Part 19

Gazan lähdettyä Crumb vietti yksinäistä elämää. Hänen kiintymyksensä tyttöön oli ollut niin lähellä rakkautta kuin hänen kaltaisensa olento suinkin saattoi tuntea. Hän oli käynyt riippuvaiseksi Gazasta ja odotti aina kotiin palatessaan tapaavansa hänet Vista del Pason huvilassa. Tytön poistuttua olivat hänen iltansa muuttuneet sietämättömiksi, ja viikkojen vieriessä hän alkoi kammota paikkaa, joka aina muistutti; häntä tappiostaan. Hän oli ehdottomasti uskonut, että tytön oli pakko palata kulutettuaan loppuun hänen antamansa pienen morfiinimäärän, ja vasta viikkojen venyttyä kuukausiksi hän oivalsi Gazan otaksuttavasti ikiajoiksi kadonneen hänen elämästään. Miten tyttö oli pystynyt sen tekemään, sitä hän ei käsittänyt, jollei hän ollut keksinyt keinoja hankkiakseen huumausaineita jostakin toisaalta.

Kun hän ei tiennyt, minne Gaza oli lähtenyt, ei hän osannut etsiä häntä mistään. Omassa mielessään hän kuitenkin oli varma, että tytön oli täytynyt palata Los Angelesiin. Arvostellen toisia itsensä mukaan hän ei voinut ajatellakaan siedettävää elämää muualla kuin suurkaupungissa, jossa oli saatavissa välikappaleita paheen tyydyttämiseksi.

Se, että Gaza de Lure oli menestyksellisesti katkonut kahleet, joihin Crumb oli hänet viekoitellut, ei johtunut miehen mieleenkään. Vihdoin hänelle kuitenkin selvisi, että tyttö hyvin todennäköisesti ei palaisi. Ja Vista del Pason huvilan tuttu ja muistorikas sisustus kävi hänestä niin tuskastuttavaksi, että hän vihdoin luopui siitä, pani kalustonsa varastoon ja vuokrasi huoneen eräästä sikäläisestä hotellista. Huumausaine-varastonsa hän piilotti huolellisesti matkalaukkuun ja otti sen mukaansa. Myrkkyjen myynti ei ollut enää ollut niin helppoa hänen rikostoverinsa lähdettyä.

Valmistettaessa ensimmäistä kuvaa, jossa Grace Evans työskenteli, oli Crumb yhä enemmän mieltynyt hänen kauneuteensa ja hienon viehättävään olemukseensa, joka tehosi häneen, ollen K.K.S.-atelierin tavallisten olojen ja henkilöjen vastakohta. Tyttö oli tyynen rauhaisa, joka tyynnytti hänen sairaita hermojaan, ja Gazan poistuttua hän yhä useammin etsi Grace Evansin seuraa. Hänen tavallisen menettelynsä mukaisesti olivat hänen huomionosoituksensa hyvin vähäisiä ja lisääntyivät tuskin huomattavasti, ja kun hän sitäpaitsi oli aina kohtelias kaikille, ei tyttö lainkaan aavistanut hänen lopullista tarkoitustaan.

Gracelle määrätty koe oli säikähdyttänyt ja harmittanut häntä vähän aikaa. Mutta kun se kerran oli tapahtunut eikä siitä ollut koitunut hänelle mitään ikävyyttä, alkoi se tuntua hänestä vähemmän vastenmieliseltä kuin aikaisemmin. Sen tarkoitusta hän ei ollut koskaan jaksanut käsittää. Mutta jos Crumb siten oli tahtonut päästä likeisempiin väleihin tytön kanssa, oli se hänelle onnistunut. Vaikka se olikin saavutettu pakottamalla, oli se silti saavutettu.

Näihin johtajan ja ylimääräisen näyttelijättären suhteiden lähentymistä edistäviin tekijöihin liittyi vielä yksi, joka tällaisissa tapauksissa aina on vaikuttavin — se, että tyttö pelkäsi loukata mahtavaa liittolaista ja halusi olla mielin kielin henkilölle, joka saattoi turvata hänen menestyksensä elävienkuvien alalla.

