Part 6

Konttorityömme sattui tähän aikaan olemaan hyvin kiireistä ja voimia kysyvää. Vaikka oikeudenkäynti Brownin jutussa ei oikeastaan kiinnittänyt suuren yleisön huomiota, niin siinä oli kuitenkin yksityiskohtia, jotka herättivät niin laajaa mielenkiintoa, että koko New Yorkin lakimieskunta seurasi sitä jännityksellä. Hurdin korvausjuttu oli vaikuttavampi ja herätti varsinkin sanomalehdistön mielenkiintoa, sen vuoksi, että yksi varsinaisimpia uhreja oli ollut Preston McLambergin, Rekordin iäkkään toimitusjohtajan vanhin poika, ja jutun nostaminen koski kipeästi hänen sukunsa kunniaan — mutta se on vielä liian tuoreessa muistissa tarvitakseen tässä uudelleen verryttelyä, vaikka se olisikin yhteydessä kertomuksen juonen kanssa. Kiusallinen työ rasitti kovasti molempia päälliköitämme ja minuakin, niin että eräänä iltana palasin, syötyäni päivällisen, asuntooni lujasti päättäneenä mennä aikaisin levolle. Mutta tuskin olin pukeutunut yöpukuun, istuutunut lepäämään tuoliini ja saanut piipun sytytetyksi, kun kuului koputus ovelle.

»Sisään!» huusin luullen, että se oli rouva Fitch, emäntäni.

Mutta ne eivät olleet rouva Fitchin kalpeat kasvot harmaahiuksisine kruunuineen, jotka näyttäytyivät oven aukeamassa, vaan pyöreät ja tavattoman kukoistavat kasvot.

»Anteeksi, mutta minä olen juuri huomannut, ettei minulla ole tulitikkuja sytyttääkseni kaasun. Saisinko mahdollisesti lainata teiltä yhden?» sanoi syvä, soinnukas ääni jo ennenkuin lyhyt, tanakka vartalo astui kynnyksen yli valopiiriin.

Kummastuksekseni näin, että vieras ei ollut kukaan muu kuin ranskalainen pyörivine r:neen, jota olin puhutellut Rotinassa ja jota oli näyttänyt niin suuresti kiinnostavan Holladayn rikosta koskeva juttu.

»Olkaa hyvä!» vastasin ja ojensin hänelle laatikon, joka oli vieressäni pöydällä.

»Kiitoksia paljon», sanoi hän; ja kun hän lähestyi ja näki minut selvemmin, päästi hän pienen hämmästyksen huudon. »Oh, se on herra — herra...»

»Lester», lisäsin nähdessäni hänen epäröivän.

»No olipa oikein hauskaa», sanoi hän ottaessaan tulitikut, »oikein hyvä onni, joka vei minut tähän taloon. Tuntee itsensä toisinaan vähän yksinäiseksi — ja niin haluaisin saada yhden neuvon. Jos teillä mahdollisesti olisi aikaa, niin uskaltaisin ehkä...»

»Kernaasti, olkaa hyvä ja käykää istumaan!» Viittasin kädelläni erästä tuolia.

»Kiitos, hetkisen kuluttua», sanoi hän. »Anteeksi!»

Ja hän katosi ovesta.

Hän tuli melkein heti takaisin mukanaan savukkeita, jotka hän pani pöydälle. Sitten hän veti esiin tuolin. Pienellä liikkeellä raapaisi hän tulta yhteen tulitikkuuni sytyttääkseen savukkeen.

»Se oli todellakin kaasua varten», sanoi hän nähdessään minun hymyilevän, »ja kaasu oli savukkeita varten.»

