Part 8

»Tänä aamuna heti jälkeen kymmenen tuli eräs mies juosten ylös portaita Cortlandkadun asemalle Seitsemännen puistokadun ilmaradalla ennättääkseen junaan, joka juuri oli lähtemässä, mutta kaatui äkisti asemasillalle sydäntaudin kohtaamana. Sairasvaunut kutsuttiin puhelimella Hudson Streetin sairaalasta ja mies vietiin sinne. Kello kahdentoista aikaan sanottiin, että hän todennäköisesti tulisi paranemaan. Hän oli vielä liian heikko puhumaan, m.m. muiden esineiden ohella löydettiin hänen lompakostaan kortti Cafe Jourdainista Läntisen Houston kadun 54:stä. Sieltä kysyttyä saatiin tietää, että hänen nimensä on Pierre Bethune, että hän on äskettäin tullut Ranskasta ja että hänellä ei ole ketään sukulaisia tässä maassa.»

Muutamassa silmänräpäyksessä poistuin raitiotievaunusta ja kiiruhdin ilmaradalle. Tunsin olevani vakuuttunut siitä, että minulla nyt oli tarvitsemani osoite käsissäni.

XII

Cafe Jourdainissa

Talo n:o 54 Läntisen Houston kadun varrella, kolme korttelia etelään Washington Squarelta, oli kapea, viisikerroksinen, harmaista tiilistä rakennettu talo pahoin turmeltunein ruunikivikoristuksin — aikoinaan ehkä ollut muodikas asuinrakennus, mutta jonka ihanuuden viimeiset jäännökset olivat jo kauan sitten kadonneet. Maakerroksessa oli likainen suutarintyöpaja, ensimmäisessä kerroksessa sijaitsi ravintola. Likaiset pitsiverhot riippuivat ikkunoissa ja kätkivät ravintolan sisustan kadulle näkymästä, mutta kun nousin ulkoportaita ylös ja astuin sisään, huomasin paikan olevan hyvinkin luokkansa veroisen. Istuuduin erään pienen nelikulmaisen pöydän ääreen ja pyysin pullon viiniä. Sen tarjoili monsieur Jourdain itse, tanakka pieni mies, puettuna tiukasti ruumiinmukaisiin housuihin ja tavattoman kirjavaan liiviin. Iltaliikenne ei ollut vielä oikein alkanut, niin että hän oli hetkisen vapaana ja suostui tyhjentämään lasin viiniä kanssani. Olin tilannut erästä lajia, jonka piti olla »superieur».

»Teillä on luullakseni huoneita vuokrattavana ylemmissä kerroksissa?» kysyin.

Hän katsoi minuun kierosti silmälasiensa lävitse, tutkiakseen ranskalaisella viekkaudella ajatukseni, ennenkun vastasi.

»Hm. Tietysti meillä on huoneita; mutta monsieurin tapainen mies tuskin tahtoisi...»

»Tavat eivät aina ole suhteelliset rahakukkaron kanssa», huomautin.

»Se on totta», sanoi hän hymyillen ja maisteli viiniänsä.

»Monsieur haluaa siis huonetta?»

»Voinhan katsoa, mitä teillä on tarjottavana.»

»Monsieur ymmärtää», selitti hän, »että tämä on hyvä kaupunginosa, ja meidän huoneemme eivät ensinkään ole tavallista lajia, ei, ne ovat paljon paremmat! Ne ovat hyvin haluttuja — meillä on vain yksi huone vapaana tällä kertaa — niin, enkä ole aivan varma, onko sekään enää vapaana. Kutsun vaimoni.»

Hän huusi vaimoansa, joka seisoi valvomassa tarjoilupöydän takana, ja esitti madame Jourdainin minulle. Tarjosin hänelle lasin.

»Tämä monsieur etsii huonetta», aloitti hän. »Onko se toisessa kerroksessa pihan puolella oleva huone vielä tyhjänä, Cécile?»

