Part 3
»Tunnetteko te tämän?»
Ja hän ojensi todistajalle kamalan todistuskappaleen.
Pidätin henkeäni tytön katsellessa ja käännellessä nenäliinaa vapisevin käsin.
»En!» vastasi hän painolla, antaen sen takaisin tuomarille.
»Onko teidän emännällänne nenäliinoja, jotka ovat samanlaisia kuin tämä?»
»Kyllä, niitä hänellä on; tämä on tavallinen nenäliina hyvää lajia, sellainen, joita useimmat naiset käyttävät.»
Vedin syvän helpotuksen huokauksen; tässä kohden ainakin onni suosi meitä.
»Siinä on kaikki. Onko teillä mitään kysyttävää, herra Royce?»
Taas ravisti päällikköni päätänsä.
»Tämä on tärkeä todistus jutussanne», lisäsi tuomari. »Onko teillä todistajia kutsuttavana?»
Mitä todistajia me voisimme saada? Ainoastaan yhden — ja mielestäni lautakunnan miehet odottaen katselivat meitä. Jos suojattimme todella olisi syytön, niin minkä vuoksi empisimme toimittaa kuulustelua hänen kanssaan, antaaksemme hänelle tilaisuuden puolustautua, muutamilla harvoilla sanoilla hajoittaa koko tämän kamalien asioiden ketjun, jota niin nopeasti taottiin hänen ympärillensä? Jos hän olisi syytön, niin eikö hän silloin aivan luonnollisesti haluaisi puhua oman asiansa puolesta? Eikö vaikuttanut jo yksinään hänen inhonsa...
»Pyytäkää lykkäystä!» kuiskasin. »Menkää neiti Holladayn luo ja sanokaa, että jos hän ei katkaise vaitioloansa...»
Mutta ennenkuin Royce ennätti vastata, tunkeutui eräs poliisikonstaapeli esiin huoneen perältä antaen tuomarille kirjeen.
»Eräs lähetti oli täällä juuri nyt ja jätti tämän», selitti hän.
Tutkintotuomari katsoi päällekirjoitusta ja antoi kirjeen päällikölleni.
»Se on teille, herra Royce», sanoi hän. »Näin että osoite oli:
»_Puolustusasianajaja Royce_.»
Hän avasi kuoren silmäten kiireesti sisältöä. Sitten hän luki sen läpi vielä kerran ja ojensi sen jälkeen paperin mitä ällistyneimmän näköisenä minulle. Kirje kuului:
_Rogers valehtelee. Naisella, joka oli Holladayn luona, oli tummanvihreä puku_.
IV
Saan onnellisen päähänpiston
Mykkänä hämmästyksestä tuijotin riveihin. »Rogers valehtelee», oli siinä. Mutta mitä ihmeen syytä hänellä voisi olla kulkea valheen kengillä? — Sitäpaitsi olisin, nähdessäni hänet todistajanpaikalla, voinut vannoa, että hän puhui totta, jopa paljon vasten tahtoaankin. Olin aina ylpeillyt ihmistuntemuksellani — olisinko siihen määrään voinut erehtyä tässä tapauksessa. »Naisella, joka oli Holladayn luona, oli tummanvihreä puku», luin uudelleen ja taas uudelleen. Kuka oli kirjeen kirjoittaja? Miten hän tiesi hänen pukunsa värin? Oli ainoastaan yksi mahdollinen selitys — hän tunsi naisen. Selvästi hänen oli täytynyt olla läsnä tutkinnossa aamulla. Mutta jos hän tiesi näin paljon, niin minkätähden hän ei astunut itse esille? Tähän löytyi vain yksi vastaus — hänen täytyi olla rikostoveri. Mutta jos hän olisi rikostoveri, niin miksi hän antautuisi sitten vaaraan kirjoittamalla tämän kirjeen, sillä hyvin todennäköistähän oli, että hänen jälkiänsä seurattaisiin? Minulla oli sellainen tunne kuin jos olisin tullut vielä kauemmas pimeään labyrinttiin, vielä pitemmän matkan päähän valosta joka askeleella.
