Part 5

»Sitä juuri haluaisin tietää. Pyysin ja rukoilin, että hän sanoisi minulle sen, mutta hän ei tahtonut edes nähdä minua. Niin tulin tänne. Ajattelin, että ehkä voisin saada jotakin apua täältä.»

»Antakaa minun kuulla kaikki, mitä on tapahtunut», sanoi Royce tyynnyttäen. »Onhan mahdollista, että voin olla jollakin tavalla teille hyödyksi.»

»Voi, jospa niin hyvin olisi!» huudahti hän. »Minä kun olen niin mieltynyt neiti Francesiin! Olen ollut hänen luonaan lähemmäs kahdeksan vuotta, ja kun hän sitten kohtelee minua tällä tavalla, se on niin ikävää, että voin surra itseni kuoliaaksi! Olin häntä pukemassa tänään kahden aikaan, ja hän oli yhtä kiltti kuin muulloinkin minua kohtaan — vieläpä antoi minulle rintaneulankin, joka ei häntä enää miellyttänyt. Sitten hän läksi ulos ajelemaan ja tuli takaisin noin tunnin kuluttua. Menin heti hänen huoneeseensa auttamaan häntä riisuutumisessa, ja kun koputin ovelle, tuli eräs vieras nainen ovesta ja sanoi, että neiti Frances oli ottanut hänet kamarineidikseen eikä tarvinnut minua enää, ja antoi minulle kuukauden palkan. Ja seisoessani siinä niin ällistyneenä etten voinut liikahtaakaan, hän löi oven kiinni nenäni edessä. Kun olin tointunut vähän, pyysin puhutella neiti Francesta, jos ei muuten niin sanoakseni hyvästi; mutta hän ei tahtonut ottaa minua vastaan. Hän käski tervehtiä sanoen, että hän ei voinut hyvin eikä halunnut tulla häirityksi.»

Tytön nyyhkytykset kävivät niin voimakkaiksi, ettei hän voinut jatkaa.

Roycen katse ilmaisi hämmästystä, enkä ihmetellyt sitä. Miten oli neiti Holladay yhtäkkiä saanut vastenmielisyyden tätä hyväluontoista, häneen niin mieltynyttä olentoa kohtaan?

»Sanotte, ettette tuntenut tuota toista kamarineitiä?» kysyi päällikköni.

»Niin, hän ei ole koskaan ennen ollut talossa. Niin paljon kuin ainakin minä tiedän. Neiti Frances toi hänet mukanaan kotiin vaunuissa.»

»Minkä näköinen hän oli?»

Tyttö epäröi.

»Niinkuin ulkomaalainen, minun mielestäni», sanoi hän vihdoin. »Ranskalainen ehkä — päättäen siitä, miten hän äänsi 'r':n.»

Tulin tarkkaavaksi. Sama aatos heräsi Roycessa ja minussa samalla kertaa.

»Onko hän yhdennäköinen neiti Holladayn kanssa?» kysyi hän äkisti.

»Neiti Holladayn! Ei! Hän on paljon vanhempi, aivan harmaapäinen.»

No niin, neiti Holladaylla oli luonnollisesti oikeus ottaa kamarineidikseen ken hyvänsä ja eroittaa kaikkikin palvelijansa, jos häntä huvitti; mutta sittenkin tuntui hänen tapojansa vastaan merkillisen sotivalta tämä perin väärä esiintyminen toista kohtaan.

»Sanotte hänen lähettäneen terveisiä, että hän oli sairas?» sanoi Royce vihdoin. »Oliko hän sairas teidän pukiessanne häntä?»

»E-ei», vastasi tyttö pitkäveteisesti. »En tahdo sanoa, että hän oli juuri sairas, mutta hän näytti alakuloiselta ja huolestuneelta jonkun asian vuoksi. Luulen hänen itkeneen. Hän on muuten itkenyt paljon isänsä kuoleman jälkeen, raukka!» lisäsi hän.

