Part 9

-- Mitä siis on meidän välillämme? huudahti Maximus, innostuneena temppelissä vallitsevasta sovusta ja yhteistunnosta. Eikö meillä kaikilla ole sama isä, eikö sama jumala sittenkin ole meitä luonut? Kuinkasta siis kiistelette te, toinen toistanne vastaan? Emmekö me tänäpäivänä ole viettäneet niiden parempain aikain muistoa, jotka menneet ovat, mutta jotka varmasti takaisin tulevat, samoin kuin valo nyt kääntyy takaisin palaavan auringon keralla, aikana, jolloin sopu ja rauha maan päällä vallitsee, eikä kukaan herra ole oleva eikä kukaan orja. Täällä ei kukaan ole juutalainen, ei kukaan kreikkalainen eikä barbaari, vaan me kaikki veljiä ja sisaria olemme samassa uskossa; sen tähden, rakastakaa toisianne, sovinto rakentakaa jumalanne ja toistenne kanssa, antakaa rauhan suudelma, iloitkaa, tulkaa täydellisiksi, olkaa yksimieliset, ja rakkauden ja rauhan jumala on teidän kanssanne oleva.

Seurakunta oli liikutettu, ja vesissä silmin he toisiansa syleilivät, toistensa käsiä puristivat ja poskelle toisiansa suutelivat.

Silloin yhtäkkiä syttyi valorivi alttarin ympärille; se kuului Saturnalian juhlamenoihin ja merkitsi auringon palaamista, jonka tavan kristityt olivat ottaneet käytäntöön Kristuksen syntymistä eli joulujuhlaa viettäessään.

Sitten talutettiin esille kerjäläisiä, ja herrat pesivät heidän jalkansa. Sen jälkeen asetettiin kaksitoista orjaa katettuun pöytään, jolloin heidän isäntänsä palvelivat heitä.

Julianus, joka, kätkössä opisthodomissa, oli katsellut juhlamenoja, riemuitsi sydämmessään; sillä tällä ikivanhalla pakanallisella juhlalla hän oli musertanut kristityt. Tässäkin oli ihmisrakkautta ja armeliaisuutta, ja sitä oli ollut kaikkina aikoina! Sen hän tahtoi saada sanotuksi, käyttämättä sanoja siihen.

Lopulta tulivat lapset esille ja saivat lahjoja, osaksi vahaisia, osaksi savesta muovailtuja nukkeja.

Kuvitelma oli täydellinen, ja kristityt olivat kuin lumotut.

-- Pakanathan ovat kristittyjä! he huudahtelivat. Miksi riidellä ja torailla, koska olemme yksimielisiä!

Tunteet kuohuivat, ja menestys oli täydellinen. Se oli ensimäisen päivän voitto. Ja kun kristittyjen seuraavana päivänä oli määrä viettää joulujuhlaansa, täytyi sen tuntua vain pakanain juhlan jäljittelyltä.

Seitsemän päivää kesti Saturnalia, ja Julianus menestyksen huumaamana päätti nyt uudistaa tämän vanhan jumalanpalveluksen koko hirvittävässä majesteetillisuudessaan.

Hänen filosofinsa varottivat häntä, mutta eipä hän heitä enää kuullut; hänen täytyi saada esille hekatombinsa, sata koristettua härkää oli teurastettava Jupiterin temppelin aukealla uhriksi vanhoille jumalille.

-- Hän on hullu! valitteli Eleazar.

-- Jonka jumalat hukuttaa tahtovat, sen he lyövät sokeudella!

-- Nyt hän repii sen, minkä on rakentanut.

Olisi vaikeata selittää, mistä perin sivistynyt, nerokas ja kauneutta rakastava Julianus sai sen järjettömän aatoksen, että veriset uhrit olivat palautettavat käytäntöön. Sehän oli lahtia eli mestausta, eikä teurastajalla, enemmän kuin pyövelilläkään ollut mitään arvoa yhteiskunnassa. Täytyy kai uskoa, että hänen Kristusvihansa oli tyrehdyttänyt hänen ymmärryksensä, kun hän uhripapiksi pukeutuneena talutti esille ensimäisen härän kullattuine sarvineen ja valkeine siteineen.