Hänessä oli jotakin aivan erityisesti puoleensa vetävää, jotakin hyväluontoista ja toverillista olennossaan — vauhtia ja voimaa; silminnähtävästi hän oli mies, joka tiesi mitä tahtoi. Katseeni sattui hänen täyteläisiin, hermostuneihin käsiinsä, kun hän sytytti tulitikulla savukettaan; sen jälkeen se siirtyi hänen kasvoihinsa — mustaan, siellä ja täällä harmahtavaan tukkaansa, kirkkaisiin, tuuheain kulmakarvojen alla syvällä piileviin silmiinsä, paksuihin huuliinsa, joita eivät hyvin hoidetut viikset peittäneet, ja pistävään leukaansa pienine pujopartoineen. Ne olivat pontevuutta ilmaisevat, joskaan eivät kauniit kasvot, ja niissä oli erityinen voimakkuuden ilme.

»Niin, minä tarvitsen todellakin neuvoa», alkoi hän, puhaltaen pitkäveteisesti savupilven. »Nimeni on Martigny, Jasper Martigny» (nyökäytin kuin jonkinlaiseksi tervehdykseksi), »ja olen Ranskasta, kuten te kyllä jo kauan sitten olette ymmärtänyt. Haluaisin Amerikan kansalaiseksi.»

»Kuinka kauan olette ollut Amerikassa?» kysyin.

»Ainoastaan kaksi kuukautta. Aikomuksenani on perustaa viiniliike täällä.»

»Niin», selitin minä, »jolloinkin kolmen vuoden kuluttua voitte mennä oikeuteen ja ilmoittaa haluavanne tulla kansalaiseksi. Kahden lisävuoden kuluttua saatte paperit siitä.»

»Tarkoitatteko todellakin», sanoi hän epäröiden, »että siihen täytyy kulua niin monta vuotta?»

»Kyllä, viisi vuotta on ensin asuttava täällä.»

»Mutta», tässä epäröi hän taas, »minä olen luullut — että...»

»Että se oli helpompaa? Niin, tapahtuuhan laittomuuksia; mutta ryhtymään mihinkään sellaiseen, herra Martigny, te tuskin voitte odottaa minun neuvovan.»

»Ei, en luonnollisesti!» huudahti hän äkisti vastaansanovalla liikkeellä. »Minä en tiennyt — se ei tee mitään — minä voin odottaa — minä kunnioitan lakia.»

Hän otti uuden savukkeen, sytytti sen toisella ja heitti pätkän pois.

»Ettekö halua koettaa yhtä?» kysyi hän nähdessään piippuni olevan tyhjän, ja seuraavassa minuutissa istuin poltellen parasta savuketta, mitä olen koskaan vedellyt. »Ymmärrättehän te ranskaa, vai kuinka?»

»En kylliksi, että sen puhuminen huvittaisi minua», vastasin.

»Sepä oli ikävää, luulin, että te pitäisitte tästä kirjasta, joka on parastaikaa luettavanani», sanoi hän ja otti esiin jotenkin pahoinpidellyn teoksen taskustaan. »Olen lukenut sen — oh, niin monta kertaa, niinkuin kaikki muutkin — vaikka tämä luonnollisesti on mestariteos.»

Hän piti sitä niin, että minä voin nähdä nimen. Se oli »Monsieur Lecoq.»

»Olen lukenut sen englanninkielellä», sanoin.

»Ja ettekö pitänyt siitä? Minä olen niin mieltynyt salapoliisikertomuksiin. Se on sentähden, kun minun mieltäni kiinnittää se neiti — neiti — oh, olenko minä nyt kokonaan unohtanut nimen! Teikäläiset nimet ovat niin vaikeita minulle.»

»Tarkoitatteko neiti Holladayta?» kysyin.

»Tietysti! No, ovatko ne saaneet mitenkään ratkaistuksi salaisuutta?»

»Ei», vastasin. »Onnettomuudeksi salapoliiseissamme ei ole mitään Lecoqia».

»E-ei», hymyili hän. »Ja tuo nuori nainen — minä otan niin elävästi osaa hänen kohtaloonsa — kuinka hänen laitansa on?»

»Isku oli vähän liian kova hänelle», sanoin. »Hän on lähtenyt maalle saadakseen lepoa. Toivoakseni hän pian toipuu.»

