Part 1
HOLLADAYN JUTTU
Salapoliisiromaani
Kirj.
BURTON E. STEVENSON
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1909.
SISÄLLYS:
I. Salama kirkkaalta taivaalta II. Vaikuttavia asianhaaroja III. Juttu kärjistyy IV. Saan onnellisen päähänpiston V. Syön päivällistä tuntemattoman kanssa VI. Godfreyn ylistely VII. Neiti Holladay tulee oikulliseksi VIII. Salaperäinen kamarineiti IX. Tutustun monsieur Martignyyn X. Merkillinen katoaminen XI. Riisun naamarin viholliseltani XII. Cafe Jourdainissa XIII. Matkalla XIV. Osoittaudun huonoksi suojelusvartijaksi XV. Kaksin on parempi kuin yksin XVI. Leijonan pesässä XVII. Etretat XVIII. Huntu kohotetaan XIX. Jutun loppu
I
Salama kirkkaalta taivaalta
Toimiston ilmakehä ei ollut tänä aamuna yhtä miellyttävä kuin tavallisesti. Olimme kaikki saaneet raivata sinne tiemme läpi myrskyn, lumen, ravan ja lumirännän, jollaista ei tapaa muualla kuin keskellä maaliskuuta New Yorkissa, ja hyvä tuulemme oli tästä kärsinyt. Minun oli ollut mahdotonta saada ajuria, ja raitiotiejunilla, jotka yleensä olivat kovin myöhästyneet, vallitsi tietysti se tavallinen, välttämätön tungos. Seurauksena tästä oli, että minä tulin konttoriin puoli tuntia liian myöhään, ja astuttuani sisempään konttorihuoneeseen sain hämmästyksekseni nähdä Grahamin, vanhemman päällikkömme, jo istumassa työpöytänsä ääressä. Hän nyökäytti jotenkin lyhyesti hyvää huomenta.
»Olisi hyvä, jos katsoisitte läpi nuo Hurdin juttua koskevat paperit, Lester», sanoi hän ja ojensi ne minulle.
Otin ne ja istuuduin. Samassa temmattiin konttorin ulko-ovi taaskin auki tavattoman rajusti.
En ollut koskaan nähnyt Roycea niin syvästi liikuttuneena, niin ilmeisesti poissa suunniltaan kuin hän oli hyökätessään silmänräpäystä myöhemmin luoksemme kädessään sanomalehti. Hämmästyneenä sisääntulijan aikaansaamasta melusta käännähti Graham pöytänsä ääressä ja tähysteli ihmeissään häntä.
»Mitä nyt, John?» alkoi hän. »Sinähän näytät kovin liikuttuneelta. Mistä on kysymys?»
Royce levitti sanomalehden hänen eteensä pöydälle.
»Sinä et tietysti ole nähnyt aamulehtiä. Luepas tuo?» ja hän osoitti vapisevalla sormella kirjoitusta, joka vei koko ensimmäisen sivun ensimmäisen palstan — kunniasijan.
Huomasin, että Grahamin kasvojenilme muuttui heti hänen luettuaan otsakkeen, ja kun hän oli ehtinyt kappaleen pitemmälle varsinaiseen kertomukseen, näytti hän ihan kauhun valtaamalta.
»Tämä on ihmeellisintä, mitä olen koskaan lukenut!» puhkesi hän.
»Ihmeellistä!» huudahti toinen. »Se on enemmän kuin sitä, se on halpamaista, alhaista! Ajatella, että niin hieno, sivistynyt tyttö kuin Frances Holladay vakain tuumin murhaa oman isänsä — pistää kylmäverisesti hänet kuoliaaksi — se on liian katalaa, liian ihmeellistä, liian — liian...»
Hän keskeytti, melkein tukehtuen mielenliikutuksesta.
Hänen sanansa saivat minut äkkiä ojentautumaan tuolissani. Frances Holladay syytettynä — eipä ihme, ei! että Royce oli tuohtunut!