Hänen vaimonsa mietti hetkisen ja katseli minua terävillä pienillä silmillään.

»En tiedä oikein», sanoi hän vihdoin. »Meidän täytyy kysyä monsieur Bethunelta ensin. Hän sanoi, että hän ehkä tarvitsisi sen uudelleen. Hän on maksanut siitä viidenteentoista päivään asti.»

Se säpsäytti minua, tämä nimi. Ajattelin, että oli taottava raudan kuumana ollessa ja että viisainta oli esiintyä rohkeasti; sillä jos he saisivat aikaa puhua vainoojani kanssa, niin en saisi koskaan niitä tietoja, joita olin etsimässä.

»Juuri monsieur Bethunen kautta olen saanut teidän osoitteenne», sanoin rohkeasti. »Hän sairastui pahoin aamulla, sydän, tiedättehän...»

Kopautin rintaani.

He nyökäyttivät, mutta katsoivat minuun silti epäilyksestä siristävin silmin.

»Niin, tiedän, monsieur», sanoi Jourdain, »meille ilmoitettiin heti sairaalasta».

»Se ei ole ensimmäinen kohtaus», jatkoin edelleen välttämättömyyden pakottamalla julkeudella. »Hänellä on ollut sellaisia ennenkin, vaikkei koskaan niin vakavalaatuisia kuin tämä.»

He nyökkäsivät taas osaaottavasti. Selvästi vuokralainen oli tehnyt hyvän vaikutuksen heihin.

»Niin että hän tietää nyt vihdoinkin», jatkoin kuten ennen, »että hänen tilansa on paljon huolestuttavampi, ja aikoo viipyä sairaalassa muutamia päiviä, kunnes on täysin tointunut. Voinhan sillä aikaa ottaa toisessa kerroksessa pihan puolella olevan huoneen, joka oli naisilla.»

Viimeiset sanat lausuin teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, ilman että olisin silmääkään räpäyttänyt, vaikka vapisin sisällisesti, sillä panin niillä sanoilla kaikki peliin. Mutta jo seuraavana hetkenä hengitin keveämmin. Huomasin, että olin osunut maaliin ja että heidän epäluulonsa katosi.

»He eivät luonnollisesti tule takaisin», lisäsin, »ainakaan ei pitkään aikaan, niin että hän ei voi enää käyttää huonetta. Tänään on neljästoista päivä — minä voin sitten muuttaa huomenna.» He vaihtoivat silmäyksiä, ja madame Jourdain nousi ylös.

»Kuten tahdotte, monsieur», sanoi hän. »Olkaa hyvä ja tulkaa katsomaan huonetta.»

Hyvän onnen ilosta puolihuumaantuneena seurasin häntä portaita ylös. Hän avasi erään oven ja sytytti kaasuliekin seinänviereen.

»Olen varma siitä, että tulette pitämään huoneesta, monsieur! Kuten näette, se on suuri ja hyvin mukava.»

Huone oli todellakin suuri ja hyvin kalustettu. Vuode oli jonkinlaisessa sänkykomerossa ja sen edessä oli kylpyhuone, odottamaton ylellisyys! Mutta eräs asia oli minusta kummallinen. Ikkunat olivat varustetut paksuilla luukuilla, jotka olivat suljetut sisäpuolelta, ja haat olivat lukitut munalukoilla.

»Luonnollisesti haluan saada ikkunat auki», huomautin. »Ovatko ne teillä aina tuolla tavoin suljetut.»

Hän epäröi sekunnin ajan ja näytti vähän neuvottomalta.

»Niin, nähkääs, minä sanon miten se oli», selitti hän vihdoin. »Monsieur Bethune on itse pannut niihin munalukot, sillä hän pelkäsi, että hänen sisarparkansa heittäytyisi ulos pihalle, joka on kivetty, ja silloin hän olisi tietysti loukannut itsensä kuoliaaksi. Hän oli hyvin pahassa pulassa muutamia päiviä, raukka. Minä olin oikein iloinen, kun he veivät hänet pois, sillä paljas ajatuskin hänestä teki minut murheelliseksi. Huomisaamuna avaan ikkunat ja tuuletan huoneen kunnollisesti.»