Puoliset Frankin hotellissa, päivälliset Shipissä, tanssiaiset kerhossa johtivat huomaamatta pitempiin, Sunset Inniin ja Green Milliin tehtyihin huvimatkoihin. Crumbin ovelasti punomalla ja varovasti toteuttamalla suunnitelmalla oli kaksinainen tarkoitus. Ensiksi hän kaipasi seuralaista Gaza de Luren sijalle. Toiseksi hän tarvitsi uutta kätyriä avuksi myymään melkoista huumausainevarastoa, jonka hän oli saanut petkutetuksi Allenilta ja tämän rikostovereilta lupaamalla jakaa kauppavoiton heidän kanssaan, mitä Crumb ei kuitenkaan aikonut tehdä, jos hän suinkin voisi sen välttää.

Hyvin samaan tapaan kuin hän oli viekoitellut Gaza de Luren, viekoitteli hän myöskin Grace Evansin käyttämään kokaiinia. Ja sen jälkeen kävi kaikki muu kevyesti. Hän vuokrasi Circle-pengermän varrelta toisen, vähemmän upean huvilan, majoitti Gracen sinne ja siirsi huumausainevarastonsa tytön huostaan, pitäen itse edelleen huoneensa hotellissa.

Gracen lankeeminen tapahtui helpommin kuin Gazan ja oli täydellisempi, sillä edellisellä ei ollut sitä rohkeutta eikä luonteenlujuutta, jonka avulla jälkimäinen oli kyennyt torjumaan viettelijänsä alentavammat lähentelyt. Olisi väärin ja kohtuutonta otaksua, ettei Grace lainkaan koettanut vastustaa hänen sopimatonta ahdisteluaan, sillä sekä perittyjen taipumustensa että kasvatuksensa johdosta hän rakasti kunniallisuutta ja kammosi likaisia paheita. Mutta huumausaineiden salakavala vaikutus heikensi vähitellen hänen tahtoaan ja teki hänet voimattomaksi vastustamaan lopullista hyökkäystä hänen siveellisiä arvelujaan vastaan.

Eräänä iltana lokakuun keskivaiheilla he olivat yhdessä päivällisellä Talvipuutarhassa. Crumb oli ostanut kadulta iltalehden ja silmäili sitä heidän odottaessaan sillä aikaa, kun pöytää katettiin. Äkkiä hän katsahti pöydän toisella puolen istuvaan tyttöön.

»Etkö ole kotoisin eräästä Ganado-nimisestä paikasta, joka sijaitsee jonkun joen varrella vähän matkan päässä vuoristoon vievästä rautatiestä?» hän kysyi.

Grace nyökkäsi myöntävästi.

»Mitä sitten?»

»Eräs sikäläinen miekkonen on tuomittu vankilaan väkijuomien myynnistä. Hänen nimensä on Pennington.»

Tyttö siristi silmiään ikäänkuin kivusta.

»Kyllä tiedän», hän virkkoi »Siitä on ollut selostuksia sanomalehdissä parin viime viikon aikana.»

»Tunsitko miehen?»

»Kyllä — hän oli käynyt minua tapaamassa pidätyksensä jälkeen ja soitti minulle kerran.»

»Kohtasitko hänet?»

»En — minua olisi hävettänyt nähdä ketään kunnollista ihmistä.»

»Kunnollista!» ärähti Crumb. »Onko tuomittu trokari sinusta kunnollinen?»

»En usko, että hän on syyllinen», vastasi tyttö. »Olen koko ikäni tuntenut hänet ja hänen perheensä. Olen varma siitä, että hän on viaton.»

Crumbin silmät välähtivät.

»Jumaliste!» hän kivahti, iskien nyrkkinsä pöytään.

»Mikä hätänä?» kummasteli Grace.