Hän oli ottanut kolmannen savukkeen ja oli sytyttävinään sitä huolimattomasti, katse puoliksi poiskäännettynä minusta. Panin merkille, että hänen niskansa oli aivan punainen.

»Oh niin, hän tointuu kyllä», myönsi hän hetken kuluttua. »Ainakin minusta olisi ikävää uskoa muuta. Mutta jo on myöhä; huomaan, että olette väsynyt. Saan siis kiittää ystävällisyydestänne.»

»Kaikin mokomin, ei mitään kiittämistä», väitin. »Toivon teidän tulevan toisenkin kerran, kun tunnette itsenne yksinäiseksi.»

»Tuhannet kiitokset! Olkaa varma, että tulen käyttämään kutsuanne hyväkseni. Minun huoneeni on käytävän vastakkaisella puolella», lisäsi hän avatessani oven hänelle. »Olisi hauskaa nähdä teidät jonkun kerran siellä.»

»Kiitos, kiitos!» sanoin sydämellisesti. »Hyvää yötä!»

Seuraavan viikon kuluessa olin aika paljon yhdessä Martignyn kanssa. Saatoin tavata hänet portaissa tai eteisessä; hän tuli sisään tervehtimään minua, ja pari päivää tämän jälkeen vastasin hänen vierailuunsa, jossa tilaisuudessa hän otti esiin kaksi pulloa Chateau d'Yquemia, niin hienoa, että se oli yläpuolella kaiken kiitoksen. Ja joka kerralla pidin yhä enemmän hänestä — hän kertoi minulle paljon Pariisin elämästä — jossa hänellä, kuten näytti, aina oli ollut kotinsa — sukkelasti ja hauskasti, mikä miellytti sitä enemmän hänen kevyen murteensa ja jotenkin muodollisen puhetapansa vuoksi; hän osoitti minulle mieluista, ystävällistä harrastusta suunnitelmiini ja oli aina huomaavainen, kohtelias ja hyväntahtoinen. Selvästi hän oli kokenut mies, joka oli nähnyt elämää ja jolla oli terävä havaintokyky sekä elämänkatsomus, tosin usein hämmästyttävä aineellisuutensa vuoksi, mutta mieltäkiinnittävä raikkautensa ja usein huvittava vilpittömyytensä vuoksi. Ja hän näytti pyrkivän suostuttelemaan minua, sillä varmasti hän etsi minua enemmän kuin minä häntä. Hän oli kohdannut vaikeuksia, selitti hän, liikkeensä perustamisessa: hän ei voinut saada juuri sitä paikkaa, jota hän halusi; mutta yhden taikka kahden viikon kuluttua tulisi muuan huoneisto vapaaksi siellä. Hän pyysi minua laatimaan sopimuksen. Odotellessa tuntui aika hänestä kuitenkin hiukan pitkältä.

»Vaikka ei minua se pahoita», lisäsi hän istuessaan eräänä iltana huoneessani. »Minun täytyy ottaa elämä keveältä kannalta, sillä sydämeni on hieman heikko ja on jo antanut minulle aihetta huoleen. Muuten onhan minulla teidän seuranne, joka on suuri huvi minulle ja josta saan teitä kiittää. No niin, toivon, että neiti — neiti — mikä hänen nimensä taas olikaan — Holladay — voi taas hyvin.»

»Emme ole kuulleet mitään hänestä», vastasin. »Hän on vielä kesäasunnossaan.»

»Oh, hän on kyllä toipunut, ajattelen — hän miellyttää minua niin paljon — anteeksi, jos väsytän teitä puhumalla hänestä.»

»Väsytätte minua? Sitä ette suinkaan tee!»

»Siinä tapauksessa saan ehkä olla niin rohkea ja kysyä — oletteko ajatellut — miten rikoksen teko mahdollisesti on tapahtunut?»

»En», vastasin, »en ole ajatellut mitään muuta kuin sitä, mikä oli sanomalehdissä — tuo kertomus aviottomasta tyttärestä. Luullakseni olette sen lukenut. Se selitys voisi sopia asiaan.»