»Haluatteko kutsua todistajia, herra Royce?» kysyi tutkintotuomari vielä kerran. »Siinä tapauksessa lykkään minä mielelläni jutun käsittelyn huomiseksi.»
Royce ponnisteli kootakseen ajatuksiansa.
»Kiitos», sanoi hän. »Ehkä saan pyytää teitä tekemään sen hiukan myöhemmin. Nyt haluaisin kutsuttavaksi sisään herra Rogersin uudelleen.»
»Hyvä», sanoi tuomari, ja Rogers huudettiin todistajain huoneesta.
Katsoin tarkkaavasti häneen, koettaen tutkia hänen ajatuksiansa, lukea silmien syvyydestä; mutta kuinka terävästi häneen katselinkin, niin en voinut huomata muuta kuin surua ja huolta hänen katseessaan. Hän oli harmaantunut Holladayn konttorissa. Hän oli satoja kertoja osoittautunut luotettavaksi mieheksi; hänellä oli täysi syy omistaa isännälleen mielihartautta ja kiitollisuutta, ja olin varma siitä, että hän omistikin; samoin tiesin, että hänellä oli suuri palkka ja että hän eli hyvissä olosuhteissa.
Että hän itse olisi tehnyt rikoksen tai ollut siinä jollakin tavoin osallisena, sitä oli ihan mahdoton ajatella. Mutta miksi hän sitten valehtelisi? Ennen kaikkea, miksi hän koettaisi vetää isäntänsä tyttären tuon hirveän tapahtuman yhteyteen. Ja miten oli hän voinut, jos tämä todella oli hänen halunsa, tietää neiti Holladayn puvun värin? Kuinka synkkä, sotkuinen olikaan se kysymys, joka nyt oli edessämme!
Seuraavina hetkinä näin, että Roycekin tutki häntä ja koetti löytää jonkun valonsäteen ohjaajaksi. Jos me emme onnistuisi nyt...
Luin kirjeen uudelleen — »tummanvihreä puku» — ja yhtäkkiä, jonkun magneettisen voiman vaikutuksesta, pisti päähäni selitys tähän salaperäiseen asiaan. Vavisten innosta kumarruin niinä päällikköni puoleen.
»Herra Royce», kuiskasin hänelle puoliksi tukahtuneella äänellä, »luulen ratkaisseeni arvoituksen. Pidättäkää Rogersia todistajanpaikalla siksi kunnes tulen takaisin.»
Hän katsoi kummastellen minua; sitten hän nyökäytti päätään minun ottaessani hattuni ja lähtiessäni tunkeutumaan ihmisjoukon läpi. Tultuani ulos juoksin likimpään kangaskauppaan — kolme korttelia oikeuspaikasta, ja kuinka hirveän pitkät nämä korttelit sitten olivat! — sekä sitten takaisin tutkintosaliin. Rogers oli vielä sisällä, mutta silmäys Royceen selitti minulle, ettei hän ollut saanut urkituksi häneltä mitään uutta.
»Ottakaa te hänet huostaanne nyt, Lester!» sanoi hän istuutuessani hänen viereensä. »Minä olen ihan väsynyt.»
Rauhattomuudesta vavisten nousin ylös. Oli ensi kertaa, kun minulle oli uskottu pääosan esittäminen näin tärkeässä asiassa kuin tämä. Nyt minulla oli tilaisuus näyttää mihin kykenin. Ajattelepas, etteivät perustelmani pitäisikään!
»Herra Rogers», aloitin, »olette varmaan ollut silmienne suhteen huolissanne viime aikoina, vai kuinka?»
Hän katsoi hämmästyneenä minuun.
»Hm, kyllä, vähän», vastasi hän. »Vaikka ei niin paljon, että siitä maksaisi vaivaa puhua. Kuinka tiesitte sen?»