Sytytettyään suitsutuksen alttarilla hän valoi viinin maljasta härän päähän, pisti veitsen kurkkuun ja kierti sitä.

Kauhu valtasi joukon, joka kuitenkin jäi kuin naulittuna paikalleen.

Mutta kun verta pirskoutui joka taholle ja keisari avasi värähtelevän eläimen ruumiin tutkiakseen sen sisälmyksistä salattuja asioita, silloin syntyi huuto ulvonnaksi paisuen, ja kaikki pakenivat.

-- Apostata! Luopio! kuului nyt ensi kerran. Se oli tappio, ja kun vartijat laskivat eläimet valloilleen, läksivät ne pakoon pitkin kaupungin katuja.

Keisari sai verisessä valkeassa puvussaan käydä yksin palatsiin sekä kristittyjen että pakanain osottaessa hänelle inhoansa.

-- Katsokaa lahtaria! huudeltiin.

-- Apostata! Luopio!

-- Hullu!

Kotia päästyään Julianus oli kuin kivettynyt, mutta ennenkuin vielä vaatteitakaan vaihtoi, hän istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti julistuksen kristittyjä vastaan. Siinä hän kielsi heiltä opiskelemisen ja valtion virkojen saannin.

Se oli ensi askel.

Saman päivän illalla hän sai kirjeen: se oli Konstantius keisarilta Bysanzista, joka ei tunnustanut hänen keisariksi julistamistaan, vaan uhkasi sotajoukko mukanaan kohdata hänet Galliassa.

Tämä oli aivan odottamatonta, ja Julianus läksi Lutetiasta ase kädessä kohtaamaan sukulaistaan. Marssiessaan nyt itää kohti hänestä tuntui kuin olisi käynyt kohti kuolemaa. Mutta onni nakkasi ensin edullisen noppaheiton. Konstantius kuoli matkalla, ja Julianus tuli yksin keisariksi.

Tämän hän piti sen merkkinä, että jumalat olivat hänelle suosiollisia, ja tuntien että hänellä oli tukea ylhäisissä, hän läksi sotaretkelle.

Mutta se oli vain hänen jumalainsa viimeistä leikittelyä. Kerrotaan hänen, ennen kuin samosi persialaisia vastaan, tahtoneen saada selville kohtalonsa ja sitä varten leikelleen naisruumiin nähdäkseen ennustuksen sisälmyksistä. Se voi olla perätöntä, samoin kuin eri kertomukset hänen kohta sen jälkeen tapahtuneesta kuolemastaankin. Mutta se on varmaa, että galilealainen voitti Zeusin, joka ei koskaan enää noussut.

Varmaa on myöskin, kristittyjen, juutalaisten ja pakanallisten kirjailijain varmentamaa, että Jerusalemin temppeliä ei milloinkaan rakennettu, sillä perustusta kaivettaessa puhkesi tuli maasta maanjäristyksen yhteydessä. Sama maanjäristys hävitti myös Delphin, "maailman keskuksen" ja Hellasin uskonnollisen ja valtiollisen elämän navan.

Attila.

