Part 21

»Syyskuun toisena päivänä», hän sanoi. »Se sattuu lauantaiksi. Me aiomme lähteä autolla —»

»Seis!» varoitti Guy. »Se on salaisuus!»

»Ja palattuamme alamme rakentaa kotia kummulle Kolmetoista.»

»Sehän on lehmänlaidun», huomautti Custer.

»Niin, mutta sitten se ei enää ole. Sinun on etsittävä uusi lehmänlaidun.»

»Niin teenkin, pikkunen», vastasi veli. »Tuomme lehmät tänne tanssisaliin. Vaikka valitsemisaluetta on yli kaksituhatta hehtaaria, et voi löytää huvilapaikkaa muualta kuin Ganadon maitolehmien parhaalta laitumelta!»

»Vaikka sinulla on yli kaksituhatta hehtaaria valitsemisaluetta, et sinä otaksuttavasti kykene löytämään laidunta lehmille muualta kuin koko eteläisen Kalifornian parhaalta huvilapaikalta! Sinä säteilevä veli! Et kai tahtoisi pientä siskoasi asumaan sikojen laitumelle, vai tahtoisitko?»

»Taivas varjelkoon, enhän toki! Ne yhdeksän lasta, joita odotat, häiritsisivät siitosemojamme.»

»Sinä olet kamala!»

»Soittakoon joku foxtrotia!» huudahti Guy. »Tanssi sisaresi kanssa, Cus! Sitten sallit hänen rakentaa huviloita joka paikkaan Ganadoon. Ei kukaan voi kieltää häneltä mitään tanssittuaan hänen kanssaan.»

»Ei totisesti voikaan», myönsi Custer. »Sillä tavoinko hän houkutteli sinutkin turmioosi, Guy?»

»Mikä näppärä pieni ajatus!» pilaili Eva.,

Guy tanssitti sillä kertaa rouva Penningtonia, ja eversti valitsi Shannonin. Heidän leijaillessaan sileällä lattialla joustavan arvokkaasti, kuten hyvät tanssijat osaavat tehdä foxtrotissa, osui tytön katse usein veljeen ja sisareen, jotka nauraen tanssivat yhdessä.

»Kuinka ihastuttavia he ovatkaan!» virkkoi hän.

»Ketkä?» tiedusti eversti.

»Custer ja Eva. Heidän sisarussuhteensa on ihastuttava — sellainen kuin sen pitäisi aina olla, mutta harvoin on.»

»No, enpä tiedä, onko se niin ainutlaatuinen», vastasi Pennington. »Samanlaiset olivat Guyn ja Gracen ja myöskin minun isäni lasten keskinäiset suhteet. Ehkä se johtuu siitä, että meidät kaikki on kasvatettu maaseudulla, jossa lasten on pakko enemmän turvautua veljiinsä ja sisariinsa saadakseen seuraa kuin kaupunkilaislasten. Me tutustumme täällä maaseudulla paremmin toisiimme, ja meidän on opittava löytämään parhaat puolet toisistamme, sillä täällä meillä ei ole varaa valita seurapiiriämme, jonka mahdollisuuden kaupunki tuhansine asukkaineen tarjoaa.»

»En tiedä», sanoi Shannon. »Kenties syy on se. Mutta joka tapauksessa se on herttainen piirre — todella _herttainen_, sillä he ovat melkein kuin rakastuneet. Kun aluksi kuulin heidän kinastelevan, luulin heidän pistoksiinsa sisältyvän ehkä hieman katkeruutta. Mutta kun opin paremmin tuntemaan teidät kaikki, käsitin, että keskinäinen kiintymyksenne on niin täydellinen, että kaikki väärinkäsitykset ovat välillänne mahdottomia.»

»Se ei ole yksinomaan Penningtonien ominainen piirre», huomautti eversti. »Tunnen esimerkiksi erään henkilön, joka sopeutui niin mainiosti heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa, että hänestä vähemmässä kuin vuodessa tuli aivan kuin yksi heistä.»