Tämä voi tosin selittää asian. Mutta todennäköisesti ei se ollut _ainoastaan_ suru isän kadottamisesta, joka oli syynä Frances Holladayn kyyneleihin.

»Eikä hän näyttänyt teitä kohtaan vihaiselta?»

»Ei, ei tietysti! Hänhän antoi minulle rintaneulan, kuten äsken sanoin.»

»Pelkään, etten voi tehdä teidän hyväksenne mitään», sanoi Royce pitkäveteisesti, mietittyään hetkisen. »Luonnollisesti en voi sekaantua sellaiseen asiaan; neiti Holladaylla on oikeus hoitaa talouttansa niinkuin itse parhaaksi näkee. Mutta jos ette pääse takaisin entiselle emännällenne, niin voisi tapahtua, että minä voin hankkia teille paikan jossakin muualla. Voittehan tulla takaisin kolmen, neljän päivän perästä, niin katson, mitä olen saanut aikaan.»

»Sen teen. Paljon kiitoksia!» sanoi hän ja meni.

Minun oli toimiteltava vähän omia asioitani tänä iltana, minkä vuoksi en ajatellut sen enempää Frances Holladayta ja hänen asioitaan, mutta seuraavana aamuna sain taas voimakkaan muistutuksen siitä.

»Saitko neiti Holladayn allekirjoituksen valvonta-asiakirjaan?» sattui Graham kysymään kumppaniltaan.

»En», vastasi Royce vähän hätäytyneenä. »Olin hänen kotonaan eilisiltana, mutta hän lähetti minulle terveiset ilmoittaen, että hän oli liian sairas tullakseen alas puhumaan kanssani tai toimimaan liikeasioita.»

»Ei suinkaan se ole mitään vakavaa laatua?» kysyi toinen kiireisesti.

»Ei, sitä en luule. Arvattavasti se on vain pientä hermostumista.»

Mutta kun hän uudelleen meni hänen luokseen illalla, sai hän saman vastauksen, ja samalta hovimestarilta, joka oli ollut monta vuotta perheen palveluksessa, sen tiedon, että neiti Holladay oli yhtäkkiä päättänyt jättää kaupungin ja muuttaa kesäasuntoonsa Long Islandiin. Oli vasta maaliskuun loppupuoli, niin että kokonaista kaksi kuukautta oli vielä kesäkauden alkuun; mutta hän tunsi olevansa hyvin heikko, ei voinut edes lähteä huoneestansa ja luuli, että raitis ilma ja maaelämän hiljaisuus vaikuttaisivat paremmin kuin mikään muu hänen turmeltuneihin hermoihinsa. Sen vuoksi tulisi koko talousväki, lukuunottamatta hänen kamarineitiään, keittäjää, sisäpalvelijaa ja käskyläistä, lähtemään kaupungista seuraavana päivänä laittaakseen kesäasunnon heti kuntoon.

»En ihmettele, että hänen tarvitsee vähän vahvistaa itseänsä», huomautti Graham osaaottavasti. »Hänen on täytynyt kestää vaikea koettelemus, erittäinkin vaikea tytölle, joka on saanut sellaisen kasvatuksen kuin hän. Parin kolmen kuukauden hiljaisuus ja lepo tulevat tekemään hänelle hyvää. Milloin hän itse aikoo lähteä?»

»Viikon perästä, luullakseni. Päivää ei ole vielä varmasti määrätty. Riippuu siitä, kuinka pian kaikki saadaan järjestykseen maalla. Eihän ole tarpeellista häiritä häntä nyt millään liikeasioilla? Tämä valvonta-asiakirja...»

»Voi odottaa siksi kun hän tulee takaisin. Niin, annamme hänen olla rauhassa niin paljon kuin mahdollista.»