Konstantin suuren mukana olivat Hellas, Rooma ja Palestina lakanneet olemasta ja sivistys oli muuttanut Itämaille, sillä Konstantinopol oli Europan pääkaupunki. Ja Itämailla hallitsivat eri nimiset satrapit Roomaa, Espanjaa, Galliaa, Germaniaa. Näytti siltä kuin Europan kukoistus olisi lakastunut, kuin Rooma olisi vaipunut hautaansa, mutta se vain näytti siltä. Historia ei kulkenut eteenpäin suorassa viivassa, vaan käytti kiertoteitä, ja siksi näytti kehitys sotkeutuneen, käyneen eksyksiin, mutta niin ei ollut laita. Kristinuskohan, joka nyt oli leviävä länteen, oli Itämailta kotoisin, ja siksi oli vanha Bysanz väliasemana. Roomassa, joka oli jätetty omille oloilleen, kun satrapit istuivat Milanossa ja Ravennassa, alkoi uusi maailmanvalta versoa, hengellinen laadultaan, ja se kaikessa hiljaisuudessa takoi uutta keisarikruunua ajan täyttyessä annettavaksi arvoisimmalle. Ja perillistä oli Tacitus ennustanut, uutta pohjoista kansaa, tervettä, rehellistä, hyväsydämmistä. Ne olivat germaneja, jotka tuhat vuotta pitivät keisarikruunua hallussaan, vuodesta 800 aina vuoteen 1815. Jo 400-luvun alkaessa olivat kyllä länsigotit vallanneet Rooman, mutta vetäytyneet takaisin. Toisia germaneja oli tulvinut Galliaan, Espanjaan, Britanniaan, mutta kukaan ei ollut asumaan juurtunut Italiaan.

Silloin ilmestyy näkymölle vieläkin uudempi kansa, tunnettua syntyperää vailla; ja näiden ilmestyessä tuntui kuin germaneille annettu Kananlupaus olisi peruutettu, sillä hunnit oleilivat vihdoin Unkarissa ja kiskoivat veroa kaikilta Europan kansoilta; muutamien majapahojen ympäröimään puulinnaan Theiss virran varrella kokoontui kreikkalaisia, roomalaisia, bysanzilaisia ja kaikellaisia germaneja valtaistuimen juureen, jolla istui villi, lihamöhkäleen kaltainen.

Vuonna 453 oli tämän monivaiheisen kuninkaan määrä viettää häitään, yksiä monista, ja hän oli käskenyt (sillä ruhtinas ei kutsu) niihin suurmiehiä koko Europasta. Ratsain heitä tuli pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä.

Mutta lännestä tullen pitkin Tonavan rantaa, heti nykyisen Granin kohdalla olevan polvekkeen alapuolella, ratsasti kaksi miestä karavanin etunenässä. Useita päiviä he olivat kulkeneet tämän vihreän joen suloisia rantoja pitkin, sen kaislojen ja leppien huminassa, sen sorsa- ja haikaraparvia säikytellen. Nyt heidän oli lähdettävä lehväalueen viileistä siimeksistä ja käännyttävä itäänpäin suola-aroja kohti, jotka ulottuivat aina keltaiseen Theissiin asti.

Toinen joukon johtaja oli roomalainen, nimeltänsä Orestes, tunnettu ja kuuluisa; toinen oli rugialainen Itämeren rannikolta ja tunnettiin nimellä Edeko, oli ruhtinas, mutta pakosta seurasi Attilaa.

Vähän olivat nämä molemmat suurmiehet puhuneet, sillä he epäilivät toisiansa, mutta saavuttuaan laajalle arolle, joka avautui kirkkaana ja valoisana kuin meren pinta, he tuntuivat itsekin kirkastuvan ja luopuvan kaikesta epäluulostaan:

-- Miksi sinä matkustat häihin? kysyi Orestes.

-- Sen tähden, etten uskalla olla poissa! vastasi Edeko.

-- Aivan kuin minäkin.

-- Entä morsian! Burgundilaisneito ei tohtinut antaa rukkasia.

-- Hän? Kyllä hän olisi tohtinut.

-- Siis rakastaa hän tätä villiä?

-- Sitä en ole sanonut.

-- Ehkä hän vihaa häntä sitten? Uusi Judith tämän Holofernesin varalle.

-- Ken tiennee? Burgundilaiset eivät ole rakastuneita hunneihin hänen viimeisen ryöstöretkensä jälestä Burgundiin, jolloin hän hävitti Wormsin.

-- Käsittämätöntä joka tapauksessa, että hän on voimistunut Katalaunisten kentän tappion jälkeen.