»Siitä tulee hyvä», sanoin niin huolettomasti kuin voin. Tiesin tehneeni sattuman avulla uuden havainnon, vaikka minulla ei vielä ollut aavistusta sen laajuudesta ja merkityksestä. »Mitä te vaaditte huoneesta?»

»Kymmenen dollaria viikolta, monsieur», vastasi hän ja katsoi minuun silmiään siristäen.

Tiesin, ettei se ollut sen arvoinen, ja muistaen osani, peräydyin ensimmäisestä aikeestani päättää kauppa.

»Se on liian paljon», sanoin epäröiden. »Eikö teillä ole huokeampia huoneita, madame Jourdain?»

»Tämä tässä on ainoa huone, joka nyt on vapaana, monsieur», vakuutti hän.

Menin ovea kohti vähän huoaten.

»Pelkään, etten voi ottaa sitä», sanoin.

»Monsieur ei ymmärrä», intti hän. »Siihen hintaan tulee aamiainen myös, nähkääs.»

»Ja päivällinen?»

Hän oli kahden vaiheella ja katsoi taaskin terävästi minuun.

»Dollarilla lisää tulee päivällinenkin.»

»Olkoon menneeksi, madame!» huudahdin. »Maksan yhden viikon etukäteen.» Suoritin summan heti. »Mutta», lisäsin sitten, »muistakaa tuulettaa huone hyvin huomenna, täällä on niin ummehtunutta. Vaikka toisaalta Bethune teki luonnollisesti oikein varoessaan, ettei hänen sisarensa tekisi itselleen mitään pahaa.»

»Niin», vastasi hän nyökäyttäen päätään pistäessään huolellisesti ja ahnein ilmein rahat vanhaan kukkaroonsa. »Niin — se oli niin äkillistä hänelle — kaiketikin se oli äidin poismatkustaminen, joka sen sai aikaan, niin luulen.»

Nyökkäsin miettiväisenä.

»Kun he ensin tulivat tänne, kuusi viikkoa sitten, niin oli hän aivan terve. Mutta sitten hänen äitinsä sai jonkun paikan ja muutti pois; ja sen perästä hän ei mennyt koskaan ulos, vaan istui täällä ja itki tai ravisteli ovia ja ikkunoita. Hänen veljensä oli aivan epätoivoinen hänen suhteensa — hän ei antanut kenenkään muun hoitaa häntä. Mutta toivoakseni hän on nyt jo terve, lapsi raukka, sillä nyt hän on äitinsä luona taas.

»Tuliko äiti noutamaan häntä?» kysyin.

»Kyllä, vähän enemmän kuin viikko sitten, ja he lähtivät yhdessä. Tähän aikaan he ovat kyllä taas kotona rakkaassa Ranskassa.»

Olin näyttävinäni henkilöltä, johon asia ei lainkaan kuulunut, sillä pelkäsin, että kasvojeni ilme ilmaisisi minut. Salamannopeasti ymmärsin kaikki. Ei ollut enää mitään asiaa koskevaa, josta madame Jourdain olisi voinut minulle kertoa.

»Niin», toistin koettaen tehdä ääneni vakavaksi. »Niin, rakkaassa Ranskassa!»

»Monsieur Bethune on itse ollut poissa viikon ajan», lisäsi hän »liikeasioissa. Hän ei ollut varma tulisiko enää takaisin, mutta maksoi kuitenkin meille viidenteentoista päivään asti.»

Nyökkäsin hänelle.

»Niin, huomenna siis muutan.»

»Laitan sen kuntoon, monsieur.»

Hetkisen olin kahden vaiheella. Käyttäisinkö hyväkseni valokuvaa? Oliko se välttämätöntä? Miten selittäisin, että se oli minun hallussani? Enkö jo tiennyt kaikkea, mitä madame Jourdain voi sanoa minulle? Menin portaita kohti.

