Part 20
Viimeksi kuluneet kuusi kuukautta olivat olleet epäilysten ja murheen aikaa Shannon Burkelle. Häntä painoi alati vakaumus, että hänen pitäisi poistua Ganadon ja Penningtonien läheisyydestä, mutta häntä pidätti siellä voima, jota hän ei pystynyt voittamaan.
Lähdettyään äitinsä kodista keskisestä lännestä hän ei ollut koskaan saanut nauttia sellaisesta rauhallisesta, tyytyväisestä ja onnellisesta olosta, jota hänen pieni, maantien ohessa sijaitseva puutarhansa hänelle tarjosi. Penningtonien ystävyydellä oli ollut hänelle suurempi merkitys kuin millään muulla seikalla koko hänen elämänsä aikana. Ja heidän läheisyytensä, vaikka hän näkikin heitä vain harvoin, oli varma turva hänen tahdonvoimiansa vielä silloin tällöin ahdistavan, vanhan vihollisen hyökkäyksiä vastaan.
Custerin lähdettyä hän oli tunnollisesti noudattanut sitä huomautusta, jota hän piti Custerin toivomuksena ja jonka tämä oli lausunut verratessaan häntä kotoaan poiskäskemäänsä serkku Williamin ystävättäreen. Hän oli, mikäli mahdollisia, karttanut Evan seuraa, ja vaikkakin hän sen syytä ajatellessaan tunsi nöyryytystä ja harmia siihen sisältyväin väärien luulojen johdosta, piti hän kuitenkin velvollisuutenaan rakastamaansa miestä kohtaan kunnioittaa hänen kaikkia toiveitaan, olipa ne sitten tuotu esiin vaikka kuinkakin epäsuorasti.
Joutuakseen Evan tielle mahdollisimman harvoin oli Shannon ottanut tavakseen ratsastella sellaisina aikoina, jolloin Penningtonit eivät olleet tottuneet ratsastamaan. Tavaksi käynyt yksinäisyys pinttyi hänen olemukseensa, ja hän rakasti kukkuloiden hiljaisuutta. Ne eivät milloinkaan painostaneet häntä — hän ei koskaan pelännyt niitä. Ne vetivät häntä puoleensa ja tyynnyttivät hänen mieltään äidin tavoin. Siellä hän unohti surunsa, ja toivo virisi uuteen eloon.
Erittäinkin silloin, kun vanha himo valtasi hänet, kaipasi hän kukkuloille, ja juuri sentähden hän lähti ensimmäisen kerran ratsastamaan yöllä — kirkkaassa kuutamossa, joka antoi tutuille maisemille oudon maailman salaperäisen kauniin tunnun. Vaikutelma oli ainutlaatuinen. Se paisui suorastaan seikkailuksi ja houkutteli häntä uusille samanlaisille retkille.
Myöskin Senaattori tunsi lumouksen tenhon. Se astua sipsutteli korvat hörössä ja kaula kaartuvana, tirkistäen hermostuneena jokaisen tuuhean pensaan pimentoon. Lehden värähtäessä se ponnahti äkkiä syrjään ja pysähtyi vapisten ja korskuen nähdessään kuutamon valaiseman kallionulkoneman, jonka ohitse se oli päivällä mennyt rauhallisesti satoja kertoja.
Kuutamoretket johtivat Shannonin ratsastamaan myöskin kuutamottomina öinä, joten hän oli usein satulassa koko laakson nukkuessa. Tällöin hän noudatti aina samaa polkua, joten sekä hän että Senaattori oppivat tuntemaan siitä jokaisen askeleen niin hyvin, että he osasivat liikkua sitä pitkin sysimustina, pilvisinä öinä ja sakeassa sumussa, jolloin vain lähimmät esineet olivat näkyvissä.
