Part 7

»Siinä tapauksessa velvollisuutemme on vapauttaa hänet takaisin entiseen harkintaansa.»

»Vaikkako loukkaisimme häntä?»

»Vaikka, sen emme saa antaa estää itseämme. Sitäpaitsi hän ei tule loukatuksi, kun taas tulee tuntoihinsa. Kysymys on siitä, miten pääsemme nopeimmin hänen jäljilleen.»

»Poliisi saisi kai sen aikaan nopeammin», sanoin, »mutta koska hän ei voi olla minkäänlaisessa suoranaisessa vaarassa, niin minua epäilyttää vähän, olisiko viisasta kääntyä poliisin puoleen. Neiti Holladay suuttuisi syystä, jos yleisön huomio käännettäisiin taaskin häneen.»

»Mutta», väitti Graham, »kuinka voimme sitten saada hänestä tietoa, jollemme käänny poliisin puoleen? Luonnollisesti tunnustan olevan vähemmän toivottavaa, että hänet tehdään vieläkin suuremman julkisuuden esineeksi kuin jo on tapahtunut, mutta onko mitään muuta keinoa?»

Heitin silmäyksen Royceen ja näin hänen vaipuneen välinpitämättömyyteen.

»Jos saisin muutamien päivien vapauden konttorista», aloitin epäröiden, »niin voisin ehkä löytää jonkun jäljen hänestä. Jos en onnistu, niin voimmehan sitten kääntyä viranomaisten puoleen.»

Roycen katse kirkastui hetkiseksi.

»Se on parasta», sanoi hän. »Antakaa Lesterin tiedustella!»

»Kuten tahdotte», myönsi Graham. »Suostun siihen. Kaikki kulut suoritetaan tietysti konttorista.»

»Kiitos!» Nousin ylös pamppailevin sydämin, sillä seikkailu houkutteli minua kovasti. »Siinä tapauksessa aloitan heti. Mutta yhtä apua tekisi mieleni. Voisitteko antaa käytettäväkseni kolme taikka neljä konttoriapulaista lähettääkseni heidät eri vuokra-ajuritoimistoihin kaupungissa? On luullakseni parasta käyttää omaa väkeämme siihen.»

»Kernaasti», vastasi päällikköni heti. »Huudan heidät sisään, niin voimme antaa heille ohjeet nyt samalla.»

Neljä konttoristia huudettiin siis sisään, ja jokainen heistä sai osakseen yhden kaupunginosan. Ohjeiden mukaan oli heidän tutkittava, mistä vuokra-ajuritoimistosta neiti Holladay oli tilannut vaunut torstai-aamuna huhtikuun kolmantena päivänä. Heidän oli annettava tieto työnsä tuloksista konttoriin joka päivä päivällä ja illalla, siksi kun haeskelu oli loppuun suoritettu. He läksivät heti matkaansa, nousin juuri seisomaan seuratakseni heitä, kun nuoremman päällikköni kasvojen ilme herätti huomiotani.

»Herra Graham, herra Royce on sairas!» huudahdin. »Katsokaa häntä!»

Hän istui raskaasti eteenpäin kumarassa, kalpein ja veltoin kasvonpiirtein, tuijottavin silmin sormet nyppien tuolin kädennojaa. Juoksimme hänen luokseen ja veimme hänet sohvalle. Minä haudoin hänen käsiänsä ja kasvojansa kylmällä vedellä, Grahamin lähettäessä lääkäriä noutamaan. Tohtori tuli pian ja näki heti kuinka asian laita oli.

»Häiriytynyt hermosto!» sanoi hän lyhyesti. »Te lakimiehet turmelette itsenne kokonaan liialla työllä! On ihan ihme, ettette menetä henkeänne kaikkityyni! Tässä tarvitaan huolellista hoitoa, muutoin sairaus päättyy aivokuumeeseen.»