Itseluottamukseni oli palannut. Olin siis oikealla tiellä!
»En sitä tiennyt», sanoin, hymyillen ensi kerran sen jälkeen kun olin tullut huoneeseen. »Mutta epäilin sitä. Tässä minulla on muutamia erivärisiä kangaslappuja. Haluaisin nyt, että valitsisitte niistä sen lapun, joka on enimmän saman värinen kuin konttorissanne eilisiltana käyneen naisen puku.»
Minä ojensin hänelle kimpun kangasnäytteitä, ja sitä tehdessäni näin yleisen syyttäjän kumartuvan pöytänsä yli jännityksen ilme kasvoillaan. Todistaja katseli hitaasti näytekasan läpi minun silmäillessäni kuumeentapaisesti häntä. Royce oli aavistanut tarkoitukseni ja katseli myöskin tarkkaavasti toimitusta.
»Näiden joukossa ei ole ainoatakaan», sanoi Rogers vihdoin, »joka olisi aivan samanvärinen. Mutta tämä on jotenkin lähellä sitä väriä.»
Hän piti ylhäällä yhtä lappua. Se sattui hyvään paikkaan; kuulin huoneessa läsnäolijoiden puolitukahutetun, kummastusta ilmaisevan huudahduksen, ja lautakunnan miehet ojensivat vartaloitaan tuoleillansa.
»Ja minkä värinen tämä lappu on?» kysyin.
»Tummanpunainen, tietysti! Senhän olen jo sanonut.»
Loin riemullisen silmäyksen Goldbergiin.
»Herra tuomari», sanoin niin tyynesti kuin voin, »luulenpa, että olemme löytäneet vian ketjusta. Herra Rogers on selvästi värisokea. Kuten näette, on hänen valitsemansa lappu väriltään tummanvihreä.»
Tuntui siltä kuin olisivat kaikki läsnäolijat vetäneet syvän henkäyksen ja halua paukuttamaan käsiä huomattiin eri tahoilla huonetta. Sanomalehtikertojain kynät rapisivat — tässä he nyt olivat saaneet jotakin oikein mielensä mukaista! Royce oli tarttunut minun käteeni ja kuiskasi liikuttuneella äänellä:
»Rakas poikani, te olette paras meistä kaikista — minä en tule koskaan unohtamaan sitä!»
Mutta Rogers seisoi tyhmistyneenä ja tuijotti vuoroon meihin vuoroon kädessään olevaan kangaslappuun.
»Vihreä!» änkytti hän. »Värisokea! Sellaisia tyhmyyksiä! Siitä minulla ei ole koskaan ollut aavistustakaan!»
»Se on hyvin uskottava», myönsin minä. »Te olette epäilemättä tullut siksi äskettäin. Useimmat värisokeat eivät tiedä sitä, ennenkuin heidän silmänsä tutkitaan. Luonnollisesti me tulemme antamaan lääkärin tutkia teitä; mutta luullakseni on todistus jo riittävän kumoava.»
Goldberg nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi ja yleinen syyttäjä nojautui taaksepäin tuolissaan.
»Meillä ei ole mitään muuta kysyttävää todistajalta tällä kertaa», jatkoin. »Haluan vain että otatte talteen tämän kangaslapun.»
Annoin sen Goldbergille.
Hän pani sen muiden pöydällänsä olevien esineiden joukkoon, ja minä istuin taasen päällikköni viereen. Tämä oli saanut takaisin kaiken entisen pontevuutensa ja näytti aivan toiselta ihmiseltä.
»Jos sallitte, haluaisin minä kutsuttavaksi neiti Holladayn kamarineidin uudelleen», sanoi hän. Hänen pyyntöönsä suostuttiin heti. Tyttö huudettiin sisään ja Rogers meni huumaantuneena todistajain huoneeseen.
»Oletteko aivan varma, että teidän emännällänne oli tummanpunainen puku päällään eilen iltapäivällä?» kysyi hän tytön seisoessa jälleen todistajanpaikalla.