Kukkuloilla eivät masentavat ajatukset milloinkaan kalvaneet hänen mieltään. Niinä yksinäisyyden hetkinä olivat hänen seuranaan vain herttaiset ajatukset. Hän ajatteli elämäänsä puhjennutta rakkautta, sen kauneutta ja kaikkia sen vaikutuksia, jotka olivat omiaan tekemään elämän enemmän elämisen arvoiseksi, Penningtoneja ja heidän esimerkiksi kelpaavaa, punaveristä puhtauttaan — säädyllisyyttä ilman teennäistä ujostelua — pientä hedelmätarhaansa ja sen herättämiä säästäväisyystehtäviä, jotka antoivat puuhaa hänen aivoilleen ja käsilleen, hevostaan ja ratsastustaitoaan, jotka ehtymättömästi tarjosivat hänelle seuraa ja huvia ja joista Penningtonit olivat opettaneet hänet pitämään ja nauttimaan.
* * * * *
Custerin paluun jälkeisenä aamuna lähti Guy varhain Los Angelesiin, kun taas Custer — koska Shannon ei ollut yhtynyt heidän aamuiseen ratsastusseurueeseensa — satuloi aamiaisen jälkeen Apachen toistamiseen ja ratsasti hänen asunnolleen. Custer sekä kaipasi nähdä häntä että pelkäsi kohtausta, sillä Gracen käyttäytymisestä ja hylkivästä sävystä huolimatta sitoi hänen kunniantuntonsa häntä entiseen morsiameensa. Uskollisuus tyttöä kohtaan oli lujittunut monivuotisessa seurustelussa, jonka aikana ystävyys oli kehittynyt rakkaudeksi niin huomaamatta, että he kumpikin tunsivat rakastaneensa toisiaan koko ajan. Tällaiset nuorten sydämiin juurtuneet, ajan pyhittämät ja perityn, ritarillisen ylpeyden- ja kunniantunnon lujittamat siteet muuttuvat yhtä vaikeasti poistettaviksi luonteen piirteiksi kuin ovat ne muut ajatus- ja tekotottumukset, jotka erottavat yksilöt toisistaan.
Edellisenä päivänä tapahtuneen lyhyen keskustelun aikana Custer oli oivaltanut, ettei Grace ollut oma itsensä. Hän ei saattanut aavistaakaan tämän muutoksen syytä, koska hän ei ollut lainkaan tutustunut kiihoitusaineiden käytön oireisiin. Jos epäilys siitä, miten asiat todella olivat, olisikin johtunut hänen mieleensä, olisi hän karkoittanut sen tyttöön kohdistuneena halpana parjauksena, kuten hän oli torjunut vaistomaisen mielijohteen, että Grace kenties nautti väkijuomia. Hänen asemansa oli tuskallinen miehelle, joka piti kunniaa epäjumalanaan, koska hän tiesi yhäti rakastavansa Gracea, vaikka hän samalla tajusi pitävänsä Shannonista vieläkin enemmän.
Shannon näki hänen tulevan ja tuli ajotietä myöten häntä vastaan, kasvot säteilevinä hänen paluunsa herättämästä riemusta ja piirteissään rakkauden ilme, joka aina puhuu selvää kieltä kaikille muille, mutta ei rakastetulle olennolle.
»Oi, Custer!» huudahti tyttö. »Olen niin hyvilläni siitä, että olet jälleen kotona! Tämä aika on meistä kaikista tuntunut monen monilta vuosilta eikä kuukausilta.»
»On hauska olla kotona, Shannon. Minulla on ollut ikävä sinuakin. Olen ikävöinyt teitä kaikkia — ja kaikkea — kukkuloita, laaksoa, jokaista hevosta, lehmää ja porsaita, puhdasta ilmaa, kukkien ja salvioiden tuoksua — koko Ganadoa.»
»Pidätkö siitä enemmän kuin kaupungista?»