-- Käsittämätöntä on kaikki, mikä tätä ihmistä koskee, jos häntä voidaan ihmiseksi sanoa.

-- Sinäpä sen sanoit! Hän kuuluu seuranneen setäänsä Ruaa, josta emme tiedä mitään; hän on murhannut veljensä Bledan. Kaksikymmentä vuotta on hän ollut rautaruoskana niskoillamme, mutta kun hän äskettäin oli Rooman edustalla, pyörti hän takaisin.

-- Mutta hänen on täytynyt luvata sotilailleen, että hän kerran antaa Roomankin heidän käsiinsä.

-- Miksi säästi hän Rooman?

-- Sitä ei tiedä! Tästä miehestä ei tiedetä mitään, ja itse hän tuntuu olevan tiedoton omasta olemuksestaan. Hän tulee idästä päin, hän sanoo; siinä kaikki. Kansa kertoo hunnien olevan erämaan noitien ja haltijain synnyntää. Jos kysyy Attilalta, mitä hän tahtoo ja kuka hän on, hän vastaa: Jumalan vitsa. Hän ei perusta valtiota, ei rakenna kaupunkia, mutta vallitsee kaikki valtiot ja hävittää kaikki kaupungit.

-- Palatakseni morsiameen, hänen nimensähän on Ildico, niin hänhän on kristitty?

-- Niin, mitäpä se Attilan liikuttaa, jolla ei ole mitään uskontoa?

-- Lie kai hänellä jonkinlainen, koska hän sanoo olevansa jumalan vitsa ja väittää löytäneensä sotajumalan miekan.

-- Mutta muodoista hän ei piittaa mitään. Hänen ensimäinen ministerinsä on kreikkalainen ja kristitty...

-- Saanemmekohan nähdä tätä ihmeellistä miestä, joka sen sijaan että istuisi Bysanzissa tai Roomassa, on asettunut suola-arolle asumaan.

-- Se johtunee siitä, että tämä maa on samallainen kuin hänen lakeutensa idässä. Sama maa, samat yrtit ja linnut; hän tuntee olevansa kotona täällä!

He vaikenivat sitä mukaa kuin aurinko nousi ja kuumuus lisääntyi. Matalakasvuisista tamariskeista, koiruohoista, soodakasvista ei lähtenyt mitään siimestä. Arokanat ja -leivoset olivat ainoat elävät olennot erämaata vilkastuttamassa. Nautakarjat, vuohi- ja sikolaumat olivat kadonneet, sillä Attilan puolimiljonainen sotajoukko oli ne syönyt, ja hänen hevosensa olivat jyrsineet jokaisen syötävän ruohon korren.

Päivällisaikaan karavani pysähtyi aivan äkkiä, sillä itäisellä taivaanrannalla näkyi kaupunki tornineen ja harjoineen sinisen järven toisella puolen.

-- Olemmeko perillä? kysyi Edeko.

-- Mahdotonta, jälellähän on 20 peninkulmaa eli kolmen päivän matka.

Mutta kaupunki sieltä näkyi, ja karavani kiirehti kulkuaan.

Puoli tuntia kuljettuaan eivät he olleet päässeet lähemmäksi kaupunkia, vaan päinvastoin tuntui välimatka pitenneen, kaupunki pienentyneen ja vaipuneen näköpiirin alapuolelle.

Uuden puolituntisen perästä oli kaupunki kadonnut ja samoin sininen järvikin.

-- Loihtia he osaavat, sanoi roomalainen, mutta kyllä tämä jo kaiken voittaa.

-- Se on fata morgana eli kangastus, selitti opas.

Karavaani pysähtyi illan suussa yön ajan levähtääkseen.