Sitten hän antoi sairaalle jotakin kiihoittavaa ainetta, jonka tämä nautti vastustamatta. Muutamien minuuttien kuluttua hän näytti paremmalta ja alkoi puhua katkonaisesti itsekseen. Saimme hänet tohtorin vaunuun ja veimme kiireesti hänen asuntoonsa, jossa hän heti meni vuoteeseen.

»Luullakseni kohtaus menee ohi», huomautti tohtori katseltuaan häntä hetken aikaa. »Hankin pari sairaanhoitajatarta ja teemme kaiken mitä voidaan tehdä. Onko hänellä ketään sukulaisia täällä New Yorkissa?»

»Ei, he ovat kaikki Ohiossa. Ehkä olisi parasta ilmoittaa heille?»

»Sitä en luule, jollei hän tule pahemmaksi! Hän näyttää olevan lujaluontoinen. Arvelen hänellä olleen jotakin surua?»

»Niin», sanoin. »Hän on ollut hyvin levoton erään juttunsa vuoksi.»

»Varmaankin», myönsi hän nyökäyttäen. »Jos ihmisillä olisi tarpeeksi ymmärrystä olla harmittelematta, niin meillä lääkäreillä olisi paljon vähemmän tekemistä.»

»Haluaisin mielelläni kutsua myöskin tohtori Jenkinsonin», sanoin. »Hän tuntee herra Roycen ja voi ehkä olla hyödyksi.»

»Kernaasti; neuvottelen ilolla tohtori Jenkinsonin kanssa.»

Viimeksimainittu kutsuttiin, ja hän vahvisti taudin laadun. Hän ymmärsi tietysti syyn, miksi Royce oli sortunut, ja kun neuvottelu oli päättynyt ja hänen virkaveljensä poistunut, puhutteli hän minua.

»Herra Lester», sanoi hän, »neuvon teitä menemään kotiinne lepäämään. Tekin näytätte väsyneeltä ja liian vaivautuneelta. Työnne on liian kuluttavaa. Olkaa nyt enää ajattelematta tätä asiaa, muuten teidän käy samalla tavoin kuin Roycen. Hän on kai saanut lisää huonoja uutisia?»

Kerroin hänelle neiti Holladayn katoamisesta. Hän mietti hetkisen vakavana.

»Se vahvistaa minun luuloani, että hän on mielenhäiriössä», sanoi hän. »Äkillinen vastenmielisyys sukulaisia ja ystäviä kohtaan on yksi tavallisimpia taudin oireita. Luonnollisesti on hänestä otettava selko?»

»Aion tehdä sen», vakuutin hänelle ehkä vähän suuremmalla itseluottamuksella kuin mitä itsekään tunsin.

»Hyvä, muistakaa kääntyä puoleeni, jos voin auttaa teitä. Mutta ennen kaikkea menkää kotiinne ja nukkukaa kymmenen tuntia — kaksitoistakin, jos voitte. Ja muistakaa, ei mitään työtä sitä ennen — ei mitään mietiskelemistä. Silloin olette entistä ripeämpi huomenna.»

Huomasin, että hänen neuvonsa oli viisas, mutta yksi tehtävä minun oli kuitenkin suoritettava ensin. Otin ajurin ja ajoin lähimmälle lennätin-asemalle. Sieltä sähkötin Brooksille, Holladayn ajurille ja pyysin häntä tulemaan New Yorkiin ensimmäisellä junalla ja käymään luonani konttorissa. Kun tämä oli tehty, annoin ajurille osoitteeni ja nojauduin takaisin vaunun nurkkaan.

Ei mitään mietiskelyä, oli Jenkinson sanonut: mutta vaikeata oli joka tapauksessa pitää ajatuksia hiljaa. Missä oli Frances Holladay? Minkä vuoksi hän oli paennut? Oliko hän todellakin mielenhäiriössä? Oliko salaisuus ollut liian raskas hänen kannettavakseen? Taikka oliko hän vain joutunut sen rikollisen naisen vaikutusvallan alaiseksi? Mutta jos hän oli mielenhäiriössä, niin mitä meidän olisi silloin tehtävä hänelle, kun olemme hänet löytäneet? Ja jos hän ei ollut mielipuoli, niin mikä laillinen oikeus meillä oli sekaantua hänen asioihinsa? Nämä ja sadat muut kysymykset ajelehtivat päässäni, kunnes kaikki meni sekasotkuksi ja istuin neuvotonna, välinpitämätönnä.