»En enää koskaan kaipaa kaupunkiin», vakuutti Custer. »Ovathan kaupungit tietystikin ihmeellisiä upeine rakennuksineen, puistoineen ja lehtokatuineen, hienoine palatseineen, nurmikkoineen ja puutarhoineen. Ihmisten sikäläiset saavutukset panevat miehen ihailemaan. Mutta kuinka surkean mitättömiä ne itse asiassa ovatkaan verrattuina meidän suurenmoiseen ympäristöömme!» Hän kääntyi ja osoitti vuoristoa. »Ajattelehan vain noita kukkuloita, Shannon, ja ääretöntä, käsittämätöntä voimaa, joka on pystyttänyt tuollaisia muistomerkkejä! Ajattele niitä lukemattomia ajanjaksoja, jotka ne ovat kestäneet, ja vertaa niitä sitten ihmisen vähäisiin ponnistuksiin! Vertaa toisiinsa kaupunkilaisen ja meidän näköpiiriämme! Hän voi nähdä kadun ylitse ja jonkun mahdollisesti upealta näyttävän, korkean rakennuksen räystäälle; mutta asetahan se mielessäsi jonkun kukkulamme viereen ja kuvittele, millaiseksi se kutistuu! Sijoita se korkean vuoriston johonkin rotkoon, ja sinulle käy vaikeaksi sen löytäminen. Etkä voi edes ajatella sitä samalla kertaa kuin neljän- tahi viidentuhannen metrin korkuista vuorta. Mutta kuitenkin kaupunkilainen tahtoo holhota meitä maalaisia, valittaen sitä, että meidän on pakko elää suppeissa oloissamme.»
»Sääli häntä», virkkoi Shannon nauraen. »Hänen mielensä on yhtä ahdas kuin hänen katunsa. Hänen ajatuksensa eivät saata kohota rakennusten kattojen kohdalla leijailevaa savupilveä korkeammalle. Olen niin iloinen siitä, että sinä, Custer, olet hylännyt ajatuksen siirtyä maaseudulta kaupunkiin.»
»En ole koskaan aikonut sitä toden teolla», vastasi mies. »Isän tähden en olisi voinut lähteä. Mutta nyt voin jäädä tänne omasta halustani yhtä hyvin kuin hänenkin vuokseen ja olen täällä tyytyväisempi. Kuten näet, oli äskeinen kokemukseni valepuvussa oleva siunaus.»
»Olen hyvilläni, jos siitä on koitunut jotakin hyvää. Mutta se oli huutava vääryys, ja toiset yhtä viattomat kuin sinä kärsivät siitä varmasti yhtä paljon — erittäinkin Eva.»
»Tiedän sen. Hänen olonsa on ollut hyvin yksinäistä minun lähdettyäni, kun Gracekin on poissa. Ja minulle kerrottiin, että sinä olet yhtenään kartellut heitä. Miksi? En jaksa ymmärtää sitä.»
Hän oli laskeutunut satulasta ja sitonut Apachen kiinni, ja he astelivat kuistia kohti. Tyttö seisahtui ja kääntyi katsomaan Custeria suoraan silmiin.
»Miten olisin voinut menetellä toisin?» hän kysyi.
»En käsitä sinua», vastasi Custer.
Selittäessään ei Shannon voinut katsoa häntä silmiin, vaan loi katseensa maahan, ja hänen onnellinen ilmeensä muuttui häpeileväksi ja surulliseksi.
»Etkö muista sitä tyttöä, serkku Williamin ystävätärtä?» hän kysyi.
»Oi, Shannon!» huudahti Custer, laskien kätensä kiihkeästi tytön käsivarrelle. »Ilmoitinhan sinulle, etten tahtonut sanoa sinulle sitä. En tahtonut sinun pysyvän poissa. Luotan sinuun ehdottomasti.»
»Etpä», vastusti Shannon. »Sydämessäsi ajattelit sitä ja olit kenties oikeassa.»
»En», väitti mies. »Ethän enää pysyttele poissa — lupaathan, ettet tee sitä! Olet pahoittanut kaikkien meikäläisten mieltä, ja he pitävät sinusta niin paljon!»