»Niinpä niin, eiköhän tuo satu sinuun?» huudahti Crumb.

»En ole koskaan asettanut sinua sen yhteyteen!»

»Mitä tarkoitat?»

»Tämä Pennington saattaa olla viaton, mutta minäpä tiedän, kuka on syypää.»

»Mistä sen tietäisit? En ymmärrä sinua. Miksi katsot minuun tuolla tavoin?»

»Siinä sitä ollaan!» intoili mies. »Ja sinä kun olet laverrellut minulle, kuinka kunniallisia omaisesi ovat ja kuinka he muka kuolisivat, jos tietäisivät sinun silloin tällöin nuuhkaisevan hieman kokaiinia! Niinpä niin, eikö tuo satu sinuun? Oletpa tosiaankin hieno saarnaajaksi!»

»En käsitä sinua ollenkaan», sanoi tyttö. »Mitä tämä asia liikuttaa minua? En ole herra Penningtonin sukulainen, mutta vaikka olisinkin, ei sillä olisi väliä, sillä varmasti hän ei ole tehnyt mitään sen tapaista. Pennington viinan kaupustelijana! Onpa sekin ajatus! Onhan heillä rahaa enemmän kuin tarvitsevat ja on aina ollut.»

»Vankilassa ei pitäisikään olla Penningtonin», selitti mies, »vaan veljesi.»

Grace katsoi häneen ällistyneenä ja purskahti sitten nauramaan.

»Olet varmaankin käyttänyt kokaiinia kovin paljon tänään, Wilson», hän huomautti.

»En ole. Mutta onpa omituista, ettei se ole ennen johtunut mieleeni. Kauan sitten mainitsi Allen minulle, että muuan Evans-mminen miekkonen myy väkevää hänen laskuunsa. Hän kertoi pestautuneensa Penningtonille tallimieheksi ollakseen lähellä kukkuloille sijoitettua leiriä, johon he olivat kätkeneet tavaransa. Hän kuvaili Evansia nuoreksi säätyläiseksi, joten siitä ei liene epäilystäkään. Sinullahan on veli, olen kuullut sinun puhuvan hänestä.»

»En usko sinua», virkkoi tyttö.

»Mitäpä väliä sillä on, uskotpa tahi et. Voin toimittaa veljesi kuritushuoneeseen, ja nyt on vain pantu Pennington lääninvankilaan. Häntä vastaan ei voitu todistaa mitään muuta kuin se, että hänen hallussaan oli varastettua tavaraa. Mutta veljesi on ollut mukana koko puuhassa. Wisky on ollut piilotettuna hänen heinälatoonsa, ja hän on luovuttanut sen eräälle miehelle, joka on käynyt siellä joka viikko muka heiniä noutamassa, ja veljesi on saanut rahat. Hänet pistettäisiin varmasti kiinni, jos vain vihjaisisin viranomaisille tiedoistani.»

Niin sai alkunsa valta, jolla Crumb pakotti tytön alistumaan tahtoonsa.

Viikkoa myöhemmin vuokrattiin huvila Circle-pengermän varrelta, ja Grace Evans ryhtyi myyskentelemään huumausaineita, mistä hommasta Shannon Burke oli luopunut muutamia kuukausia aikaisemmin. Mutta heillä oli kuitenkin eroa, Gaza de Lure oli saanut osansa liikevoitosta, kun taas Grace Evans sai vain elatuksensa ja myrkkyä sen verran, minkä hän tarvitsi itse käyttää.

Hänen elämänsä, ympäristönsä, kaikki olosuhteet tässä oudossa, kauheassa maailmassa, johon kunnianhimo oli hänet tuonut, olivat omiaan ripeästi lakastuttamaan hänen kauneutensa. Hän kuihtui niin nopeasti, että se kummastutti jopa Crumbiakin — kummastutti ja huoletti. Hän oli tahtonut saada tytön omakseen tämän kauneuden tähden, ja nyt hän menetti sen. Mutta sittenkin hänen täytyi pitää Grace luonaan, sillä hän oli arvokas apu laittomassa kaupassa.