»Olen aivan varma!»
»Eikö se ollut tummanvihreä? Ajatelkaa tarkoin!»
»Minun ei tarvitse ajatella», vastasi hän terävästi nytkäyttäen päätään. »Neiti Holladaylla ei ole yhtään tummanvihreää pukua — eikä vaalenvihreää liioin — hän ei pidä siitä väristä — se ei sovi hänelle.»
»Hyvä on», sanoi Royce, ja tyttö meni takaisin todistajain huoneeseen ymmärtämättä hitustakaan kysymyksen tarkoitusta.
»No niin, ottakaamme nyt sisään vielä konttoripoika», jatkoi hän; ja tämä nuori kunnon mies huudettiin esiin.
»Sanotte, ettette nähnyt naisen kasvoja, kun hän läksi konttorista eilen illalla?»
»Niin, herra.»
»Mutta te näitte hänen pukunsa?»
»Sen näin.»
»Ja minkä värinen se oli?»
»Tummanvihreä.»
»Hyvä», sanoi Royce ja istuutui tuolilleen huoaten helpotuksesta. Meillä oli ollut kysymyksen ratkaisukeino käsissämme jo aamupäivällä, ja olimme laiminlyöneet sen! No, nyt olimme kaikessa tapauksessa löytäneet sen. »Herrani», jatkoi hän kovasti kuuluvalla äänellä ja loistavin katsein, hypäten ylös ja kääntyen lautakunnan puoleen, »olen valmis tuomiollenne. Tahdon ainoastaan viitata, että sillä käänteellä, jonka asia nyt on saanut, kumoutuu koko kanne neiti Holladayta vastaan! Se oli mahdoton ensi hetkestä asti!»
Hän istuutui taas ja loi silmäyksen tuomariin.
»Herrat lautakunnan jäsenet», alkoi Goldberg, »minun on vain muistutettava teitä, että tuomionne, millainen se tulleekin olemaan, ei ole ratkaiseva tässä jutussa. Poliisiviranomaiset tulevat jatkamaan tiedustelujansa, että syyllinen ei pääsisi pakoon. Minun mielestäni ei meidän tehtäviimme kuulu tämän asian enempi käsitteleminen — se jätettäköön sellaisissa asioissa taitavampiin ja kokeneempiin käsiin, enkä myöskään arvele, että meidän pitäisi syyttää jotakin henkilöä niin kauan kuin löytyy uskottavaa syytä epäillä hänen rikostansa. Odotamme tuomiotanne.»
Lautakunta marssi verkalleen pois, ja minä tutkiskelin levottomasti heidän katseitaan. Tutkintotuomarin ohjausta muistaen heidän ei pitänyt voida muuta kuin antaa yksimielinen tuomio; mutta tiesin, että lautakunnan mielipide aina on ennakolta arvaamaton ja usein tulee mitä odottamattomimpiin tuloksiin.
Syyttäjä tuli alas paikaltaan ja puristi meidän molempien käsiä.
»Sepä oli uljas työ!» sanoi hän vilpittömällä ihastuksella. »Mikä teitä johti epäilemään jotakin sellaista?»
Vastaukseksi Royce ojensi hänelle kirjeen. Hän luki sen ja tuijotti hämmästyneenä meihin.
»Mitä tämä on?» puhkesi hän sanoiksi. »Kuka on kirjoittanut tämän?»
»Se on kirje, joka annettiin meille hetki sitten», vastasi Royce. »Tiedätte siitä yhtä paljon kuin mekin. Mutta minusta tuntuu siltä kuin se olisi sangen tärkeä todistuskappale. Luovutan sen teille.»
»Tärkeä!» huudahti Singleton. »Uskonpa sen. Herrani», hänen silmänsä vilkkuivat, »tämän on kirjoittanut joko joku rikostoveri tai nainen itse!»
Päällikköni nyökäytti.
»Oikein», sanoi hän. »Koetan viipymättä päästä kirjeen kirjoittajan jäljille.»