»Se surettaa minua, Custer. En haluaisi pahoittaa heidän mieltään. Rakastan heitä kaikkia. Mutta luulin noudattavan! toivomustasi. Oli niin paljon, mitä et ymmärtänyt — mitä et voi milloinkaan ymmärtää — ja olit kaukana etkä voinut tietää, mitä täällä tapahtui. Minusta ei senvuoksi olisi tuntunut vilpittömältä eikä rehelliseltä, jos olisin menetellyt toisin kuin luulin sinun toivovan.»
»Se on kaikki nyt mennyttä», virkkoi Custer. »Aletaan taaskin uudestaan ja unohdetaan kaikki, mitä on sattunut viimeisten kuuden ja puolen kuukauden kuluessa.»
Hänen kätensä oli Shannonin käsivarrella ja taaskin valtasi hänet miltei hillitön halu pusertaa tyttö rintaansa vasten. Hänet esti siitä kaksi seikkaa — hänen uskollisuutensa Gracea kohtaan ja luulo, että hänen rakkautensa olisi Shannonista vastenmielinen.
XXX.
Guy Evans kiiti leveällä, tasaisella maantiellä sellaista vauhtia, että se olisi hankkinut hänelle kymmenen päivää vankeutta Santa Anassa, jos hänen matkansa olisi suuntautunut sen kylän kautta. Custerin sanat olivat herättäneet hänen mielessään sen vaikutelman, että Grace oli sairas, sillä Pennington ei ollut ryhtynyt yksityiskohtaisesti selostamaan hänen ja tytön välistä keskustelua, vaan pitänyt parempana antaa hänen veljensä ottaa selon hänen tilastaan, jota Guy ei olisi voinut uskoa todeksi, vaikka olisikin kuullut sen niin luotetun ystävän kuin Custerin huulilta.
Ja niinpä hän, kun hän lähestyessään Circle-pengermän varrella olevaa huvilaa, näki vaunut katukäytävän vierellä, heti aavisti, mitä se merkitsi. Sillä vaikka kaupungissa epäilemättä oli sadoittain samanlaisia vaunuja, oli näissä vaunuissa jotakin, mistä saattoi arvata niiden omistajan ammatin. Rientäessään käytävää myöten etuovelle oli Guy varma siitä, että hän tapaisi Gracen sairaana ja lääkärin hänen luonaan, ikäänkuin joku olisi jo ilmoittanut sen hänelle.
Hän soitti, mutta mitään ei kuulunut, ja kun sisäovi oli auki, astui hän sisään. Arkihuoneen toisessa päässä oli ovi raollaan. Guyn lähestyessä sitä ilmestyi ovelle mies, ja hänen ohitseen näki tulija Gracen, joka virui vuoteessa hyvin kalpeana ja liikkumatta.
»Kuka te olette — tämän naisen puolisoko?» tiedusti mies lyhyesti.
»Olen hänen veljensä. Mikä häntä vaivaa? Onko hän hyvin sairas?»
»Oletteko tiennyt, missä tilassa hän on?»
»Kuulin eilenillalla, ettei hän ole terve, ja kiiruhdin tänne. Asun maalla. Kuka te olette? Mitä on tapahtunut? Eihän hän — hyvä Jumala — eihän hän ole —»
»Ei vielä. Ehkä voimme pelastaa hänet. Olen lääkäri. Minut kutsui tänne japanilainen, joka ilmoitti palvelevansa täällä. Hän on varmaankin poistunut kutsuttuaan minut, sillä en ole nähnyt häntä. Potilaan tila on vakava; on heti suoritettava leikkaus, joka on senluontoinen, että minun on saatava tietä hänen vakituisen lääkärinsä nimi pyytääkseni hänet saapuville. Missä on sairaan mies?»
»Mies! Sisareni ei ole —» Guy keskeytti äkkiä lauseensa ja kalpeni. »Hyvä Jumala, tohtori, ettehän tarkoita, että hän — että sisareni — oi, ei, ettehän?»
Hän tarttui rukoilevasti toisen käsivarteen. Lääkäri laski kätensä nuoren miehen olalle..