Hän katseli hymyillen Shannonin ylöspäin käännettyjä kasvoja.

»Ymmärrän — tarkoitatte minua», virkkoi tyttö. »Se on kovin ystävällisesti sanottu, ja olen hyvin ylpeä kuullessani sen, sillä olen tosiaankin koettanut olla kaltaisenne. Jos se on vähänkin onnistunut, olen siitä niin ihmeen hyvilläni!»

»En tiedä, onko sinun onnistunut olla kaltaisemme», vastasi Pennington nauraen. »Mutta varmasti on sinun onnistunut olla sellainen, että pidämme sinusta. Tiedätkö, Shannon, että vaimoni ja minä puhelemme sinusta ja suunnittelemme sinun varaltasi ihan yhtä paljon kuin omiin lapsiimme nähden. Tuntuu melkein siltä, kuin olisit meidän oma lapsemme.»

Kyyneleet kihosivat Shannonin silmiin.

»Olen niin onnellinen!» hän toisti.

Myöhemmin samana iltana erään tanssin jälkeen kävelivät hän ja Custer tanssisalin pohjoispuolella olevalla ajotiellä, katsellen kuutamoista laaksoa — viehättävää näkyä, joka pilkotti tuuheiden lehvien välitse heidän kohdallaan rinteellä kasvavien puiden lomitse. He silmäilivät alemman kummun akaasioiden ja setrien ylitse pienen kylän valoja, jotka tuikkivat kahden kupukattoja muistuttavan, laakson yläpäässä kohoavan kukkulan välistä. Oli harvinaisen lämmin ilta, melkein liian lämmin tanssia varten.

»Luultavasti saisimme hieman valtameren tuulahdusta», sanoi Custer, »jos olisimme kunnaan toisella puolella. Kierretään lammikkotarhoihin. Siellä tuntuu tavallisesti tuulen henkäyksiä, mutta täällä olemme rakennuksen suojassa niiltä.»

Vierekkäin he astelivat äänettöminä rakennuksen editse ja eteläistä ajotietä portaille, jotka veivät vesitarhojen lävitse talleille. Portaat olivat kapeat, ja Custer meni edellä — sitä tapaa noudattavat miehet aina niissä maissa, missä on kalkkalokäärmeitä.

Kun Shannon astui sementtiportailta ensimmäisen lammikon ohitse vievälle soraiselle tielle, osui hänen jalkansa pyöreälle kivelle, hänen nilkkansa horjahti ja hän heilahti Custeria vasten. Tukea saadakseen hän tarttui miehen käsivarteen. Niin mitättömistä pikkuseikoista saattaa elämänkohtalo riippua. Olisihan saattanut olla sisilisko, sammakko, hiiri tahi jopa kalkkalokäärmekin jouduttamassa tätä hetkeä, jota luonto oli valmistanut lukemattomien ajanjaksojen kuluessa. Mutta jouduttaja ei ollut yksikään niistä. Se oli vain pieni, pyöreä kivenmukula — ja se horjahdutti Shannon Burken Custer Penningtonia vasten ja pani hänet tarttumaan Custerin käsivarteen. Mies tunsi hänen sormiensa kosketuksen, hänen ruumiinsa lämmön ja hänen poskensa lähellä olkapäätään. Hän kietaisi kätensä Shannonin ympärille tukeakseen häntä.

Tyttö oli saavuttanut jälleen tasapainonsa melkein heti. Hän vetäytyi nauraen poispäin.

»Astuin kivelle», hän selitti, »mutta en nyrjäyttänyt nilkkaani.»

Mutta Custer piti yhä kättään hänen ympärillään. Aluksi Shannon ei ymmärtänyt, vaan otaksui toisen vielä luulevan, ettei hän kyennyt seisomaan avutta, ja selitti uudelleen, ettei hän ollut vahingoittunut.

