkelman, jossa oli laitumella pieni karjalauma. Sitten he poikkesivat harjulta, alkaen hitaasti laskeutua eläinten luokse.

Lähellä rinteen juurta he tapasivat valkopäisen härän seisomassa alati viheriöivän tammen suojaisessa varjossa. Se käänsi villaisen otsansa heihin päin ja tarkkaili heitä rauhallisesti hetkisen punareunaisilla silmillään. Sitten se kääntyi jälleen toisaalle ja jatkoi märehtimistään välittämättä heistä enää sen enempää.

»Tuo on kai Ganadon kuningas, eikö niin?» kysyi tyttö.

»Se on samannäköinen, eikö olekin? Mutta se ei ole se, vaan Kuninkaan uhkein poika, ja jollen erehdy, panee se vanhuksen tiukalle ensi syksynä, jos viimemainitun on mieli pysyä ylimmäisenä. Sitä ei ole vielä kertaakaan pantu näytteille. Se on isän mielihaave. Hän haluaa aina viedä parhaan palkinnon saajan ensiksi suuriin näyttelyihin ja hämmästyttää maailmaa. Hän on pitänyt tämän veitikan piilossa siitä alkaen, kun alkoi näkyä merkkejä, että siitä sukeutuu komea härkä. Vähintään sata karjankasvattajaa kävi viime vuonna katsomassa laumaamme, mutta yksikään heistä ei nähnyt sitä. Isä kehuu sitä uhkeimmaksi sonniksi, mitä milloinkaan on elänyt, ja sen ensimmäinen näyttely on kansainvälinen.»

»Siitä olen varma, että siitä tulee voittaja!» huudahti tyttö. »Katsohan sitä vain! Eikö se ole kaunis?»

»Sen lautaset ovat kuin biljardipöytä», huomautti Custer ylpeästi.

He ratsastivat alemmaksi lehmien sekaan. Niitä oli tusinan verran — kolmivuotisia. Piilosta pienen pensaan takaa erotti miehen valpas katse vähäisen, punaisen ja valkean kirjavan mytyn.

»Kas tuolla se on, Grace», huusi hän, ja he ratsastivat sinne päin.

Yksi lehmistä katsahti pelokkaasti ensin heihin, sitten pensaaseen ja lähti vasikkaa kohti, ammuen valittavasti.

»Emme me tee sille pahaa, piijuseni», vakuutti mies.

Heidän saapuessaan lähemmäksi nousi pensaan vierestä otus, jolla oli pitkät, hontelot sääret, paksut nivelet ja suuret, tummat silmät ja jonka tahraton, valkean ja punaisen kirjava karva välkkyi terveydestä ja elinvoimasta.

»Mikä soma olento!» riemuitsi tyttö. »Kuinka tahtoisinkaan sulkea sen syliini! Minä rakastan sitä, Custer!»

Tyttö oli liukunut satulasta ja heitettyään suitset maahan lähestyi vasikkaa.

»Varo lehmää!» huusi mies, laskeutuen ratsun selästä ja tullen tytön luokse pujotettuaan käsivartensa Apachen suitsiin. »Se ei ole ollut paljoa talolla ja saattaa olla hiukan villi.»

Vasikka seisoi hetkisen paikallaan, nosti sitten häntänsä suoraksi ja kirmasi sitten hurjasti suojaan emänsä taakse.

»Kuinka pidänkään siitä! Kuinka paljon siitä pidänkään!» hoki tyttö.

»Samoin sanot varsoista ja porsaista», muistutti mies.

»Minä pidän niistä kaikista!» huudahti tyttö, ravistaen päätään, silmät loistaen.

»Pidät niistä, koska ne ovat pieniä ja avuttomia kuin sylilapset», selitti mies. »Oi, Grace, kuinka paljon pitäisitkään lapsesta!»

Tyttö punehtui viehkeästi. Äkkiä tempasi Custer hänet syliinsä, painoi häntä rintaansa vasten ja oli tukehduttaa hänet pitkällä suudelmalla. Hengästynyt tyttö kiskoutui osittain irti, mutta mies piti häntä yhäti kiinni.