Viikkojen ja kuukausien vieriessä lakkasi Gracen seura miellyttämästä häntä, ja hän kävi harvoin huvilassa muutoin kuin vaatimassa tilitystä ja nostamassa myynnistä kertyneet rahat. Tytön rukouksilla ja moitteilla ei ollut muuta vaikutusta kuin se, että ne raivostuttivat häntä. Kun Grace eräänä päivänä takertui Crumbiin kiinni ja rukoili, ettei mies hylkäisi häntä, tyrkkäsi hän tytön karkeasti luotaan. Grace kaatui ja loukkaantui pöydän särmää vasten.

Tämä tapahtui huhtikuussa. Seuraavana päivänä vapautettiin Custer Pennington, jonka vankeusaika oli päättynyt.

XXVIII.

Pitkinä yksinäisyyshetkinään oli Custer usein miettinyt suunnitelmia vapautumispäivänsä varalle. Häntä oli ihmetyttänyt ja loukannut, ettei Grace ollut käynyt häntä katsomassa eikä hiiskunut hänelle mitään sen jälkeen, kun hänet oli pidätetty ja tuomittu. Usein hän ajatteli sitä kertaa, jolloin hän itse oli soittanut Gracelle, ja hänessä varmistui usko, että tyttö oli ollut kotona, mutta kieltäytynyt vastaamasta hänelle. Siitä huolimatta hän päätti pistäytyä Gracen luona, ennenkuin palaisi Ganadoon.

Hän oli nimenomaan pyytänyt, ettei kukaan hänen omaisistaan tulisi Los Angelesiin hänen vapautumispäivänään, vaan että sinne lähetettäisiin edellisenä päivänä auto ja jätettäisiin se erääseen autovajaan hänen käytettäväkseen. Vankilasta lähdettyään hän vitkastelematta nouti koneen ja ajoi Hollywoodiin siihen taloon, jossa Grace oli asunut.

Nainen, joka avasi oven hänen soitettuaan ilmoitti, ettei Grace enää asunut siellä. Aluksi hän ei suostunut ilmaisemaan hänelle tytön uutta olinpaikkaa; mutta Penningtonin vähän aikaa taivuteltua häntä hän mainitsi numeron Circle-pengermän varrella, ja sinne suuntasi Custer autonsa.

Jätettyään auton huvilan edustalle hän lähestyi rakennusta. Lasioven läpi hän näki talon sisälle, sillä oli lämmin huhtikuun päivä ja sisäovi oli jätetty auki. Astuessaan kynnykselle vieviä muutamia portaita hän näki naisen menevän arkihuoneen poikki, johon ovi avautui. Nainen liikkui hätäisesti ja katosi vastaisessa seinässä olevasta ovesta, sulkien sen jälkeensä. Vaikka Custer näkikin hänet vilahdukselta ja sisähuoneen himmeässä valaistuksessa, tunsi hän hänet Graceksi; niin tutut olivat hänen vartalonsa kaikki viivat ja hänen liikkeensä.

Custerin soitettua kului useita minuutteja, ennenkuin ovelle ilmestyi japanilainen. Hän oli sama japanilainen »koulupoika», joka oli palvellut Vista del Pason huvilassa. Raotettuaan ulko-ovea muutamia sentimetrejä hän silmäili kysyvästi vierasta.

»Haluan tavata neiti Evansia», sanoi Custer.

Hän otti käyntikortti-kotelon taskustaan ja ojensi palvelijalle kortin. Tämä vilkaisi tylsästi korttiin ja sitten vieraaseen, pudisti vihdoin päätään typerän näköisenä ja sulki oven.

»Hän ei ole täällä», hän virkkoi. »Ketään ei ole kotona.»

Pennington muisti taaskin puhelinyrityksensä. Hän oli varma äsken nähneensä Gracen huvilassa. Hän oli tullut puhelemaan tytön kanssa ja aikoi tehdä sen.