Hän nyökäytti päätään miettien.

»Mutta jos nyt kuvittelisi, missä valossa monsieur Lecoq olisi nähnyt asian. Olisiko hän uskonut sen olevan murhan vain sen vuoksi, että se siltä näytti? Eikö teidän mieleenne ole koskaan johtunut, että neiti Holladay todella oli käynyt isänsä luona ja että hänen kuolemansa ei ensinkään ollut murha, vaan onnettomuustapaus?»

»Onnettomuustapaus?» toistin. »Mitenkä se voisi sitä olla? Kuinka ihminen voi saada veitsen kaulaansa onnettomuustapauksesta? Sitäpaitsi, jos se olisikin sellainen, niin kuinka se voisi selittää sen, että hänen tyttärensä ryntäsi pois konttorista yrittämättä pelastaa häntä, huutamatta apua? Jos se ei ollut murha, niin minkävuoksi nainen pelästyisi, kuka hän lieneekin? Kuinka muuten on selitettävissä hänen pakonsa?»

Hän katseli minua miettiväisenä.

»Kaikessa, mitä nyt sanotte, on paljonkin totta», virkkoi hän. »Se osoittaa, että olette paljon ajatellut asiaa. Teillä on varmasti myöskin erityistä harrastusta salaperäisiin rikoksiin, vai kuinka, herra Lester?»

Ja hän katsoi hymyillen minuun.

»Sitä en ole koskaan ajatellut», vastasin nauraen, »ainakaan ennen tämän jutun esille tuloa. Mutta tarttuma on tavannut minutkin.»

»Tietysti», sanoi hän vähän epävarmasti, »todennäköisesti en ymmärtänyt oikein».

»Välistä on todellakin päähäni pälkähtänyt», myönsin, »että olisi hauska ottaa mieskohtaisesti osaa tiedusteluihin — vaikka luonnollisesti se ei voi koskaan tulla kysymykseen. Meillä ei ole enää mitään tekemistä jutun kanssa.»

Hän loi pikaisen silmäyksen minuun ja sytytti uuden savukkeen.

»Otaksutaan, että saisitte tehtäväksenne ottaa selvän salaisuudesta, miten menettelisitte?»

»Koettaisin saada selville sen salaperäisen naisen.»

»Mutta jos käsitätte oikein, on poliisi jo koettanut, mutta epäonnistunut», väitti hän. »Miten te sitten voisitte onnistua?»

»Oh, se ei kyllä tulisi tapahtumaan minullekaan», vastasin nauraen, sillä tuo asian ottaminen vakavammalta kannalta kuin asianhaarat vaativat, tuli minulle niin yhtäkkiä. »Minä luultavasti epäonnistuisin aivan yhtä hyvin kuin poliisikin.»

»Ranskassa», huomautti hän, »ei ole tavallista, että lakimiehet...»

»Ei, ei täälläkään», selitin. »Vaikka eihän luonnollisesti lakimieskään voi välistä välttää joutumasta asiaan sotketuksi; toiset asiat vaativat enemmän salapoliisityötä ja ovat samalla kertaa liian arkaluontoisia uskottavaksi poliisille.»

»Se on myöskin meidän poliisillamme vikana, että se pitää liian paljon lukua sanomalehdistä, että se niiden kautta asettaa asiansa yleisön silmäiltäväksi, mutta niinhän on ihmisluonteen laita, saanen uskoa.»

»Puhutte englanninkieltä niin hyvin, herra Martigny», sanoin, »että ihmettelen missä olette sen oppinut».

»Oh, olen ollut jonkun verran Englannissa, viiniliikeasioissa, ja silloin omistin aikani täydellä todella kielen oppimiseen. Mutta sittenkin minusta tuntuu välistä vaikealta ymmärtää teitä amerikkalaisia — te puhutte niin paljon epäselvemmin. Teillä on tapa vetää yhteen sanoja, niellä kokonaisia tavuja...»