»Olemme perillä», sanoi ajuri hypäten alas istuimeltaan temmaten oven auki.

Maksoin hänelle ja menin kuin puolihorroksissa alempia portaita ylös. Seisoessani ja hapuillessani avaintani, avasi joku oven sisäpuolelta.

»Ei, kas vain, herra Lester!» kuulin Martignyn äänen sanovan. »Mutta mitä nyt? Ettehän toivoakseni liene sairas?»

»En», mutisin, »ainoastaan läpiväsynyt».

Ja menin kuin unissakävijä portaita ylös.

»Sallikaa minun auttaa teitä», sanoi hän; ja samalla hän otti minua käsivarresta ja saattoi minut ylös, avasi oveni ja sytytti kaasun.

»Kiitos», sanoin vaipuen tuolille.

Hän asettui äänetönnä eteeni, ja niin väsynyt kuin olinkin, huomasin, että hänen silmänsä viipyivät minussa läpitunkevin katsein.

»Olemme saaneet kuulla jotakin neiti Holladaysta tänään», huomautin väkinäisesti vastaten hänen silmäinsä äänettömään kysymykseen.

Hän ei vastannut hetkeen, mutta minä olin sulkenut silmäni ja olin liian väsynyt avatakseni niitä taas katsoakseni häneen.

»Ah», sanoi hän matalasti. »Ja hän voi hyvin?»

»Hän on kadonnut.»

»Tarkoitatte —»

»Tarkoitan, että hän on karannut», sanoin heräten samalla vähän.

»Ja hän on ilmoittanut teille —»

»Ei, ei; me olemme juuri saaneet sen selville. Hän on ollut poissa kymmenen päivää.»

»Ja nyt aiotte ryhtyä etsimään häntä?» kysyi hän huolimattomasti tauon jälkeen.

»Niin, minä alan aikaisin huomisaamuna.»

Taas seurasi hetken vaitiolo.

»Ah!» sanoi hän omituisella painolla. »Ah!»

Sitten hän nousi ja meni. Ja minä heittäydyin huolimattomasti sänkyyni.

XI

Riisun naamarin viholliseltani

Väsymys vaati osansa, nukuin kokonaista kaksitoista tuntia. Mutta niinpä tunsinkin sitten itseni aivan kuin toiseksi ihmiseksi, kun lähdin seuraavana aamuna kotoani. Innoissani ryhdyin uudelleen työhön salaisuuden ratkaisemiseksi. Konttorissa minua odotti kaksi uutista; Royce oli viettänyt yönsä levollisesti ja oli parempi; konttoristit, jotka oli lähetetty edellisenä päivänä käymään vuokra-ajuritoimistoissa, eivät tähän asti olleet saaneet selville mitään, vaan jatkoivat hakemistaan.

Vilkaisin Long Islandin junan aikatauluun ja huomasin, että neiti Holladayn ajuri ei voinut tulla kaupunkiin ennen kuin kello 9,30. Otin siis taas hattuni, hain itselleni yksinäisen pöydän Vallackin ravintolassa ja laadin yleiskatsauksen asiaan — puhdistaakseni ilmakehää, niin sanoakseni. Se oli näin kuuluva:

_Maaliskuun 13 p:nä, torstaina_. Holladay löydetty murhattuna; tytär ajaa Washington Squarelle.

_Maaliskuun 14 p:nä, perjantaina_. Tutkintotuomarin kuulustelu; neiti Holladay päästetty vapauteen; salaperäinen kirje saatu.

_Maaliskuun 16 p:nä, sunnuntaina_. Holladay haudattu.