Custer silmäili Shannonin kasvoja, jotka olivat käännetyt ylöspäin häntä kohti. Kuu — melkein täysikuu — valaisi hänen piirteensä yhtä selvästi kuin auringonvalo. Kuinka kauniit ne olivatkaan ja kuinka lähellä! Tyttö ei ollut vielä oikein käsittänyt, mitä Custerin käytös merkitsi, kun tämä äkkiä kietoi toisenkin kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vasten. Ja ennen kuin Shannon ehti estää, oli Custer kallistanut huulensa hänen puoleensa ja suudellut häntä suoraan suulle.

Huudahtaen säikähtyneenä tyttö työnsi hänet kauemmaksi.

»Custer!» hän hätäili. »Mitä sinä teit? Tämä ei ole sinun tapaistasi. Minä en ymmärrä!»

Hän oli todella pelästynyt — pelästynyt ajatellessaan, että Custer oli suudellut häntä rakastamatta häntä — pelästynyt siitä, että suutelo oli saattanut johtua rakkaudesta. Hän ei tiennyt, kumpi olisi suurempi onnettomuus.

»En mahtanut sille mitään, Shannon», virkkoi mies. »Moiti kiveä, moiti kuutamoa, moiti minua — ei sillä ole mitään väliä. En mahtanut sille mitään; siinä kaikki. Olen ponnistellut sitä vastaan kuukausimääriä. Olen tiennyt, ettet rakasta minua; mutta, oi Shannon, minä rakastan sinua! Se minun oli sanottava sinulle.»

Custer rakasti häntä! Oli rakastanut häntä kuukausia! Voi kauheata! Hänen pieni onnenunelmansa oli särkynyt. Enää he eivät voineet olla yhdessä kuten siihen saakka. Heidän välissään olisi aina tämä — tieto, että Custer rakasti häntä; ja Custer saisi myöskin tietää olevansa rakastettu, sillä Shannon ei tahtonut valehdella hänelle, jos hän sitä kysyisi. Silloin Shannonin pitäisi joko selittää tai poistua — selittää nuo kauheat, Crumbin seurassa vietetyt kuukaudet. Custer ei uskoisi, miten asia todella oli — ei kukaan mies uskoisi sitä — että hän oli selviytynyt tahrattomana. Ei hän itsekään uskoisi sitä toisesta naisesta, ja hän tunsi liian hyvin maailman toivoakseen, että häntä rakastava mies uskoisi sen hänestä.

Custer ei ollut päästänyt häntä irti. He seisoivat yhäti paikallaan — Custerin käsivarret hänen ympärillään.

»Älä ole vihainen, Shannon!» rukoili hän. »Ehkä et kaipaa rakkauttani, mutta ei siinä ole mitään loukkaavaa. Kenties minun ei olisi pitänyt suudella sinua, mutta en mahtanut sille mitään ja olen iloinen siitä, että tein sen. Saan muistella sitä niin kauan kuin elän. Älä ole vihainen!»

Vihainen! Kuinka hän toivoikaan, että Custer taaskin painaisi hänet itseään vasten ja suutelisi häntä — suutelisi häntä — suutelisi häntä siten nyt ja ikuisesti! Miksi hän ei saisi sitä tehdä? Miksi pitäisi Shannonin estää se? Mitä hän oli rikkonut ansaitakseen ikuisen rangaistuksen? Oli lukemattomia aviopuolisoja, jotka eivät olleet niin hyveellisiä kuin hän. Oi, jospa hän vain saisi nauttia Custerin rakkauden tuottamasta onnesta!

Hän sulki silmänsä, käänsi päänsä toisaalle ja antautui vain lyhyeksi hetkiseksi haaveilemaan kauniista unelmastaan. Miksi ei? Miksi ei? Miksi ei? Ei kukaan nainen voinut olla parempi puoliso kuin hän, sillä kenenkään rakkaus ei voinut olla suurempi kuin hänen.