»Miksi et suostu, Grace?» hän rukoili. »Kumpikaan meistä ei koskaan löydä ketään toista. Isä, äiti ja Eva rakastavat sinua melkein yhtä paljon kuin minäkin, ja teikäläiset taas, äitisi ja Guy, tuntuvat aina pitäneen avioliittoamme itsestään selvänä asiana. Eihän syynä ole juominen, vai onko, rakas?»

»Ei; syynä ei ole se, Custer. Tietysti tulen vaimoksesi joskus, mutta en vielä. Katsos, enhän vielä ole elänyt, Custer! Ja minä tahdon elää. Tahdon tehdä jotakin muualla kuin siinä uneliaassa elämässä, jota olen aina viettänyt, ja siinä uneliaassa elämässä, jota saan viettää vaimona ja äitinä. Tahdon elää vähän, Custer, ja sitten olen valmis asettumaan paikalleni. Te kaikki väitätte minua kauniiksi, ja sisimmässäni, sieluni sisimmässä sopukassa, tunnen, että minulla on taipumuksia. Ja jos minulla on, on minun käytettävä Jumalan minulle suomia lahjoja.»

Hän puhui hyvin vakavasti, ja mies kuunteli kärsivällisesti ja kunnioittavasti, sillä hän käsitti, että Grace nyt ilmaisi hänelle salaisen halunsa, jonka oli täytynyt kauan piillä hänen rinnassaan.

»Mitä oikeastaan tahdot tehdä, rakas?» hän tiedusti hellästi.

»Minä — oi, se tuntuu niin oudolta, kun koetan pukea sen sanoiksi, mutta haaveillessani siitä, se on hyvin kaunis ja hyvin todenmukainen.»

»Näyttämökö?» kysäisi Custer.

»On niin sinun tapaistasi ymmärtää!» Grace hymyili hänelle palkkioksi. »Suostutko auttamaan minua? Tiedän äidin panevan vastaan.»

»Vaaditko minua auttamaan sinua viemään kaiken onnen elämästäni?» huomautti mies.

»Sehän olisi vain vähäksi aikaa — vain muutamiksi vuosiksi, ja sitten palaisin luoksesi — sitten kun olisin luonut urani.»

»Et tulisi takaisin koskaan, jollet pettyisi toiveissasi», intti Custer. »Jos menestyisit, et enää koskaan tyytyisi mihinkään muuhun elämään tai ilmakehään. Jos palaisit epäonnistuneena, niin sydämessäsi olisi pakostakin aina hitunen katkeruutta. Se ei milloinkaan enää olisi sama herttainen, valoisa sydän, joka lähtiessäsi oli niin hilpeä. Täällä saat näytellä todellista osaa todellisessa näytelmässä, joka ei ole teennäinen eikä ahtaalla, maalattujen kulissien ympäröimällä lavalla.» Hän heilautti kättään laajassa kaaressa. »Katso tätä ympäristöä, jonka Jumala on luonut meitä varten näytelläksemme siinä osamme — ne osat, jotka Hän on meille valinnut! Sinun äitisi on esiintynyt tällä näyttämöllä, samoin minun. Luuletko heidän toiveittensa romahtaneen? Ja he molemmat olivat kauniita tyttöjä — yhtä kauniita kuin sinä.»

»Voi, sinä et ymmärrä sittenkään, Custer!» valitti Grace. »Luulin sinun ymmärtäneen.»

»Ymmärrän, että minun on sinun itsesi tähden pantava parhaani saadakseni sinut uskomaan, että sinua odottaa täällä yhtä rikas elämä kuin näyttämöllä. Taistelen ensi sijassa sinun onnesi puolesta, Grace, ja sitten omani. Jos kärsin tappion, niin sitten teen kaikkeni auttaakseni sinua toteuttamaan pyrkimyksesi. Jollet voi jäädä tänne varmana siitä, että tulet onnellisemmaksi täällä, en halua sinun jäävän.»