_Maaliskuun 18 p:nä, tiistaina_. Testamentti avattu ja jätetty valvottavaksi.

_Maaliskuun 28 p:nä, perjantaina_. Neiti Holladay tulee takaisin ajelulta mukanaan uusi kamarineiti ja eroittaa vanhan.

_Maaliskuun 29 p:nä, lauantaina_. Antaa käskyn laittaa kesäasuntonsa kuntoon.

_Huhtikuun 1 p:nä, tiistaina_. Pyytää satatuhatta dollaria.

_Huhtikuun 2 p:nä, keskiviikkona_. Saa ne.

_Huhtikuun 3 p:nä, torstaina_. Jättää kotinsa, nähtävästi lähteäkseen Belairiin uuden kamarineitinsä kanssa.

_Huhtikuun 14 p:nä, maanantaina_. Hovimestari ilmoittaa hänen katoamisestaan; Royce tulee sairaaksi; aloitan tiedusteluni.

Siihen se loppui. Viimeinen kohta ulottui siihen päivään asti, joka oli käsillä, mitään muuta ei ollut lisättävänä. Mutta minusta tuntui mahdottomalta, että kaikki nämä salaperäisyydet olivat tapahtuneet vain yhden kuukauden aikana. Minusta tuntui kuin en vuosikausiin olisi ajatellut mitään muuta.

Katsoin vielä kerran läpi muistiinpanoni. Niiden joukossa oli vain yksi ainoa mahdollisuus, joka, sen mukaan kuin voin huomata, saattaa olla tutkimusteni lähtökohtana, toivossa saada aikaan jotakin. Se oli ensimmäisessä kohdassa. Neiti Holladay oli ajanut Washington Squarelle; olin varma siitä, että hän oli käynyt sisarensa luona; minun täytyi saada selville tämän naisen asunto. Ehkäpä löytäisin neiti Holladaynkin sieltä. Olipa miten oli, joka tapauksessa minun oli nyt lähdettävä uutta, koettelematonta tietä.

Poliisi oli etsinyt turhaan läpi koko seudun, sen tiesin; se oli pannut liikkeelle kaiken kykynsä löytääkseen sen salaperäisen naisen, joka oli käynyt herra Holladayn konttorissa, eikä ollut saanut selville jälkeäkään hänestä. Mutta tämä ei lannistanut rohkeuttani; sillä toivoin voivani alkaa etsintäni tietämällä asioita, joista poliisilla ei ollut selkoa. Brooks, ajuri, voisi sanoa minulle...

Äkkiä muistaessani hänet katsoin kelloani ja näin, että aika oli jo umpeen kulunut. Mielihyväkseni tapasin hänet odottamassa minua, kun muutamia minuutteja sen jälkeen avasin konttorin oven. Minulla oli vain eräitä harvoja kysymyksiä hänelle tehtävänä.

»Kun emäntänne jätti vaunut sinä päivänä, kun kyyditsitte häntä Washington Squarelle, niin ettekö huomannut, mitä katua hän lähti siitä kulkemaan?»

»Kyllä, hän lähti Läntiselle Broadwaylle päin.»

»Mille puolelle?»

»Vasemmalle, itäiselle puolelle.»

»Tullakseen sille puolelle täytyi hänen käydä poikki kadun.»

»Niin, sen hän tekikin. Panin sen erityisesti merkille, sillä minusta tuntui kummalliselta, ettei hän antanut minun kyyditä sitä katua niin pitkälle kuin hänen tarvitsi mennä. Se on niin siivoton seutu se.»

»Niin», tiedän sen. »No, kun kyyditsitte häntä 28 päivänä, sinä päivänä, kun hänellä palatessaan oli kamarineiti mukanaan, minne hän ajoi silloin?»

»Washington Squarelle taas.»

»Ja antoi teidän odottaa siinä?»

»Niin.»

»Ja hän meni samaa katua?»

»Niin, hän meni yli oikealle puolelle katua aivan samoin kuin edelliselläkin kerralla.»