»Hän on kaatunut toissa iltana, ja nopea leikkaus on välttämätön. Hänen tilansa on sellainen, ettemme edes uskalla siirtää häntä sairaalaan. Minulla on välineet vaunuissani, mutta minulla pitäisi olla apua. Kuka lääkäri on häntä hoitanut?»
»En tiedä.»
»Hankin tänne jonkun. Annoin potilaalle rauhoittavaa lääkettä.»
Tohtori meni puhelimeen ja lausui numeron. Evans astui siihen huoneeseen, jossa hänen sisarensa lepäsi. Grace liikahteli levottomasti ja valitti, vaikka hän ilmeisesti oli vielä tajuton.
Muuttunut! Guyta ihmetytti, että hän lainkaan tunsi sisarensa ollessaan nyt häntä lähempänä. Gracen piirteet olivat kärsimysten vääristämät. Hänen kauneutensa oli mennyttä — sen kaikki jäljetkin olivat häipyneet. Hän näytti vanhalta, väsyneeltä ja riutuneelta, ja hänen kasvoissaan oli kauheita juovia, jotka saivat hänen veljensä sydämen pysähtymään ja puristivat kyyneleet hänen silmiinsä.
Guy kuuli tohtorin kutsuvan apulaista ja kehoittavan häntä tuomaan eetteriä tullessaan. Sitten hän kuuli lääkärin poistuvan pääovesta — epäilemättä noutamaan leikkausvälineitään. Veli polvistui tytön vuoteen viereen.
»Grace!» hän kuiskasi ja kiersi kätensä sisaren ympärille.
Tytön silmäluomet värähtivät ja hän avasi silmänsä.
»Guy!»
Grace tunsi hänet — tajunta oli palannut.
»Kuka tämän teki?» tiedusti Guy. »Mikä hänen nimensä on?»
Sairas pudisti päätään.
»Mitä se hyödyttää?» hän kysyi. »Tehty on tehty.»
»Sano se minulle!»
»Sinä surmaisit hänet — ja sinua rangaistaisiin. Se vain pahentaisi asiaa — sinulle — ja äidille. Anna salaisuuden kuolla kanssani!»
»Sinä et kuole. Sano minulle, kuka hän on! Rakastatko häntä?»
»Minä vihaan häntä?»
»Millä tavoin loukkaannuit?»
»Hän tyrkkäsi minut — pöytää vasten.»
Gracen ääni kävi heikommaksi. Pidättäen tuskan ja kiukun kyyneliä nousi nuori mies seisomaan hänen viereensä.
»Grace, minä käsken sinua ilmaisemaan sen!»
Hänen äänensä oli hiljainen, mutta siinä värähti voimaa ja arvokkuutta. Tyttö koetti puhua. Hänen huulensa liikkuivat, mutta ei kuulunut ääntä. Guy luuli hänen kuolevan, vieden salaisuutensa mukanaan hautaan.
Potilaan katse siirtyi johonkin vuoteen jalkopään ohitse, sitten takaisin veljen silmiin ja uudelleen äskeiseen suuntaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kiinnittää toisen huomiota johonkin siinä osassa huonetta olevaan esineeseen. Guy seurasi silmillään hänen katseensa suuntaa. Siellä oli pukeutumispöytä ja sillä hopeapuitteinen miehen valokuva. Guy astui pöydän ääreen ja otti kuvan käteensä.
»Tämäkö hän on?»
Hänen silmänsä vaativat vastausta. Tytön huulet liikkuivat äänettömästi ja hän nyökkäsi heikosti myöntymyksen merkiksi.
»Mikä hänen nimensä on?»
Grace oli liian heikko kyetäkseen vastaamaan. Hän ähkäisi, ja hänen hengityksensä kävi läähättäen. Veli heittäytyi polvilleen vuoteen viereen ja sulki hänet syliinsä. Hänen kyyneleensä valuivat sairaan poskille hänen suudellessaan niitä. Samassa tuli lääkäri ja veti hänet pois.