»Suutele minua!» pyysi tyttö äkkiä. »Joka tapauksessa olen sitä vasta vain ajatellut. Älkäämme senvuoksi olko huolissamme, ennen kuin siihen on jotakin syytä!»

II.

Mies kallistui uudelleen suutelemaan tyttöä, ja hänen kätensä pujottui toisen kaulaan. Vasikka, jota moinen mielettömyys oli kenties käynyt sillä välin harmittamaan, lähti taaskin koettamaan uuden uutukaisia jalkojaan. Seurauksena oli, että se juoksi matalaan pensaaseen, sai kuperkeikan ja lennähti selälleen maahan. Emä, joka yhäti epäili tulokkaiden aikeita ja ehkä laski tämänkin tapaturman heidän pahanilkisen läsnäolonsa viaksi, ammui levottomasti, minkä jälkeen alati viheriöivän tammen läheisyydestä kajahti syvä ääni, joka suuresti muistutti kaukaista ukkosenjyrinää.

Mies vilkaisi ympärilleen.

»Meidän lienee lähdettävä», hän virkkoi. »Keisari julisti uhkavaatimuksen.»

»Tahi kenties pannabullan», sanoi Grace heidän reippaasti astellessaan hänen ratsunsa luokse.

»Kammottavaa!» lisäsi Custer auttaessaan tyttöä satulaan.

Sitten hän itse keikahti ratsaille.

Keisari tuli majesteettisenä heitä kohti kuono lähellä maata. Silloin tällöin se pysähtyi ja kuopi maata, tupruttaen multaa leveään selkäänsä.

»Eikö se näytäkin ilkeältä?» huusi Grace. »Katsohan vain sen silmiä!»

»Se on ovela peloittelija», vastasi mies. »Mieluummin kuitenkin näen sinut satulassa, sillä aina ei voi varmasti arvata, mitä ne tekevät. Mutta meidän täytyy vastaanottaa sen haaste; ei missään nimessä sovi lähteä sitä pakoon — se saattaisi totuttaa sen pahoille tavoille.»

Hän ratsasti lähestyvää eläintä kohti ja hoputti hevosensa lyhyeen laukkaan tullessaan likemmäksi sonnia, pieksäen samalla vitsalla saappaansa vartta.

»Hei, sinä, sukkela vintiö! Laputa jo!» hän kiljaisi.

Sonni seisoi paikallaan pää alhaalla, kumahduttaen uhkauksiaan, kunnes ratsumies oli melkein sen niskassa; sitten se pyörähti vikkelästi sivulle, ja hevonen meni ohitse.

»Näin on parempi», selitti Custer, kun tyttö saapui hänen luokseen.

»Et pelkää sitä vähääkään, vai mitä, Custer? Et pelkää mitään.»

»Ohoo, sitä en tohdi väittää», torjui mies. »Joku aika sitten opin käsittämään, että useimmat riidat ovat pääasiallisesti uhkailua. Kenties olen äskettäin kehittynyt hyväksi peloittelijaksi. Joka tapauksessa olen etevämpi teeskentelijä kuin Keisari. Jos se veitikka olisi sen tiennyt, olisi se voinut puskea minut repaleiksi.»

Heidän ratsastaessaan rinnettä ylös notkosta siirtyi miehen katse yhtenään paikasta toiseen, milloin tarkastaen laidunruohon laatua, milloin taas tutkien kaukaisempia kukkuloita. Äkkiä se osui ohueen, himmeään, ruskeaan juovaan, joka kiemurteli rotkon vastaisella laidalla lähtien tuuheasta pensasryhmästä, joka osittain piilotti pienen rotkon, ja laskeutuen niitylle sekä mennen sen poikki vastaisella puolella.

»Tuolla on uusi polku, Grace, jota ei ole ennen ollut. Mennään katsomaan sitä.»