»Kuinka kauan oli hän poissa?»

»Yli tunnin, sanoisinko puolitoista tuntia.»

»Huomasitteko mitään erikoista hänen ulkomuodossaan, kun hän tuli takaisin?»

»En, hänellä oli tiheä harso silmillään. Tuo toinen nainen oli hänen mukanaan, ja hän sanoi vain 'Kotiin!' omituisella epäselvällä äänellä, kun autoin heitä vaunuihin.»

Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli minulle sanottavaa, ja sittenkin toivoin, että se oli oleva minulle suureksi hyödyksi. Ensiksi rajoittuivat sen kautta tiedusteluni siihen seutuun, joka oli itäpuolella West Broadwayta, ja tiesin, että ranskalainen kaupunginosa ulottui ainoastaan yhden taikka kahden korttelin matkan tähän suuntaan. Ja sitäpaitsi sain siitä tukea tiedusteluilleni. Tiesinhän päivän, milloin tuo salaperäinen nainen oli muuttanut asunnostaan. Taikka ainakin tiesin, että se oli toinen kahdesta päivämäärästä. Asunnon on täytynyt tulla vapaaksi joko maaliskuun 28 päivänä taikka huhtikuun 3 päivänä. Viimeisenä hätävarana oli minulla valokuva. Olin valmis alkamaan etsimisen ja erosin Brooksista kehoituksella, ettei hän puhuisi mitään kenellekään tästä salaperäisestä asiasta.

Kun tulin ulos portista, silmäilin poikki kadun ja huomasin silloin Martignyn siinä välittäjäjoukossa, joka aina täyttää sen jalkakäytävät. Hän seisoi ja kuunteli hartaana erästä välittäjää, joka näytti mitä suurimmalla totisuudella pitävän esitelmää hänelle — luultavasti siitä miten voi tulla rikkaaksi — eikä nähnyt minua. Hetkisen ajan tunsin kiusausta mennä hänen luokseen ja pelastaa hänet vaarasta. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hymyilin tälle tarpeettomalle ajatukselle. Se pitäisi olla kettu, joka voisi nyppiä Martignya. Ajattelin hänen lujia piirteitään, hänen kyvykkyyttä ilmaisevaa kasvojenmuotoaan, hän ei ollut mikään narri eikä mikään lammas ollakseen valmis kerittäväksi. Hän voi oikein hyvin selviytyä omin neuvoin — niin, käyttää saksia itse, jos niin tarvittiin.

Kuljin länteenpäin Broadwayta kohti, mutta sittenkin, kuten luulen, tietämättäni ajatellen häntä, sillä muutamia minuutteja sen jälkeen sain vastustamattoman halun luoda silmäyksen ympärilleni. Ja siellä hän oli kävelemässä perässäni toisella puolen katua. Salamannopeudella ymmärsin heti. Hän väijyi minua.

On vaikea kuvata pistoa, jonka tämä havainto minuun teki; menin kuin tuuperruksiin. Muutamia minuutteja kuljin umpimähkään, melkein tietämättä olemassaolostani, mutta sitten palasi vähitellen ajatuskykyni ja sen mukana jonkunlainen raju ilo. Tässä oli minulla ainakin jotakin varmaa, luotettavaa — johtolanka, kunpa vain olisin kylliksi viisas sitä seuraamaan — valonsäde pimeydessä! Tunsin, kuinka poskeni hehkuivat ja sydämeni pamppaili.