* * * * *

Maasuikaleella, jonka ohi Bodrog laskee Theissiin, oli Attilalla vakinainen leirinsä, sillä kaupungiksi sitä ei voinut sanoa. Palatsi oli lakeerattua puuta räikeän värinen, tavattoman suuren teltin muotoinen, jonka tyyli arvatenkin oli kotoisin Sinasta eli Silkkimaasta. Naistupa, joka oli rakennettu heti viereen, oli hiukan erilainen muodoltaan, ja se oli voinut kulkeutua pohjoisesta gotien mukana tai myös Bysanzista, sillä talo oli puisten pyöreitten kaarien koristama.

Sisustus näytti olevan kaikilta kansoilta ja kaikista maista varastettua; paljon kultaa ja hopeaa, silkki- ja samettipukuja; roomalaisia huonekaluja ja kreikkalaisia astioita, gallialaisia aseita, gotilaisia kudoksia. Se oli kuin rosvon asunto, ja sehän se olikin. Palatsin aitauksen ulkopuolelta alkoi leiri savuttuneine telttineen. Hevosvaihturien ja -varkaitten ryhmiä vilisi kaduilla, ja siellä oli yhtä paljon hevosia kuin ihmisiäkin. Ulkopuolella oli siko-, lammas-, vuohi- ja nautalaumoja laitumella, elävää muonaa tälle äärettömälle joukolle, joka saattoi vain kuluttaa ja hävittää, mutta sangen vähän tuottaa.

Nyt hääpäivän aamuna liikuskeli tässä leirissä tuhansia pikku ihmisiä, vääräsäärisiä ja leveäharteisia, puettuina rotannahkoihin ja pohkeet rääsyihin kiedottuina. Uteliaina he tirkistelivät telteistänsä muukalaisia, jotka juhlaan kutsuttuina tulivat ratsastaen arolta.

Ensimäisellä telttikadulla tuli perintöruhtinas, Attilan poika Ellak, ylhäisiä vieraita vastaan; tulkin avulla hän lausui heidät tervetulleiksi ja saattoi heidät vierastupaan.

-- Onko tämä ruhtinas? Ja ovatko nämä ihmisiä? sanoi Orestes Edekolle.

-- Hän on hevosvaihturi, ja nämä ovat rottia, vastasi Edeko.

-- Toukkia he ovat, vampyrejä, jotka ovat syntyneet unessa humalaisen mielikuvituksessa! Hehän ovat vailla kasvoja, silmät ovat koloja ja suu päristysreikä; nenä pääkallon ja korvat ruukkukannikkeet.

-- Todellakin! Ja näitä puolialastomia, haarniskattomia, kilvettömiä ovat roomalaiset legionat paenneet. He ovat noitia, jotka voivat saada itsensä koviksi.

-- Eivät nuo maailmaa valloita;

-- Eivät ainakaan tänä vuonna!

Ja niin he seurasivat Ellak ruhtinasta, joka oli kuullut ja ymmärtänyt joka sanan, vaikka hän ei ollut osaavinaan kieltä.

* * * * *

Ylhäällä naistuvassa istui suosikki Cercas ja neuloi morsiushuntua.

Ildico, kaunis burgundilaistyttö, seisoi ikkunakorokkeella, mietteissään ja hajamielisenä. Hän oli Wormsissa nähnyt sankarin, jota maailma vapisi, ja oli todellakin huumaantunut tämän pienen miehen majesteetillisesta olennosta. Häntä, vallanhimoista ja itsepäistä, oli houkutellut se toivo, että oli saapa jakaa valta-aseman miehen kanssa, joka sai kaikki ja kaiken taipumaan edessään, ja siksi hän oli hyväksynyt hänen kosintansa. Mutta hänen käsityksensä tämän vieraan kansan tavoista ja perimyslaeista ei ollut selvä, siksi oli hän kuvitellut asemansa puolisona ja kuningattarena aivan toisellaiseksi. Ja vasta tänä aamuna hän oli saanut tietää, ettei hän saakaan tulla näkyville hääjuhlassa, ei päästä valtaistuimesta osalliseksi, vaan että hänet aivan yksinkertaisesti suljetaan naistupaan muiden vaimojen kanssa.