Mutta, kuten näytti, hän oli tullut paremmaksi tai muuttunut, sillä kaksi päivää sen jälkeen tuli kirje, jonka hänen kamarineitinsä oli kirjoittanut hänen edestään Grahamille ja jossa hän pyysi häntä tulemaan luoksensa seuraavan päivän iltana, koska hän halusi puhua muutamista liikeasioista hänen kanssaan. Minusta näytti hyvin kummalliselta, että hän kääntyi Grahamin puoleen, mutta tämä otti kaikessa tapauksessa ajurin ja lähti, tekemättä mitään huomautusta. Tunti sen jälkeen avautui konttorin ovi ja hän tuli sisään omituinen ilme kasvoillaan.

»Toden totta minä en käsitä hitustakaan!» puhkesi hän istuessaan tuolilleen.

Royce kääntyi sivuttain häntä kohti sanomatta mitään, mutta näkyi kuitenkin selvästi, kuinka levoton hän oli.

»Ajatella, että niin hyvällä ymmärryksellä varustettu tyttö kuin Frances Holladay on osoittanut olevansa, nyt saa päähänsä sellaisia oikkuja! Se on käsittämätöntä! Mutta sittenkään en voi olla ihailematta hänen älykkyyttään. Täällä olen minä oleillut ja uskonut, ettei hän pitänyt lukua liikeasioistaan ja ettei hänellä olisi pienintäkään selkoa, mutta hänellä näkyy joka tapauksessa olleen silmät auki.»

»Mistä on kysymys?» kysyi Royce, kun toinen keskeytti puheensa.

»Hän aloitti muistuttamalla minua siitä, että hänen omaisuutensa oli kokonaan hänen käytettävissään, ja että hän sai tehdä sen kanssa mitä itse tahtoi, mikä minun luonnollisesti oli myönnettävä. Sitten hän jatkoi ja sanoi tietävänsä, että hänen isänsä aikomuksena eläessään oli tehdä useampia lahjoituksia ja että hän olisi ne tehnyt, jollei olisi niin äkkiä kuollut; että lahjoitukset olivat sen luontoisia, ettei hän halunnut nimensä asettamista niiden yhteyteen ja että hän aikoi toimittaa ne nimettömästi.»

»Sitten?» kysyi Royce.

»Sitten», sanoi Graham pitkäveteisesti, »hän pyysi minua myymään sellaisia arvopapereitaan, jotka hyväksi näkisin, niin että voisin huomenna jättää hänelle satatuhatta dollaria puhtaassa kullassa — satatuhatta dollaria!»

VIII

Salaperäinen kamarineiti

»Satatuhatta dollaria!» huudahti Royce ja tuijotti kumppaniinsa.

»Niin, satatuhatta dollaria! Se on kaunis summa nuorelle tytölle annettavaksi kerrallaan, mutta hänellä on varoja siihen. Luonnollisesti meillä ei ole muuta tehtävänä kuin seurata hänen ohjeitaan. Arvelen, että voimme molemmat arvata, mitä hän aikoo rahoilla tehdä.»

Royce nyökäytti päätään. Minä luulin myöskin arvaavani sen. Rahat olivat tietysti aiotut tuolle toiselle naiselle — kun kaikki kävi ympäri, niin ei hän siis saisikaan kärsiä rikoksestaan. Minun mielestäni ei ollut kaukana, ettei neiti Holladay tehnyt itseänsä osalliseksi rikokseen.

»Hän näkyy todellakin olevan sairas», jatkoi Graham. »Hän näytti laihalta ja surkastuneelta. Lujitin hänen päätöstänsä etsiä lepoa ja rauhaa muuttamalla oleskelupaikkaa.»

»Milloin hän lähtee?» kysyi Royce tukahtuneella äänellä.

»Ylihuomenna luullakseni. Hän ei voinut sanoa varmaan. Itse asiassa ei hän voinut puhua paljon. Hänen äänensä oli sortunut — oli vilustunut — se on kai influenssaa, luulen. Olisin tehnyt pahoin, jos olisin pakottanut häntä puhumaan, sen vuoksi en sitä yrittänytkään.»