Mutta mitä osaa hän oli jutussa näytellyt? Hetkisen harhailin kuin sokea pimeydessä, mutta ainoastaan hetkisen. Olipa hänellä ollut siinä mikä tehtävä hyvänsä, niin oli hänet selvästi jätetty vartioimaan meitä, vakuuttautuakseen siitä, että me emme seuranneet pakolaisia, valmistaakseen heitä ennakolta, jos oli vaaraa pelättävissä. Nyt ymmärsin hänen huolensa neiti Holladaysta, 'minä otan niin lämpimästi osaa hänen kohtaloonsa!' Hänelle oli tärkeätä saada tietää, milloin me havaitsimme, että hän oli poissa. Ja hän oli saanut sen tietää, vieläpä hän tiesi senkin, että minä olin aloittanut hänen etsimisensä. Punastuin ajatellessani varomattomuuttani; ja kuitenkin hän oli henkilö, joka herätti luottamusta. Kuka olisi häntä epäillyt? Ja eräs vanha sananparsi, jota hän oli käyttänyt eräänä iltana, muistui mieleeni:

»_Folle est la brebis qui au loup se confesse_!» — »Yksinkertainen on se lammas, joka tunnustaa syntinsä sudelle», olin sen kääntänyt sillä ikävällä kirjaimellisuudella, joka on tunnusomaista aloittelijalle. No niin, minä olin ollut lammas, ja Jumala tietää, että olin myöskin yksinkertainen!

Olin tullut Broadwaylle, ja kadun kulmauksessa pysähdyin katselemaan erään miesten vaatetustarvikekaupan ikkunaa. Hyvän matkan päässä kadulla toisella jalkakäytävällä oli Martigny ostamassa sanomalehteä eräältä sanomalehtipojalta. Hän ravisti sen auki ja vilkaisi sen palstoja ylhäältä alas, kuten tehdään silloin kun on haettava jotakin erikoista. Ehkäpä hän todellakin oli liikehommissa, kauppakeinotteluissa, ehkä olin pettynyt kuvitellessani, että hän vakoili minua. Minulla ei ollut mitään todisteita siitä; olihan luonnollisin asia maailmassa, että hän oleksi tässä osassa kaupunkia. Minun täytyi saada otaksumiselleni vahvistusta, ennenkuin otin asian lopullisesti uskoakseni. Minun oli varottava vetämästä aivan liian nopeita johtopäätöksiä.

Menin kauppaan ja kulutin kymmenen minuutin ajan siellä katselemalla kaulaliinoja. Tullessani ulos laskeutui Martigny juuri alas kengänkiilloittajan tuolilta, toisella puolen katua. Hän käänsi selkänsä minuun päin, ja näin, kun hän otti esiin pienen rahakukkaron ja pani kymmenen sentin rahan kengänkiilloittajan käteen. Kääntyen poispäin jatkoin matkaani Broadwayta pitkin, välistä verkkaisesti välistä reippaasti; koko ajan oli seuraajani takanani, puoliksi kätkeytyneenä väenkuhinaan. Oli mahdotonta epäillä enää. Hän seurasi todellakin minua, vaikka hän teki sen niin taitavasti, niin perinpohjaisen viekkaasti, että minä en olisi koskaan nähnyt häntä, koskaan epäillyt häntä, jos en olisi saanut tätä onnellista mieleenjohtumaa heti kävelymatkani alussa.

Useampia suunnitelmia ajelehti aivoissani. Minulla oli se etu, ettei hän tiennyt minun epäilevän häntä. Jospa vain voisin voittaa hänet viekkaudessa, puristaa häneltä salaisuutensa; mutta kun ajattelin hänen voimakkaita piirteitään, läpitunkevia silmiään, hänen täydellistä itsehillintäänsä, niin huomasin, kuinka vähän toivoa minulla oli onnistumisesta. Hän oli minua etevämpi diplomatiassa ja teeskentelyssä; hän ei varmaan antaisi minkään estää itseänsä hankkimasta millä keinoin hyvänsä juonilleen menestystä.