Cercas, suosikki, oli vahingon iloisena kertonut kilpailijalleen kaiken tämän, ja ylpeä Ildico ajatteli paraillaan, minkä päätöksen hänen tuli tehdä. Ystäviä hänellä ei ollut yhtään tässä palatsissa, ja vieraitten ruhtinaitten lähestyminen oli mahdotonta.

Cercas ompeli ja lauloi samalla surumielistä, kaukana idässä olevan kotiseudun säveltä:

Tiikeri se seuraa leijonaa Dalai-Nor, Dalai-Nor; miss' on kotini tuo aromaa Urgan, Khalgan, Kosso-gol teräskynsi, hammas vaskea. Siddi-Khur, Siddi-Khur; Jos sä joudut kynsihinsä vaan, etpä pääse niistä milloinkaan. Siddi-Khur!

Ildico näytti saaneen aatoksensa selville.

-- Saanko lainata neulaa, hän sanoi; tahdon ommella.

Hän sai neulan, mutta se oli liian pieni; siksi pyysi hän suuremman, ja valitsi kaikkein suurimman. Sen hän pisti poveensa, mutta ei ommellut.

Nyt ilmestyi ovelle olento, niin inhottavan ruma ja niin ilkeän näköinen, että Ildico luuli sitä pahaksi hengeksi. Hän oli pikimusta kuin kuuman Afrikan libyalainen, ja hänen päänsä oli kasvanut suorastaan vatsasta, sillä rinta puuttui. Se oli kääpiö ja kyssyselkä, nimeltänsä Hamilcar, Attilan hovinarri. Narri ei niinä aikoina ollut mikään liukasjärkinen veitikka, vaan yksinkertainen tyhmyri, joka uskoi kaikki mitä sanottiin, ja sen takia oli pilanteon esineenä.

Hän pisti vain kirjeen Cercasin käteen ja hävisi.

Kun Cercas luki kirjettä, muuttuivat hänen kasvonsa ja hänestä tuli toisenlainen. Raivon valtaamana hän ei ensin voinut puhua, vaan lauloi:

Tiikeri se seuraa leijonaa...

-- Ildico, oletpa saanut ystävän! pusertui hänestä ilmoille. Sinulla on ystävä tässä huoneessa, tässä akkunan luona, rinnoillasi!

Ja hän heittäysi burgundilaistytön rinnoille, itki ja nauroi vuorotellen.

-- Annahan nyt minulle neulasi, iso kaunis neulasi, niin minäpä pujotan siihen langan, ei, minä hion sen teräksessäni, ei, minä pistän sen neulatuppuuni, ei, minä kastan sen hajupullooni, erikoiseen pikku hajupullooni, ja sitten me yhdessä ompelemme tiikerin suun kiinni, niin ettei se ikinä enää pure! Siddi Khur! Siddi Khur!

-- Annahan minun lukea kirjeesi, keskeytti Ildico.

-- Sinä et osaa! Minä kerron sen sinulle! -- Hän, valtiaamme, kosiskelee taas Valens keisarin tytärtä, Honoriaa, ja tällä kerralla hän lupaa polttaa meidät kaikki, polttaa meidät, ja sitä hän sanoo meidän kunnialliseksi hautaamiseksemme.

Ildico ojensi kätensä vastaukseksi.

Tänä yönä siis! Ja yksi ainoa neulan pistos vain -- maailma on oleva valtiasta vailla.

* * * * *

Edeko ja Orestes olivat istuneet vierashuoneessa ja lepäilleet matkan jälkeen. Päivällisaikaan, kun he aikoivat lähteä ulos, havaitsivat he oven olevan lukossa.

-- Olemmeko vankeina? Olemmeko joutuneet sota-ansaan? kysyi roomalainen.

-- Emmekä ole edes ruokaa saaneet, vastasi Edeko.

Silloin kuului ulkopuolelta kaksi ääntä:

-- Saamme kai kuristaa heidät, se on luullakseni yksinkertaisinta.

-- Minusta on parasta pistää talo tuleen! Se pitkä on vahva...