Hän kääntyi pöytänsä ääreen, mutta pyöräytti tuolinsa kohta sen jälkeen uudelleen.

»Ohimennen sanottuna», sanoi hän, »näin tuon uuden kamarineidin. En voi sanoa, että hän teki minuun hyvän vaikutuksen.»

Hän vaikeni hetkiseksi kuin olisi punninnut sanojaan.

»Hän näytti säädylliseltä ja muuten miellyttävältä», jatkoi hän vihdoin, »mutta en pitänyt hänen silmistään. Ne olivat terävät. Havaitsin hänen pari kolme kertaa katselevan minua merkillisellä tavalla. En voi ymmärtää, mistä neiti Holladay on hänet saanut. Hän on nähtävästi ranskalainen, puhuu selvällä ranskalaisella korostuksella. Mitä rahoihin tulee, niin on kai parasta, että myymme jonkun määrän Presbyterialaisen laitoksen osakkeita. Ne ovat hänen arvopapereistaan vähimmän lupaavia.»

»Niin, minä arvelen samoin», yhtyi Royce; ja hänen kumppaninsa antoi tarpeelliset määräykset.

Sen jälkeen hän ryhtyi toiseen työhön, ja päivä meni ilman, että neiti Holladaysta ja hänen asioistaan puhuttiin sen enempää.

Rahat myydyistä osakkeista tulivat konttoriin seuraavan päivän iltapäivällä pienessä sinetillä varustetussa käärössä, johon oli merkittynä sisällys — sata tuhatta dollaria seteleissä. Graham käänteli miettiväisenä sitä kädessään.

»Parasta on, että sinä lähdet viemään tätä sinne, John», sanoi hän kumppanilleen. »Ja Lester voi seurata mukana.»

Royce pisti käärön taskuunsa, kutsuttiin ajuri, ja me lähdimme matkaan. Ei mitään tapahtunut matkalla, ja puolen tunnin kuluttua pysähdyimme Holladayn talon edessä.

Talo oli vanhanaikainen ruskea kivirakennus; se ei ollut enää muodikkaimmassa kaupunginosassa, joka oli siirtynyt keskuspuistoon päin, ja erilaatuisia myymälöitä alkoi tunkeutua seutuun; mutta se oli ollut Hiram Holladayn kotina neljänkymmenen vuoden ajan, eikä hän ollut koskaan halunnut muuttaa siitä. Tällä hetkellä olivat kaikki ikkunaverhot alaslaskettuina ja talo näytti autiolta. Menimme portaita ylös ovelle, ja heti soitettuamme sen avasi nainen, jonka vaistomaisesti tunsin olevan uuden kamarineidin, vaikka hän paljon vähemmän muistutti kamarineitiä kuin vanhahkoa keskiluokan työläisnaista.

»Tulimme tuomaan rahoja, jotka neiti Holladay pyysi herra Grahamilta eilen», sanoi Royce. »Minä olen John Royce, hänen liikekumppaninsa.»

Vastaamatta mitään viittasi nainen meitä astumaan sisään.

»Luonnollisesti meidän täytyy saada kuitti siitä», lisäsi päällikköni. »Minulla on täällä sellainen valmiina, niin että emäntänne tarvitsee vain kirjoittaa sen alle nimensä.»

»Neiti Holladay on liian sairas voidakseen ottaa teitä vastaan», sanoi kamarineiti lausuen huolellisesti sanansa. »Vien paperin hänelle ja hankin allekirjoituksen.»

Royce epäröi hetkisen. Muistuttelin, missä olisin voinut kuulla tämän äänen ennen. Jossakin, siitä olin varma — tämän vienon, hillityn, sointuvan äänen. Äkkiä säpsähdin — muistin! Se oli neiti Holladayn ääni silloin, kun hän nousi tervehtimään päällikköäni sinä aamuna tutkinto-oikeuspaikassa! Mutta ei — työnsin luotani heti sellaisen ajatuksen — sehän oli sulaa mielettömyyttä!