»Niin», hymyilin, »ja se on juuri, mitä me puolestamme valitamme teistä ranskalaisista».

»Oh, meidän kuulumattomat tavumme noudattavat varmoja lakeja, jotka jokainen käsittää, kun taas täällä...»

»Jokainen noudattaa omia lakejaan. Muistakaa, että Amerikka on vapauden maa ja...»

»Lupakirjain kotimaa, vai kuinka?» lisäsi hän hoksaamatta pilaa.

Niin, pidin itseäni todellakin onnellisena Martignyn tuttavuuden vuoksi. Avattuaan liikkeen hänellä ei luonnollisesti tulisi olemaan niin paljon aikaa omistaa minulle, mutta saisimme kuitenkin joka tapauksessa viettää monta hauskaa iltahetkeä yhdessä, ja odotin niitä suurella ilolla. Hän oli hauska itsessään — hän oli miellyttävä, ja hänellä oli paljon kärsivällisyyttä ja hyvä tuuli, josta jo olen maininnut ja jotka ominaisuudet olivat huomattavimmat piirteet hänessä. Ja niin — myönnänkö sen? — minäkin tunsin yksinäisyyttä joskus, kuten luulen jokaisen nuorenmiehen täytyvän tuntea; ja sen vuoksi olin mielissäni kun sain seuraa.

Oli maanantai, huhtikuun 14 päivä, ja olimme juuri avanneet konttorin, kun eräs konttoristeista tuli kiiruhtaen Roycen luo.

»Eräs mies on tuolla ulkona ja pyytää puhutella teitä heti, herra Royce», sanoi hän. »Hän sanoo nimensä olevan Thompson ja että hän on neiti Frances Holladayn hovimestari.»

Royce hypähti puoliksi tuoliltaan kiihkosta, mutta hillitsi kohta itsensä ja painui takaisin paikalleen.

»Antakaa hänen tulla sisään!» sanoi hän, ja silmät jännittyneinä kiinnittäen oveen hän istui ja odotti.

Panin osaaottaen merkille, kuinka riutuneelta ja kuihtuneelta hän näytti. Luonnollisesti voitiin tästä jonkun verran laskea hänen työnsä osalle, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Hän näytti melkein sairaalta.

Hetken kuluttua ovi avattiin, ja harmaatukkainen, noin kuudenkymmenen vuotias mies astui sisään. Hän hengitti vaivaloisesti ja oli nähtävästi kovin liikuttuneena.

»No, Thompson, mitä ikävää nyt on tapahtunut?» kysyi Royce.

»Oh, jotakin aivan kauheata!» sanoi toinen. »Ne ovat vieneet pois emäntäni! Hän matkusti kaupungista vähän enemmän kuin viikko sitten, Belairiin, jossa me kaikki odotimme häntä, ja sen jälkeen emme ole nähneet häntä.»

X

Merkillinen katoaminen

Royce tarttui vapisten tuolinsa käsinojaan ja istui hetken aikaa mykkänä. Sitten hän kääntyi minuun.

»Tulkaa tänne, Lester!» sanoi hän käheästi. »Tarvitsin teitä kerran ennen, ja nyt tarvitsen teitä taas. Tämä koskee minuun niin läheltä, että en voi ajatella yhtenäisesti. Kuulkaa, _tahdottehan_ auttaa minua?»

Hänen katseessaan oli rukoileva ilme, mikä ilmaisi äkillistä heikkoutta — rukoilu, jota olisi ollut mahdoton vastustaa, vaikkapa en olisi itse ollut asiasta niin innostunutkaan.

»Mielelläni», vastasin sydämeni pohjasta. »Tarjoan koko kykyni auttaakseni teitä, herra Royce.»

Hän vaipui takaisin tuolilleen ja huokasi syvään.

»Tiesin, että auttaisitte», sanoi hän. »Antakaa Thompsonin kertoa kaikki teille.»

Siirsin tuolin ja istuuduin vanhan hovimestarin viereen.