Hän tarttui ovenripaan ja kiskaisi oven auki. Japanilainen ei ilmeisestikään ollut hienotuntoinen ja koetti estää häntä astumasta sisälle. Ensin hän tarrautui oveen sulkeakseen oven ja oli sitten kyllin tyhmä ryhtyäkseen työntämään Penningtonia kynnykseltä. Seuraus oli japanilaiselle tuhoisa.

Mentyään arkihuoneen poikki Custer koputti ovelle, josta hän oli nähnyt Gracen katoavan, ja lausui tytön nimen. Kun vastausta ei kuulunut, tempasi hän oven auki. Hänen edessään oli tyttö, jonka kanssa hän oli kihloissa.

Grace seisoi huoneen toisessa päässä selkä seinää vasten. Hänen sekava tukkansa riippui kasvojen ympärillä, jotka olivat sairaloisen kalpeat. Hän katseli Custeria hurjasti tuijottavin silmin. Suupielet olivat riipuksissa, ja hänen huulensa vavahtelivat pelosta ja suuttumuksesta.

»Grace!» huudahti Custer.

Tyttö seisoi vielä hetkisen, silmäillen häntä jäykästi, ennenkuin puhkesi puhumaan.

»Mitä tarkoitat», hän vihdoin kysyi, »tunkeutuessasi makuuhuoneeseeni? Mene tiehesi! En tahdo nähdä sinua. En salli sinun olla täällä!»

Pennington astui lattian poikki ja laski kätensä Gracen olalle.

»Hyvä Jumala, Grace, mikä sinua vaivaa?» hän ihmetteli. »Mitä sinulle on tapahtunut?»

»Ei minulle ole tapahtunut mitään», mutisi tyttö äreästi. »Ei minua vaivaa mikään. Otaksuttavasti haluat minun palaavan poroporvarilliseen ympäristööni. En tahdo enää tietää mitään maaseudusta — enkä myöskään maalaismateista!» hän lisäsi.

»Tarkoitatko, ettet tahdo minua lähellesi, Grace, ettet rakasta minua?» kysyi Custer.

»Rakasta sinua?» Tyttö purskahti epämiellyttävään nauruun. »Sinä tomppeli-pahanen! En tahdo koskaan sinua enää nähdä.»

Custer seisoi vielä hetkisen, silmäillen tyttöä. Sitten hän kääntyi hitaasti ja poistui huvilasta autoonsa. Hänen poistuttuaan heittäytyi tyttö kasvoilleen vuoteeseensa ja alkoi nyyhkyttää hillittömästi. Vähäksi aikaa hän oli voittoisasti kiskoutunut irti saastaisen paheensa kynsistä. Sinä lyhyenä hetkenä hän oli näytellyt pelastaakseen rakastamansa miehen vastaisista, vielä suuremmista kärsimyksistä, vielä alentavammasta nöyryytyksestä — mutta mitä se hänelle maksoi, sitä ei kukaan saisi milloinkaan tietää.

Custer tapasi omaisensa odottamassa itäisellä kuistilla, kun hän pysäytti autonsa ranchorakennuksen edustalle. Vasta saatu vapaus ja pitkä ajomatka pitkin kaunista maantietä huhtikuun auringon paistaessa vihreiden kumpujen kohotessa hänen vasemmalla ja viehättävän laakson levitessä hänen oikealla puolellaan oli jossakin määrin lieventänyt masennusta, jonka hänen tyrmistyttävä keskustelunsa Gracen kanssa oli aiheuttanut. Ja laskeutuessaan autosta näytti hän jälleen olevan oma itsensä.

Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen Eva. Tyttö suorastaan heittäytyi veljensä syliin, nauraen ja huutaen hysteerisen onnellisena. Äiti hymyili kyynelissään, kun taas eversti niisti rajusti nenäänsä, huomauttaen, että oli »hemmetinmoinen vuodenaika, kun oli niin kirotun kylmä!»

