Part 2

»Oletteko hyvä ja selitätte herra Holladayn asennon», jatkoi tuomari.

»Hän oli kumarassa pöydän ääressä, kädet ojennettuina ja pää vinossa.»

»Ja verta oli vuotanut paljon?»

»Hirveän paljon! Joku oli nähtävästi koettanut pysähdyttää sen vuodon, sillä jonkun matkan päässä siitä oli läpeensä verinen nenäliina.»

Tutkintotuomari otti esiin nenäliinan ja ojensi sen todistajalle.

»Onko se tämä?» kysyi hän.

»Kyllä», vastasi Rogers hetkisen perästä.

»Onko se miehen vai naisen nenäliina?»

»Naisen luonnollisesti.»

Lautakunta tarkasteli sitä ja niin teimme mekin. Nenäliina oli pieni, nelikulmainen, palttinainen ilman mitään nimimerkkiä, jonka minä olisin voinut huomata, ihan verinen — epäilemättä naisen. Rogers kertoi nyt lopun tapausten kulusta — kuinka hän oli hakenut apua ja ilmoittanut poliisille.

»Nyt on jäljellä vain yksi kysymys, herra Rogers», sanoi tuomari lopuksi. »Oletteko tiennyt jotakin Holladaysta tai hänen liikkeestään, joka aiheuttaisi luulemaan, että kysymyksessä on itsemurha?»

Todistaja ravisti varmasti päätään.

»En mitään», sanoi hän painolla. »Hänen liikeyrityksensä kukoistivat, hän oli iloinen ja tyytyväinen — niin, hän tuumitteli juuri tehdä ulkomaamatkan tyttärensä kanssa.»

»Otaksukaamme hetkeksi», jatkoi Goldberg, »että hän todellakin olisi itse pistänyt veitsen itseensä tyttärensä läsnäollessa; mitä olisitte luonnollisesti odottanut tyttären silloin tehneen?»

»Huutaneen apua, kutsuneen väkeä», vastasi Rogers.

»Tietysti, se on selvää.» Goldberg nyökäytti päällikölleni päätään. »Jätän nyt todistajan teille, herra Royce», sanoi hän.

»Herra Rogers», alkoi päällikköni juhlallisesti, »te tiedätte luonnollisesti, että koko asia tällä hetkellä riippuu siitä, tunnetteko tai ettekö tunne sitä naista, joka otaksuttavasti oli herra Holladayn yksityiskonttorissa silloin kun hän pistettiin kuoliaaksi. Haluan täysin varmentua tästä teidän tuntemisestanne. Oletteko hyvä ja sanotte, miten hän oli puettuna?»

Todistaja mietti vähän aikaa.

»Hänellä oli tummanpunainen puku», vastasi hän vihdoin, »ja siinä jonkunlaiset kapeat reunusteet — mustat ehkä. Siinä on kaikki, mitä minä voin teille sanoa.»

»Ja hattu?»

»Hattuun en kiinnittänyt huomiota. Katsoin häneen vain kiireisesti.»

»Mutta tästä kiireisestä katseesta huolimatta, herra Rogers, ettekö nähnyt mitään eriskummaista — mitään, joka olisi herättänyt teissä ajatusta, että se ehkä ei ollutkaan neiti Holladay?»

»En, en mitään.»

»Ei mitään erikoista hänen olennossaan — tai ulkomuodossaan?»

Todistaja epäröi.

»Ajattelin, että hän ei ollut aivan yhtä hyvän näköinen kuin tavallisesti», sanoi hän pitkäveteisesti. — »Hän näytti vähän kalpealta ja heikolta.»

»Konttorissahan oli pimeä kello viiden aikaan eilisiltana, vai kuinka?»

»Olimme sytyttäneet kaasun puoli tuntia aikaisemmin.»

»Onko teidän konttorinne hyvin valaistu?»

»Minulla on lamppu pöytäni kohdalla, ja toinen lamppu on seinässä.»

»Ette siis voinut nähdä kävijän kasvoja ihan selvästi?»

»En, mutta kaikessa tapauksessa kyllin selvästi tunteakseni hänet», lisäsi hän äreästi.

»Ja mielestänne hän näytti kalpealta ja heikolta.»

»Niin, sellainen oli minun havaintoni.»

»Ja kun hän kysyi herra Holladayta, käytti hän sanontaa 'isäni', kuten todistuksessanne ilmoititte.»

Taas epäröi todistaja koettaen muistella.

»Ei», vastasi hän vihdoin. »Luullakseni hänen sanansa olivat: 'Onko herra Holladaylla vieraita?'»

»Ja ääni oli neiti Holladayn?»

»Sitä en minä voi sanoa», vastasi todistaja pyyhkien taas hikeä otsaltaan. »Minulla ei ole mitään halua tarpeettomasti syyttää neiti Holladayta. Enhän tunne edes hänen ääntänsä tarpeeksi hyvin voidakseni vannoa siihen nähden.»

»No, kun te vastasitte hänen kysymykseensä kieltävästi, niin eikö hän epäröinyt ennenkuin meni yksityiskonttoriin?»

»Ei, hän meni suoraan sisälle.»

»Onko ovella olemassa mitään nimikilpeä?»

»Kyllä, tavallinen 'Yksityiskonttori'.»

»Niin että jos huoneisto ei ollut hänelle tuttu, hän olisi yhtäkaikki ymmärtänyt, mihin oli mentävä?»

»Niin, niin otaksun.»

»Ja tehän sanoitte myöskin, että ette olisi voinut kuulla mitään sananvaihtoa yksityiskonttorista, jos sellaista olisi ollut?»

»Niin.»

»Olette tietysti ollut kauan herra Holladayn palveluksessa, herra Rogers?»

»Yli kolmekymmentä vuotta.»

»Silloin teillä täytyy olla tiedot hänen asioistaan?»

»Täysin tarkat.»

»Oletteko koskaan näiden vuosien kuluessa tavannut jotakin — jotakin menoerää, kirjeenvaihtoa taikka mitä muuta hyvänsä — joka olisi johtanut teitä ajatukseen, että herra Holladayta kiristettiin tai että hänellä olisi joskus ollut yhteyttä jonkun naisen kanssa?»

»En», vastasi todistaja. »Ei, ei! Voin vannoa, että mikään sellainen ei ole mahdollista. Kaikella muotoa olisin saanut siitä tiedon, jos niin olisi ollut asian laita.»

»Tässä on kylliksi tällä kertaa», sanoi Royce. »Mutta tarvitsen luultavasti vielä kerran kutsua todistajan kuultavaksi, herra tuomari.»

Tutkintotuomari nyökäytti päätään, ja Rogers astui alas todistajapaikalta, vieläkin vavisten mielenliikutuksensa viimeisestä puhkeamisesta. Myönnän puolestani olleeni sitä mieltä, että olimme ajaneet auttamattoman lujasti.

Sen jälkeen kutsuttiin esiin konttoripoika, mutta hänellä ei ollut mitään uutta lisättävänä. Hän oli mennyt viemään postiin muutamia kirjeitä; naisen oli täytynyt tulla konttoriin hänen poissaollessaan. Vasta sitten kun nainen tuli taas ulos, hän oli nähnyt hänet, mutta ei luonnollisesti hänen kasvojaan. Hän oli äskettäin saanut paikan konttorissa eikä tuntenut neiti Holladayta.

Sitten kutsuttiin sisään lääkärit, jotka oli haettu kuolleen luo, ja he todistivat, että veitsenterä oli tunkeutunut läpi vasemman kaulavaltimon ja että hän oli kuollut verenvuotoon — niin, tosiasiallisesti ollut kuollut jo ennenkuin he tulivat paikalle. Vei ehkä kymmenen minuuttia aikaa, ennenkuin sellainen verenpaljous, jonka Rogers oli nähnyt, oli ennättänyt virrata ulos — ainakin enemmän kuin viisi minuuttia, jonka vuoksi piston on täytynyt tapahtua ennenkuin nainen lähti sisemmästä konttorista.

Poliisikonstaapeli, joka kutsuttuna oli rientänyt paikalle, todisti, että hän oli tutkinut ikkunat ja että molemmat ikkunat olivat lukitut säpeillä sisäpuolelta, seikka, joka teki mahdottomaksi ylhäältä laskeutumisen taikka alhaalta ylös kiipeämisen. Ei mitään ollut huoneessa epäjärjestyksessä. — Vielä muutamia vähempiarvoisia todistuksia kuultua kutsuttiin sisään neiti Holladayn kamarineito.

»Oliko emäntänne poissa kotoa eilen iltapäivällä?» kysyi tutkintotuomari.

»Oli, hän käski valjastaa vaunut kello kolmeksi. Ja kohta sen jälkeen hän lähti.»

»Mihin aikaan hän tuli takaisin?»

»Kuuden aikaan; niin että hänellä oli juuri parahiksi aikaa pukeutua päivälliselle.»

»Huomasitteko mitään omituista hänen olennossaan, kun hän tuli kotiin?»

Tyttö epäröi, nähtävästi peläten, että hän voisi puhua liian paljon.

»Neiti Holladay valitti päänkivistystä aamulla», sanoi hän hetken perästä. »Hän oli huononnäköinen lähtiessään ulos, ja ajelu teki hänet pahemmaksi. Hän näytti hyvin hermostuneelta ja sairaalta. Neuvoin häntä paneutumaan makuulle eikä pukeutumaan päivälliselle, mutta hän ei halunnut kuullakaan minua. Hän söi aina päivällisen yhdessä isänsä kanssa eikä antanut hänen syödä yksin. Hän oli hyvin kiihkeä, sillä hän pelkäsi, että herra Holladay ennättäisi kotiin ennenkuin hän oli valmis.»

»Ja olette varma, että hän todellakin odotti häntä?»

»Kyllä, niin! Menipä hän eteiseenkin katsomaan, eikö hän jo tulisi. Hän oli hyvin levoton isänsä suhteen.»

Tämä oli ainakin yksi meille suotuisa asia.

»Ja kun tieto hänen isänsä kuolemasta saapui, miten hän käyttäytyi silloin?»

»Hän ei tehnyt kerrassaan mitään», vastasi kamarineiti ja veti henkeä tukehduttaakseen nyyhkytyksen. »Hän pyörtyi. Jälkeenpäin hän oli aivan kuin tiedotonna, kunnes lääkäri tuli.»

»Siinä kaikki. Onko teillä mitään kysyttävää todistajalta, herra Royce?»

»Vain yksi kysymys», sanoi päällikköni nousten ylös.

Minä tiesin, mikä se oli ja pidätin henkeäni jännityksestä, sillä minä ihmettelin oliko viisasta tehdä sitä.

»Muistatteko, millainen puku emännällänne oli eilen iltapäivällä?» kysyi hän.

»Kyllä, hyvinkin», vastasi tyttö, ja hänen katseensa kirkastui. »Se oli tummanpunainen, hyvin yksinkertaisesti ommeltu, ainoastaan vähäisellä kapealla, mustalla nauhalla reunustettu.»

III

Juttu kärjistyy

Siitä henkäyksettömästä hiljaisuudesta, joka seurasi hänen vastaustaan, kamarineiti huomasi, että hän oli jollakin tavoin antanut emännälleen kovan iskun, ja hän puhkesi hillittömään, epätoivoiseen nyyhkytykseen. Näin, miten päällikköni kalpeni. Hän oli lyönyt uuden niitin ketjuun — juuri sen, jota tarvittiin pitämään sitä lujasti koossa. Pääni meni pyörälle. Olisiko mahdollista, että tämä hieno, sivistynyt tyttö todellakin, kun kaikki kävi ympäri, voi olla sellainen paholainen sielultaan ja sydämeltään, että saattoi murhata... Ajoin kammolla sellaisen ajatuksen mielestäni. Se oli alhaista, uskomatonta.

Tutkintotuomari ja yleinen syyttäjä istuivat kuiskaillen keskenään, ja näin ensiksimainitun heittävän silmäyksen edessään pöydällä olevaan veriseen nenäliinaan, siirtääkseen sen tämän jälkeen todistajanpaikalla olevalle itkevälle tytölle. Tarvittiin vielä se — että hän tunsi tuon pienen liinalapun — niin oli todistusketju täydellinen. Tuomari epäröi hetkisen, puhui vielä muutamia sanoja Singletonille ja ojentautui sitten tuolissaan. Ehkäpä hänen mielestään ketju jo oli tarpeeksi vahva; taikka ehkäpä arveli hän vain, ettei todistaja ollut sellaisessa tilassa, että olisi voitu jatkaa.

»Onko vielä mitään muuta, herra Royce?» kysyi hän.

»Ei tällä kertaa», vastasi päällikköni.

Luulen, että hän oli juuri huomaamaisillaan täydellisesti, kuinka toivoton asiamme oli.

»Siinä tapauksessa annamme todistajan poistua toistaiseksi», sanoi tutkintotuomari. »Saamme luultavasti kutsua hänet sisään sitten uudelleen.»

Tyttö vietiin melkein hysteerisessä tilassa takaisin todistajain huoneeseen, ja Goldberg alkoi selailla pöydällään olevia papereita.

»Meillä on vielä yksi todistaja jäljellä», sanoi hän vihdoin, »neiti Holladayn ajuri, ja kentiespä joku vastatodistajakin. Jos haluatte aamiaislomaa, herra Royce, niin yhdyn mielelläni siihen.»

»Kiitos», sanoi päällikköni, iloisena saadessaan tilaisuuden tointua ja valmistaa puolustussuunnitelman. »Sitä vastaan minulla ei todellakaan ole mitään.»

»Hyvä, siis keskeytämme istunnon kello kahdeksi.»

Ja hän lykkäsi tuolinsa taaksepäin.

»Saanko sanoa pari sanaa ennenkun menette, herra tuomari?» kysyi Royce.

»Kernaasti.»

»Haluaisin puhua neiti Holladayn kanssa muutamia minuutteja eri huoneessa. Tahdomme luonnollisesti neuvotella puolustautumisestamme.»

Tutkintotuomari katsoi häneen hetken jonkun verran uteliaasti.

»Annan mielelläni teille luvan tavata hänet eri huoneessa», sanoi hän auliisti. »Olen hyvin pahoillani, ettemme voineet saada teistä tietoa eilen illalla, jotta olisitte saanut tilaisuuden valmistautua tutkintoon. Tunnen, ettemme tavallaan ole menetelleet teitä kohtaan oikein, vaikka en näekään, että viivytys olisi voinut muuttaa asiain tilaa; ja sellaisessa tapauksessa kuin tämä on hyvin tärkeätä käsitellä asia nopeasti. Minulla ei ollut aikomusta asettaa neiti Holladayta kuulusteltavaksi, sen vuoksi katsoin parhaaksi alkaa tutkinnon heti. Teidän on myönnettävä, herra Royce, että asian nykyisellä kannalla ollessa minulla on vain yksi tie avoinna.»

»Pelkään sitä», sanoi toinen surullisena. »Tapaus on aivan käsittämätön. Todistusketju näyttää olevan ehdottomasti täydellinen, ja kuitenkin olen vakuutettu — kuten jokaisen viisaan ihmisen täytyy olla — että joku onneton erehdys on tapahtunut, joka, kerran huomattuna, tulee sortamaan koko rakennelman. Minun tehtäväni on ottaa siitä selvä.»

»Niin, ihmeellisiä asioita tapahtuu tässä maailmassa, herra Royce», huomautti Singleton filosofisesti, kokenut kun oli.

»Mahdoton ei tapahdu koskaan!» vastasi päällikköni. »Toivon saavani näyttää teille, että tämä asia kuuluu siihen luokkaan.»

»Minä toivon samaa», sanoi yleinen syyttäjä. »Olisin iloinen, jos rikollisen huomattaisiin olevan joku toinen.»

»Olen tekevä parhaani», lupasi Royce. »Lester», sanoi hän kääntyen minuun, »on parasta, että menette syömään aamiaista. Näytätte aivan nääntyneeltä.»

»Tuonko jotakin teillekin?» kysyin minä. »Taikka, vielä parempi, minä tilaan niin, että ruoka on valmis teille puolen tunnin kuluttua? Meillähän on 'Rotin' tässä viereisessä kulmassa.»

Luulen, että hän olisi antanut kieltävän vastauksen, jollei tutkintotuomari olisi sekaantunut asiaan.

»Parasta on, että lähdette, herra Royce», sanoi hän. »Te näytätte itsekin aivan nääntyneeltä. Ehkäpä voitte houkutelia neiti Holladaytakin syömään jotakin. Olen varma, että hän on sen tarpeessa.»

»No niin sitten, tilatkaa aamiainen kahdelle hengelle valmiiksi puolen tunnin kuluttua, Lester», sanoi hän. »Menen nyt neiti Holladayn luo ja tulen sitten suoraan Rotiniin.»

Hän läksi tutkintotuomarin perässä ja minä menin hitain askelin Rotinin ravintolaan antamaan tarpeelliset määräykset. Valitsin pöydän hauskassa huoneen nurkassa ja otin sanomalehden, jota koetin lukea. Sen huomattavin uutinen oli Holladayn murhaa koskeva, ja kiehuin vihasta nähdessäni, kuinka suurella itsetietoisuudella ja varmuudella lehti puolusti ajatusta tyttären rikollisuudesta. Ja kuitenkin — ajattelin — voiko heitä soimata siitä? Voiko soimata ketään ihmistä siitä, että hän uskoi tämän todistajain kuulustelun jälkeen hänen olevan syyllisen? Mitenkä muuten oli se mahdollista? Niin, jopa itsekin...

Ei, tämä oli hirveätä! Koetin aprikoida tyynesti löytääkseni ulospääsyn sokkelosta. Ja kuitenkin, kuinka täydellinen olikaan todistusketju! Ainoa etu, jonka tähän asti olimme voittaneet, oli se että salaperäisen Holladayn luona kävijä oli kysynyt »herra Holladayta» eikä »isäänsä» — ja mikä vähäinen etu tämäkin itse asiassa oli! Oletetaan, että he olivat riidelleet, että heidän välilleen oli tullut jotakin, joka edensi heidät toisistaan, eikö silloin olisi aivan luonnollista, että hän käytti juuri näitä sanoja. Eivätkö nuo mustat silmät, täyteläiset huulet, lämmin ulkokuori ilmaisseet, kun kaikki kävi ympäri, voimakasta ja kiivasta luonnetta, syviä tunteita, pikavihaisuutta? Mutta mistä voisi löytää syyn sellaiseen katkeruuteen, sellaiseen vihollisuuteen, joka johtaa moiseen kauheaan murhenäytelmään? Mikä oli syynä?

Silloin yhtäkkiä vaikeni minulle asia. Vain yksi peruste voi löytyä — niin, yksi ainoa! Jos on syvät tunteet, niin voi myöskin rakastaa kiihkeästi. Ehkäpä hän rakasti jotakuta, ehkä hän oli pitänyt hänestä kiinni vastoin isänsä tahtoa! Tunsin hänen isänsä maineen ankaruudestaan, kylmästä välinpitämättömyydestä tuomioissaan. Tässä oli varmaankin selitys!

Mutta jo seuraavassa minuutissa oikaisin taas harmistuneena ajatuksiani. Tässä istuin ja haudoin mielessäni hänen rikollisuuttaan — koetin etsiä pohjaa hänen rikokselleen —löytää sille perustetta! Muistin hänet sellaisena kuin olin nähnyt hänet ajelemassa isänsä kanssa; johdattelin mieleeni monta kuulemaani kertomusta heidän kiintymyksestään toisiaan kohtaan; ajattelin kuinka koko hänen elämänsä, niin paljon kuin tunsin sitä, tiesi tavattoman tyyntä ja hillittyä, hyvää ja rakastettavaa luonnetta. Ja mitä siihen tuli, että hän olisi tehnyt rikoksen rakkaussyistä — eikö hänen silmäinsä loiste hänen nähdessään Roycen puhunut kerta kaikkiaan sellaista oletusta vastaan? Varmasti täytyi löytyä joku virhe todistuksissa, ja meidän oli otettava siitä selko.

Pienellä kevennyksen huokauksella nojasin pääni takanani olevaa seinää vasten. Millainen narri olinkaan! Luonnollisesti saisimme asian selville. Royce oli sanonut samoin, yleinen syyttäjä oli neuvonut tavan. Meidän tarvitsi vain todistaa _alibi_. Ja seuraava todistaja tulisi sen tekemään. Hänen kyyditsijänsä tarvitsi vain sanoa, minne oli vienyt hänet, missä paikoissa hän oli pysähtynyt, ja kaikki olisi selvää. Aikana, jolloin rikos tapahtui, hän oli epäilemättä ollut kaukana Wallstreetiltä! Juttu olisi siten päättynyt — ja päättynyt ilman, että neiti Holladayn tarvitsi kärsiä ristikuulustelun vaikeaa koetusta.

»Mitä merkillisin juttu tämä tässä», sanoi eräs ääni vieressäni, ja kun käännyin syrjittäin, näin, että aivan minun takanani olevalla tuolilla istui herra, joka myöskin luki kertomusta rikoksesta.

Hän pani sanomalehden pois kädestään ja katsoi minuun.

»Mitä merkillisin juttu!» toisti hän, kääntyen minuun.

Nyökäytin päätäni ja heitin häneen vain pikaisen silmäyksen, kun olin liian paljon omissa ajatuksissani kiinnittääkseni huomiota häneen. Sain sellaisen käsityksen, että hän oli punaposkinen, tanakka ja hyvinpuettu mies sekä ulkomuodoltaan selvästi ranskalainen.

»Suokaa anteeksi», sanoi hän ja kumartui hiukan eteenpäin. »Muukalaisena tässä maassa kiintyy huomioni teidän oikeudenkäyntilaitokseenne. Olin tänä aamuna läsnä tutkinnossa ja näin teidät siellä. Minusta tuntui siltä kuin nuori nainen olisi — mitenkä sanoisi — pahassa pulassa.»

Hän puhui englanninkieltä erinomaisen hyvin, ainoastaan hieman murtaen. Silmäsin vielä kerran häntä ja näin, että hänen silmänsä loistivat ja olivat tarkkaavasti kiintyneet minuun.

»Näyttää siltä», myönsin minä, haluamatta keskustella, vaikka en samalla kertaa tahtonut olla epäkohtelias.

»Sitä juuri olen minä sanonut itsekseni!» jatkoi hän vilkkaasti. »Tämä omituinen — kuinka sanoisin — sattuma pukuun nähden esimerkiksi!»

Minä en vastannut; en ollut lainkaan sillä tuulella, että keskustelu asiasta olisi minua huvittanut.

»Pyydän anteeksi», uudisti hän suostuttelevalla äänellä, yhä istuen eteenpäin kumartuneena, »mutta se on asia, jonka minä mielelläni haluaisin tietää. Jos hänet katsotaan syylliseksi, niin mitä sitten tapahtuu?»

»Siinä tapauksessa hänet luovutetaan rikosasiain oikeudelle», selitin minä.

»Se tahtoo sanoa, hänet pannaan vankeuteen?»

»Tietysti.»

»Mutta jos olen ymmärtänyt teidän lakinne oikein, voidaan hänet päästää vapauteen takausta vastaan?»

»Ei henkirikosasioissa», vastasin minä; »ei sellaisessa tapauksessa kuin tämä, jolloin tuomiona saattaa olla kuolemanrangaistus.»

»Vai niin, minä ymmärrän», sanoi hän ja nyökäytti päätään hitaasti. »Häntä ei siis vapauteta ennenkuin syyttömyytensä on todistettu? Ja kuinka kauan siihen kuluisi?»

»Sitä on mahdoton sanoa — kuusi- kuukautta — vuosi kenties.»

»Vai niin, minä ymmärrän», sanoi hän taas ja tyhjensi lasin absinttia, jonka ääressä hän oli istunut ja leikkinyt, »kiitos selityksestänne.»

Hän nousi ja meni hitain askelin ulos, ja minä tarkkasin tuota vahvarakenteista vartaloa ja lyhyttä, paksua kaulaa.

Samassa tuli tarjoilija tuoden voileipiä, yhtäkkiä huomasin, että puoli tuntia jo kauan sitten oli kulunut. Odotin vielä turhaan neljännestunnin Roycea; sitten söin, otin eväsrasian kainalooni ja kiiruhdin takaisin tutkintotuomarin luo. Astuttuani sisään sain nähdä kokoonvaipuneen olennon istumassa pöydän ääressä, ja rohkeuteni lannistui, kun tunsin hänessä päällikköni. Koko hänen olentonsa ilmaisi täydellistä epätoivoa.

»Olen ottanut mukaani vähän aamiaista teille, Royce», sanoin niin iloisena kuin voin. »Asian käsittely alkaa puolen tunnin kuluttua, parasta on, että syötte vähän.»

Ja minä avasin rasian. Hän katsoi siihen hetkisen ja alkoi sitten konemaisesti syödä.

»Näytätte aivan kuihtuneelta», rohkenin sanoa. »Eikö olisi parasta, että hankin teille lasillisen konjakkia? Se virkistäisi teitä.»

»Kuinka tahdotte», suostui hän haluttomasti, ja minä kiiruhdin toimittamaan asiaani.

Konjakki loi hänen kasvoilleen vähän väriä, ja hän alkoi syödä suuremmalla ruokahalulla.

»Tilaanko aamiaisen neiti Holladaylle?» kysyin.

»Ei», vastasi hän. »Hän sanoi, ettei hän halua mitään.»

Hän vaipui äänettömyyteen. Silminnähtävästi häntä oli kohdannut uusi isku minun poissaollessani.

»Mutta, herra Royce», aloitin, »meidän on vain toteennäytettävä _alibi_, niin koko tämä korttihuone romahtaa kumoon.»

»Niin, ainoastaan se», myönsi hän. »Mutta olettakaa, ettemme voi sitä tehdä, Lester.»

»Emme voi sitä tehdä?» änkytin. »Tarkoitatteko...»

»Tarkoitan, että neiti Holladay kivenkovaan kieltäytyy sanomasta, missä hän oli eilen iltapäivällä.»

»Mutta eikö hän sitten ymmärrä, että se on välttämätöntä?» kysyin minä.

»Kyllä. Tein sen hänelle niin selväksi kuin mahdollista. Olen aivan neuvoton, Lester.»

Niin, jos hänkin alkoi epäillä, niin olivat asiat todellakin huonosti.

»Se on käsittämätöntä!» huokasin ajateltuani muutaman hetken hajanaisesti sinne ja tänne. »Se on...»

»Niin. Se on uskomatonta.»

»Mutta ajuri?»

»Ajurin todistus ei tule auttamaan meitä paljoa, pelkään — pikemmin päinvastoin.»

Vedin tosiasiallisesti henkeä — tunsin olevani kuin hukkuva, jonka kädestä pelastusköysi on äkkiä jollakin käsittämättömällä tavalla tullut tempaistuksi.

»Siinä tapauksessa...» aloitin, mutta pidättäydyin heti.

»Siinä tapauksessa?»

»Täytyy meidän keksiä joku toinen keino», lopetin veltosti ajatuksen.

»_Onko olemassa_ mitään muuta keinoa, Lester?» kysyi hän kääntyen rajusti tuolillaan minuun päin. »_Löytyykö_ mitään muuta ulospääsyä? Jos sellainen on, niin näyttäkää Jumalan nimessä minulle se!»

»Sellaisen täytyy löytyä», väitin innokkaasti, koettaen vakuuttautua siitä itse. »Sen täytyy olla olemassa, vaikka pelkään sen löytämisen vaativan aikaa.»

»Ja sillä aikaa tulee neiti Holladay pidettäväksi vangittuna! Ajatelkaa, mitä se merkitsee hänelle, Lester!»

Olin ajatellut sitä. Olin yhtä epätoivoinen kuin hänkin — mutta löytääkseen virheen, heikon kohdan todistusketjussa, tarvitaan paremmat aivot kuin minun, sen tunsin. Olin äärimmäisen neuvottomuuden saaliina.

»No, meidän täytyy tehdä parhaamme joka tapauksessa», jatkoi hän tyynesti hetken kuluttua. »En ole kadottanut toivoa vielä — sallimus ohjaa usein tällaisia asioita. Pahimmassa tapauksessa uskon, että neiti Holladay tulee vielä muuttamaan mielensä. Mikä hänen salaisuutensa lieneekin, parempi on, että hän ilmaisee sen kuin viettää yhden ainoankaan tunnin vankilassa. Hänen yksinkertaisesti _täytyy_ muuttaa mielensä! Ja kiitos, Lester, toimeliaisuudestanne, te olette puhaltanut minuun uutta elämää.»

Korjasin pois aamiaisen jäännökset, ja muutamia minuutteja sen jälkeen alkoi kansa jälleen täyttää huoneen. Vihdoin tulivat tutkintotuomari ja yleinen syyttäjä yhdessä, ja ensiksi mainittu koputti pöytään kehottaakseen hiljaisuuteen.

»Tutkinto jatkuu», sanoi hän, »neiti Holladayn ajurin, John Brooksin, kuulustelulla.»

Voin kertoa hänen todistuksensa muutamilla sanoilla. Hänen emäntänsä oli ajanut puistokatua pitkin suoraan Washington Squarelle. Siellä hän oli noussut pois vaunuista, käskenyt häntä odottamaan ja jatkanut matkaa eteläänpäin likaiseen ranskalaiseen kaupunginosaan. Ajuri oli melkein heti kadottanut hänet näkyvistään ja hiljalleen ajellut ympäri enemmän kuin kahden tunnin ajan, ennenkuin hän tuli takaisin. Silloin neiti Holladay oli käskenyt häntä ajamaan kotiin niin nopeasti kuin voi, eikä sitten ollut pysähdytty ennenkuin perillä. Minkänäköinen oli hänen pukunsa? Niin, hän oli nähnyt, että se oli tummanpunainen. Hänen kasvojansa ei ajuri ollut nähnyt, sillä hänellä oli ollut tiheä harso. Ei, hän ei ollut koskaan ennen kyydinnyt häntä tähän suuntaan.

Vavistuksella käsitin, että ainoastaan yksi henkilö voi vapauttaa Frances Holladayn siitä verkosta, jota kudottiin hänen ympärilleen. Hän itse. Jos hän edelleen pysyi vaiteliaisuudessaan, niin hänellä ei ollut mitään toivoa. Mutta oli varmaa, että hän yhä kieltäytyisi puhumasta, jollei...

»Siinä kaikki», sanoi tutkintotuomari. »Tahdotteko kuulustella todistajaa, herra Royce?»

Päällikköni ravisti hiljaa päätänsä, ja Brooks lähti todistajapaikalta.

Taaskin kuiskailivat tuomari ja Singleton keskenään.

»Kutsumme sisään neiti Holladayn kamarineidin vielä kerran», sanoi ensiksimainittu vihdoin.

Hetkinen senjälkeen seisoi kamarineiti taas tuomarin edessä, tyynempänä kuin ennen, mutta kuolonkalpeana.

»Ovatko emäntänne nenäliinat jollakin tavoin merkityt?» kysyi Goldberg häneltä.

»Kyllä, toiset niistä — hänen nimikirjaimillaan kirjainyhdistelmän muodossa. Useimmat niistä ovat aivan yksinkertaiset.»