»Olette varmaan ollut monta vuotta Holladayn perheen palveluksessa, vai kuinka, herra Thompson?» kysyin antaakseni hänelle tilaisuuden vähän tyyntyä.

»Kyllä, hyvin kauan — lähes neljäkymmentä vuotta, luulen.»

»Siis ennenkuin neiti Holladay syntyi?»

»Niin, paljon ennen. Kohta naimisiin menonsa jälkeen herra Holladay osti talon Viidenneltä puistokadulta, jossa hän koko ajan sen jälkeen on asunut, jo silloin minä tulin sinne lakeijaksi.

»Herra Holladay ja hänen vaimonsa olivat kai onnelliset keskenään?» kysyin.

»Hyvin, hyvin onnelliset! He olivat niin rakkaita kuin olisivat olleet äskennaineita, aina rouva Holladayn kuolemaan asti. He olivat kuin luodut toisiansa varten.»

Vaikenin hetken miettiäkseni. Tämä, jos mikään, näytti kumoavan arvelun Holladayn suhteista johonkin toiseen naiseen, ja sittenkin, mikä muu selitys voi olla mahdollinen?

»Ettekö tiedä mitään, joka olisi häirinnyt heidän onneaan? Luonnollisesti», lisäsin, »ymmärrätte te, herra Thompson, että minä en tee näitä kysymyksiä sulasta uteliaisuudesta, vaan jos mahdollista päästäkseni salaisuuden perille.»

»Ymmärrän», vastasi hän nyökäyttäen. »Ei, mitään ei ollut olemassa, joka olisi häirinnyt heidän onneansa, paitsi eräs asia.»

»Ja mikä se oli?»

»Heillä ei ollut lapsia — ei viiteentoista vuoteen. Kun neiti Frances syntyi, tapahtui tietysti suuri muutos.»

»Hänhän syntyi ulkomailla?»

»Niin, Ranskassa. Itse kaupunkia en minä tiedä.»

»Tiedättekö, minä päivänä se tapahtui?»

»Kyllä, kesäkuun kymmenentenä 1876. Vietimme aina sitä päivää juhlapäivänä.»

»Oliko herra Holladay silloin vaimonsa luona?»

»Oli, hän ja hänen vaimonsa olivat olleet ulkomailla melkein vuoden ajan. Herra Holladay oli ollut vähän heikko, ja lääkäri oli kehoittanut häntä ottamaan pitkän lepoajan. Hän tuli kotiin muutamia kuukausia sen jälkeen, mutta hänen vaimonsa jäi ulkomaille. Miten olikaan, rouva Holladay ei enää koskaan tullut terveeksi. Hän oli poissa lähes neljä vuotta, ja herra Holladay kävi pari, kolme kertaa vuodessa tervehtimässä häntä. Lopuksi hän tuli kotiin kuolemaan, ja hänellä oli silloin lapsi mukanaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kukaan meistä näki neiti Francesin.»

»Herra Holladay piti tietysti paljon tyttärestään?»

»Kyllä, sen voi totuuden mukaan sanoa; hän vallitsi koko taloa», sanoi vanha mies yksinkertaisesti.

»Ja neiti Frances puolestaan piti isästään?»

»Niin, enemmänkin, hän ihan jumaloi häntä. Hän oli aina ovella ottamassa isäänsä vastaan, kun tämä tuli kotiin, söi aina päivällisen hänen kanssaan, he viettivät aina iltansa yhdessä. Hän ei välittänyt paljon vieraskutsuista ja muista sellaisista — kuulin hänen usein sanovan isälleen, että hän paljon mieluummin pysyi kotona hänen luonaan. Se oli oikeastaan isä, joka tahtoi, että hän eläisi enemmän maailmassa, sillä herra Holladay oli ylpeä hänen tähtensä, kuten oli syytä ollakin.»

»Niin», sanoin, sillä kaikki tämä sopi hyvin yhteen sen kanssa, mitä olin aina kuullut puhuttavan perheestä. »Muita sukulaisiahan ei ollut olemassa, vain kuinka?»