»Pelkään, että se ei käy päinsä», sanoi Royce vihdoin. »Summa on suuri, ja se on minun jätettävä henkilökohtaisesti neiti Holladaylle tämän todistajan läsnäollessa.»

Nyt oli kamarineidin vuoro epäröidä; näin hänen huulensa puristuvan onnettomuutta ennustavalla tavalla.

»Kuten tahdotte», vastasi hän. »Mutta minä sanon teille jo ennakolta, että emäntäni on hyvin hermostunut, ja hänen on kielletty puhumasta.»

»Hänen ei tarvitse puhua», vastasi Royce lyhyesti. Mitään vastaamatta nainen meni portaita ylös ja näytti tietä.

Neiti Holladay makasi taaksepäin nojautuneena syvässä lepotuolissa kääre päässä, ja puolipimeässä, joka vallitsi huoneessa, voin nähdä kuinka muuttunut hän oli. Hän näytti paljon laihemmalta ja vanhemmalta ja ryki välistä tavalla, joka kauhistutti minua. Ei ainoastaan murhe, ajattelin, ole voinut aikaan saada tätä surullista muutosta; täytyi olla olemassa joku salaisuus, joka painoi häntä.

Seuralaiseni pani luonnollisesti myöskin merkille tämän muutoksen — suuremman muutoksen ehkä kuin mitä voin nähdä — ja näin kuinka hän säikähti ja tuli liikuttuneeksi.

»Paras neiti Holladay», aloitti hän, mutta neiti Holladay keskeytti hänet pienellä käskevällä liikkeellä.

»Ei, ei!» kuiskasi hän käheästi. »Älkää puhuko!»

Hän vaikeni ja hillitsi itsensä. Kun hän uudelleen puhui, tapahtui se kokonaan toisella äänellä.

»Minulla on rahat, joita olette pyytänyt», sanoi hän ja ojensi käärön.

»Kiitos», jupisi hän.

»Haluatteko laskea ne?»

»Ei, sitä ei tarvitse!»

»Minulla on täällä kuitti», sanoi hän ja otti esiin täytekynän. »Olkaa hyvä ja kirjoittakaa alle.»

Hän otti kynän vapisevin käsin, asetti kuitin lepotuolin käsinojan päälle tarkistamatta sitä ja kirjoitti hitaasti ja vaivaloisesti nimensä. Sitten nojausi hän taas taaksepäin helpotuksesta huokaisten ja sulki kasvot käsiinsä.

Royce pisti kuitin lompakkoonsa ja seisoi sitten hetkisen kahden vaiheella. Mutta kamarineiti oli avannut oven ja odotti meitä. Hänen emäntänsä ei antanut mitään merkkiä; ei ollut mitään veruketta viipyä kauempaa; seurasimme siis palvelijaa.

»Neiti Holladay näyttää olevan hyvin sairas», sanoi Royce hiukan vapisevalla äänellä, kun nainen pysähtyi meidän edessämme alemmassa eteishuoneessa.

»Niin — hyvin.»

Taas sama ääni! Käytin tilaisuutta katsellakseni häntä tarkoin. Hänen hiuksensa alkoivat todellakin harmaantua, hänen kasvonsa olivat juovien uurtamat, joita juovia vain köyhyys ja huolet olivat piirtäneet: ja kuitenkin kaiken tämän ohella kuvittelin voivani havaita kalpean, mutta elävän yhtäläisyyden Hiram Holladayn tyttären kanssa. Loin vielä kerran silmäyksen häneen — yhtäläisyys oli heikko, epämääräinen — ehkäpä hermostoni oli ylenmäärin kiihoittunut ja petti minua. Sillä miten oli mahdollista, että niin voimakas yhdennäköisyys voisi olla olemassa?