Custer huomasi, ettei tyttö enää vetäytynyt pois. Shannonin katseesta ei ollut kuvastunut vihastumista — hänen silmiensä ilme oli ollut vain hämmästyneen kysyvä. Ja tytön kasvot olivat vieläkin niin likellä. Uudelleen puristuivat hänen kätensä Shannonin ympärille, ja taaskin hänen huulensa löysivät tytön huulet.

Tällä kertaa ei Shannon estellyt. Olihan hänkin vain ihminen — vain nainen — ja hänen rakkautensa, jonka voima monien kuukausien aikana oli yhtä mittaa kasvanut, purkautui äkkiä esiin kuluttavana tulena Custerin polttavien suutelojen lietsomana. Custer tunsi hänen huuliensa värähtelevän; ja sitten tytön armaat kädet pujottautuivat hänen kaulaansa ja puristivat häntä yhä lähemmäksi täydellisen antaumuksen merkiksi.

»Shannon! Rakastatko minua!»

»Oi, rakas poika, iäisesti!»

Custer veti hänet lammikon alapäähän, jossa oli puutarhapenkki melkein piilossa riippuvaoksaisen sateenvarjopuun lehvien varjossa. He istuivat siellä, kysellen toisiltaan samoja asioita, joita rakastuneet ovat kyselleet siitä saakka, kun esihistoriallinen ihminen keksi puhetaidon, ja joita rakastuneet edelleen kyselevät, niin kauan kuin puhetaitoa on maailmassa. Ne ovat hyvin tärkeitä kysymyksiä — kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä maailmassa.

He eivät tienneet, kuinka kauan he olivat istuneet — heistä tuntui kuluneen vain lyhyt hetkinen — kun he kuulivat, että ylhäällä huudettiin heidän nimiään.

»Shannon! Custer! Missä olette?»

Huutaja oli Eva.

»Meidän on kai lähdettävä», sanoi Custer. »Vain yksi suukko vielä!»

Hän otti kymmenen. Sitten he nousivat ja astelivat portaita myöten eteläiselle ajotielle.

»Ilmoitanko toisille?» kysyi Custer.

»Älä vielä, ethän?»

Shannon ei ollut varma, että onni olisi pysyväinen. Se oli liian suloinen ollakseen kestävä.

Eva havaitsi heidät.

»Missä ihmeessä te kaksi olette olleet?» hän tiedusti. »Olemme etsineet teitä kaikkialta ja kiljuneet niin että ääneni on käheä.»

»Olimme tuolla alhaalla ylemmän lammikon luona jäähdyttelemässä», vastasi Custer. »On liian hävyttömän kuuma tanssia varten.»

»Ennen et milloinkaan ole ajatellut niin», huomautti Eva epäluuloisesti. »Tiedättekö mitä, minä luulen teidän olleen armastelemassa! Kuinka mainion loistavaa!»

»Kuinka mainion tyhjää», tokaisi Custer. »Vanhat ihmiset kuten Shannon ja minä eivät armastele. Se on teidän lapsien tehtävää.»

Eva tuli lähemmäksi.

»Shannon, sinun olisi paras mennä järjestämään hiuksiasi, ennen kuin kukaan muu näkee sinua.» Hän nauroi ja nykäisi toista käsivarresta. »Olisin kovin iloinen», hän kuiskasi Shannonin korvaan, »jos se olisi totta! Kerrothan minulle, teethän sen?»

»Jos se milloinkaan tapahtuu, rakas» — vastasi Shannon hänkin kuiskaten — »saat sinä siitä tietää ensimmäiseksi.»