»Ei ketään. Herra Holladaylla ei enemmän kuin hänen vaimollaankaan ollut ketään sisaruksia, ja heidän vanhempansa olivat tietenkin kuolleet jo monta vuotta sitten.»

»Eikä läheisiä ystäviä myöskään?»

»Ei ketään sellaisia, joita voisi sanoa läheisiksi. Neiti Francesilla oli muutamia koulutovereita, mutta hän oli aina vähän noin — vähän itseensä sulkeutunut.»

»Niin.» Nyökkäsin taas. »Kertokaa nyt», jatkoin sitten, »niin juurtajaksain kuin voitte, mitä on tapahtunut viimeisten kolmen viikon kuluessa».

»Hm, niin», aloitti hän pitkäveteisesti, »isänsä kuoleman jälkeen hän oli aluksi aivan poissa suunniltaan — harhaili ympäri taloa kuin levoton sielu, istui illat kirjastossa, jossa heidän oli tapana istua, ja söi tuskin mitään. Sitten herra Royce alkoi käydä talossa, ja silloin tuli vähän parempaa, ja me toivoimme hänen palautuvan pian entiselleen. Mutta sen sijaan näyttikin hänen laitansa muuttuvan vielä huonommaksi, ja hän lähetti meidät kaikki maalle laittamaan kuntoon Belairia. Tein kuten oli käsketty ja sähkötin hänelle, kun kaikki oli valmista. Hän vastasi, että hän tulisi muutamien päivien perästä. Kymmenen päivää sitten tulivat ne palvelijat, jotka olivat jätetyt kaupunkiin, ja me odotimme emäntäämme joka päivä, mutta häntä ei kuulunut. Lähetin hänelle taas sähkeen, mutta hän ei vastannut mitään, ja lopuksi tulin niin rauhattomaksi, etten tiennyt muuta neuvoa kuin lähteä takaisin kaupunkiin katsomaan, miten asian laita oli. Tulin tänne varhain aamulla ja menin suoraan kotiin. Thomas, toinen käskyläinen, oli jätetty vartioimaan taloa, ja hän sanoi, että neiti Frances ja hänen kamarineitinsä olivat lähteneet Belairiin samana päivänä kuin palvelijat. Siinä on kaikki, mitä minä tiedän.»

»Hän on siis ollut poissa kymmenen päivää?» kysyin.

»Niin, kymmenen päivää.»

Kymmenen päivää! Mitä kaikkea saattoikaan olla tapahtunut tänä aikana! Tohtori Jenkinsonin arvelu mielenhäiriöstä johtui heti mieleeni, ja olin nyt enemmän kuin koskaan ennen taipuvainen uskomaan sellaisen mahdollisuutta. Miten muuten voitiin tämä pako selittää? Roycen katseesta voin nähdä, että hänen päässään oli kaikki ajatustoimi pysähtynyt.

»Hyvä», sanoin vihdoin paremman puutteessa; »tulemme teidän mukananne kotiin puhumaan tuon käskyläisen kanssa. Ehkä hän voi antaa meille lisätietoja.»

Mutta hänellä ei ollut paljon kerrottavaa. Kymmenen päivää sitten olivat vaunut pysähtyneet portin eteen, ja neiti Holladay ja hänen kamarineitinsä olivat nousseet niihin ja ajaneet tiehensä. Vaunut olivat otetut, luuli hän, jostakin lähistössä olevasta ajuritoimistosta, sillä talon ajuri oli lähetetty pois samalla kertaa kuin muut palvelijat. He olivat ajaneet puistokatua pitkin Viidennelleneljättä kadulle, josta, hän arveli, he olivat kai menneet Long Islandin asemalle.

Kuljimme läpi talon, siellä oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Neiti Holladayn huoneet olivat siinä kunnossa, johon hän aivan luonnollisesti olisi ne jättänyt. Myöskin hänen isänsä huoneet olivat selvästi aivan koskemattomat.