»Nyt minun täytyy mennä», sanoin, »minulla on vähän asioita toimitettavana».

Ja me laskeusimme alakertaan yhdessä.

Ravintola oli juuri täyttymäisillään päivällisvieraiden sekalaisella joukolla, mutta pysähdyin ainoastaan vaihtamaan päännyökkäyksen monsieur Jourdainin kanssa ja riensin sitten pois. Pakolaiset olivat luonnollisesti käyttäneet ranskalaista höyrylaivalinjaa, ja kiiruhdin Morton kadulle, jonka päässä ranskalaisen linjan laituri oli. Erästä höyrylaivaa lastattiin juuri parhaallaan matkalle lähtöä varten, ja laiturikatos oli vielä avoinna. Eräs virkamies näytti minulle purjehduslistaa, ja silmäys siihen vahvisti arveluni. Torstaina huhtikuun kolmantena päivänä kello kymmenen oli _La Savoie_ lähtenyt Hovreen.

»Saanko nähdä _La Savoien_ matkustajaluetteloa?» kysyin.

Hän antoi sen minulle.

Luonnollisesti en odottanutkaan löytäväni neiti Holladayn nimeä siitä, mutta kuitenkin toivoin tarkastuksen palkitsevan vaivan, enkä siinä erehtynytkään. Eräällä rouva G. R. Folsomilla kahden tyttärensä kanssa oli loistohytti 436, 438, 440; höyrylaivayhtiön luettelosta, joka minulle annettiin, näin sitäpaitsi nuoremman tyttären nimen perään merkittynä sanan »sairas».

»_La Lorraine_ lähtee kai ylihuomenna, vai kuinka?» kysyin.

»Niin, sir.»

»Ovatko kaikki paikat jo myydyt?»

»Ei, vuodenaika on vielä liian varhainen.» Ja hän otti esiin hyttien luettelon ja näytti minulle niitä, jotka olivat vapaita. Valitsin kaksoishytin ulkosivulta ja maksoin puolen lipun hinnan varatakseni sen.

Ei ollut enää mitään tekemistä tänä iltana, sillä katsahtaessani kelloon huomasin olevan jo myöhän. Tultuani ulos laiturikatoksesta tunsin äkkiä olevani sekä nälkäinen että väsynyt, niin että otin ajurin ja ajoin suoraan kotiin. Kylpy ja pieni päivällinen virkistivät minua jälleen ja lopuksi istuuduin piippuineni levossa muistelemaan'päivän tapauksia.

Olin kieltämättä edistynyt. Ei ollut epäilemistäkään ettenkö ollut päässyt pakolaisten jäljille; olin saanut selon kaikesta, jota olin voinut toivoa saavani. Ja sittenkin oli iloni lyhytaikainen. Vaikka olinkin heidän jäljillään, niin kuinka paljon lähempänä olin itse asiassa onnistumista? Tiesin heidän lähteneen Ranskaan, mutta mihin osaan Ranskaa? He nousisivat maihin Hovressa — miten voisin, tultuani parin viikon perästä Hovreen, saada selon minne päin he olivat siitä lähteneet? Oletetaan, että he olivat matkustaneet Pariisiin, joka oli uskottavinta, niin kuinka voin toivoa saavani heistä siellä milloinkaan tietoa? Ja jospa vielä olisin tiedonkin saanut, niin miten ennättäisin estää Martignyn toteuttamasta suunnitelmiaan? Pääni meni pyörälle ajatellessani sitä tehtävää, joka nyt oli edessäni — tavoittaa kolme henkilöä suuressa Ranskassa! Mutta ehkäpä se ei kaikissa tapauksissa ollut »kovin suuri». Luultavasti olivat nuo naiset jostakin niistä kaupungeista, joissa Holladay vaimoineen oli käynyt Ranskassa oleskellessaan. Mitä kaupunkeja ne olivat, sitä en minä luonnollisesti tiennyt, mutta sittenkin olin varma siitä, että keksisin jonkun keinon niiden selville saamiseksi. Se oli oleva tehtäväni seuraavana päivänä.