»Erinomaista! Mutta ajattelehan! Olen saanut ihan taivaallisia uutisia — mitä arvelet? Isä on tietänyt sen koko päivän eikä ole maininnut siitä sanaakaan — häneltä muka oli unohtunut koko asia, ja hän muisti sen vasta juuri mennessään äidin kanssa nukkumaan. Oletko koskaan kuullut mitään niin repäisevää? Ja nyt on toinen puoli ihmisistä lähtenyt kotiinsa, enkä voi ilmoittaa sitä heille. Oi, se on liian hienoa sanoin kuvattavaksi! Olen halannut ja ikävöinyt sitä kuukausia, ja nyt se pian tapahtuu — tapahtuu toden teolla — tapahtuu varmasti maanantaina!»

»Taivaan tähden, pikkunen, kehitä juonesi ja ehätä järkyttävän kertomuksesi loppuun! Mitä sitten tapahtuu?»

»Niin, K.K.S.-seurue saapuu maanantaina, ja Wilson Crumb on muassa!»

Shannon horjui melkein kuin olisi saanut iskun. Wilson Crumb tulossa sinne! Ganadoon! Lyhytpä tosiaan oli ollut hänen suloinen onnensa!

»Mikä sinua vaivaa, Shannon?» kysyi Custer huolestuneena.

Tyttö tointui nopeasti.

»Oi, ei se ole mitään», vastasi hän, naurahtaen hermostuneesti. »Minua vain hieman huimasi.»

»Sinun olisi paras mennä sisälle ja paneutua pitkäksesi», ehdotti Custer.

»Ei. Lähden kai kotiin, jos saatat minua autolla, Custer. Kuten tiedät, on kello kymmenen myöhäinen aika meille.»

»On lauantai-ilta», huomautti Eva.

»Mutta minä en tahdo jäädä pois huomisaamuiselta ratsastusretkeltä. Te kai lähdette kaikki mukaan, eikö niin?»

»Ainakin minä», vakuutti Custer.

Hän pani merkille, että tyttö oli hyvin hiljainen heidän ajaessaan hänen asunnolleen, ja heidän erotessaan Shannon takertui häneen ikäänkuin ei olisi jaksanut erota hänestä.

Se oli hyvin ihanaa — tämä suuri, ihmeellinen rakkaus. Palatessaan kotiin hän ei osannut ajatella mitään muuta. Hän ei ollut itserakas, ja hänestä tuntui kummalliselta, että Shannon oli säilyttänyt rakkautensa hänelle, vaikka tyttö oli varmaankin tuntenut paljon muita miehiä. Gracen laita oli ollut toinen. Heidän rakkautensa oli kasvanut rinnan heidän kanssaan lapsuudesta saakka. Se, että Grace rakasti häntä, ei ollut tuntunut sen merkillisemmältä kuin sekään, että Eva rakasti häntä ja hän Gracea. Mutta Shannon oli saapunut hänen luokseen oudosta maailmasta — joka oli täynnä miehiä — jossa hänen kauneutensa ja viehätysvoimansa tähden oli täytynyt olla monien ihailun esineenä. Mutta sittenkin Shannon oli antanut hänelle sydämensä koskemattomana. Sillä olihan Shannon kertonut, ettei hän ollut milloinkaan rakastanut ketään toista — ja hän oli puhunut totta.

XXXII.

Custerista erottuaan Shannon meni huvilaansa ja istui kauan aikaa pöydän ääressä äitinsä valokuvan edessä. Milloinkaan ennen ei hän ollut tarvinnut rakastavan henkilön neuvoa niin kipeästi kuin nyt. Melkein missä muussa asiassa hyvänsä hän olisi voinut turvautua rouva Penningtoniin, mutta tässä hän ei rohjennut. Hän tunsi, kuinka korkealle alttarille Penningtonit sijoittivat naistensa puhtauden rakkautensa pyhitetyssä temppelissä, ja tiesi, ettei sinne saanut astua olematta puhdas.