Mutta Graham jatkoi kirjoituksen lukemista toiseen kertaan, tarkkaavammin, ja kun hän sitten nyökäytti päätään osoittaakseen, että hän täysin käsitti kumppaninsa ajatuksen, muodostui hänen kulmakarvojensa välille suora, syvä, hämmästystä ilmaiseva ryppy.
»Koko asia», sanoi hän vihdoin, »riippuu nähtävästi Rogersista — Holladayn konttorin ensimmäisestä miehestä — ja sikäli kuin minä tunnen Rogersia, on minun sanottava, että hän on maailmassa viimeinen, joka esittäisi tahallansa vääriä väitteitä. Hän sanoo, että neiti Holladay tuli isänsä konttoriin eilen iltapäivällä, viipyi siellä kymmenen minuuttia ja poistui sitten kiireesti. Muutamia minuutteja myöhemmin meni Rogers yksityiskonttoriin ja löysi päämiehensä kuolleena. Siinä on koko asia, mutta se on kova pähkinä purtavaksi.»
»Mutta siinä onnistutaan!» puuttui puheeseen toinen, ponnistautuen saamaan takaisin ryhtinsä. »Minä otan tietysti jutun huostaani.»
»Tietysti.»
»Neiti Holladay on arvattavasti lähettänyt sanan minulle eilisiltana, mutta kuten tiedät, minä olin Babylonissa etsimässä sitä todistajaa Hurdin juttuun. Miehestä on suuri hyöty, ja hänen todistuksellaan tulemme voittamaan jutun. Mitä taas Brownin asiaan tulee, niin voi vastaus odottaa huomiseen. Siinä kaikki, luullakseni.»
Graham nyökäytti myöntävästi.
»Niin — huomaan, että tutkinto alkaa kello kymmenen. Sinulla ei ole pitkää aikaa viivytellä.»
»Ei ole. Ja haluaisinpa myöskin mielelläni saada jonkun mukaani avuksi — jonkun, joka voisi olla minulle hyödyksi.» Ja hän heitti silmäyksen minuun. »Voitteko te poistua täältä, Lester?»
Se kysymys tehtiin minulle. Tätä kysymystä juuri olinkin odottanut.
»Tietysti», vastasi Graham myöntyvästi. »Luonnollisesti — sellaisessa asiassa kuin tämä. Annathan kai kuulla jotakin itsestäsi ennen päivän loppua?»
Royce nyökäytti päätään ja meni ovelle.
»Sen teen. Ja me kyllä löydämme jonkun aukon Rogersin kertomuksessa, uskokaa se! Tule, Lester!»
Otin mukaani kynän ja paperia ja seurasin häntä hissille. Hetkinen sen jälkeen olimme kadulla. Nyt siellä oli yllin kyllin ajureita, jotka jättivät kyydittäviänsä ja palasivat odotusasemilleen. Huusimme luoksemme yhden, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vierimme määräpaikkaamme niin kovaa kyytiä kuin paha sää salli. Mielessäni liikkui joukko kysymyksiä, joihin olisin mielelläni halunnut saada vastauksen. Myrsky oli aamulla temmannut minulta sanomalehden mukaansa, ja nyt minua harmitti, etten ollut toimeliaampi hankkiakseni itselleni uutta. Silmäys seuralaiseeni osoitti hyödyttömäksi koettaa saada mitään lähempiä selityksiä häneltä, niin että tyydyin mietiskelemään sitä, minkä jo olin saanut tietää Grahamilta.