Puoli tuntia kului, ja istuin vielä turhissa mietteissä, katseeni seuratessa sinisiä sikaarinsavun ylöskohoavia renkaita. Sillä olin yhtä kaukana arvoituksen ratkaisusta kuin ennenkin. Keitä olivat nämä ihmiset? Mikä heidän tarkoituksensa oli? Miten he olivat voineet voittaa neiti Holladayn puolellensa kuuntelemaan houkutusta, seuraamaan heitä, pakenemaan ystäväinsä luota — ennen kaikkea päällikköni Roycen luota? Miten olivat he voineet saada aikaan sellaisen muutoksen hänessä Roycea kohtaan? Taikka olivatko he todellakin vieneet hänet pois vastoin tahtoaan? Oliko todellakin vaara uhkaamassa, vaara, että hän samoin kuin isänsäkin joutuisi heidän konnamaisten suunnittelujensa uhriksi? Kuka oli Martigny? Ja ennen kaikkea, mikä oli tämän salahankkeen tarkoituksena? Mitä hän toivoi hyötyvänsä? Mitä ajoi hän takaa? Mikä oli se korkea tarkoitusperä, jonka eteen hän niin paljon näki vaivaa?

Näihin kysymyksiin en voinut löytää oikeaa vastausta; harhailin vielä pimeydessä, ja pelkässä neuvottomuudessa panin vihdoin pois piipun, sammutin valon ja menin levolle.

XIII

Matkalla

Grahamin onnentoivotukset seuraavana aamuna ihan yllättivät minut.

»En odottanut milloinkaan sellaista perinpohjaista ja nopeata edistymistä, herra Lester», sanoi hän lämpimästi. »Olette suorittanut suurtyön!»

Viittasin hänelle, että kun kaikki kävi ympäri, niin menestykseni oli vain sattuman tulos. Jos olisin todellakin ollut terävä-älyinen, niin olisin heti ymmärtänyt tuon asemasillalla tapahtuneen äkillisen sairastumisen merkityksen, kiiruhtanut takaisin paikalle ja seurannut Martignya — kuten häntä vielä ajatuksissani kutsuin — sairaalaan hankkiakseni mahdollisesti hänen alkuperäisen osoitteensa. Jos sallimus ei olisi suosinut minua, niin olisin ollut yhtä kaukana arvoituksen ratkaisusta kuin ennen. Minä ihan värisin ajatellessani, miten heikosta langasta voittoni oli riippunut.

Mutta Graham ei halunnut kuullakaan minua; hän selitti, että ihmistä on arvosteltava hänen toimiensa mukaan ja että hän arvosteli minua ponnistusteni tulosten mukaan.

»Otetaanpas selvä, miten ystävämme voi!» sanoi hän vihdoin ja soitti sairaalaan.

Vastaukseksi tiedusteluumme ilmoitettiin, että potilas oli terveempi, mutta ei pääsisi sängystä kahteen kolmeen päivään.

»Jourdainin väki kertoo hänelle kyllä, että olen ollut heidän luonaan», sanoin. »He alkavat epäillä, ettei kaikki ole oikein, kun en tule tänään takaisin — vaikka toisaalta voivathan he myöskin odottaa minua pari päivää — heillähän on rahojani, ja yksi päivä on kaikki mitä minä tarvitsen. On sitäpaitsi mahdollista, etteivät he puhu asiasta mitään. He eivät hyödy siitä mitään — muuten heillä ei varmaan ole mitään tekemistä salajuonen kanssa. Joka tapauksessa en ole heidän ylettyvissään huomenna.»

Graham nyökäytti päätään.