»Hän on tietysti kysynyt neuvoa lääkäriltä?» kysyi Royce.

»Kyllä, tietysti.»

»Ja onko hän neuvonut nauttimaan lepoa ja rauhaa?»

»On.»

»Milloin lähdette maalle?»

»Huomenna tai ylihuomenna, luullakseni.»

Royce kääntyi ovea kohti, mutta pysähtyi kahden vaiheella. Hän avasi huulensa sanoakseen jotakin vielä — hänen levottomuutensa pakoitti häntä siihen — mutta muutti sitten taas mielensä ja meni ulos ovesta, jota nainen piti avoinna.

»Hyvästi», sanoi hän vakavasti. »Toivon, että neiti Holladay saa hupaisen matkan.»

Ovi sulkeutui perässämme mennessämme portaita alas.

»Jenkinson on perheen lääkäri», sanoi hän. »Ajakaamme hänen luokseen kuulemaan, kuinka sairas neiti Holladay oikein on. Olen huolissani hänen puolestaan, Lester.»

»Se on hyvä ajatus», sanoin ja annoin ajurille osoitteen.

Tohtori oli kotona ja otti meidät heti vastaan.

»Tohtori Jenkinson», aloitti päällikköni ilman enempiä valmisteluita, »olen John Royce toiminimestä Graham & Royce. Otaksun teidän tietävän, että olemme neiti Frances Holladayn lainopilliset neuvonantajat?»

»Kyllä», vastasi Jenkinson. »Hauska tehdä tuttavuutta, herra Royce.»

»Luonnollisesti harrastamme hänen menestystänsä ja kaikkea mikä häntä koskee, ja olen tullut tänne pyytämään teiltä muutamia varmoja selityksiä hänen tilastaan? Haluaisimme tietää, tohtori, kuinka sairas hän oikeastaan on?»

»Sairas», toisti Jenkinson nähtävästi kummastuen. »Onko hän sairas?»

»Eikö hän sitten ole teidän hoidossanne? Luulin teidän olevan perheen lääkärin.»

»Niin minä olenkin», myönsi hän. »Mutta minä en ole nähnyt neiti Holladayta kahdeksaan, neljääntoista päivään. Silloin hän oli aivan terve, vähän hermostunut ehkä ja alakuloinen, mutta varmasti ei niin paljon, että olisi tarvinnut lääkärinhoitoa. Hän on aina ollut tavattoman vahva.»

Royce näytti hämmästyneeltä. Mitä minuun tulee, niin päässäni meni kaikki ymmälle.

»Kerron teille kaikki», sanoi päällikköni vihdoin. »Haluaisin saada teiltä neuvon.»

Sitten hän alkoi kiireesti kertoa kaikesta, mitä hän tiesi neiti Holladayn sairaudesta, ja lopetti selonteolla käynnistämme hänen luonaan, lisäten, että kamarineiti oli sanonut emäntänsä olevan lääkärin hoidossa. Jenkinson kuunteli loppuun keskeyttämättä häntä, mutta hän oli silminnähtävästi sekä ihmeissään että ikävissään.

»Ja sanotte, että hän näytti todellakin sairaalta?» kysyi hän.

»Niin, hyvin sairas minun kokemattomissa silmissäni, huolestuttavan sairas. Hän näytti laihalta ja kuihtuneelta — voi tuskin puhua.— ja millainen yskä hänellä oli! Tuskin tunsin häntä.»

Tohtori mietti taaskin vähän aikaa. Hän oli hyvin etevä lääkäri, jonka hoidokkaiden joukkoon kuului monta huomattavaa henkilöä, ja voin nähdä, että hän tunsi itsensä loukatuksi siitä, että oli turvauduttu johonkin toiseen lääkäriin.

»Luonnollisesti neiti Holladaylla on täysi vapautensa», sanoi hän vihdoin, »kysyä neuvoa toiselta lääkäriltä, jos hän pitää sen parempana.»