Sydämensä sisimmässä sopukassa hän tiesi, että hänellä oli oikeus olla siellä Custerin äidin ja sisaren rinnalla. Mutta surkeata oli, ettei hän mitenkään voinut todistaa, että hänellä oli se oikeus, sillä kukapa häntä uskoisi? Ihmisiä oli hirtetty vähemmän sitovien, asianhaaroihin perustuvien todistusten nojalla kuin ne olivat, jotka voitiin esittää hänen puhtauttaan vastaan. Niin — jos Penningtonit koskaan saisivat tietää hänen ja Wilson Crumbin yhteydestä, sysäisivät he hänet pois elämästään samoin kuin ajaisivat spitaalisen talostaan.

Ei edes Custerin rakkaus kykenisi toipumaan, jos hänen kunniantuntonsa ja ylpeytensä saisivat sellaisen kolahduksen. Shannon ei silti pitänyt Custeria vähemmän arvoisena, sillä hän tunsi maailman kyllin hyvin tietääkseen, että ylpeys ja hyve ovat usein suvaitsemattomia, jopa ahdasmielisiäkin.

Hänen ainoa toivonsa oli niin ollen koettaa järjestää niin, ettei Wilson Crumb näkisi häntä ollessaan Ganadossa. Rakkaus ja siitä johtuva heikkous taivuttivat hänet vastaanottamaan onnen, jonka tyly kohtalo oli siihen saakka pitänyt hänestä loitolla ja johon hänellä kunniantuntonsa vaatimusten mukaan ei nytkään ollut oikeutta.

Hän olisi toivonut, ettei Custer olisi rakastanut häntä ja että hän olisi saanut edelleenkin viettää elämää, josta hän oli oppinut pitämään; silloin hän olisi saanut olla Custerin läheisyydessä ja olla alituisesti hänen seurassaan onnellisissa ystävyyssuhteissa. Mutta kun Custerin käsivarret olivat hänen ympärillään ja suutelot hänen huulillaan, ei hänellä ollut voimaa vastustaa eikä kieltää suurta rakkautta, joka oli hallinnut koko hänen olemassaoloaan monien kuukausien aikana.

Custerin rakkauden tunnustusta seuranneiden lyhyiden, autuaallisten hetkien aikana Shannon oli antautunut tunteittensa valtaan ajattelematta tulevaisuutta. Mutta kun hän nyt äkkiä sai tiedon Crumbin pikaisesta saapumisesta, hätkähdytti se hänet muistamaan menneisyyttä ja miettimään sen merkitystä tulevaisuuteen, ja hän tunsi liiankin selvästi, että hänen kunnian vaatimusten nimessä oli ennemmin tai myöhemmin itsensä kerrottava Custerille koko Hollywoodissa vietettyjen kamalien kuukausien häpeällinen tarina. Muuta keinoa ei ollut. Hän ei voinut mennä miehen puolisoksi, jollei saattanut osoittaa olevansa yhtä kunniallinen kuin hänkin. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin poistua ainaiseksi.

Oli jo puoliyö, kun hän nousi pöydän äärestä ja meni kamariinsa. Miettivänä hän astui lukitun lippaan luokse, otti avaimen ja aukaisi sen. Sieltä hän otti esille pienen, mustan kotelonsa, käänsi kannen auki ja silmäili pikku pulloja, neuloja ja pientä ruiskua, jotka kaikki olivat näytelleet niin turmiollista osaa hänen entisyydessään.

Sen, mitä hän sinä yönä teki, hän oli tehnyt viimeksi kuluneen vuoden aikana niin usein, että se oli muuttunut melkein uskonnolliseksi toimitukseksi. Hän oli tahtonut katsella kiusaajiaan, voidakseen tyydytyksekseen pilkata niitä ja osoittaakseen uutta tahdonvoimaansa, jonka kehittymiseen hänen rakkautensa Custer Penningtonia kohtaan oli niin tehokkaasti vaikuttanut. Tänä yönä hän meni hieman pitemmälle. Hän otti vähän pumpulia, pisti sen lusikkaan, liuotti hiukan valkeata jauhetta, pitäen palavaa tulitikkua lusikan alla, ja veti sitten nesteen ruiskuun.