-- Ja he kun eivät luulleet meidän ymmärtävän heidän puhettaan.

Molemmat lukon taakse teljetyt, joiden omatunto ei ollut puhdas, hämmästyivät ja luulivat loppunsa olevan käsissä.

Silloin aukeni luukku seinässä, ja Hamilcar narrin hirveä pää tuli näkyviin.

-- Oletpa piru tai et, mutta vastaa muutamiin kysymyksiimme! säväytti roomalainen.

-- Puhukaa, herrat! vastasi neekeri.

-- Olemmeko vankeja, vai miksi emme saa nähdä kuningastanne!

Ellak ruhtinaan pää näkyi nyt samassa luukussa.

-- Kuningas on nähtävissä vasta illalla pidoissa, sanoi ruhtinas pahanenteisesti irvistäen.

-- Täytyykö meidän sitten nääntyä nälkään siihen mennessä?

-- Me sanomme sitä paastoamiseksi, ja niin teemme aina hankkiessamme pitoihin, voidaksemme sitten syödä sitä enemmän.

-- Pääsemmekö edes ulos?

-- Ette! vastasi ruhtinas hevosvaihturin tavallaan. Maan tapoihin pitää tyytyä!

Ja niin luukku suljettiin.

-- Luuletko, että hengissä selkiämme tästä? kysyi Edeko.

-- Kukapa tietää! Attila on petoksesta luotu. Et kai tiedä, kuinka hän kerran kirjoitti kaksi kirjettä; toisen länsi-gotein kuninkaalle Diterichille ja kehotti häntä liittoon roomalaisia, muka yhteistä vihollista, vastaan; samana päivänä hän kirjoitti samallaisen kirjeen roomalaisille tarjoten liittoa länsi-goteja vastaan. Petos huomattiin, ja Attila joutui kiikkiin.

-- Hän näyttää olevan kuolematon, muutenhan hän kai joskus olisi haavoittunut taistelussa, hän kun aina kulkee etunenässä.

Aina iltaan asti saivat matkatoverit olla lukkojen takana. Silloin avattiin vihdoin ovi, ja heidät saattoi muuan juhlamenojen ohjaaja suureen pitosaliin.

Tässä suuressa salissa oli lukemattomia penkkejä ja pöytiä, mitä kalliimpain kudosten verhoamia ja hopeisten ja kultaisten juoma-astiain peittämiä. Vieraat olivat koossa, mutta matkustajamme eivät nähneet tuttuja kasvoja, ja turhaan he tähystelivät sulhasta ja morsianta.

Kun heidät oli saatettu paikalleen, alkoi vieraiden kesken käydä hiljainen hälinä. Puhuttiin puoliääneen ja arvailtiin, mistä suurkuningas oli ilmestyvä!

Orestes ja Edeko tarkastelivat katseillansa seiniä ja kattoa voimatta havaita, missä se ihme saattoi tapahtua, sillä nämä lapselliset ja salaviekkaat ihmiset pitivät tapanaan huvittaa vierasta yllätyksillä ja lystillisillä menoilla.

Äkkiä koko seura nousi seisoalleen. Peräseinän verho oli vedetty syrjään, ja korokkeella istui pieni mitätön mies yksinään, pöytä edessään ja loikoilusohva vieressään. Pöydällä oli puumalja.

Hän istui aivan liikkumattomana, silmiäänkään räpäyttämättä.

Vieressä, mutta alempana seisoi hänen ministerinsä, kreikkalainen Onegesius, joka taukoamatta katseli valtiasta, hän kun näytti voivan puhua hänelle silmillään.

Ministeri antoi merkin, ja vieraat istuivat.

Attila pysyi alallaan, sääret ristissä ja oikea käsi pöydällä. Hän ei tervehtinyt, ei vastannut tervehdyksiin.

-- Hän ei näe meitä! Hän vain näyttäytyy! kuiskasi Orestes.

-- Kyllä hän näkee!