»Mutta olisiko se teidän mielestänne ollut uskottavaa?» kysyi päällikköni.

»Kymmenen minuuttia sitten se olisi minusta näyttänyt mahdottomalta», vastasi tohtori painolla. »Mutta naisethan muuttavat helposti mieltänsä, kuten me lääkärit saamme suruksemme usein kokea.»

Royce epäröi ja kävi suoraan asiaan.

»Tohtori Jenkinson», aloitti hän totisena, »eikö teistä olisi parasta mennä neiti Holladayn luo — tiedätte, kuinka suuresti hänen isänsä luotti teihin — ja vakuuttaa hänelle, että hän on hyvissä käsissä? Myönnän, etten tiedä mitä minun on ajateltava, mutta pelkään, että joku vaara uhkaa häntä. Ehkäpä hän on joutunut puoskarien käsiin.»

Jenkinson hymyili.

»Kehoitus etsimään lepoa ja hiljaisuutta näyttää kyllä sangen viisaalta», sanoi hän, »ja on ristiriidassa sen kanssa mitä puoskaroitsijat antavat.»

»Mutta sittenkin, eikö olisi parasta, että te itse näkisitte hänet?» intti Royce.

Tohtori oli kahden vaiheella ja istui hetken aikaa naputtaen sormillaan tuolinsa käsinojaan.

»Se nyt ei olisi aivan ammattiarvon mukaista», sanoi hän vihdoin. »Mutta voinhan tervehtiä häntä vanhana ystävänä. Hartauteni perhettä kohtaan pitäisi olla riittävä tekosyy, arvelen.»

Roycen katse kirkastui, ja hän puristi sydämellisesti lääkärin kättä.

»Kiitos, tohtori!» sanoi hän lämpimästi. »Se vapauttaisi toiminimen paljosta huolesta — puhumatta minusta mieskohtaisesti», lisäsi hän.

Jenkinson nauroi hyväntahtoisesti.

»Sen tiesin kyllä», sanoi hän. »Saammehan me lääkärit kuulla kaikkea mahdollista kielittelyä. Ja tämä ilahduttaa minua todellakin. Jos tahdotte odottaa minua täällä, niin lähden heti matkaan.»

Luonnollisesti suostuimme, ja hän kutsui vaununsa ja lähti. »Vihdoinkin», sanoin, »saamme nähdä esiripun taakse, ehkäpä yksi ainoa vilahdus olisi kylliksi luomaan valoa pimeyteen.» Mutta puolen tunnin kuluttua tohtorimme palasi, ja silmäys hänen katseeseensa ilmaisi minulle, että kohtalo oli taaskin sallinut meidän pettyä.

»Lähetin hänelle käyntikorttini», kertoi tohtori lyhyesti, »mutta neiti Holladay käski hyvin yksinkertaisesti tervehtimään sanoen, että hän ei voinut ottaa vastaan.»

Roycen katse synkkeni.

»Ja siinäkö oli kaikki?» kysyi hän.

»Ni-in! Luonnollisesti ei minulla ollut muuta valittavana kuin lähteä tieheni. Niskoitteleminen oli mahdotonta.»

»Tietysti», myönsi toinen. »Mutta, tohtori, miten selitätte sen?»

Jenkinson istui ja näytti vähän aikaa tutkivan maton kuvioita.

»Suoraan sanoen, herra Royce», sanoi hän vihdoin, »en minä tiedä mitä ajatella. Todennäköisintä on, että neiti Holladay kärsii jonkinlaista mielenhäiriötä — ehkäpä vain akuuttista, sellaista, joka tavallisesti menee ohitse — mutta joka helposti voi kehittyä vakavaluontoiseksi, niin, jopa pysyväksikin.»

Se ajatus oli herännyt minussakin, ja Roycen kasvojen ilmeestä näin, että hänkin oli sitä ajatellut.

»Eikö ole mitään keinoa, jonka avulla voisimme saada varmuuden asian tilasta?» kysyi hän. »Kenties hänet on pelastettava omasta itsestään.»

»Hyvin mahdollista», myönsi tohtori päätään nyökäyttäen, »mutta hän on täysi-ikäinen ja määrää itse mitä tekee. Ei ole olemassa keitään sukulaisiakaan, jotka voisivat sekaantua asiaan — eikä edes läheisiä ystäviä, sen kyllä tiedän. En näe mitään keinoa, jollette te hänen lainopillisena neuvonantajanaan voi kääntyä viranomaisten puoleen ja pyytää heiltä hänen mielentilansa tutkimista.»

Mutta Royce teki heti kieltävän liikkeen.

»Se on mahdotonta!» hän sanoi. »Meillä ei ole kerrassaan mitään aihetta sellaisen askeleen ottamiseen. Se loukkaisi häntä kuolettavasti.»

»Niin, se on selvää», tunnusti lääkäri. »Pelkäänpä, siis ettei tällä hetkellä voida tehdä mitään, asia saa olla sellaisenaan, kunnes jotakin varmempaa tapahtuu.»

»Eikö suvussa ole mitään taipumusta mielisairauteen?» kysyi Royce hetken kuluttua.

»Ei pienintäkään», vastasi tohtori painolla. »Hänen vanhempansa olivat molemmat terveitä ja eheäluontoisia. Tunnen perheen vaiheet kolmen sukupolven ajalta, eikä siinä ole esiintynyt viittaustakaan siihen suuntaan. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun Holladay juuri työskenteli kohotakseen siihen asemaan, johon hän sitten pääsi, ja ponnisti ylenmäärin voimiansa, sai hän lievän halvauskohtauksen. Se oli aivan lievä, mutta minä neuvoin häntä joka tapauksessa ottamaan pitkän lepoajan, jonka hän vietti ulkomailla yhdessä vaimonsa kanssa. Sivumennen sanoen hän oli varovainen, eikä kohtaus enää koskaan uudistunut. Se oli itse asiassa ainoa vakavaa laatua oleva sairaus, jonka minä tiedän häntä koskaan kohdanneen.»

Ei ollut enää mitään sanomista, nousimme ylös lähteäksemme.

»Jos enempiä oireita esiintyy», lisäsi tohtori, avatessaan meille oven, »niin ehkä annatte minulle siitä tiedon? Voitte luottaa minuun, jos voin olla joksikin avuksi.»

»Kiitos», vastasi päällikköni. »Olette hyvin ystävällinen.»

Ja me menimme takaisin ajoneuvoihimme.

Seuraavan viikon kuluessa sattui erinäisiä seikkoja, jotka taas täyttivät minut ihmetyksellä, ja mitä Royceen tulee, niin hänestä voi selvään nähdä, kuinka onneton hän oli. Sen mukaan kuin nyt tiedän, hän oli kirjoittanut viisi, kuusi kertaa neiti Holladaylle eikä saanut sanaakaan vastaukseksi. Itse olin tehnyt erään salaperäisen havainnon. Rahojen jättämispäivän jälkeisenä päivänä olin raitiotiellä kotiinajaessani tavanmukaisesti silmäillyt sanomalehdestä »Uutisia rahamarkkinoilta», ja eräs pieni uutinen veti silloin huomioni puoleensa. Välitysliike Swith & Currer oli samana päivänä esittänyt valtiopankissa sadantuhannen dollarin suuruisen summan vaihdettavaksi kultarahaksi. Tiedustelu pankista seuraavana aamuna antoi tulokseksi, että vaihto oli tapahtunut neiti Frances Holladayn laskuun. Se oli luonnollisesti tehty siinä tarkoituksessa, että poliisi ei voisi päästä rahojen vastaanottajan jäljille.

IX

Tutustun monsieur Martignyyn