Tunsin murhatun Hiram W. Holladayn oikein hyvin; ei ainoastaan niinkuin jokainen newyorkilainen tunsi tämän monimiljonäärin yhdeksi etevimmistä Wallstreetin liikemiehistä, vaan mieskohtaisestikin yhtä hyvin, sillä hän oli yli kahdenkymmenen vuoden ajan käyttänyt Graham & Roycea asianajajanaan. Hän oli tähän aikaan lähemmäs seitsemänkymmenen vanha, vaikka hän »kantoikin vuosiansa kunnialla»; hänen vaimonsa oli kuollut jo kauan sitten, ja hänellä oli vain yksi ainoa lapsi, tytär Frances, joka oli kai noin kaksikymmentäviisi vuotias. Tämä tytär oli syntynyt ulkomailla ja oleksinut elämänsä ensi vuodet siellä yhdessä äitinsä kanssa, joka oli jäänyt Rivieralle ja Italian ja Sveitsin vuoriseutuihin toivoen saavansa, minun käsitykseni mukaan, jo tyttärensä syntymästä asti heikon terveytensä takaisin. Viimein hän oli tullut kotiin yhdessä mustasilmäisen tytön kanssa, ja ennenkuin vuosi oli kulunut umpeen, hän oli kuollut.
Holladayn hellät tunteet olivat tästä hetkestä alkaen aivankuin vahvistuneet ja keskittyneet tyttäreensä, joka oli kehittynyt pitkäksi, kauniiksi tytöksi — aivan liian kauniiksi, kuten kohta ilmeni, nuoremman päällikkömme mielentilalle. Hän oli saanut kohdata tytön ensiksi liikeasioissa ja sitten ulkona seuraelämässä, ja kaikki me, joilla oli silmät, voimme nähdä, miten hän vaipui yhä syvempään kaihoon ja suruun, kun ei voinut toivoa koskaan voittavansa häntä; sillä selväähän oli, että hänen isänsä piti häntä kyllin arvokkaana — jota hän myöskin todella oli — solmimaan loistavan avioliiton. Väliin luulin, että hän itsekin arvosti itsensä yhtä korkealle, sillä vaikka hän oli alituisesti kosijalauman ympäröimänä, niin kukaan heistä ei, kuten näytti, voinut saada häneltä pienintäkään mieltymyksen osoitusta. Hän odotti, niin ajattelin — odotti; ja olin jo kuvitellut mielessäni sitä julmaa pilaa, jota nuorempi päällikkömme saisi kärsiä, kun häntä kerran vaadittaisiin laatimaan aviosopimus neiti Holladayn naimisiinmenoa varten.
Vaunut pysähtyivät nytkähtäen, ja katsahdettuani ylös huomasin tulleemme rikosoikeuden talolle. Royce hyppäsi rattailta, maksoi kyydin ja juoksi ylös rappuja, minun seuratessani häntä. Hän poikkesi käytävässä oikealle ja astui erääseen sen päässä olevaan huoneeseen, jonka tiesin olevan tutkintotuomari Goldbergin konttorin. Joukko ihmisiä oli jo kokoontunut sinne.
»Onko tutkintotuomari jo tullut?» kysyi seuralaiseni eräältä konttoriapulaiselta.
»Kyllä. Hän on yksityiskonttorissaan.»
»Olkaa hyvä ja antakaa tämä kortti hänelle ja sanokaa, että haluaisin tavata häntä heti, jos mahdollista.»
Kirjuri riensi kortteineen. Parin silmänräpäyksen kuluttua tuli hän taas takaisin.
»Olkaa hyvä — tätä tietä», sanoi hän.
»Me seurasimme häntä läpi huoneen vastapäisellä seinällä olevasta ovesta.»
»Ah, herra Royce, onpa hauska nähdä teitä», huudahti tutkintotuomari astuttuamme sisään. »Koetimme eilisiltana saada teidät käsiimme, mutta saimme vastauksen, että te olitte silloin matkoilla, ja olin juuri soittamaisillani konttoriinne uudelleen...»
»Neiti Holladay on siis halunnut kutsua minut.»
»Niin, sen hän teki heti. Kun huomasimme, ettemme voineet saada teistä tietoa, etsimme asioimistoverianne, mutta neiti Holladay sanoi haluavansa odottaa siksi kunnes te palaatte.»
Voin nähdä, miten Royce punehtui tyydytyksestä.
»Toivoakseni ette ole katsonut tarpeelliseksi vangita häntä?» kysyi hän.