»Niin, se on selvästi seuraava askel. Teidän on seurattava heitä Ranskaan, mutta mistä paikoista Ranskassa etsitte heitä? Sitä en ole ennemmin ajatellut. Vasta nyt luulen varsinaisen etsimisen alkavankin. Pidin mahdottomana saavuttaa sitä tulosta, jonka te jo olette saavuttanut, mutta se näyttää nyt helpolta tämän uuden tehtävän rinnalla.»

»Niin», myönsin, »on koetettava saada selvä, minne naiset ovat lähteneet, ja toivoakseni voi Rogers auttaa meitä siinä. Uskoni on, että he ovat jossakin niistä kaupungeista, joissa Holladay kävi oleskellessaan ulkomailla, ja Holladayn on täytynyt olla enemmän taikka vähemmän yhteydessä konttorinsa kanssa siihen aikaan.»

Päällikköni hypähti seisomaan ja otti hattunsa.

»Juuri niin, niin!» huudahti hän. »Se perustelu ei ainakaan riipu mistään hyvästä onnesta, Lester! Tulkaa, minä seuraan teitä!»

»Pelkään, vain», lisäsin mennessämme yhdessä alas, »että etsiskely johtaa Pariisiin, sillä Martigny on pariisilainen».

»Ja löytää joku henkilö Pariisista...»

En vastannut; purin ainoastaan hampaitani ja sanoin itsekseni sadannen kerran, että minun _täytyi_ onnistua.

Rogers oli edelleen hoitanut jokapäiväisiä liiketehtäviä isäntänsä kuoleman jälkeen ja valvoi, että kaikki laskut tulisivat perityiksi sekä piti huolta niistä moninaisista pikkuseikoista, joista oli huoli pidettävä ennenkuin liike voi lakata. Tapasimme hänet yksityiskonttorissa ja puhuimme hänelle heti asiamme.

»Niin, luonnollisesti herra Holladay oli yhteydessä konttorin kanssa», sanoi hän. »Katsokaamme päivämääriä.»

»Jos alkaisimme tarkastaa kirjeenvaihtoa ensimmäiseltä puolivuodelta vuonna 1876», esitin.

Hän otti esiin kirjesäiliön tältä ajalta ja tarkisti kirjeet.

»Niin, tässä ne ovat», sanoi hän hetken kuluttua. »Tammikuussa hän kirjoittaa Nizzasta, jossa he näyttävät viipyneen myöskin helmi- ja maaliskuun. Huhtikuun puolivälissä lähtivät he pohjoiseen — tässä on kirje päivättynä Pariisissa huhtikuun 19 päivänä — ja Pariisista menivät he erääseen Etretat nimiseen paikkaan. Siellä he viipyivät touko-, kesä- ja heinäkuun ajan. Kaikki nämä kirjeet ovat niiltä ajoilta. Otanko esille uuden nipun?»

»Ei, kiitos», vastasin, »mutta pyytäisin teitä tekemään luettelon kaikista paikoista, joissa Holladay oleskeli koko ulkomailla olonsa aikana ja lähettämään sen konttoriimme ennen iltaa, ei myöhemmin.»

»Kyllä», sanoi hän, sitten hyvästelimme ja poistuimme.

»Mutta miksi ette antanut hänen tarkastaa pitemmälle?» kysyi Graham ulosmennessämme.

»Siksi, että luulen löytäneeni paikan», vastasin. »Ettekö huomannut — se aika, jolloin he oleskelivat Etretatissa, on juuri neiti Holladayn syntymäaika, ja olen varma siitä, että näillä ihmisillä on jotakin sen kanssa yhteistä. Meidän on haettava kartalta Etretat.»

Teimme niin, heti kun olimme tulleet takaisin konttoriin, ja saimme selville, että se oli pieni kalastus- ja kylpypaikka Englannin kanavan rannalla, ei kaukana pohjoiseen Hovresta.