Niin, en voinut enää epäillä, etteikö punottu juonia, joiden syvyydestä minulla ei tähän asti ollut aavistustakaan. Minua pöyristytti se ajatus. Mitä salavehkeitä ne olivat? Mikä sekava, kauhea rikos oli se, jota hän suunnitteli? Isän murha oli siis ainoastaan ollut ensimmäinen askel. Neiti Holladayn poisvieminen toinen. Mikä olisi kolmas? Miten voisimme estää hänet siitä? Otaksutaan, että epäonnistuisimme? Oh, suoraan sanoen, mitä voiton toiveita meillä voi olla sellaisessa taistelussa tätä paatunutta konnaa vastaan pimeydessä? Hänellä oli kaikki langat käsissään, hän hallitsi asemaa; me taistelimme sokeina, kiedottuina salaperäisyyden verkkoon, josta ei näyttänyt olevan tietä ulos. Mielikuvituksessani pidin häntä yli-inhimillisillä ominaisuuksilla varustettuna olentona. Hetkiseksi minuun tarttui hurja halu kääntyä perinpäin, asettua kasvot kasvoja vastaan hänen eteensä ja syyttää häntä, hämmennyttää hänet sillä, mitä tiesin, äkkirynnäköllä houkutella häneltä irti salaisuutensa, polkea hänet jalkojeni alle.

Mutta raivoni meni ohi. Ei, hän ei saanut millään ehdolla tietää, että epäilin häntä; siitä edusta en saanut luopua. Olihan mahdollista, että minä vielä voisin hämmästyttää häntä, eksyttää hänet harhateille, panna satimen hänen tielleen. Älykkyystaistelu tulisi myöhemmin — ehkäpä jo tänä iltana — mutta tällä hetkellä en voinut muuta tehdä kuin toteuttaa ensimmäisen suunnitelmani. Kuitenkaan hän ei saanut epäillä, mihin suuntaan tutkimukseni menivät — minun täytyi pettää hänet.

Suunnitelmani oli pian tehty. Menin Broadwayn poikki Cortlandkadulle, jota pitkin kuljin siksi kunnes ilmarata oli edessäni; kuulin junan lähestyvän ja pysähdyin ostamaan vähän hedelmiä eräältä myymäpöydältä. Seuraajani oli kappaleen matkan päässä minusta ja tarkasteli erään ompeluliikkeen ikkunassa olevia pikkuesineitä. Juna tuli kohisten asemalle, ja yhdellä ponnahduksella, aivan kuin vasta juuri nyt olisin huomannut sen, ryntäsin portaita ylös, heitin lippuni lippulaatikkoon ja olin yhdellä harppauksella asemasillan yli. Viimeisen vaunun junailija piti vaunusillan porttia auki minulle, ja seuraavassa silmänräpäyksessä paukahti se perässäni jälleen kiinni. Heti tämän jälkeen lähti juna liikkeelle, ja kun katsoin taakseni, näin Martignyn tulevan rynnäköllä asemasillalle. Hän seisoi tuijottaen minuun sekunnin ajan, sitten hän kouristi äkkiä rintaansa, horjui ja näytti kaatuvan. Ihmisiä kokoontui hänen ympärilleen, juna kiersi muutaman kulmauksen, enkä nähnyt enää muuta.

Kaikessa tapauksessa olin nyt vapaa hänestä ja astuin pois junasta Bleckerkadulla, menin aina Washington Squarelle asti ja aloitin etsintäni. Suunnitelmani oli hyvin yksinkertainen. Alkaen itäpuolelta Länsi Broadwayta aioin käydä jokaisessa talossa kysymässä, ottivatko he vuokralaisia. Ensimmäinen kokemukseni oli jotenkin toisiakin kokemuksia kuvaava.

Nainen vastasi koputukseeni.

»Teillähän on huoneita vuokrattavana?» kysyin.

»Kyllä, monsieur», vastasi hän leveästi hymyillen. »Olkaa hyvä, tätä tietä!»

Me nousimme likaisia portaita ylös, ja hän avasi erään oven komealla eleellä.

»Ne ovat nämä huoneet, monsieur! Sellaiset kauniit huoneet!»

Katselin ympäri teeskennellen mieltymystä ja tukahutin vastenmielisyyteni niin hyvin kuin voin.

»Kuinka kauan ne ovat olleet tyhjinä?» kysyin.

»Vain kaksi päivää, monsieur. Kuten näette, ne ovat hyvin hauskat huoneet.»