»Hän on kuollut!» valitti poika, kääntyen toisaalle ja peittäen kasvonsa käsillään.
»Ei», virkkoi tohtori lyhyen tarkastuksen jälkeen. »Hän ei ole kuollut. Menkää keittiöön ja pankaa vettä kiehumaan! Minä järjestän täällä kaikki valmiiksi. Toinen lääkäri on täällä muutamissa minuuteissa.»
Iloissaan siitä, että voi tehdä jotakin auttaakseen, Guy riensi pieneen keittiöön. Hän sai käsiinsä kattilan ja ison padan, laski niihin vettä ja pani ne tulelle.
Hetkistä myöhemmin astui tohtorikin sinne. Hän oli riisunut takkinsa ja liivinsä ja kiersi paidan hihojaan ylös. Laskettuaan leikkausvehkeensä tulella olevaan pataan hän meni vesijohdon ääreen pesemään käsiään. Hangatessaan niitä hän puheli. Hän oli tarmokkaan ja toimeliaan näköinen mies ja herätti Guyssa luottamusta ja toivoa.
»On mahdollista, että potilas toipuu», hän sanoi. »Olen nähnyt sairaan selviytyvän vaikeammistakin tapauksista, mutta hänellä on ollut vaikea aika. Hänen on täytynyt virua täällä jotakuinkin kokonainen vuorokausi ilman hoivaa. Minun tullessani hän oli täysissä pukimissa vuoteessaan — täysissä pukimissa paitsi niitä vaatekappaleita, jotka hän oli repinyt tuskissaan. Jos lääkäri olisi noudettu eilen tähän aikaan, olisi kaikki saattanut käydä hyvin. Saattaa se onnistua vieläkin. Panemme parastamme.»
Ovikello soi.
»Siellä on tohtori. Tehkää hyvin ja päästäkää hänet sisälle!»
Guy meni ovelle ja laski sisään toisen lääkärin, joka meni suoraa päätä keittiöön riisuttuaan yltään takkinsa ja liivinsä. Ensin saapunut lääkäri astui juuri Gracen sairashuoneeseen. Hän kääntyi puhuttelemaan ammattitoveriaan, tervehtien häntä; sitten hän katosi viereiseen huoneeseen. Toinen tohtori puuhaili vesijohdon ääressä, puhdistaen käsiään. Guy sytytti vielä yhden kaasullekin ja pani uuden astian vettä tulelle.
Hetkisen kuluttua palasi ensimmäinen lääkäri keittiöön.
»Leikkaaminen on tarpeetonta, tohtori», hän virkkoi. »Saavuimme liian myöhään.»
Hänen sävynsä ja käytöksensä olivat edelleenkin hyvin tarmokkaat ja toimeliaan mukaiset, muuta hänen silmissään oli myötätuntoisen säälin ilme, kun hän meni lattian poikki ja kietoi kätensä Guyn hartioiden ympäri.
»Tulkaa toiseen huoneeseen, poika! Tahdon puhua kanssanne.»
Guy asteli kuivin silmin ikäänkuin unissakävijä, seuraten häntä pieneen arkihuoneeseen.
»Teitä on kohdannut ankara isku», alkoi tohtori. »Se, mitä minulla on sanottavaa teille, saattaa tehdä sen vielä raskaammaksi. Mutta jos hän olisi ollut minun sisareni, olisin tahtonut tietää sen. Näin on hänelle paras. Mahdollisesti hän ei halunnut elää. Varmasti hän ei ponnistellut elääkseen — ei ainakaan siitä alkaen, kun minut kutsuttiin tänne.»
»Miksi hän olisi tahtonut kuolla?» kysyi Guy soinnuttomasti. »Me olisimme antaneet hänelle anteeksi. Siitä ei olisi saanut vihiäkään kukaan muu kuin minä.»
»Asiassa oli muutakin — hän oli huumausaineiden orja. Otaksuttavasti juuri siitä syystä hän ei halunnut elää. Minun oli annettava hänelle morfiinia niin paljon, että se olisi tappanut kolme tavallista ihmistä, saadakseni hänet rauhoittumaan.»