Singleton käännähti ympäri ja kuiskasi muutamia sanoja eräälle kirjurille, joka riensi ulos huoneesta. Sitten hän antoi merkin kahdelle parrattomalle, vahvarakenteiselle miehelle, jotka istuivat lähellä, puhui muutamia sanoja tutkintotuomarin kanssa ja vetäytyi sitten noiden molempien miesten seuraamana viimeksimainitun yksityishuoneeseen. Sanomalehtikertojat kokoontuivat ympärillemme onnitellen ja kysellen. He vainusivat salaisuutta. Mikä se oli, jonka Singleton sai? Mikä uusi todistus se oli, joka oli ilmaantunut? Oliko kirjeessä jotakin oikeudenkäyntiä koskevaa? Mitä siinä oli?
Royce hymyili.
»Herrat», sanoi hän, »toivoakseni minulla ei muutamien minuuttien kuluttua ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Enempien tietojen saamista varten neuvon kääntymään yleisen syyttäjän puoleen — juttu on hänen käsissään.»
Mutta ne miehet, jotka Singleton oli ottanut mukaansa yksityiskonttoriin, olivat Karle ja Johnston, taitavimmat salapoliisit, mitä voitiin saada. Mitä hänellä oli heidän kanssaan tekemistä? Royce kohautti vain olkapäitään vastaukseksi, minkä jälkeen kertojat luopuivat hänestä ja pakkautuivat tutkintotuomarin huoneen oven ulkopuolelle.
Hetkisen kuluttua se avautui, ja molemmat salapoliisit tulivat kiiruhtaen ulos. He eivät katsoneet oikealle eikä vasemmalle, vaan tunkeutuivat välinpitämättöminä joukon läpi eivätkä huolineet vähääkään heille sataneista kysymyksistä. Sitten tuli yleinen syyttäjä. Hän käsitti heti aseman.
»Herrat», sanoi hän kohottaen ääntään, »en voi vastata mihinkään kysymyksiin! Pyydän teitä asettumaan jälleen paikoillenne, muuten minun täytyy kehoittaa tuomaria tyhjentämään huone.»
Kertojat tiesivät, että hän tarkoitti mitä sanoi, ja alakuloisina ja suuttuneina he siis menivät tuoleilleen, turhaan koettaen keksiä arvoituksen ratkaisua. Tutkintotuomarin kirjuri sai kuitenkin heidät luopumaan mietiskelystään.
»Lautakunta on valmis antamaan päätöksensä», ilmoitti hän.
»Hyvä! Antakaa heidän tulla!»
Ja lautakunta asteli hitaasti takaisin paikoilleen. Minä katselin jokaisen kasvoja erikseen ja kirosin itsekseni inhimillisten kasvonpiirteitten ilmeettömyyttä.
»Oletteko tulleet yksimielisyyteen tuomiostanne, herrat?» kysyi tuomari.
»Olemme», vastasi eräs heistä ja ojensi kirjurille paperin.
»Onko tämä teidän tuomionne, herrat?» kysyi tuomari. »Oletteko kaikki siitä yksimieliset?»
He vastasivat myöntävästi kaikki sen mukaan kuin heidän nimensä huudettiin.
»Kirjuri saa lukea tuomion», sanoi Goldberg.
Tämä nousi ylös ja rykäisi.
»Me lautakunnan jäsenet», luki hän, »kutsuttuina tuomitsemaan Hiram W. Holladay-vainajaa koskevassa jutussa, olemme huomanneet, että hän on kuollut veitsen pistosta kaulaan, jonka piston on kynäveitsellä tehnyt yksi taikka useampi tuntematon henkilö.»
V
Syön päivällistä tuntemattoman kanssa
Tutkintotuomari vapautti lautakunnan ja tuli alas pudistamaan käsiämme.
»Palkitsen teidän älykkyytenne, herra Royce», sanoi hän. »Tahdotteko viedä tämän hyvän uutisen neiti Holladaylle?»