»Arvelen, että kun lapsen syntymisen aika läheni», sanoin, »matkusti Holladay vaimoineen Pariisiin hankkimaan ehkä kokeneen lääkärin apua taikka ehkä sairaanhoitajaa tai liinavaatteita tai muuta sellaista. Kun se oli tehty, he jatkoivat matkaansa Etretatiin, jossa he kenties olivat olleet jo ennenkin ja tiesivät sen olevan hiljaisen ja rauhallisen paikan, jossa oli vahvistava ja hyvä ilmanala — juuri sellainen paikka, jota he aivan luonnollisesti halusivat. Täällä syntyi tyttö, ja täältä, siitä olen vakuutettu, tulemme löytämään arvoituksen avaimen, vaikka en nyt voi arvioida, miten asia sittemmin kehkeytyy. Mutta minulla on muuan aavistus — naurakaa vain jos haluatte — minulla on aavistus siitä, että löydän Etretatista etsimäni johtolangan.»

Kun nyt muistelen noita sanoja, tuntuu minusta siltä kuin en olisi ollut aivan vähän narrimainen ja itseeni luottava; mutta kun katsoo tulosta... No niin, missään tapauksessa ei päällikölläni ollut halua nauraa, vaan hän istui muutamien silmänräpäysten ajan syviin ajatuksiin vaipuneena.

»En epäile, etteikö perustelunne ole oikea», sanoi hän vihdoin. »Olipa miten oli, joka tapauksessa luotan teidän kokemukseenne, varsinkin kun minulla itselläni ehdottomasti ei sitä ole tällaisissa asioissa. Minun ei tarvitse sanoa, että minulla on rajaton luottamus teihin. Järjestän heti niin, että saatte rahojennostovaltuuden, niin ettei teidän tarvitse kärsiä rahanpuutetta — sanommeko viisituhatta dollaria aluksi?»

Änkytin jotakin, että mielestäni siinä oli enemmän kuin tarpeeksi, mutta hän keskeytti minut viittauksella.

»Saatte nähdä, että ulkomaanmatkat maksavat enemmän kuin luulettekaan», sanoi hän. »Ja voihan tapahtua, että rahoista on teille aineellista hyötyäkin tiedusteluissanne. Teillä pitää olla kaikkea mitä tarvitsette, älkää siis säästäkö! Kun tarvitsette lisää, niin älkää epäröikö kääntyä puoleemme!»

Kiitin häntä ja olin juuri ottamaisillani hyvästit, sillä minulla oli vähän matkatavaroiden järjestämistä ja yksityisasioita hoidettavana, kun tuli kirje tohtori Jenkinsonilta. Graham hymyili sitä lukiessaan.

»Royce on parempi», sanoi hän, »paljon parempi. Hän kysyy teitä, ja Jenkinsonin mielestä olisi hyvä, jos menisitte hänen luokseen, varsinkin jos teillä on hyviä uutisia mukananne.»

»Juuri niitä, niin!» huudahdin. »Kaikessa tapauksessa minun on mentävä sanomaan hänelle jäähyväiset.»

Ja puolen tunnin kuluttua minut vietiin Roycen huoneeseen. Hän oli puoleksi makaavassa asennossa suuressa lepotuolissa ja näytti kalpealta ja heikolta, mutta sai väriä niin pian kuin näki minut ja ojensi minulle innokkaasti kätensä.

»En voinut kauemmin odottaa, Lester», alkoi hän. »Minusta tuntuu siltä kuin olisi kulunut kokonainen ihmisikä siitä kun olen nähnyt teidät. Olisin lähettänyt noutamaan teitä jo ennemminkin, mutta tiesin, että aikanne oli varattu.»

»Niin», sanoin hymyillen, »aikani on ollut todellakin varattua».

»Käykää istumaan ja kertokaa!» pyysi hän. »Kaikki, joka ainoa pikku asia!»

Ovi avautui hänen puhuessaan, ja tohtori Jenkinson tuli sisään.

»Tohtori», kysyin, »kuinka paljon voi tälle sairaalle tehdä mieliksi? Hän pyytää minua kertomaan erään jutun hänelle.»

»Onko se hupainen?» kysyi tohtori.