He ratsastivat sinnepäin, kunnes saapuivat sille kohdalle notkon pohjaa, jossa polku sen halkaisi. Sieltä se alkoi nousta samalle rinteelle, jolle he olivat olleet kiipeämässä. Mies kumartui ratsunsa niskan ylitse silmäilemään tallattua nurmikkoa.

»Hevosia», hän virkkoi. »Niin arvelinkin, ja sitä on käytetty aika paljon tänä talvena. Vielä nytkin näkyy, missä eläimet ovat liukastuneet ja horjahtaneet syrjään ankaroiden sateiden jälkeen.»

»Mutta ettehän te pidä hevosia tällä laitumella, eikö niin?» tiedusti tyttö.

»Emme; emmekä ole pitäneet siellä mitään eläimiä viime kesästä lähtien. Ne hevoset, jotka ovat polkeneet tämän polun, ovat enimmäkseen olleet kengitettyjä. Mitä ihmeen asiaa on kellään tuonne ylös?» Hänen katseensa siirtyi sankkaan pensaikkoon, johon polku katosi notkon vastaisella reunalla. »Minun on huomenna käytävä katsomassa, mihin se vie — tänään on liian myöhäistä.»

»Voimmehan noudattaa sitä toiselle suunnalle, rancholle päin», ehdotti Grace.

Polku kiemurteli rinnettä ylöspäin ja meni harjanteen yli tiheässä pensaikossa, joka oli monin paikoin hakattu pois, että ratsumiehen olisi helpompi päästä sen lävitse.

»Huomaatko», kysyi Custer, kun he seisauttivat hevosensa selänteen harjalle, »että vaikka polku tällä kohdalla onkin selvästi näkyvissä ranchon rakennuksesta katsottuna, peittävät pensaat ehdottomasti ratsumiehenkin kaikilta talossa olevilta tarkkailijoilta? Sen täytyy viedä suoraan Linkkuveitsi-cañoniin. On kummallista, ettei kukaan meistä ole pannut sitä merkille, sillä tuskin kuluu viikkoakaan, ettei joku meistä ratsasta sitä tietä.»

Cañoniin laskeuduttuaan he käsittivät, miksi uuden polun päätä ei oltu havaittu. Se kulki syvänä ja selvänä veden uurtamassa kourussa kasvavan sankan pensaikon lävitse, kunnes pensaat alkoivat harventua, jakaantuen sitten yli kymmeneksi epäselväksi uraksi, jotka yhtyivät ja sekaantuivat rinteen vanhoihin, paljon käytettyihin karjapolkuihin.

»Joku on erittäin viekas», huomautti mies. »Mutta en käsitä mistä tässä on kysymys. Karjan varkaiden ja rosvojen aika on ohitse.»

»Kuvittelehan vain!» huudahti tyttö. »Todellinen salaperäinen arvoitus hiljaisilla, vanhoilla kukkuloillamme!»

Custer ratsasti äänettömänä ja miettivänä. Lauma puhdasrotuisia herefordilaisia, joiden arvolla olisi voitu lunastaa puolet Euroopassa vielä olevista kruunatuista päistä, käyskenteli laitumilla, jotka ulottuivat kauaksi kukkuloille. Ja jonnekin sinne vei tuo polku, mutta missä tarkoituksessa? Hyvä ei tarkoitus ollut, siitä hän oli varma, sillä muutoin ei polkua olisi niin ovelasti salattu.

Kun he saapuivat Camino Cortoksi nimittämänsä tien alkupäähän, vanhasta vuohitarhasta tuovalle portille, heilautti mies peukaloaan länteen päin pitkin tietä.

»Heidän on täytynyt tulla tuolta ja mennä sinne», hän virkkoi.

»Ehkä he ovat samoja, joiden äiti ja minä olemme kuulleet kulkevat öisin ohitsemme», sanoi tyttö. »Jos niin on, ovat he saapuneet suoraan teidän kartanonne halki, talon alapuolitse — ei tätä tietä.»