Päällikköni ei voinut olla punehtumatta ilosta, mutta onnistui kuitenkin vastaamaan luontevasti.
»Kyllä, tietysti, mielelläni, jos sitä haluatte», sanoi hän.
»Sitä juuri haluan», toisti Goldberg hienotunteisuudella ja arvonannolla, joka ihmetytti minua. »Voitte lähettää pois konstaapelin, joka on hänen luonaan.»
Päällikköni katsoi kysyvästi yleiseen syyttäjään.
»Ennenkuin lähden, haluaisin kysyä teiltä, mitä aiotte vielä tehdä?» sanoi hän.
»Aion ottaa selvän siitä, kuka on kirjoittanut tämän kirjeen», vastasi Singleton hymyillen.
»Mutta neiti Holladayhin nähden?»
Singleton naputti miettivästi lyijykynällä huuliaan.
»Ennenkuin vastaan», sanoi hän vihdoin, »haluaisin tulla mukaanne ja tehdä hänelle yhden kysymyksen.»
»Tehkää niin!» sanoi Royce heti ja meni näyttäen tietä edellä siihen huoneeseen, jossa neiti Holladay meitä odotti.
Hän nousi punehtuen mielenliikutuksesta, kun me astuimme sisään, ja seisoi katsoen meihin virkkamatta mitään, mutta huolimatta hänen tavattomasta mielenmaltistaan ymmärsin, mitä kauheata tuskaa hän kärsi.
»Neiti Holladay», alkoi päällikköni, »saanko esittää herra Singletonin, yleisen syyttäjän? Hän haluaa tehdä teille muutamia kysymyksiä.»
»Ainoastaan yhden», oikaisi Singleton kumartaen. »Olitteko isänne konttorissa eilen iltapäivällä, neiti Holladay?»
»En!» vastasi hän heti painolla. »En ole ollut isäni konttorissa runsaaseen viikkoon.»
Näin Singletonin tutkivasti katselevan häntä hetkisen; sitten hän kumarsi jälleen.
»Siinä kaikki», sanoi hän. »En luule, että todistukset oikeuttavat minua pidättämään suojattianne, herra Royce.»
Sen sanottuaan hän lähti huoneesta, ja minä seurasin häntä, sillä tiesin, ettei minulla ollut enää mitään osaa näyteltävänä päällikköni asiassa. Menin sitten takaisin pöytämme ääreen ja kokoilin kapineitamme. Huone oli vähitellen tyhjentynyt, ja kymmenen minuutin perästä olivat ainoastaan tutkintotuomari ja hänen kirjurinsa jäljellä. Heidän oli otettava uusi juttu käsiteltäväksi, niin näytti — uusi juttu, joka ehkä saisi aikaan yhtä paljon levottomuutta ja tuskaa kuin meidänkin juttumme oli tehnyt. Viisi minuuttia tämän jälkeen tuli päällikköni kiireisesti luokseni ja loistava ilme silmissänsä kertoi minulle, kuinka hänet oli otettu vastaan.
»Neiti Holladay on lähtenyt kotiin kamarineiteineen», sanoi hän. »Hän pyysi minua kiittämään teitä siitä, mitä olette tehnyt tänä päivänä, Lester. Sanoin hänelle, että itse asiassa te teitte kaiken. — Niin, niin se oli!» lisäsi hän vastaukseksi kieltävään eleeseeni. »Minun harhaillessani avutonna pimeydessä te löysitte tien valkeuteen. Mutta tulkaa nyt, meidän täytyy joutua takaisin konttoriin.»
Saimme ajurin kadulta, ja kohta ajoimme takaisin samaa tietä, jota olimme kulkeneet aamulla — ääretön aika sitten, tuntui minusta. Kello oli vasta muutamia minuutteja yli kolmen, ja ajattelin itsekseni, että nyt minulla olisi aikaa käydä läpi Hurdin jutun asiakirjat, ennenkun lähden konttorista illalla.