Se päätti asian. Jos ne olivat olleet tyhjinä ainoastaan kaksi päivää, niin ne eivät huvittaneet minua enää, ja anteeksipyytäen menin tieheni, iloisena päästessäni pois tuosta valkosipulille haisevasta ilmakehästä. Näin kuljin talosta taloon, kompastellen likaisiin lapsinulikoihin, kiipeillen ylös pimeitä portaita, tavaten vilahdukselta ahtaita, täyteen sullottuja työhuoneita, nähden kaikenlaatuisia komeroita, joita kohteliaisuudesta kutsutaan huoneiksi, hengittäen satoja eri hajuja yhtä monta minuuttia kohti, sanalla sanoen saaden elävän kuvan seudun kurjasta, viheliäisestä elämästä. Välistä aloin toivoa olevani vihdoinkin oikealla tiellä, mutta enemmän tiedusteltuani huomasin aina erehtyneeni. Sillä tavoin meni sekä aamu- että iltapäivä. Olin tutkinut tuloksetta kaksi korttelia, ja lopuksi lähdin takaisin Broadwaylle. Saavuin ajurilla konttoriin, heillä ei ollut enemmän menestystä kuin minullakaan. Graham pani merkille alakuloisen näköni lausuen muutamia lohduttavia sanoja.

»Luulen, että olette oikeilla jäljillä, Lester», sanoi hän. »Mutta ette voi toivoa voivanne tehdä itse paljoa. Se on sitäpaitsi laaja työ. Eikö olisi parasta palkata viisi, kuusi yksityissalapoliisia ja alistaa heidät valvontanne alle? Silloin voisitte säästyä tuosta hermostuttavasta työstä ja samalla kertaa ennättäisi nopeammin etsiskellä talot. Sitäpaitsi voisivat kenties kokeneemmat henkilöt saada ajatuksia, jotka ehkä menevät teidän ohitsenne.»

Minä olin myöskin ajatellut sitä, olin ihmetellyt, käytinkö etujani mahdollisimman suureksi hyödykseni, ja ehdotus houkutteli minua. Mutta jotakin syttyi minussa, ylpeys, kunnianhimo, uppiniskaisuus, miksikä vain haluaa sitä kutsua. Ravistin päätäni, päättäen jatkaa kuten ennenkin. Muuten, odottihan minua vielä »älykkyystaisteluni», ja olin lujasti päättänyt hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista.

»Sallikaa minun pysyä yksinäni vielä pari päivää!» sanoin, »en ole vielä menettänyt toivoa onnistumisesta. Jos en onnistu, niin onhan aikaa ottaa vierasta apua. Luulen joka tapauksessa panneeni asian alulle, ja tahdon nähdä kuinka se kehittyy.»

Hän puristi ystävällisesti kättäni.

»Pidän teidän toiveikkuudestanne», sanoi hän hyväksyvästi, »ja minulla on mitä suurin luottamus teihin, ei se ollut luottamuksen puute, joka aiheutti ehdotukseni. Älkää vain menkö liiallisuuksiin älkääkä ponnistelko ylellisesti, kuten Royce! Ohimennen sanoen hän voi paremmin, vaikka tohtori sanoo, että hänen tulee ottaa pitkäaikainen vapaus — täydellinen lepo.»

»Hauskaa kuulla. Mitä minuun tulee, niin pidän kyllä huolen itsestäni, sen lupaan», ja sitten lähdin konttorista.

Odottaessani raitiotievaunua ostin sanomalehden, enemmän tottumuksesta kuin mistään muusta syystä, ja kun olin päässyt vaunuun ja istuutunut rauhassa, silmäilin ensiksi läpi »Liikemaailma»-osaston. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään erikoisen tärkeää, ja palasin takaisin yleisiin uutisiin, antaen katseeni huolimattomasti kiitää yhdestä uutisesta toiseen. Yhtäkkiä sattuivat silmäni johonkin, joka tempasi huomioni mukaansa. Uutinen kuului: