Part 4

»Juuri se! No, kuka nyt oli nainen! Ensimmäisestä hetkestä asti olin varma, että se ei voinut olla hänen tyttärensä — paljas ajatuskin siitä oli mahdoton. Ja yhtä mahdottomalta näyttää ajatus, että Holladaylla olisi ollut läheisiä suhteita jonkun toisen naisen kanssa. Hänellä ei varmasti ole sellaisia ollut viime neljännesvuosisatana — mutta sitä ennen — niin, se ei, tietysti ole niin varmaa. Ja on olemassa eräs silmäänpistävä seikka, joka todella viittaa johonkin sellaiseen.»

»Niin, te tarkoitatte luonnollisesti konttorissa kävijän yhdennäköisyyttä Holladayn tyttären kanssa?»

»Niin juuri. Sellaisen yhdennäköisyyden täytyy olla olemassa — tavattoman, vieläpä erityistä huomiota herättävän yhdennäköisyyden — muuten ei Rogers olisi antanut pettää itseänsä. Teidän on kuitenkin muistettava, että Rogersin konttori ei ollut erinomaisesti valaistu ja että hän katsoi häneen vain pikimmittäin. Mutta mitä vähempiä erilaisuuksia hänellä mahtoi ollakin, niin kokonaisuudessaan oli nainen neiti Holladayn näköinen. Kasvonpiirteiden yhdennäköisyyttä voidaan usein tavata sattumaltakin, mutta kun koko olento, käytös, kaikki tämä sopii yhteen, niin asia on toinen — se ilmaisee sukulaisuutta. Mielipiteeni on, että hän on avioton lapsi, ehkä neljä, viisi vuotta vanhempi kuin neiti Holladay.»

Istuin hiljaa muutaman hetken ja mietin. Tämä perustelu ei ollut niinkään hullu, mutta silläkin oli vikansa.

»Katsokaamme nyt, mihin tämä meidät johtaa!» jatkoi hän. »Otaksukaamme, että Holladay oli vuosikausia pitänyt huolta tästä aviottomasta tyttärestään! Vihdoin kävi niin, että hän syystä taikka toisesta riisti tytöltä tämän tuen; taikka myöskin tyttö ehkä ajattelee, että hän saa liian vähän. Miten tahansa — voimme kyllä otaksua sitä — hän keksi, pyydettyään kirjeellisesti turhaan apua, epätoivoisen keinon — mennä isänsä konttoriin panemaan henkilökohtaisesti vastalauseensa. Hän tapaa isänsä taipumattomana — mehän tunnemme hänen maineensa itsepäisyydestä, kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä. Hän soimaa häntä — muistakaa, että hän on jo mielettömänä raivosta — ja isä vastaa sillä purevalla ivalla, josta hän oli tunnettu. Vihan puuskassa tempaa nainen veitsen ja pistää sillä häntä; sitten hän koettaa omantunnon soimauksesta estää veren vuodon. Lopuksi hän näkee, ettei se hyödytä, ettei hän voi pelastaa häntä, ja poistuu konttorista. Onhan kaikki tämä otaksuttavaa, vai kuinka?»

»Täydellisesti», myönsin minä ja katsoin häneen vähän hämmästyneenä. »Mutta yhden asian unohdatte. Rogers selitti, että hän tunsi kaikki isäntänsä asiat ja että hän ehdottomasti olisi saanut tietoonsa jokaisen sellaisen suhteen, josta puhutte.»

Kesti-isäntäni istui hetken ja mietti.

»En usko, että Rogersin välttämättä tarvitsi tietää sitä», sanoi hän vihdoin. »Mutta, jos niinkin olisi ollut asian laita, niin on olemassa toinen selitys. Holladay _ei_ ole pitänyt huolta aviottomasta lapsestaan, joka eräänä kauniina päivänä saa tietää, että hän on hänen isänsä ja etsii hänet käsiinsä vaatiakseen oikeuksiaan. Se sopii yhteen, vai kuinka?»

»Kyllä», tunnustin minä. »Se on myöskin otaksuttavaa.»

»Enemmän kuin otaksuttavaa», huomautti hän tyynesti. »Mitkä asian yksityiskohdat lienevätkin, niin on itse arvelun todenmukaisuus epäämätön — se on ainoa, joka sopii yhteen olosuhteiden kanssa. Luulen sen kestävän koetuksen. Ja kirje auttaa lisäksi todistamaan sen; ettekö huomaa sitä?»

»Kirje?»

Säpsähdin kuullessani sen sanan, ja epäluuloni heräsivät taaskin eloon. Heitin pikaisen silmäyksen häneen, mutta hänen silmänsä olivat kiintyneet pöytäliinaan, jolla hän vieritteli pieniä leivänmurupalloja.

»Kirje», jatkoi hän, »todisti kaksi asiaa. Ensiksi, että sen kirjoittaja otti osaa neiti Holladayn kohtaloon; toiseksi, että hän, mies taikka nainen, tunsi Rogersin, konttoristin, hyvin — niin, enemmän kuin hyvin — melkein niin hyvin kuin lääkäri tuntee vanhan potilaansa.»

»Minä yhdyn ensimmäiseen kohtaan», sanoin, »mutta toisen kohdan saatte selittää vähän tarkemmin.»

»Toinen on itsestään selvä. Mitenkä voi kirjeenkirjoittaja olla selvillä Rogersin viasta?»

»Viasta?»

»Niin — hänen värisokeudestaan. Minun on tunnustaminen, että se on minulle arvoitus. Miten _voi_ joku toinen tietää sen, kun ei Rogers itse sitä tiennyt? Siihen haluaisin saada selityksen. Ehkäpä on koko maailmassa vain yksi, mies taikka nainen, joka tiesi sen — ja se on hän, joka on kirjoittanut kirjeen. Kuka hän mahtaa olla?»

»Mutta...» aloin äkkiä — mutta samassa maltoin mieleni. Ilmaisisinko hänelle erehdyksensä? Tai oliko se vain ansa, jonka hän oli eteeni virittänyt?

Hänen silmänsä eivät enää olleet suunnatut pöytäliinaan vaan minuun. Ja niissä oli sellainen hohde, jota minä en oikein ymmärtänyt. Tunsin, että minun täytyi olla varovainen.

»Pitäisi olla jotenkin helppoa päästä kirjeen kirjoittajan jäljille», sanoin.

»Poliisi ainakaan ei ole arvellut samaa.»

»Eikö?»

»Ei. Kirjeen jätti ovenvartijalle eräs poika — aivan tavallinen kaksitoista-, neljätoistavuotias poika. Ovenvartija ei kiinnittänyt tarkempaa huomiota häneen. Hän sanoi, ettei kirjeeseen tule mitään vastausta, ja meni tiehensä. Mitenkä voisi poliisi saada käsiinsä hänet? Mutta voimme otaksua, että se olisi mahdollista. Todennäköisesti on silloin kaikki, mitä hän voi puhua, siinä, että eräs herra pysähdytti hänet kadun kulmassa ja antoi hänelle lantin siitä, että veisi kirjeen tutkintotuomarille.

»Hän voisi selittää miehen ulkomuodon», rohkenin lausua väliin.

»Oh, minkä arvoinen olisi sitten poikanulikan selitys? Parhaassa tapauksessa se olisi häilyvä ja epämääräinen. Sitäpaitsi he eivät ole päässeet lainkaan pojan jäljille. Mutta palatkaamme kirjeeseen!»

Olimme päässeet kahviin ja sikaareihin, ja minusta tuntui jo olevan aika panna vastaan.

»Ennenkuin palaamme kirjeeseen, herra Godfrey», sanoin minä, »haluaisin tehdä teille kaksi suoraa kysymystä. Miksi tämä asia kiinnostaa teitä?»

»Samasta syystä kuin kaikkia muita, jotka työskentelevät rikoksen selville saamiseksi», vastasi hän hymyillen.

»Kuulutte siis poliisiin?»

»Minä olen kuulunut siihen. Nykyään minulla on toinen toimi.»

»Ja mikä oli tarkoituksenne tuodessanne minut tänne tänä iltana?»

»Osittain olen sen saanut jo toteutetuksi kauttanne. Muuten pyytäisin teitä antamaan minulle jäljennöksen tuosta kirjeestä.»

»Ja kuka oli se, joka ajoi meitä takaa Broadwaylla?»

»Oh, minulla on kilpailijoita», hymähti hän. »Olen hyvilläni että suoriuduin heistä sangen kauniisti. Kuulkaa, oletteko hyvä ja annatte minulle jäljennöksen tuosta kirjeestä, herra Lester?»

»En», vastasin selvästi. »Jos haluatte saada sellaisen, saatte kääntyä poliisin puoleen. Minä olen asiasta erossa.»

Hän kumarsi minulle pöydän yli nauraen. Hänen järkähtämättömän hyvä luontonsa lauhdutti minua.

»Yhden asian sanon kaikessa tapauksessa», lisäsin minä »Kirjeen kirjoittajalla ei ollut tietoa Rogersin värisokeudesta. Siinä asiassa olette harhateillä.»

»Olenko?» kysyi hän hämillään. »Kuinka te sitten tiesitte, herra Lester?»

»Luulen, että te salapoliisit sanoisitte sitä _intuitioniksi_ — se oli tekemäni johtopäätös.»

Hän veti miettiväisenä pari savua sikaaristaan, katsellen tutkivasti minuun.

»No, minun täytyy sanoa», puhkesi hän vihdoin puhumaan, »että te ryöstätte minulta vakaumukseni! Johtopäätös! Sepä oli todellakin nerokkaasti teiltä!»

Taas hän kumarsi minulle kiitokseksi.

»Ja se on kaikki, mitä voitte minulle sanoa!» lisäsi hän.

»Niin, pelkään.»

»No, kiitos joka tapauksessa kaikesta», sanoi hän ja karisti poron sikaaristansa. »Nyt pelkään, että minun täytyy erota teistä. Minulla on kovin paljon tehtävää, ja te olette antanut minulle monta mieltäkiinnittävää tietoa seuratakseni. Pyydän teitä olemaan vakuutettu siitä, että minulla on ollut erittäin hupainen ilta ja toivon, ettei teilläkään ole ollut ikävä?»

»Päinvastoin», sanoin sydämellisesti. »Oikein hauska.»

»Siis pyydän teiltä viimeistä suosiota. Ajurini on tuolla oven ulkopuolella. Minä en voi häntä käyttää, niin että pyydän teitä olemaan hyvä ja käyttämään.»

Näin, että hän todellakin halusi sitä.

»Mielelläni», sanoin.

»Kiitos, kiitos!»

Hän seurasi minua eteishuoneeseen, huusi ajurin ja puristi lämpimästi kättäni.

»Hyvästi, herra Lester», sanoi hän. »Olen iloinen saatuani tutustua teihin. Muuten en ole mikään salaperäinen henkilö — tällä hetkellä se vain kuuluu toimialaani. Toivon tapaavamme toisiamme joskus uudelleen.»

Ajuri ei näyttänyt pitävän lainkaan kiirettä kyyditessään minua kotiini, niin että minulla oli hyvää aikaa ajatella illan tapahtumia, mutta kuitenkaan en voinut tulla niistä mihinkään johtopäätökseen. Mitä Godfrey oli hyötynyt minusta kestityksellään, en voinut käsittää. Ja kuitenkin näytti hän tyytyväiseltä. Mitä hänen arvoituksenratkaisuunsa tulee, niin tunnustin, että se ei ollut ainoastaan älykäs vaan myöskin mestarillinen — varmasti parempi kuin mihin itse ilman apua olisin pystynyt.

Rattaat pysähtyivät asuntoni edessä. Astuin alas, annoin kyytimiehelle juomarahaa ja juoksin portaita ylös eteishuoneen ovelle. Emäntäni kohtasi minut kynnyksellä.

»Voi, herra Lester!» huudahti hän. »Mikä kauhea ilta minulla on ollut! Joka viides minuutti on joku tullut etsimään teitä, ja huoneessanne on parastaikaa kokonainen lauma ihmisiä. Olen koettanut saada heidät lähtemään tiehensä, mutta se ei auta!»

VI

Godfreyn ylistely

Seisoin aivan hämmästyneenä.

»Kokonainen lauma huoneessani!» toistin. »Mitä se merkitsee, rouva Fitch?»

»Sanomalehtimiehiä! He ovat olleet kiduttamaisillaan minut kuoliaaksi! Näyttävät uskovan, että minä olen piiloittanut teidät jonnekin. Toivoakseni ei teitä ole kohdannut mikään ikävyys, herra Lester?»

»Ei, ei ensinkään», vastasin nauraen ja huokasin helpotuksesta, sillä olinhan pelännyt, en tiedä itsekään, mitä onnettomuutta. »Toimitan pian herrat pois!»

Niin juoksin ylös portaita.

Jo kauan ennenkuin tulin huoneeseeni, kuulin äänten surinaa ja tunsin eri tupakkalajien hajun.

He olivat ruvenneet huvittelemaan kaikella lailla, kuluttaen aikaansa tarinoimalla, luullakseni, ja kun astuin sisään, tervehdittiin minua eläköönhuudolla. He olivat sellaisia sydämellisen eloisia, hyväluontoisia poikia, että oli mahdotonta suuttua heihin — ja sitäpaitsi tiesin, että he olivat kunnon miehiä, että he tekivät työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan niukasta palkasta, pelkästä rakkaudesta työhönsä, että he olivat sukkelia vainuamaan petosta, juonia ja epärehellisyyttä ja järkähtämättömiä paljastaessaan kaikkea sellaista, että heistä oli mieluista tehdä hyvää salassa ja pysyä tuntemattomina muille, paitsi niille muutamille, jotka olivat kulissien takana ja tiesivät pitää heitä oikeassa arvossa. Vastasin siis hymyillen heidän tervehdyksiinsä ja istuuduin tuolille, jonka eräs heistä kohteliaasti tarjosi minulle.

»No niin», aloitin ja katsoin heihin.

»Herra Lester», sanoi se, joka oli luovuttanut tuolin minulle, »sallikaa minun esittäytyä, nimeni on Rankin, _Planetin_ edustaja. Nämä herrat täällä — ja hän osoitti käden liikkeellä toisia — ovat virkaveljiäni sanomalehtimiestoimessa. Olemme kiihkeästi odottaneet teitä täällä saadaksemme esittää teille muutamia kysymyksiä.»

»Hyvä! Olkaa hyvä!» sanoin.

»Ensiksi ja etusijassa haluaisimme tietää ajatuksenne siitä, mistä rikos aiheutui. Teidän osanottonne jutun käsittelyyn iltapäivällä sai meidät vakuutetuiksi siitä, että te osaatte laskea kaksi ja kaksi yhteen, joka on enemmän kuin voidaan sanoa tavallisista kuolevaisista. Yleisö, suuri yleisö, haluaa tietää ajatuksenne.»

»Mutta minulla ei ole mitään ajatusta!» väitin vastaan. »Sitäpaitsi en usko, että minä herätän suuren yleisön mielenkiintoa lainkaan. Olen kokonaan erossa asiasta, näettekö, herrat! Pestyämme puhtaaksi neiti Holladayn on tehtävämme päättynyt.»

»Mutta _onko_ neiti Holladay puhtaaksi pesty?» niskoitteli hän. »Eikö ole ajateltavissa, että hän niiden kahden tunnin kuluessa, jotka hän oli poissa vaunustaan, on voinut pukeutua uudelleen, mennä isänsä konttoriin ja sitten pukeutua taas? — Eikö hän siinä tapauksessa aivan luonnollisesti olisi valinnut vihreää pukua, kun hän ei koskaan käytä vihreää?»

»Oh, lörpöttelyä!» puhkesin minä. »Sehän on lapsellista! Joko hän pukeutui säännöllisesti tai sitten ei ollenkaan! Jos te ajattelisitte tehdä raskaan rikoksen, niin te siis luultavasti, esimerkiksi, panisitte päähänne silinterin, sen vuoksi koska ette muuten milloinkaan käytä korkeata hattua! Ei, niin paljon voin sanoa, että minä olen siveellisesti varma siitä, että neiti Holladay on viaton. Ja niin on yleinen syyttäjäkin.»

»No, mutta se kirje, herra Lester? Mitä se sisälsi?»

»Sitä en voi sanoa teille. Se on asia, joka ei koske minua.»

»Mutta teidän pitäisi kohdella meitä kaikkia samalla lailla», väitti hän.

»Niinhän teenkin.»

»Mutta eikö Godfrey saanut sitä teiltä?»

»Godfrey», toistin. »Saanut minulta?»

Hän tuijotti kummastuneena minuun.

»Tahdotteko ehkä sanoa, herra Lester», kysyi hän, »että te ette viettänyt iltaa yhdessä Jim Godfreyn, _Recordin_ edustajan kanssa?»

Nyt ymmärsin yhtäkkiä! Ja kun katselin noita tyytymättömiä, valjuja katseita ympärilläni, aloin nauraa niin, että kyyneleet valuivat.

»Vai niin, tekö se siis olitte», läähätin minä, »ajamassa meitä takaa Broadwaylla?»

Hän nyökkäsi.

»Niin. Mutta hevosemme eivät olleet niin hyviä kuin teidän. Minne hän vei teidät?»

»Studioon — Seitsemännellä puistokadulla.»

»Luonnollisesti!» huudahti hän. »Olisihan meidän pitänyt se käsittää, pojat!»

»No niin, herra Lester», sanoi eräs toinen, »teidän ei ainakaan pitäisi antaa Godfreylle suurempaa etua kuin meille.»

»Mutta sitähän en ole tehnytkään. En tiennyt edes, kuka hän oli.»

»Ettekö sanonut hänelle, mitä oli kirjeessä?»

»En sanaakaan siitä, puhuin hänelle vain yhdestä asiasta.»

»Ja mikä se oli?»

»Että se henkilö, joka on kirjoittanut kirjeen, ei tiennyt, että Rogers oli värisokea. Saman selityksen annan mielelläni myös teille. Kuten näette, kohtelen kaikkia teitä yhtäläisesti.»

Hiljaa ja kummastellen seisoivat he ja katselivat minuun.

»Mutta», lisäsin, »luulen, että Godfrey epäilee, mitä kirjeessä oli.»

»Miksi niin?»

»Luulen, että hänen arvelunsa sopii hyvin sen kanssa yhteen.»

»Hänen arvelunsa? Sanokaa, mikä arvelu se on, herra Lester!»

»Ei, ei!» sanoin nauraen. »Se olisi salaisuuksien juoruamista toisille. Mutta hyvä arvelu se oli joka tapauksessa.»

He katselivat toisiinsa, ja luulen heidän kiristelevän hampaitansa.

»Hänellä näyttää olevan terävä silmä, tällä Godfreylla», jatkoin lisätäkseni heidän tuskaansa. »Arvelen teidän sanovan samaa, kun saatte lukea hänen selontekonsa asiasta huomisaamuna.»

»Terävä silmä!» puhkesi Rankin. »Oh, hän on oikea veitsi, kun on kysymys tällaisista jutuista! Me emme ole samaa lajia hänen kanssaan. Hän on mielikuvituksen mies — kuten nuoltu ja juotettu _Recordia_ varten. Onko aivan varma, että ette puhunut mitään muuta hänelle, herra Lester?» lisäsi hän levottomasti. »Kun Godfrey kirjoittaa jotakin, hän voi keittää sopan rautanaulastakin.»

»Aivan varma. Kuuntelin vain suurella mielenkiinnolla, kuinka hän kehitti omaa mielipidettään asiasta.»

»Ja hyväksyitte sen?»

»Sanoin, että oli olemassa paljon, mikä puhui sen puolesta.»

Tuntui kuin kaikki läsnäolijat olisivat saaneet sähkötäräyksen.

»Siinä se nyt on!» huudahti Rankin. »Se oli juuri sitä, mitä hän tahtoi. Nyt se ei enää ole _hänen_ mielipiteensä, vaan teidän! Voin nähdä hänen otsakkeensa! Ettekö tahtoisi kertoa meille, miten hän ajatteli murhan aiheutuneen?»

Katsoin häneen.

»Suoraan sanoen, herra Rankin», kysyin minä, »jos te olisitte minun sijassani, kertoisitteko sen?»

Hän epäröi hetkisen. Sitten ojensi hän minulle kätensä.

»En», sanoi hän minun tarttuessani siihen. »Sitä en tekisi! Käteni sen päälle. Olette aivan oikeassa! Tulkaa pojat, parasta on, että menemme!»

He kaikki seurasivat häntä, ja kuulin heidän menevän laulaen katua ylös. Sitten istuuduin jälleen tuolilleni ja ajattelin vielä kerran Godfreyn olettamusta; se näytti sopivan täydellisesti yhteen, kohta kohdalta, jopa — minä säpsähdin tätä ajatellessani — neiti Holladayn vaiteliaisuudenkin kanssa siitä, missä hän oli oleksinut edellisenä iltapäivänä. Koko salaisuus oli avoinna edessäni. Hän oli jollakin tavoin saanut tietää sisarensa läheisyydessä olon ja hankkinut hänen osoitteensa; hän oli etsinyt häntä ja saanut tietää hänen olevan sillä hetkellä ulkosalla — olipa uskottavaa, että sisar oli kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan — mutta miksi hän ei siinä tapauksessa pysynyt kotona ja ottanut vastaan häntä? Olipa miten oli, joka tapauksessa neiti Holladay oli odottanut, kunnes hän oli tullut takaisin ja silloin pannut merkille hänen liikuttuneen mielentilansa, ehkäpä nähnyt verijälkiä hänessä. Sanoma hänen isänsä kuolemasta oli antanut hänelle yhä selvemmän selityksen siitä, mitä tämä mielenliikutus ja nämä veripilkut merkitsivät. Hän oli turvautunut vaitioloon, ettei tahraisi isänsä nimeä ja mahdollisesti myöskin suojellakseen tuota toista naista. Niin, sen täytyi olla siten. Minusta tuntui kuin minulla olisi ollut arvoituksen avain kädessäni.

Kohta kohdalta — mutta mikä sotkeutunut vyyhti tämä kuitenkin oli! Että ponteva etsintä tulisi toimeenpantavaksi tuon vieraan naisen löytämiseksi, siitä ei minulla ollut epäilystä, mutta hänellä oli jo niin pitkä ennätys, että hän voisi helposti päästä pakoon. Vaikka toisaalta — ehkäpä hän ei ollutkaan paennut, hänen on täytynyt pysyä kaupungissa, sillä kuinka muuten olisimme saaneet tuon kirjeen! Hän oli siis jäänyt — mutta miksi? Että hänellä olisi jotakin osanottoa Frances Holladayn kohtaloon, se ei näyttänyt luultavalta, mutta miten muuten voitiin selittää kirje?

Minusta tuntui kuin olisin alkanut kietoutua vyyhteen uudelleen — se näytti vain tulevan yhä sotkuisemmaksi: ja pelkässä epätoivossa työnsin kaikki ajatukset siitä luotani niin paljon kuin voin ja menin levolle.

Huomisaamun _Record_ vahvisti Rankinin ennustuksen. Olin tullut kuuluisaksi yhtenä yönä — sillä Godfrey oli tavallansa esittänyt minut oman mielipiteensä luojana ja kunnioitti minua runsaalla määrällä laatusanoja, jotka, ajatellessani niitä, saivat minut punastumaan ja joita en vieläkään ole antanut hänelle täysin anteeksi. Hymyilin lukiessani ensimmäisiä rivejä:

»_Recordin_ edustajalla oli onni syödä eilisiltana päivällistä yhdessä herra Warwick Lesterin, etevän nuoren asianajajan kanssa, joka eilen niitti suurenmoisen voiton tutkintotuomari Goldbergin edessä Holladayn juttua käsiteltäessä; ja tietysti kertojamme käytti tilaisuutta keskustellakseen hänen kanssaan viimeisistä havainnoista tässä merkillisessä jutussa. Herra Lester näkyi olevan yhtä mieltä _Recordin_ kanssa eräästä lähtökohdasta, joka on ainoa olosuhteisiin sopiva ja täydellisesti ja tyydyttävällä tavalla selittää kaikki sen yksityiskohdat.»

Lähtökohta kehittyi sitten juurtajaksain ja laajasti, ja kirjoitus päättyi vakuutuksella, että _Record_ on oleva poliisille avullinen rikollisen naisen etsimisessä.

Nyt kun poliisi tiesi, mihin osaan kaupunkia sen pitäisi heittää verkkonsa, niin en epäillyt hänen pikaista löytymistään, koska hän oli kiusannut sallimusta jäämällä kaupunkiin.

Graham ja Royce olivat juuri lukemassa _Recordin_ kirjoitusta tullessani sisään, ja minä selitin heille, miten sen kerrotun haastattelun laita oikeastaan oli. Molemmat nauroivat ja lausuivat ihailunsa Godfreyn rohkeasta keksinnöstä.

»Arvelu ei ole typerä», sanoi Graham. »Olen taipuvainen uskomaan sen itsekin.»

Viittasin, että se selitti myöskin neiti Holladayn omituisen vaiteliaisuuden — hänen kieltäytymisensä auttamasta meitä todistamaan hänen _alibinsa_. Royce nyökäytti päätään.

»Sangen oikein. Tämä olettamus selittää, kuten Godfrey sanoo, jokaisen yksityiskohdan. Vanhan poliisiselviön mukaan se todistaa, että se on oikea.»

VII

Neiti Holladay tulee oikulliseksi

Seuraavana sunnuntaina Hiram Holladayn kuoleman jälkeen laskettiin hänen maalliset jäännöksensä hautakammioon hänen vaimonsa viereen Woodlawinin hautausmaalla; ja kaksi päivää sen jälkeen avattiin ja jätettiin hänen testamenttinsa, jonka oli laatinut Graham ja joka oli säilössä konttorin kassakaapissa, valvottavaksi. Kuten oli odotettu, oli hän määrännyt koko omaisuutensa ilman mitään ehtoja tyttärelleen Francesille. Poikkeuksena tehtiin vain muutamia lahjoituksia vanhoille palvelijoille; Rogers sai kauniin testamentin, ja noin puoli miljoonaa annettiin erinäisille hyväntekeväisyyslaitoksille, joita vainaja harrasti elämänsä aikana. Muu kaikki jätettiin hänen tyttärensä vapaaseen käytäntöön.

Huomasimme, että hänen omaisuutensa oli arvioitu liian suureksi, mutta kuitenkin jäi enemmän kuin neljä miljoonaa dollaria tuolle nuorelle tytölle — sangen kauniit myötäjäiset! Hän sanoi meille heti haluavansa jättää kaikki liikeasiat meidän käsiimme ja tahtovansa kokonaan seurata neuvojamme raha-asioissa. Suurimman osan näitä asioita hoiti Royce, ja vaikka hän luonnollisesti ei puhunut minulle asiasta mitään, niin oli kuitenkin selvää, että neiti Holladayn ystävälliset tunteet häntä kohtaan eivät olleet heikontuneet. Kaikki konttorissa olijat olivat enemmän taikka vähemmän samassa uskossa asian suhteen ja toivottivat hänelle onnea ja menestystä.