Graham istui vielä työpöytänsä ääressä ja pyysi heti meitä kertomaan tutkinnon kulusta. Menin takaisin työhöni ja kuulin paikalleni ainoastaan pari sanaa silloin tällöin, mutta kylliksi kaikessa tapauksessa huomatakseni, että tuo merkillinen juttu kiinnitti vanhemman päällikköni mieltä. Mitä minuun tulee, työnsin päättävästi luotani kaikki ajatukset siitä ja antauduin yksinomaan siihen työhön, joka minulla oli. Vihdoin oli se valmis ja helpotuksen huokauksella lukitsin pöytäni. Graham nyökäytti minulle ulos lähtiessäni ystävällisesti päätään, ja jätin konttorin ilokseni tuntien, että olin tehnyt kunnon päivätyön tänään sekä omaksi että päämieheni hyväksi.
Eräs nuori mies, joka nähdäkseni oli kävellyt edestakaisin käytävässä, seurasi minua hissiin.
»Anteeksi, ettekö ole herra Lester?» kysyi hän juuri sen lähtiessä laskeutumaan alas.
»Kyllä», vastasin ja katsoin kummastellen häneen.
Hän oli hyvin puettu ja hänellä oli eloisat, valppaat silmät ja merkikkäät, miellyttävät kasvonpiirteet. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä.
»Menette kai syömään päivällistä vai kuinka, herra Lester?» jatkoi hän.
»Niin», myönsin vielä enemmän kummastellen.
»Toivoakseni ette pidä minua tunkeilevana», sanoi hän hymyillen hämmästyneelle katseelleni, »mutta olisin mielissäni, jos tahtoisitte syödä tänään päivällistä kanssani. Lupaan, että te tulette saamaan yhtä hyvän päivällisen kuin missään muualla New Yorkissa.»
»Mutta minä en ole päivällispuvussa», panin vastaan.
»Se ei tee mitään — enhän ole minäkään, kuten näette. Tulemme olemaan kahdenkesken.»
»Missä», kysyin minä.
»Mitä sanotte 'Studiosta'?»
Hissi oli nyt tullut pohjakerrokseen, ja me lähdimme siitä yhdessä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä seuralaiseni minusta tahtoi, ja kuitenkin voi sillä olla vain yksi selitys — sen täytyi olla jollakin tavalla yhteydessä Holladayn jutun kanssa. Jos vain ei — ja minä katsoin häneen taas. Ei, varmasti hän ei ollut mikään kujeilija — ja vaikkapa sellainen olisi ollutkin, niin minulla ei olisi mitään pientä seikkailua vastaan. Uteliaisuuteni voitti.
»Hyvä», sanoin, »otan tarjouksenne kiitoksella vastaan, herra —»
Hän nyökäytti hyväksyvästi.
»Nyt puhuitte kuin ymmärtäväinen ihminen ainakin. No niin, ette tule jäämään palkitsematta. Nimeni on Godfrey. Ei, te ette tunne minua, mutta minä esittelen kohta itseni. Tässä on ajuri.»
Nousin siihen ja hän seurasi. Minusta näytti kuin tänään olisi tavattoman monta ihmistä vetelehtinyt talon portin ulkopuolella, mutta muutamassa hetkessä me olimme poissa, enkä ennättänyt ajatella heitä sen enempää. Vierimme tiehemme Broadwayta pitkin ja poikkesimme sitten pohjoiseen tuolle kolmen mailin pituiselle, Union Squarelle vievälle suoralle tielle. Huomasin heti, että ajoimme tavattoman kovaa vauhtia ja että se aina lisääntyi ajajan saadessa vapaan ja avoimen tien eteensä. Seuralaiseni avasi katoksessa olevan luukun, kun poikkesimme Kolmannelletoista kadulle.
»Hyvinkö kaikki, Sam?» huusi hän.
Kyytimies virnisti meille aukosta.