»Kyllä, sangen hupainen.»

»Kertokaa sitten! Saanko viipyä ja kuunnella myöskin?»

»Kernaasti», sanoimme Royce ja minä samalla kertaa, ja tohtori siirsi tuolinsa esiin.

Kerroin niin lyhyesti kuin voin kaiken, mitä oli tapahtunut viimeisinä kahtena päivänä sekä siitä sattumankaupasta, jolla olin saanut hakemani osoitteen. Roycen katse säteili, kun olin lopettanut.

»Ja te matkustatte Ranskaan huomenna?» kysyi hän.

»Huomisaamuna, laiva lähtee kello kymmenen.»

»Minä tulen mukaanne!» virkkoi hän.

»Mutta», änkytin hämmästyneenä hänen innostaan, »onko teillä voimia siihen? Olisin hyvin iloinen saadessani seuraa, mutta luuletteko todellakin voivanne? Mitä sanotte, tohtori?»

Jenkinson hymyili.

»Se ei ole mikään typerä ajatus», sanoi hän. »Herra Royce tarvitsee lepoa ja rauhaa enemmän kuin mitään muuta, ja hänen _täytyy_ saada viikon lepo merellä, mikä on paljon enemmän kuin hän voi täällä saada. Hänen aivonsa eivät voi pysyä hiljaa, olisipa hän missä tahansa. Täällä hän vain huolittelisi, mutta yhdessä teidän kanssanne hän olisi tyytyväinen. Sitäpaitsi on hänen oltava muassa, sillä aavistan löytöretken onnistuvan!»

Minäkin uskoin samoin; mutta Jenkinsonin sanoissa huomasin vain sen houkuttelevan, miellyttävän optimismin, joka oli auttanut häntä niin paljon tullakseen siksi taitavaksi lääkäriksi, joka hän oli. Puristin taas Roycen kättä ilosta saada hänet mukaani. Mitä häneen tulee, niin hän näytti aivan kuin muuttuneen, ja Jenkinson katsoi häneen hiljaisen tyytyväisyyden ilmein.

»Teidän on laitettava matkatavarat kuntoon», sanoin. »Voinko minä olla mitenkään apunanne?»

»Ette, sairaanhoitajatar saa sen tehdä tämän tohtorin avulla», vastasi hän nauraen. »Teidän on pidettävä huoli omista matkatavaroistanne ja varmaan ajateltava kaikkea muuta mahdollista. Sitäpaitsi ei meistä kumpikaan tarvitse paljon matkatavaroita. Älkää unohtako varata tuota toista hyttinne kojua minulle.»

»En», sanoin ja nousin. »Tulen noutamaan teitä huomisaamuna.»

»Hyvä; olen silloin matkakunnossa.»

Tohtori seurasi minua ulos antaakseen muutamia varovaisuutta tarkoittavia hyviä neuvoja. Royce oli vielä kaukana parantumisestaan; hän ei saanut vaivata itseään ylenmäärin; häntä oli niin paljon kuin mahdollista pidettävä iloisella mielellä ja hyvissä toiveissa; ennen kaikkea hän ei saanut olla huolissaan; levollisuus ja meri-ilma saisivat aikaan muun.

Kiiruhdin takaisin konttoriin ilmoittautuakseni viimeisen kerran päällikölleni ja saadakseni sen otteen, jonka Rogers oli luvannut lähettää minulle ja joka jo odotti minua työpöydälläni. Graham oli oikein iloinen saadessaan tietää kumppaninsa tekevän minulle seuraa, vaikka hän meidän poissaolomme vuoksi selvästi sai itse lisätyötä. Tiedustelut vuokra-ajuritoimistoissa olivat olleet tuloksettomat, mutta epäilin nyt, että Martigny oli itse vuokrannut vaunut ja ehkäpä vielä itse ollut ajurina — niin helppoa ja käsillä olevaa keinoa meidän eksyttämiseksemme vakoiluissa hän tuskin olisi päästänyt käsistänsä.