Ja niin sai Guy Evans tiedon hirveästä kohtalosta, joka oli riistänyt hänen sisarensa haaveet, kunnianhimon ja lopuksi hengen. Hän pani siitä koko vastuun sen miehen niskoille, jonka kuva oli ollut hopeisissa puitteissa tytön pukeutumispöydällä. Ollessaan polvillaan sisarvainajansa vieressä hän vannoi etsivänsä, kunnes saisi tietää, kuka se mies oli, ja löydettyään hänet kiristävänsä häneltä sen ainoan sovituksen, joka voisi tyydyttää veljen kunniantuntoa.
XXXI.
Gracen kuolemalla oli tietystikin luonnollinen masentava vaikutuksensa Ganadossa olevaan sukulais- ja ystäväpiirin. Mutta se seikka, että hän oli ollut poissa yli vuoden ja kirjoittanut harvoin ja että toiset olivat jo alkaneet tuntea menettäneensä hänet, tylsytti jonkun verran heidän tuskansa kärkeä ja lauhdutti sen ulkonaisia ilmauksia. Hänen surkea loppunsa ei kyennyt merkitsevästi järkyttämään heidän elämänsä juoksua, sillä hänen lähtönsä jättämä haava oli kauan sitten kasvanut umpeen samoin kuin puun kasvaessa katkenneen oksan jättämä lovi peittyy ja jälelle jää vain arpi muistuttamaan kärsitystä vahingosta.
Rouva Evans, Guy ja Custer kärsivät enemmän kuin muut — rouva Evans luonnollisten äidinvaistojensa vaikutuksesta ja Custer siitä syystä, että Gracen menetys tuntui särkeneen ja repineen hänestä irti osan hänen olemustaan, vaikka hän käsittikin, että hänen Gracea kohtaan tuntemansa rakkaus oli ollut toisenlaatuinen kuin hänessä Shannonia kohtaan syttynyt toivoton tunne. Pahimmin kärsi Guy, sillä hänen rintaansa kalvoi sinne kätketty tieto sisaren elämästä ja kuolemasta. Hän oli kertonut toisille Gracen kuolleen keuhkotulehdukseen, eikä kukaan ollut epäillyt hänen vakuutustaan eikä ottanut selkoa todellisesta asianlaidasta.
Hänen kirjoituspöytänsä lukitussa laatikossa oli hopeakehyksinen valokuva miehestä, jonka nimeä hän ei ollut saanut selville. Huvila oli vuokrattu Gracen nimessä. Japanilainen palvelija oli kadonnut, eikä Guyn ollut onnistunut päästä hänen jäljilleen. Vainajalla ei ollut naapuristossa ollut ainoatakaan ystävää, eikä kukaan osannut mainita Guylle mitään, mikä olisi opastanut häntä etsimään hakemaansa miestä.
Hän ei kuitenkaan luopunut yrittämästä. Hän kävi usein Hollywoodissa, vetelehtien yleisissä paikoissa ja atelierien ovilla, toivoen joskus näkevänsä etsittävänsä. Mutta kun kuukaudet vierivät tuloksettomasti, samalla kun rancho ja kirjalliset työt vaativat yhä enemmän hänen aikaansa, oli hänen vähitellen pakko jättää kostoaikeittensa punominen syrjään, vaikka hänen päätöksensä, että hän lopultakin ne toteuttaisi, ei silti horjunut.
Gracen kuoleman suoranainen vaikutus Custeriin oli se, että se elvytti taas enemmän kuin oli hänelle hyväksi hänen juomatottumustaan, josta hän oli vieraantunut viimeksi kuluneen vuoden aikana. Että se oli koskaan ollut tottumus, sitä olisi hän itse luonnollisestikin kaikkein vähimmän ollut valmis myöntämään. Hän oli sellaisia miehiä, jotka saattoivat ryypätä tahi olla ryyppäämättä. Maailma on täynnänsä heitä, ja niin ovat myöskin hautausmaat.