Custer laski hiukan pilaa vankeudestaan, mutta oivalsi pian, että sen pelkkä mainitseminenkin lamautti suuresti Evaa, eikä senvuoksi enää kosketellut sitä aihetta hänen kuultensa. Hän rajoittui pommittamaan toisia sadoilla kysymyksillä, tiedustellen ranchon tapahtumia hänen pitkän poissaolonsa aikana, karjan tilaa ja senvuotisia satotoiveita.

Ajatellessaan, miten hänen ansaitsematon tuomionsa oli vaikuttanut hänen sisarensa herkkään mieleen, tunsi hän saavansa kaksinkertaisen palkkion pitkistä vankeuskuukausista, jotka hän oli kärsinyt pelastaakseen tytön vielä ankarammasta iskusta, joka häntä olisi kohdannut, jos hänen kihlattunsa olisi oikeudenmukaisesti tuomittu paljoa vakavammasta rikoksesta. Nyt hän tajusi, ettei Evan pitäisi milloinkaan saada tietää oikeata asianlaitaa. Hänen vankeutensa herättämä harmi unohtuisi pian Ganadon elämän jokapäiväisessä työssä ja hauskuuksissa, eikä Evan ylpeyden saama kolahdus pian enää häntä vaivaisi.

Custeria kummastutti, etteivät Guy ja rouva Evans olleet mukana lausumassa häntä tervetulleeksi takaisin. Kun hän mainitsi siitä, kertoi Eva rouva Evansin arvelleen, että Penningtonit haluaisivat pitää Custerin kokonaan omissa hoteissaan vähän aikaa. Heidän naapurinsa tulisivat muka päivälliselle. Ja vasta päivällisellä Custer tiedusti Shannonia.

»Olemme nähneet häntä hyvin harvoin sinun lähtösi jälkeen», selitti äiti. »Pian sen jälkeen hän palautti Baldyn ja osti Senaattorin rouva Evansilta.»

»En tiedä, mikä sitä lasta oikein vaivaa», virkkoi eversti. »Hän on aina yhtä herttainen joka kerta kun tapaamme hänet ja kyselee aina sinun kuulumisiasi ja vakuuttaa uskovansa viattomuuteesi. Hän ratsastelee paljon iltaisin, mutta harvoin, jos koskaan, päiväsaikaan. Minusta ei naisen ole turvallista ratsastella öisin yksin kukkuloilla ja olenkin sanonut sen hänelle. Mutta hän väittää, ettei hän pelkää ja että kukkulat miellyttävät häntä yhtä paljon yöllä kuin päivälläkin.»

»Eva on suuresti ikävöinyt hänen seuraansa», huomautti rouva Pennington. »Minua peloitti, että olemme ehkä jollakin tavoin loukanneet häntä, mutta kukaan meistä ei jaksa käsittää, miten se olisi voinut tapahtua.»

»Minä luulin hänen häpeävän meitä», sanoi Eva.

»Hölynpölyä!» kivahti eversti.

»Tietystikin se on joutavaa lorua», vahvisti Custer. »Hän tietää yhtä hyvin kuin kaikki tekin, että olen syytön.»

Mielessään hän ajatteli, kuinka paljoa varmemmin Shannon tunsi hänen viattomuutensa kuin kukaan heistä.

Päivällisen aikana Eva sai takaisin entisen hilpeytensä. Useammin kuin kerran kihosivat kyyneleet rouva Penningtonin silmiin, kun hän jälleen näki koko heidän pienen perheensä koossa ja tunsi, että murhepilvi, joka viimeisten kuuden kuukauden aikana oli niin synkkänä leijaillut heidän kohdallaan, oli viimeinkin haihtunut ja päivä oli taaskin päässyt paistamaan heidän tyttärensä sydämeen, joka ei ollut päässyt ennalleen pojan poistuttua.