»Kaikki hyvin, herra», vastasi hän. »Ne eivät voineet pysyä meidän mukanamme kauan. Ne ovat kaukana perässämme.»
Luukku pamahti taas kiinni, me poikkesimme Seitsemännelle puistokadulle ja pysähdyimme kohta senjälkeen Studioravintolan edustalla — harmaa ja pelottava ulkoapäin, mutta satumaisen kaunis sisältä. Seuralaiseni osoitti tien portaita ylös erääseen yksityiseen huoneeseen, jossa oli pöytä valmiiksi katettuna meille. Ostereita tuotiin sisään melkein ennenkuin olimme ennättäneet istuutua.
»Kuten näette», sanoi hän hymyillen, »olin niin uskalias ja uskoin teidän tulevan mukaani, että tilasin päivällisen ennakolta.»
Katsoin häneen vastaamatta. En käsittänyt lainkaan. Ehkäpä tämä oli se henkilö, joka kirjoitti salaperäisen kirjeen? Mutta mikä oli siinä tapauksessa hänen tarkoituksensa? Ennen kaikkea, miksi hän saattaisi itsensä ilmi?
Hän hymyili taas kohdatessaan silmäykseni.
»Ihmettelette tietysti, mitä tämä merkitsee», sanoi hän. »No niin, minä tunnustan heti kaikkityyni. Tahdon puhua kanssanne Holladayn jutusta ja arvelin, että päivällinen 'Studiossa' olisi kaikkein paras tilaisuus.»
Nyökäytin. Liemi oli ihmeen ylellinen.
»Olitte oikeassa», myönsin. »Se oli neronleimaus.»
»Tiesin, että pitäisitte siitä. Näettekö, aina aamusta alkaen olen tutkistellut teitä. Teidän kepposenne oikeussalissa iltapäivällä oli suurenmoinen — loistavinta mitä olen nähnyt.»
Kumarsin kiitokseksi.
»Olitte siis siellä?» kysyin.
»Tietysti, se oli jotakin, jota en koskaan unohda.»
»Olihan värisokeuden ajatus niin lähellä.»
»Niin, niin lähellä, että kukaan muu ei sitä hoksannut. Olemme yleensä kernaita unohtamaan yksinkertaisimmat selitykset, jotka, kun kaikki käy ympäri, melkein aina ovat oikeita. Ainoastaan kirjoissa me tapaamme vastakohdan. Kuten ehkä muistatte, neuvoo Gaboriau aina epäilemään todennäköistä?»
»Niin. Mutta minulla ei ole samanlainen mielipide kuin hänellä.»
»Ei minullakaan. Katsotaanpa vain tätä asiaa esimerkiksi! Luullakseni voi varmuudella väittää, että murha, kun se ei ole seurauksena väkivallan himosta, aina tehdään joko koston tai voiton himosta. Mutta neiti Holladayn elämän ovat sanomalehtien kertojat jotenkin perinpohjaisesti tutkineet, eikä minkään ole huomattu ilmaisevan, että hän olisi tehnyt jonkun verivihollisekseen, ainakaan siitä ihmisten luokasta, joka turvautuu murhaan — siten on ajatus, että se olisi tehty koston himosta, kokonaan mahdoton. Toiselta puolen ei kukaan tule herra Holladayn kuolemasta hyötymään — mutta monet sitävastoin häviämään — itse asiassa kaikki, joilla on ollut hänen kanssaan tekemistä. Ensi silmäyksellä voi olettaa, että hänen tyttärensä siitä hyötyisi; mutta minä luulen, että hän häviää kaikista enimmän. Hänellä oli jo niin paljon rahaa kuin tarvitsi, ja hän kadotti isänsä, josta, sen mukaan kuin varmuudella tiedetään, hän piti sydämellisesti. Mitä siis jää jäljelle?»
»Vain yksi asia», sanoin huvitettuna hänen perusteluistaan. »Väkivallan himo.»
Hän nyökäytti päätään riemukkaana.