Custer vältti Shannonia, milloin suinkin voi sen tehdä näyttämättä epäkohteliaalta. Aivan aiheettomasti hän piti Shannonia kohtaan tuntemaansa rakkautta uskottomuuden ilmauksena Gracea kohtaan. Sitä, että viimemainittu oli lähettänyt hänet pois luotaan, hän ei ollut koskaan uskonut tytön sydämestä lähteneeksi, vakavaksi tunnustukseksi. Hän oli ymmärtänyt, ettei niin katkerasti puhunut nainen voinut olla hänen rakastamansa tyttö, jonka rakkauden vakuutuksia hän oli kuunnellut. Eikä se ollut myöskään ollut se tyttö, jonka surullisia, riutuneita kasvoja hän oli viimeisen kerran katsellut Evansien pimentyneessä arkihuoneessa, sillä silloin oli kuolema pehmentänyt huonon elämän kovettamat piirteet, paljastaen jälleen puhdistuneen ja murheellisen sielun, jonka synti oli verhonnut, mutta ei tuhonnut.
Shannon huomasi Custerissa tapahtuneen muutoksen. Sen hän päätteli johtuneen Custerin surusta ja lisääntyneestä juomisesta, jonka hän tunsi melkein heti, kuten rakkaus aavistaa pienimmätkin muutokset rakastetussa henkilössä, vaikka ne eivät herätäkään muiden huomiota. Hän ei käsittänyt, että Custer karttoi häntä tahallaan. Nyt hän oli Evan seurassa enemmän kuin milloinkaan ennen, sillä Guyn käytyä vakavasti käsiksi miehen puuhiin ei hänelle jäänyt enää vapaata aikaa niin paljoa uhrattavaksi leikkeihin.
Yhä vieläkin Shannon silloin tällöin ratsasteli öisin, sillä Custerin seurassa tehdyt päiväsaikaiset ratsastusretket olivat käyneet harvinaisemmiksi. Custerin ajasta kului nyt paljon työskentelyyn rancholla, kun hän valitsi ja hoiteli eläimiä seuraavan syksyisiä näyttelyjä varten — mikä puuhailu tarjosi hänelle todennäköiseltä tuntuvan syyn lakata ratsastamasta Shannonin kanssa. Edellisenä vuonna oli Penningtonien Custerin vankeuden tähden ollut pakko peruuttaa näytteille pantavista lehmistä lähettämänsä ilmoitukset, koska eversti ei ollut itse tahtonut lähteä kiertämään näyttelyissä eikä suostunut uskomaan karjaa kenenkään muun kuin poikansa huostaan. Nyt olivat morganilaiset, percheronit, herefordilaiset ja berkshireläiset, joiden tuli kannattaa Ganadon mainetta, innokkaan ja tuiki tarkan hoidon ja ruokkoamisen keskipisteenä, samalla kun lähestyi aika, jolloin olisi annettava viimeinen valmistus välkkyvälle karvalle ja kiilloitetuille sarville ja kavioille.
Touko-, kesä ja heinäkuu olivat tulleet ja menneet — oltiin jälleen elokuussa. Guyn hukkakäynnit Los Angelesissa olivat nyt harvinaisia. Ganadon elämä oli jälleen muuttunut yhtä herttaiseksi kuin se oli ollut ennen. Kesän kuumuus oli saattanut uimalammikon taaskin käytäntöön, ja viileät illat pelastivat tanssisalin jäämästä tyhjille. Juurikumpujen ja laakson nuoriso, jota lisäsivät kaupungista aina viikon lopussa saapuvat vieraat, täytti vanhan talon naurulla ja hilpeällä puhelulla. Shannon oli aina mukana näissä seuroissa, sillä hänen ei sallittu jäädä syrjään.
Eräässä tällaisessa tilaisuudessa elokuun alkupuolella Eva ilmoitti päivän, jona hänet ja Guy vihittäisiin.