Onegesius sai käskyn valtiaan silmästä; nosti sauvaansa; runoilija astui esiin, yhtä paljon harppua kuin rumpua muistuttava soittokone käsissään. Lyötyään kieliä ja rumpukalvoa hän alkoi lausuilla. Se oli laulua Attilan kaikista urotöistä vahvasti väritettyinä, ja se olisi tuntunut loppumattomalta, ellei seura olisi yhtynyt loppuloilotukseen ja säestänyt huutoja iskemällä pöytään lyhyillä miekoillaan. Runoilija kuvaili Katalaunisten kentän tappiota kunniakkaaksi, mutta ratkaisemattomaksi tappeluksi.

Kun vierailla nyt oli ollut aikaa katsella tätä mitättömän näköistä sankaria yksinkertaisessa ruskeassa nahkapuvussaan, tarttui heihin sama vastustamaton kunnioittamistunne, kuin kaikkiin, jotka olivat hänet nähneet.

Tuossa itsetietoisessa levollisuudessa oli enemmän kuin turhamaisuutta; se oli ilmeistä kaiken ja kaikkien halveksimista. Hän istui yhä sivuttain vieraisiin, eikä kukaan, paitsi ministeri, saanut häneltä silmäystäkään.

Ylistyslaulun loputtua Attila nosti maljaansa, ja juomatta kenenkään onneksi hän maisteli siitä.

Tämä oli juominkien alkamisen merkki; ja viini helmeili kulta- ja hopeamaljoissa, jotka oli tyhjennettävä joka kerta kun niihin koskettiin, sillä herraa huvitti itse selvänä ollen katsella ympäristöään juopuneena.

Hetken juopottelun jälkeen Hamilcar neekeri esiintyi hulluttelemaan.

Silloin nousi suurkuningas, käänsi ensin selkänsä seuralle, jonka jälkeen hän laskeutui loikoilusohvalle. Mutta hänen joka liikkeestään pilkisti majesteetti esiin; ja kun hän polvet koholla ja kädet niskassa loikoili siinä, mietiskellen, silmät suunnattuina kattoon, oli hän yhä valtavasti vaikuttava.

-- Mutta entä morsian ja häät? kysyi Orestes eräältä hunnilaisvieraalta.

-- Meillä ei puhuta naisistamme, miksi heitä siis näytettäisi? vastasi hunni.

Juontia jatkui, mutta mitään ruokaa ei näkynyt. Toisinaan koko seura revähti laulamaan ja pöytiä takomaan. Kesken kaiken humalan ja melun oli koko sali äkkiä täynnä savua, ja rakennus oli tulimeressä. Kaikki syöksyivät kirkuen pystyyn ja pyrkivät pakoon, mutta ministeri iski sauvallaan pöytään, ja seura rähähti nauramaan.

Se oli hääpilaa, ulkona oli vain sytytetty muutamia olkikuormia tuleen.

Rauhan jälleen palattua ei Attilaa enää salissa ollut, sillä hän oli lähtenyt sivuovesta ulos.

Ja nyt alkoivat pidot, joita kesti aamuun asti.

* * * * *

Päivän noustessa Orestes istui vielä erään avarialaisen ruhtinaan kanssa maljan ääressä. Ei voi kuvailla, miltä sali näytti, ja useimmat vieraat olivat ulkona tanssimassa tulien ympärillä!

-- Olivatpa nämäkin häät! sanoi Orestes. Niitä emme niinkään pian unohda, mutta mielelläni olisin halunnut puhella tuon merkillisen miehen kanssa; eikö se käy päinsä?

-- Ei, sanoi avarialainen, hän ei puhu tarpeettomasti. Mitäpä hyödyttää, hän sanoo, seisoksia ja valehdella toinen toisensa täyteen? -- Hän on viisas mies, eikä hänestä puutu hyväntahtoisuuden eikä inhimillisyyden piirrettäkään. Hän ei siedä tarpeetonta veren vuodatusta, ei kosta voitetulle, antaa mielellään anteeksi.