Hänen hermonsa olivat liikarasittuneet ja ärtyneet sinä iltana kestetyistä, ristiriitaisista mielenliikutuksista, ja hän antautui suurempaan vaaraan kuin aavistikaan. Mutta silmäillessään ruiskua ja ajatellessaan, että sen sisältö huojentaisi surua, antaisi lepoa ja rauhaa, hän sittenkin tunsi vain inhoa sitä kohtaan. Hän ei vähääkään miettinyt mahdollisuutta turvautua uudelleen morfiinin tuottamaan valheelliseen onneen.

Nyt hän tiesi olevansa paremmassa turvassa sen viettelystä vastaan kuin sellainen ihminen, joka ei milloinkaan ollut sitä käyttänyt. Mutta hänestä tuntui, että tämän yön jälkeen, jolloin Penningtonin rakkaudenvakuutukset vielä kaikuivat hänen korvissaan, hän ei saanut pitää esinettä hallussaan, joka oli niin räikeässä ristiriidassa Custerin elämän ja luonteen puhtauden kanssa. Kuukausimääriä hän oli säilyttänyt sitä, pitäen sitä osana järjestelmästä, jonka hän oli keksinyt vapautuakseen sen vallasta. Ilman sitä hänen olisi ollut mahdoton tietää, kykenisikö hän vastustamaan sen houkutusta, jos sitä olisi käsillä. Mutta nyt hän oli päässyt siitä eroon. Hän ei enää sitä tarvinnut.

Melkein uskonvimmaisen rajusti hän hävitti sen, musertaen kantapäällään rikki lasipullot ja ruiskun sekä repien pienen kotelon sirpaleiksi. Sitten hän kokosi kappaleet, vei ne arkihuoneen takkaan ja poltti ne.

Seuraavana päivänä saapuivat Ganadoon K.K.S.-atelierin hevoset, tuoden useita tavarakuormia, ja niitä saattaneet miehet pystyttivät leirinsä Linkkuveitsi-cañoniin. Eva oli perin ihastunut ja kulutti suuren osan aikaansa satulassa, tarkkaillen heidän valmistuksiaan. Hän koetti saada Shannonin mukaansa, mutta viimemainittu keksi kaikenlaisia verukkeita voidakseen pysytellä poissa, sillä häntä peloitti, että vaikka Crumb ei vielä ollutkaan saapunut, saattoi siellä olla muita atelierin henkilökunnan jäseniä, jotka tunsivat hänet.

Crumb ja loppuseurue tulivat iltapäivällä, vaikka heitä oli odotettu vasta seuraavana aamuna. Eva, joka oli saanut Custerin mukaansa ratsastamaan leirille taaskin iltapäivällä, muistutti näyttelijä-ohjaajalle, että he olivat tavanneet toisensa ja tanssineet toistensa kanssa noin puolitoista vuotta sitten.

Heti ensi näkemältä tekivät Evan kauneus, nuoruus ja raikkaus Crumbiin voimakkaan vaikutuksen. Hän arveli mahdollisesti saavansa tytöstä välineen hauskuttaakseen ikävää aikaansa ollessaan pakollisesti poissa Hollywoodista useita viikkoja — vaikka hän samalla oivalsi, että iso veli kenties olisi vastuksena, jollei hänen onnistuisi punoa lemmenjuoniaan salavihkaa.

Keskustelun aikana hän käytti hyväkseen tilaisuutta huomauttaakseen, että Eva sopisi hyvin kuvattavaksi. »Käsken ottaa teistä filmiä joitakuita kymmeniä metrejä», hän virkkoi, »jonakin päivänä, kun olette täällä meidän työskennellessämme. Ehkä löydämme täältä kukkuloiden keskeltä aavistamattoman Pickfordin!»