»Oi, Cus!» huudahti Eva. »Pian tapahtuu mitä erinomaisin asia, ja olen niin hyvilläni, että sinäkin olet täällä. Siitä tulee kerrassaan mainiota! Heitä saapuu kokonainen rykmentti, ja he leiriytyvät Linkkuveitsi-cañonin suulle. Tuskin maltan odottaa heidän tuloaan — maltatko sinä?»

»Ehkä jaksan sen tehdä», vastasi veli, »ainakin siihen saakka, kunnes ilmaiset, mistä oikein puhut.»

»Elävistäkuvista!» riemuitsi Eva. »Eikö se ole suorastaan loistavan mainiota? Ja he viipyvät täällä kenties kokonaisen kuukauden!»

»Mitä ihmettä tuo lapsi pakisee?» kysyi Custer, vedoten äitiinsä.

»Isäsi —» alkoi rouva Pennington selittää.

»Oi, älä kerro!» keskeytti Eva. »Tahdon ilmoittaa sen itse.

»Sinähän olet selittänyt sitä jo useita minuutteja», huomautti Custer, »mutta et ole vielä sanonut mitään.»..

»No niin, aloitan siis alusta. Heillä tulee olemaan intiaaneja ja cowboyta ja —»

»Tuo kuulostaa pikemminkin lopulta», virkkoi Custer.

»Älä sekoita minua! He aikovat ottaa kuvan Ganadosta.»

Custer kääntyi isäänsä päin kummastuneen näköisenä.

»Et sinä saa moittia isää», sanoi Eva. »Se oli kaikki minun syytäni — tahi oikeammin, hyvä onnemme on kokonaan minun ansiotani. Isä näet ei aluksi oikein suostunut sallimaan heidän tulla tänne, mutta hänen puheilleen saapui perin hieno mies — hauska, lyhyt, lihava pikku mies, joka hykersi käsiään ja sanoi: ’No niin, eversti?’ Isä ilmoitti, ettei hän ollut milloinkaan päästänyt elävienkuvien seurueita tilallemme. Mutta minä satuin olemaan saapuvilla, ja vain se pelasti meidät, sillä minä kärtin kärttämistäni, kunnes isä salli heidän tulla, jolleivät he ota eläviä kuvia talon ympäristöstä. He eivät halunneet sitä, sillä heillä on läntinen aihe ja ranchon takana oleva maisema on heille muka perin sopiva. He saapuvat muutamien päivien kuluttua, ja silloin täällä on oivallista ja minäkin pääsen ehkä mukaan kuviin!»

»Jos luulisin niin», virkkoi Custer, »panisin astian nitroglyseriiniä heidän laitteittensa alle heti, kun he tulevat alueellemme!» Hän ajatteli, mitä elävät kuvat olivat tehneet Grace Evansille. »Minua ihmetyttää, että sinä suostuit siihen, isä», lisäsi hän, kääntyen everstin puoleen.

»Se kummastuttaa minua itseänikin», myönsi vanhempi Pennington. »Mutta mitä minun oli tehtävä, kun toisella puolellani oli herttainen, pieni näyttämöohjaaja, hykerrellen käsiään ja voidellen minua, ja toisella puolellani tämä pikku ilkimys, kiristäen minut henkihieveriin? Minun oli yksinkertaisesti myönnyttävä. En usko, että siitä koituu mitään haittaa. He lupasivat käsitellä kaikkea omaisuuttamme hyvin varovasti, ja milloin hyvänsä käytetään meidän eläimiämme, on niitä käsittelemässä omia miehiämme.»

»He kai maksavat sinulle siitä sievoisesti», huomautti Custer.

Eversti hymyili.

»No niin, siitä ei nimenomaan ollut puhetta», hän vastasi. »Mutta muistaakseni johtaja mainitsi, että he lahjoittavat meille hienon sarjan kuvia ranchosta.»

»Suurenmoisen anteliasta!» huudahti Custer. »He leiriytyvät tilallemme, käyttävät vettämme, polttavat puitamme, tallaavat laitumiamme ja antavat meille vastalahjaksi sarjan valokuvia. Heidän auliutensa on tosiaan ihmeellinen!»