»Emme ensinkään, häntä ei ole pienimmälläkään tavalla häiritty. Hän on viettänyt yönsä kotona — valvonnan alla.»
»Se oli oikein. Onhan luonnollisesti mahdotonta epäilläkin häntä.»
Goldberg katsoi uteliaasti häneen.
»En tiedä, herra Royce», sanoi hän pitkäveteisesti. »Jos todistukset tulevat olemaan sellaiset kuin minä luulen niiden tulevan, niin on minun pakko pidättää hänet — yleinen syyttäjä vaatii sitä.»
Roycen kädet puristivat kovasti tuolin selustaa, ja ne vavahtivat hänen kuullessaan tuomarin sanat.
»Yleinen syyttäjä tulee siis olemaan läsnä kuulustelussa?» kysyi hän.
»Niin, odotamme häntä. Onhan tapaus mitä merkillisin, nähkääs.»
»Niinkö?»
»Niin se on meistä joka tapauksessa!» sanoi tutkintotuomari kärsimättömästi.
Huomasin, että Roycella oli terävä vastaus kielellään, mutta hän pidätti sen. Ei hyödyttänyt lainkaan loukata Goldbergiä.
»Haluaisin mielelläni tavata neiti Holladayta ennenkuin kuulustelu alkaa», sanoi hän. »Onko hän täällä?»
»On, tässä viereisessä huoneessa. Saatte aivan heti mennä hänen luoksensa. Julius, vie herra Royce neiti Holladayn luo!» lisäsi hän kääntyen kirjuriin.
Voin vielä nytkin nähdä neiti Holladayn silmäini edessä, miten hän kiihkoisasti nousi tuoliltaan, kun me astuimme sisään, ja käsitin heti, että olin tuominnut häntä väärin. Hän otti pari askelta meitä kohti ja ojensi rajusti molemmat kätensä; mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän pidättäytyi ja laski ne ristiin eteensä.
»Voi, kuinka iloinen olen, kun tulitte!» puhkesi hän puhumaan niin hiljaisella äänellä, että tuskin voin sitä kuulla. »Olen ikävöinyt teitä kovin!»
»Suureksi ikäväkseni en ole voinut tulla ennemmin», sanoi päällikköni vasten tahtoaan värähtävällä äänellä. »Minä — minä en odottanut saavani nähdä teitä täällä ilman ainoatakaan...»
»Oh», keskeytti neiti, »ei ollut ketään, jota olisin halunnut mukaani. Ystäväni ovat kyllä olleet hyvin kilttejä ja ystävällisiä — ovat tarjoutuneet tekemään kaiken mahdollisen — mutta tunsin tarvitsevani olla yksin ja ajatella. Kamarineitini olisin kyllä ottanut luokseni, mutta...»
»Hän on todistajia, luullakseni», selitti Royce. »No niin, nyt kun olen tullut tänne, niin aion viipyä täällä siksi, kunnes olen näyttänyt toteen, kuinka perin naurettava tämä syytös teitä vastaan on.»
Hän istuutui jälleen tuolilleen ja katsoi Royceen vetoava ilme mustissa silmissään.
»Luuletteko voivanne sen tehdä?» kysyi hän.
»Voivaniko? Luonnollisesti minä voin! Kysymyksessähän on niin mahdoton väite, että sen täytyy kumoutua ilman muuta. Meidän tarvitsee vain todistaa teidän _alibinne_ — näyttää toteen, että te olitte jossakin muualla silloin kun rikos tapahtui — ja silloin menee kaikki sirpaleiksi. Senhän voitte tehdä helposti, vai kuinka?»
Väri oli taaskin kadonnut neiti Holladayn poskilta, ja hän kätki kasvonsa käsiin.
»En tiedä», kuiskasi hän epäselvästi. »Tahdon ajatella. Voi, älkää päästäkö asiaa niin pitkälle.»
Seisoin ihan hämmästyneenä. Hän halusi miettimisaikaa silloin, kun hänen hyvä nimensä ja maineensa, ehkäpä elämänsäkin, olivat pelissä! Voi nähdä, että päällikkönikin ihmetteli.