»Sitten hän pysyykin aavistamattomana», huomautti Custer jyrkästi. »Sisareni ei lainkaan halua eläviinkuviin.»

»Mistä sinä tiedät, etten halua?» tokaisi Eva.

»Gracen jälkeenkö?» kysyi Custer merkitsevästi.

Tyttö kääntyi Crumbin puoleen.

»Pelkäänpä, ettei minusta ole näyttelijättäreksi», hän sanoi, »mutta olisi kovin hauska olla kuvissa edes yksi ainoa kerta!»

»Se sopii!» vastasi mies. »Panemme teidät kuviin joskus, kun olette täällä. Lupaan veljellenne, etten koeta houkutella teitä elävienkuvien alalle.»

»Toivottavasti ette», sanoi Custer.

Kun hän ja Eva ratsastivat takaisin talolle, kääntyi hän tyttöön päin ja virkkoi:

»En pidä tuosta Crumbista.»

»Miksi et?» tiedusti Eva.

»Sitä on vaikea sanoa. Hän vain teki minuun epämiellyttävän vaikutuksen. Voisin lyödä vetoa vaikka kuinka paljosta, että hän on huono ihminen.»

»Oi, minusta hän on suorastaan jumalallinen!» ihasteli Eva tavalliseen intomieliseen tapaansa.

Custer murahti.

»Sinua vaivaa se», selitti Eva, »että olet hänelle kateellinen, koska hän on näyttelijä. Sellaisia te miehet olette!»

Custer purskahti nauramaan.

»Ehkä olet oikeassa», hän myönsi, »mutta en pidä hänestä ja toivon, ettet koskaan mene tuonne leirille yksin.»

»No niin, mutta aion käydä katsomassa, kuinka kuvia otetaan», vastasi tyttö, »ja jollen saa ketään mukaani, menen yksin.»

»En pidä siitä, miten hän katseli sinua, Eva.»

»Sinähän vasta olet kummallinen! Hän ei katsonut minua sen kummemmin kuin kuka muu mies hyvänsä.»

»Eipä siltä tunnu. Minua ei niin kiihkeästi haluta iskeä kalloa puhki kaikilta miehiltä, joiden näen katselevan sinua, kuin häneltä.»

»Niin, sinä olet ennakkoluuloinen. Ihan varmasti hän on hyvin herttainen ihminen!»

Seuraavana aamuna Eva ei löytänyt ketään, jolla olisi ollut aikaa ja halua lähteä hänen seurakseen, ja hän ratsasti yksin leirille. Näytteleminen oli jo aloitettu. Vaikka Crumbilla olikin puuhaa, uhrasi hän kuitenkin kohteliaasti aikaansa selittääkseen kappaleen juontaja elävienkuvien ottamisen teknillisiä yksityiskohtia. Hän käski muutaman miehen pitää Evan hevosta, kun tyttö tuli tirkistämään tarkastuslasien lävitse. Crumb kulutti Evan seurassa aikaa niin paljon, että senaamuinen työ viivästyi tuntuvasti. Samalla paisui edellisenä aamuna hänen sairaloisessa mielessään virinnyt intohimo yhä valtavammaksi.

Hän pyysi tyttöä jäämään puoliselle leiriin. Kun tyttö jyrkästi selitti, että hänen oli palattava kotiin, rukoili Crumb häntä tulemaan uudelleen iltapäivällä. Vaikka Eva olisikin tehnyt sen ilomielin, sillä seurueen työskentely oli hänestä uutta ja mielenkiintoista, hylkäsi hän kuitenkin kutsun, koska hän oli jo sopinut iltapäivän vietosta.

Crumb saattoi hänet hevosen luokse ja käveli hänen rinnallaan maantietä pitkin vähän matkan päähän toisista.