»Niin, mutta totta puhuakseni», sanoi eversti, »en olisi uskaltanut ottaa maksua puheeksi sen jälkeen kun näin, kuinka kiihkeästi Eva toivoi heitä tänne, sillä minua peloitti, etteivät he ehkä sitten tulisikaan, mikä pilaisi tämän nuoren naisen elämän!»

»Minkä yhtiön väkeä he ovat?» tiedusti poika.

»Eräs K.K.S:n seurue, jonka johtajana on muuan Crumb-niminen mies.»

»Wilson Crumb, mainio näyttelijä ja ohjaaja», lisäsi Eva. »Kuinka loistavan oivallista! Tanssin hänen kanssaan Los Angelesissa vuosi sitten.»

»Hän on siis sama miekkonen, vai niin!» virkkoi Custer. »Muistelen hämärästi, että olit hullaantunut häneen noin viisitoista minuuttia kotiin saavuttuasi, mutta sen jälkeen en ole kuullut sinun hiiskuvan hänestä mitään.»

»No niin, totta puhuakseni olin kokonaan unohtanut hänet», tunnusti Eva, »kunnes taas tuo perin mainio, puhelias johtaja mainitsi hänestä.»

»Niin, hän oli tosiaankin puhelias», sanoi eversti. »Melkeinpä toivon hänen palaavan. En ole nauttinut kenenkään seurasta niin paljoa Weberin ja Fieldsin aikojen jälkeen.»

Kello oli yli kahdeksan, kun Evansit saapuivat. Rouva Evans oli vilpittömästi liikutettu nähdessään Custerin jälleen, sillä hän piti nuoresta Penningtonista, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa. Custer huomasi Guyn suuresti muuttuneen. Pojasta oli äkkiä tullut mies, hiljainen ja vähäpuheinen, ja hänen kasvoillaan oli surumielinen ilme. Hän oli saanut ankaran läksyn, sen Custer tiesi, ja hänen siitä suorittamansa hinta oli jättänyt lähtemättömän jäljen hänen herkkään luonteeseensa.

Guyn riemua Custerin paluun johdosta himmensi jonkun verran se seikka, että hänen täytyi aina tuntea häpeätä katsellessaan silmiin sitä miestä, joka oli ottanut niskoilleen hänen syyllisyytensä ja kärsinyt hänelle tulevan rangaistuksen. Penningtonin uhrin varsinainen tarkoitus ei voinut haihduttaa nuoren Evansin ajatuksista sitä tosiseikkaa, että osa, jota hänen oli ollut pakko näytellä, oli ollut pelkurimainen, petollinen ja surkean nahjusmainen.

Ensimmäisten tervehdysten jälkeen rouva Evans tiedusti, oliko Custer käynyt tapaamassa Gracea, ennen kuin hän lähti Los Angelesista.

»Kyllä näin hänet», vastasi Custer, »mutta hän ei voi lainkaan hyvin. Mielestäni pitäisi Guyn heti pistäytyä siellä koettamassa taivuttaa häntä palaamaan kotiin. Aioin puhua Guylle siitä tänä iltana.»

»Ei hän kai ole vakavasti sairas?» hätäili rouva Evans

»Sitä en osaa sanoa», virkkoi Custer. »Luultavasti hän ei ole vakavasti sairas ruumiillisesti, mutta hän ei ole terve. Sen saatoin nähdä. Hän on muuttunut paljon. Minusta sinun, Guy», hän lisäsi, kääntyen Gracen veljen puoleen, »pitäisi vitkastelematta mennä Los Angelesiin noutamaan hänet. Hän on ollut poissa lähes vuoden. Nyt hänen jo pitäisi tietää, toteutuvatko hänen haaveensa vai eivätkö. Mikäli voin hänestä päätellä, ne eivät ole toteutuneet.»

»Lähden huomenna», päätti nuori Evans.

XXIX.