»Tässä on jotakin», sanoin, »mikä voisi olla meille avuksi». Ja otin huostaani valokuvan uuninreunustalta. »Teillä ei kai ole mitään sitä vastaan, että otan tämän?»

Royce otti sen vapisevin käsin ja katseli sitä hetkisen — noita mustia silmiä, totista suuta — sitten hän antoi sen minulle takaisin.

»Ei», sanoi hän, »ei, jos se todellakin voi olla joksikin hyödyksi. Meidän on käytettävä kaikkia käsillämme olevia apukeinoja. Ainoastaan jos...»

»En käytä sitä, jollei se ole ehdottomasti välttämätöntä», vakuutin hänelle, »ja kun ei enää ole mitään tekemistä, hävitän sen.»

»Tehkää kuten tahdotte», sanoi hän, ja niin pistin valokuvan taskuuni.

Mitään muuta ei täällä voinut keksiä, ja lähdimme matkaamme vakuutettuamme molemmille palvelijoille, että he eivät saisi puhua sanaakaan emäntänsä katoamisesta.

Ensimmäinen tehtävä oli nyt tietysti ottaa selvä ajurista, joka oli kyydinnyt neiti Holladayta ja hänen kamarineitiänsä näiden lähdettyä talosta; ja tässä tarkoituksessa kävimme läpi kaikki läheisyydessä olevat vuokra-ajuritoimistot, mutta hän ei ollut mistään näistä tilannut vaunuja. Oliko hän tilannut ne itse jostakin vuokra-ajuritoimistosta, etäisemmässä kaupunginosassa salatakseen aikeensa, tai oliko ne tilannut hänelle hänen kamarineitinsä, ja oliko hän todellakin inhottavan petoksen uhri? Tein Roycelle tämän kysymyksen, mutta hän ei näyttänyt ensinkään olevan sellaisessa tilassa, että olisi voinut tehdä mitään johtopäätöstä. Omasta puolestani olin varma, että hän oli lähtenyt pois omasta vapaasta tahdostaan ja että hän täydellä tarkoituksella oli tehnyt itsensä näkymättömäksi. Mutta minkä vuoksi? Niin, sitä ei ollut helppo sanoa.

Ajoimme takaisin konttoriin ja tapasimme Grahamin siellä. Kerroin hänelle tutkimustemme tuloksista ja esitin niin hänelle kuin Roycellekin kysymyksen, joka oli heti ratkaistava.

»Parhaassakin tapauksessa tämä on hyvin kärsivällisyyttä vaativa asia», huomautin. »Neiti Holladay on selvästi suurella huolella tehnyt suunnitelmansa estääkseen meitä seuraamasta jälkiänsä. Tulee ehkä vaikeaksi todistaa, että hän ei ole lähtenyt aivan vapaaehtoisesti. Hänellä on luonnollisesti täysi oikeus lähteä mihin haluttaa, kysymättä neuvoa meiltä. Onko meillä oikeus hakea häntä vastoin hänen selvää tahtoansa?»

Hetkeen ei Graham vastannut, vaan istui ja naputti sormillansa kirjoituspöytäänsä, syvä miettivä ryppy silmäkulmissaan. Sitten hän nyökäytti päätään painokkaasti.

»Velvollisuutemme on ottaa hänestä selko», sanoi hän. »Minusta on aivan selvää, että kukaan tyttö, jolla on täysi ymmärrys, ei menettele sillä tavoin kuin hän on tehnyt. Hänellä ei ole mitään syytä pettää meitä — karkaamalla. Emme olisi millään tavoin sekaantuneet hänen puuhiinsa ja toimiinsa. Jenkinson oli oikeassa, hänen täytyy sairastaa mielenhäiriötä. Meidän on pidettävä huoli siitä, että hän saa sopivaa lääkärinhoitoa.»

»Ehkä se ei ole mielenhäiriötä», arvelin, »niin paljon kuin uuden kamarineidin sopimatonta vaikutusta».