Niin kului kahdeksan, kymmenen päivää. Huolimatta sanomalehtien ja poliisin ponnistuksista ei mitään uutta valoa ollut langennut tuohon kammottavaan murhenäytelmään, ja suurelta yleisöltä se oli jo jäänyt taka-alalle ja unohtunut antaakseen tilaa muille huomiotaherättäville tapauksille. Alutta mitä ainakin minuun tulee, oli harrastukseni vieläkin vähentymätöntä, ja useammin kuin kerran kävin läpi kaikki yksityiskohdat, vakuuttautuakseni uudelleen, että arvelumme oli oikea. Ainoastaan yhdessä kohdin minusta näytti kuin se viittoisi vastakkaiseen. Jos oli olemassa avioton tytär, niin tuo kuolettava pisto, jonka hän oli antanut isälleen, oli riistänyt häneltä koko sen aineellisen tuen, jonka tämä oli antanut hänelle ja samalla kaikki toiveet saada vielä lisää häneltä. Hän olisi siis menetellyt omaa parastansa vastaan — mutta näinkin ollen voisi se, mitä Godfrey nimitti väkivallanhimoksi, selittää asian. Ja sitäpaitsi voihan olettaa, että neiti Holladay pitäisi yltäkylläisen huolen sisarestaan, kunhan vain hänen ensimmäinen surunsa olisi mennyt ohitse. Tämän myöntäen olettamus oli täysin paikkansa pitävä.

Mutta eräs toinen asia aiheutti minulle paljon päänvaivaa. Kuinka nainen oli välttänyt poliisin? Tiesin, että tuossa ranskalaisessa kaupunginosassa häntä oli haeskeltu ilman mitään tulosta kaikki paikat, mutta olin myöskin varma siitä, että etsiskely oli toimitettu huolimattomasti, muuten olisi varmaan löydetty joku jälki hänestä. Neiti Holladay kieltäytyi luonnollisesti jyrkästi vastaamasta kaikkiin kysymyksiin, ja tähän nähden huomasin taas olevani pulassa. Epäilemättä hän ei lainkaan halunnut, että rikollinen nainen löydettäisiin, ja kuitenkin hänet oli mielestäni löydettävä, jos ei muun niin neiti Holladayn itsensä vuoksi — vapauttaakseen hänet sen pilven viimeisestäkin varjosta, joka häälyi hänen yllänsä.

Silloin tapahtui hämmästyttävän nopeasti käänne uusiin kehkeämismahdollisuuksiin. Eräänä päivänä vähää ennen konttorin sulkemisaikaa tuli eräs konttoristeista sisempään konttorihuoneeseen ja sanoi, että ulkona oli eräs nainen, joka sanoi haluavansa puhutella herra Roycea. Hän ei ollut ilmoittanut nimeänsä, mutta Royce, joka sillä hetkellä sattui olemaan vapaana, käski ohjaamaan hänet sisään. Niin pian kun sain nähdä vieraan, tunsin hänet, ja niin teki päällikkönikin — hän oli neiti Holladayn kamarineiti. Näin myöskin, että hänen silmänsä olivat punaiset itkusta, ja kun hän istuutui Roycen kirjoituspöydän viereen, alkoi hän itkeä uudelleen.

»Mitä nyt, mitä on tapahtunut?» kysyi Royce. »Eihän emännällenne liene mitään ikävyyttä tapahtunut?»

»Hän ei ole enää emäntäni», nyyhkytti tyttö. »Hän on eroittanut minut tänään palveluksestaan.»

»Eroittanut teidät!» toisti Royce. »Mistä se johtuu? Luulin, että hän piti teistä.»

»Niin, sitä olen minäkin luullut, mutta hän on eroittanut minut joka tapauksessa.»

»Mutta minkävuoksi?» intti toinen.