Custer avasi portin satulasta käsin, ja sitten he menivät _barrancon_ halki, pysähtyen hetkeksi katselemaan sikoja ja puhelemaan niiden kaitsijan kanssa. Senjälkeen he jatkoivat matkaansa rancholle, joka oli noin kolmen neljänneskilometrin päässä yhäti levenevässä cañonissa. Se sijaitsi matalan kukkulan laella, ja kalkittuine seinineen, kattokupuineen, vankkoine holvikäytävä-kaarineen se laskevan auringon valossa näytti maurilaiselta linnalta.

Kukkulan juurella he laskeutuivat satulasta ratsutallin edustalla, sitoivat hevosensa kiinni ja nousivat pitkiä, karkeatekoisia sementtiportaita taloon. Kun he olivat kiertäneet askelmien yläpäässä kasvavan villin sumakkipensaan, huomasi rakennuksen kolmelta puolelta saartamassa _patiossa_ istuva seurue heidät.

»Kas, tuollahan he ovatkin!» huudahti rouva Pennington. »Meitä niin kovin peloitti, että Grace ratsastaisi suoraan kotiin, Custer. Olimme juuri saaneet rouva Evansin taivutetuksi jäämään meille päivälliselle. Guy tulee myöskin.»

»Sinäkin täällä, äiti!» riemuitsi tyttö. »Kuinka suloista ja vilpoista täällä onkaan! Säästyisipä paljon vaivaa, jos muuttaisimme tänne kimpsuinemme kampsuinemme, äiti!»

»Toivottavasti ainakin yksi teistä sen tekeekin ja hyvin pian», lausui eversti Pennington, joka oli noussut pystyyn ja laski nyt hellästi käsivartensa tytön olalle.

»Siitä puhuin hänelle taaskin tänä iltapäivänä», ilmoitti Custer, »mutta sensijaan hän tahtoo —»

Tyttö kääntyi häneen päin, rypistäen hieman otsaansa ja pudistaen päätään.

»Sinun olisi parasta juosta sanomassa Allenille, ettemme tarvitse hevosia ennen kuin päivällisen jälkeen», hän pisti väliin.

Custer hymähti leppeästi ja astui ovelle.

»Käsken hänen viedä Senaattorin kotiin», hän virkkoi. »Voinhan ajaa sinut äitisi kotiin autolla, sitten kun lähdette.»

Laskeutuessaan portaita, jotka koukertelivat uuteen lehtiverhoonsa pukeutuvien sateenvarjo-puiden välitse, hän näki Allenin tarkastavan Apachen kenkiä. Hänen lähestyessään heitä vetäytyi hevonen poispäin miehestä, laskien äkkiä maahan kavionsa, joka osui Allenin nilkkaan. Kiroten astahti mies taaksepäin ja suuntasi kiukkuisen potkun eläimen vatsaan. Melkein samalla hetkellä tarttui luja koura hänen olkapäähänsä. Häntä kiskaistiin rajusti taaksepäin, niin että hän kieppui ympäri, kunnes kompastui ja kaatui kolmen, neljän metrin päähän. Kompuroidessaan kalpeana raivosta pystyyn hän näki edessään nuoren Penningtonin.

»Menkää toimistoon perimään palkkanne!» käski Pennington.

»Ensin opetan teille, te senkin —»

Äkkiä kolahti hänen leukaansa raskas nyrkki, katkaisten hänen lauseensa tuskallisesti, ennen kuin se ehti päättyä, ja pysähdyttäen hänen hurjan ryntäyksensä.

»Teidän sijassanne valitsisin huolellisemmin sanani, Allen», virkkoi Pennington rauhallisesti. »Se, että olette nauttinut väkeviä, ei riitä _moisen_ selitykseksi. Menkää toimistoon, kuten käskin!»

Hän oli tuntenut wiskyn hajua tempaistessaan miehen ohitseen.

»Aiotteko _te_ antaa minulle lähtöpassin juomisen tähden — juuri te?» kysyi Allen.