»Teen kaiken voitavani, että asia ei pääse niin pitkälle», sanoi hän vitkaan. — »Minulla ei siis tule olemaan tilaisuutta kutsua teitä todistajaksi omassa asiassanne — ja se vahingoittaa aina. Mutta toivon, että asia yhtäkaikki päättyy heti — uskon sen. Missään tapauksessa älkää olko huolissanne. Luotattehan minuun?»
Neiti Holladay katsoi taas — hymyillen — häneen.
»Luotan», sanoi hän hiljaa. »En voi toivoa itselleni parempaa puolustajaa!»
Oli selvää, että jos Royce voittaisi tämän jutun, voittaisi hän myöskin jotakin muuta. Luulenpa, että huoneen nurkassa oleva poliisikonstaapelikin ymmärsi sen, sillä hän kääntyi pois hämillään, mikä on harvinaista poliisille, ja meni katselemaan ulos ikkunasta.
En tiedä, millaisena päällikköni vastaus olisi tullut — hänen huulensa värähtelivät, niin että hän toviin ei voinut puhua — sillä samassa kuului koputus ovelta ja tutkintotuomarin kirjuri katseli sisään.
»Olemme valmiit alkamaan», sanoi hän.
»Se on hyvä», vastasi Royce. »Tulen heti. Hyvästi niin kauaksi, neiti Holladay! Sanon teille vielä kerran, että voitte luottaa minuun.»
Sitten hän riensi ulos huoneesta niin voitonvarman näköisenä kuin jos neiti Holladay olisi antanut hänelle voittamattoman aseen mukaan taisteluun. Mutta sen sijaan, ajattelin itsekseni, hän olikin sitonut Roycen kädet ja jalat, ennenkuin lähetti hänet areenalle.
II
Vaikuttavia asianhaaroja
Ulompi huone oli pakaten täynnä kansaa ja sen ilmakehä tukehduttava ja vastenmielinen. Ainoastaan tutkintotuomarin pöydän edessä olevan pienen aitauksen takana oli vähän väljää, ja me istuuduimme siinä sijaitsevan pöydän ääressä oleville tuoleillemme huoaten helpotuksesta.
Ei voi kuvitellakaan, kuinka monta sanomalehteä New Yorkissa on läsnä jonkin tärkeän rikosasian käsittelyssä, joka kiinnittää niiden lukijakunnan huomiota. Reportterit anastivat suurimman alan tuosta pienestä huoneesta, paperia ja kyniä näkyi kaikkialla, ja eräässä nurkassa seisoi mies mukanaan valokuvauskone, ottaakseen, päättelyni mukaan, valokuvan neiti Holladaysta, jos hänet kutsuttaisiin todistajapenkille, kun mitään hänen kuvaansa ei ollut muulla tavoin saatavissa.
Näin Singletonin, yleisen syyttäjän, tulevan sisään ja asettuvan tutkintatuomarin viereen, jonka jälkeen lautakunnan miehet marssivat saliin huoneestansa ja asettuivat paikoilleen. Yritin tehdä havaintoja heistä, yhdestä toisensa jälkeen, vähän levottomana, mutta he näyttivät kaikki olevan valistuneita ja sangen hyvinvoipia miehiä. Royce luki läpi heidän nimiluettelonsa ja pani huolellisesti merkin jokaisen nimen kohdalle, sen mukaan kuin kirjuri luki heidät. Sitten hän ojensi tutkintatuomarille listan pienellä nyökkäyksellä.
»Olkaa hyvä ja alkakaa!» sanoi hän. »He ovat luullakseni täysilukuiset. — Näyttäväthän ne kelvollisilta.»
»Se on hyvä lautakunta», vastasi tuomari, ottaen paperin. »Parempi kuin tavallisesti. Oletteko valmis, herra Singleton?»
»Kyllä», sanoi yleinen syyttäjä. »Vaikka odottakaapas hetkinen», lisäsi hän, nousten ylös ja astuen meidän pöytämme luo. »Kutsutte kai todistajaksi neiti Holladayn, otaksun...»
»Ja panen hänet alttiiksi kaikelle tälle?» Royce heitti silmäyksen ympäri huonetta. »Ei, jos vain minun vallassani on estää se!»
»Minä en käsitä, _miten_ te voisitte sen tehdä. _Alibi_ on ainoa, mikä voi pelastaa hänet tulemasta tuomituksi.»
»Aikaa on kyllä puhua siitä sitten kun tullaan niin pitkälle», vastasi Royce. »Minä puolestani uskon, että kanne häntä vastaan raukeaa kohta todistusten puutteessa.»
»Niin, jos _se_ on mielipiteenne, niin...» Ja pureksien miettiväisenä viiksiänsä meni Singleton takaisin pöytänsä ääreen.
Vaalinsa jälkeen, joka oli tapahtunut vuosi taaksepäin, hän oli hankkinut erityisen maineen sekavien rikosjuttujen ratkaisijana ja oli tuonut valoa kahteen, kolmeen huomiotaherättäneeseen tapaukseen, jotka yhteen aikaan olivat uhanneet tehdä poliisin älykkäisyydestä pilaa. Nyt hän vainusi todennäköisesti jotakin samanlaista tässä jutussa, muutoin olisi hän siirtänyt sen jollekin apulaiselleen. Lisättäköön kuitenkin, että vaikka hänen etevyytensä olikin tehnyt hänet tavattoman suosituksi suuren yleisön keskuudessa, niin hän oli kuitenkin etevyytensä ohella osoittanut hänen asemassaan olevalle miehelle huonosti sopivaa käytöstä, mikä saattoi virkaveljet katsomaan häntä vähän kieroon.
Hetkisen kuluttua nyökäytti hän tutkintotuomarille päätään, sisällä olijoita kehoitettiin järjestykseen ja ensimmäinen todistaja kutsuttiin sisälle.
Se oli Rogers, konttorin ensimmäinen mies. Tunsin tietysti hänet, olin usein puhellut hänen kanssaan liikeasioista ja kunnioitin häntä suuresti. Hän oli ollut Holladayn palveluksessa paljon kauemmin kuin minä Graham & Roycella ja hänen maineensa oli, kuten Graham oli viitannut, nuhteeton.
Tutkintotuomari Goldberg teki tavalliset valmistavat kyselynsä: mikä nimi, ikä, missä asunto jne. Hän oli todellinen taituri ristikuulustelun pidossa ja tuli pian asian ytimeen.
»Missä teidän työpöytänne sijaitsee Holladayn konttorissa?» kysyi hän.
»Siellä on eteiskonttori, joka on konttoristeja varten, siitä tullaan pienempään huoneeseen, jossa minun pöytäni on, ja minun huoneestani vie ovi herra Holladayn yksityiskonttoriin.»
»Onko Holladayn huoneessa mitään muuta ovea?»
»Ei.»
»Oliko mahdollista päästä sinne ikkunain kautta?»
»Ei, ne ovat kadun puolella, ja konttorimme on kahdeksannessa kerroksessa.»
»Ja paloportaat?»
»Ne ovat rakennuksen perällä — kadun puolelta ei mene mitään paloportaita — siellä on vain kohtisuora seinä.»
»Niin että sen, joka tulee sisään tai menee ulos yksityiskonttorista, on ehdottomasti kuljettava teidän työpöytänne ohitse?»
»Niin, aivan ehdottomasti.»
»Olisiko kukaan voinut kulkea teidän ohitsenne näkemättänne?»
»Ei, se olisi ollut ihan mahdotonta.»
Tutkintotuomari oikaisi selkänsä tuolin selustaa vastaan. Yhdestä asiasta oltiin siis päästy selvyyteen.
»Herra Rogers», sanoi hän, »olkaa nyt hyvä ja puhukaa meille omalla tavallanne ja niin seikkaperäisesti kuin mahdollista, mitä tapahtui konttorissanne kello vähää vaille viisi eilisiltana!»
Näin, että Rogers oli hermostuksissaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hän kostutti lakkaamatta hermostuneesti huuliansa ja puristi vavahdellen käsillään tuolinsa käsinojaa. Hänen kertomuksensa oli kaikkea muuta kuin miellyttävä.
»Niin», alkoi hän, »meillä oli kova kiire eilen, ja viivyimme konttorissa melkoista myöhempään kuin tavallisesti, mutta viiden aikaan olimme lopettaneet päivän työn, ja kaikki konttoristit menneet kotiinsa. Ainoastaan konttoripoika oli jäljellä. Olin tehnyt muutamia muistiinpanoja herra Holladayn sanelun mukaan ja mennyt jälleen pöytäni ääreen työskentelemään muistiinpanoineni, kun etummainen ovi avattiin ja herra Holladayn tytär tuli sisään. Hän kysyi minulta, oliko hänen isällään vieraita, ja kun minä vastasin 'ei', avasi hän sisähuoneen oven ja meni hänen yksityiskonttoriinsa. Siellä hän viipyi noin kymmenen minuuttia; sitten hän tuli taas ulos, meni kiireesti ohi katsomatta minuun ja lähti, kuten otaksun, talosta. Kun olin lopettanut muistiinpanojeni järjestämisen, lähdin herra Holladaylta kysymään, oliko hänellä antaa vielä jotakin tehtäväkseni, löysin hänet makaamassa työpöytänsä ääressä kumarassa, veitsi pistettynä kaulaan ja vuotaen verta. Hain apua, mutta hän kuoli tulematta tuntoihinsa — niin, tahtoisin sanoa, että hän varmasti oli kuollut jo minun sisääntullessani.»
Tunsin pikemmin kuin kuulin sen hiljaisen kohahduksen, joka kävi läpi huoneen. Jotakin kuvaamattoman salaperäistä oli tässä kertomuksessa ja siinä johtopäätöksessä, johon se välttämättömästi vei.
»Palatkaamme nyt vielä hetkiseksi taaksepäin», sanoi tutkintotuomari, kun Rogers vaikeni ja kuumeentapaisesti pyyhki otsaansa. »Haluan, että lautakunta saa aivan täyden selvyyden kertomuksestanne. Herra Holladay oli sanellut teille, sanoitteko niin?»
»Kyllä.»
»Ja hän oli aivan terve?»
»Niin — kuten tavallisesti. Viime aikoina oli hän kärsinyt jotakin vatsakipua.»
»Mutta hän voi kuitenkin hoitaa liikeasiansa?»
»Kyllä, varsin hyvin. Hänen sairautensa ei ollut mitään vakavaa laatua.»
»Te läksitte hänen huoneestansa ja menitte takaisin omaan huoneeseenne. Kuinka kauan olitte ollut siellä, kun ulomman konttorin ovi avattiin?»
»En kauempaa kuin viisi minuuttia.»
»Ja kuka oli tulija?»
»Neiti Frances Holladay, päämieheni tytär.»
»Oletteko aivan varma siitä? Tunnetteko hänet hyvin?»
»Oikein hyvin. Olen tuntenut hänet monta vuotta. Hänellä oli tapana ajaa konttoriimme iltapäivisin noutamaan isäänsä. Luulin hänen eilen tulleen samassa tarkoituksessa.»
»Katsoitteko häneen tarkkaavasti?»
Rogers käännähti kärsimättömänä tuolillaan.
»Minä katsahdin häneen, kuten aina teen», sanoi hän. »En tuijottanut.»
»Mutta olette aivan varma siitä, että se oli neiti Holladay?»
»Ehdottomasti varma. Hyvä Jumala», huudahti hän, hermojensa samassa antaessa perään, »luuletteko, että minä tekisin sellaisen ilmiannon, jollen olisi asiasta ehdottoman varma?»
»En», vastasi tutkintotuomari tyynnyttäen; »sitä en tietysti luule, en hetkeäkään, herra Rogers. Minä tahdon vain, että lautakunta näkee, kuinka varma olette tuntemisestanne. Saanko jatkaa?»
»Olkaa hyvä!» sanoi Rogers. »Koetan olla maltillisempi.»
»Saatan huomata, että se on teistä vaikeata», huomautti tuomari ystävällisesti; »ja säästän teitä niin paljon kuin voin. No niin, kun neiti Holladay oli mennyt yksityiskonttoriin, kuinka kauan hän oli siellä?»
»Noin kymmenen minuuttia, luullakseni; ei ainakaan kauempaa.»
»Kuulitteko mitään keskustelua tai mitään muuta tavatonta melua sisältä?»
»En. Kuuluakseen olisi melun pitänyt olla tavattoman kovaäänistä. Herra Holladayn konttorin seinät ovat paksut ja estävät kaiken äänen pääsemästä ulos.»
»Ja niin tuli neiti Holladay ulos?»
»Niin.»
»Ja meni teidän ohitsenne?»
»Niin, hän meni hyvin kiireesti ohi.»
»Eikö se teistä ollut kummallista?»
»Ei tietysti, sillä hänellä oli harvoin tapana pysähtyä puhelemaan minun kanssani. Minulla oli kiire, niin että en kiinnittänyt siihen seikkaan sen enempää huomiota.»
»Kiinnitittekö huomiotanne hänen ulkomuotoonsa? Näyttikö hän kiihtyneeltä?»
»Sitä seikkaa en pannut merkille. Minä katsoin vain vilkaisemalla ylös ja kumarsin. Sitäpaitsi en nähnyt hänen kasvojaan lainkaan, sillä hän käytti harsoa.»
»Harsoa!» toisti tutkintotuomari. »Ette ole maininnut ennen, että hänellä oli harso.»
»En. Kun hän tuli konttoriin, oli hänellä se nostettuna hatunreunustan yli — tiedätte kyllä, kuinka naisilla on tapana pitää sitä.»
»Vai niin, te näitte hänen kasvonsa selvästi, kun hän tuli sisään?»
»Näin.»
»Mutta kun hän poistui, oli hänellä harso laskettuna alas. Oliko se tiheä?»
»Hm.» Todistaja epäröi. »Se oli aivan tavallinen harso, luullakseni.»
»Mutta kuitenkin tarpeeksi tiheä salaamaan hänen kasvonsa?»
»Niin.»
Tutkintotuomari nyökäytti päätään.
»No, herra Rogers, kuinka kauan aikaa kului naisen poislähdöstä siihen, kun te menitte yksityiskonttoriin?»
»Ei kauempaa kuin kolme, neljä minuuttia. Arvelin, että herra Holladay ehkä valmistautui lähtemään tyttärensä mukana, enkä halunnut häntä pidättää.»
»Ja silloin näitte hänet, sanoitte niin, makaamassa pöytänsä yli kumarassa, veitsi kaulassa veren virratessa haavasta. Tunsitteko veitsen?»
»Kyllä, se oli hänen veitsensä — sama, joka hänellä oli kirjoituspöydällä kynien teroitusta ja raaputtamista varten.»
»Oliko se terävä?»
»Siinä oli vain yksi terä, joka oli hyvin terävä.»
Tutkintotuomari otti käteensä veitsen, joka oli hänen edessään pöydällä.
»Onko se tämä?» kysyi hän.
Rogers katseli sitä tarkoin.
»Kyllä se on se», vastasi hän.
Sen jälkeen lähetettiin veitsi kiertämään lautakunnan keskuuteen. Kun he olivat katselleet sitä, tutkimme Royce ja minä sitä. Veitsi oli tavallinen, yksiteräinen raaputusveitsi, varustettuna norsunluisella päällä. Se oli käännetty auki ja huomatakseni oli terä, jonka pituus oli noin kaksi ja puoli tuumaa, todellakin hyvin terävä.