Part 8

Kansan huomaamatta ja tuntematta Caesar kulki prefekturiin. Eteisessä hän näki kristillisiä symboleja. Risti, kala, hyvä paimen ja muuta sellaista. Kristinusko oli kyllä valtiouskonto, mutta Caesarin viha kaikkea kristillistä kohtaan oli niin suuri, että hän ei voinut katsella kuvia; hän läksi sen takia jälleen ulos, kutsui prefektin alas, ja käski hänen osottamaan tien joen vasemmalla rannalla olevaan keisaripalatsiin.

Ja sinne hänet nyt majoitettiin, itselleen hän otti yksinkertaisen munkkikammiota muistuttavan huoneen.

Kun hän Bysanzista lähdettyään oli kulkenut monia koukkuja ja kun frankkien ja allemannien kurittaminen oli vienyt aikaa, oli kirjeitä ehtinyt saapua. Niiden joukossa oli yksi keisariltakin, ja se saattoi Julianusille paljon huolta.

Keisarin suhde Julianus serkkuun oli aina ollut epämääräinen, melkeinpä vihamielinen; ja nyt saavutettujen voittojen jälkeen oli kateus ja pelko vallannut bysanzilaisen despotin mielen. Kirjeessä oli käsky Julianusille heti palauttamaan legionat kotiin, kun sota oli lopussa.

Julianus älysi, miten vaarallista oli jättää vasta takaisin valloitettu maa tyhjäksi puolustusväestä, mutta hänen velvollisuudentuntonsa ja suorasukaisuutensa käskivät häntä tottelemaan, ja epäröimättä hän lähetti keisarin julistuksen leiriin.

Tämä tapahtui ensimäisen päivän illalla.

* * * * *

Seuraavana aamuna oli Julianus oppineen seurueensa kanssa lähtenyt vaellukselle. He nousivat hiljalleen Parnassos vuoren yli ja samoilivat pohjoispuolella olevan tammimetsän läpi luopuen raivatuilta teiltä. Tanakasti siinä filosofoitiin ja väiteltiin, ja unohtaen ajan ja paikan seura uppoutui yhä syvemmälle metsään.

Vihdoin he olivat saapuneet avoimelle paikalle, mistä laitumella olevat metsäkauriit pakenivat, ja sinne he asettuivat omituisiksi muodostuneille kiville, jotka olivat piirissä. Heidän yläpuolellaan olevissa tammissa näkyi suuria vihreitä tukkoja, toisen värisiä kuin puitten lehdet, ja he pitivät niitä linnunpesinä.

-- Enpä ole milloinkaan nähnyt noin monta variksen pesää yhtaikaa, sanoi Caesar.

-- Eivät ne ole variksen pesiä, korkea armo, vastasi kirjuri Eleazar, joka palveli sihteerinä; se on pyhää misteliä, joka kasvaa tammessa ja kosmillisten voimain yhteisvaikutuksesta muodostuu tuollaiseksi pyöriöksi, jota pidetään maan sekä muittenkin taivaankappaleitten muotona.

-- Onko tämä...

-- On, ja me näymme joutuneen pyhään uhrilehtoon, missä maan alkujumalia vielä druidit palvelevat, vaikka heidän palvelemisensa on kielletty.

-- Kielletty, huolimatta siitä että keisarin Milano-julistus säätää uskonnon vapauden, tokasi sofisti Priscus.

Julianus ei mielellään kuullut mainittavan tätä vapautta, kristinuskon kautta saavutettua, toisten tunnustusten sortamisvapautta. Hän nousi, ja seura hänen kerallaan, jatkamaan vaeltamista.

Hetken kuluttua he olivat saapuneet Suresnesiin ja sen viinikunnaille, missä viikuna- ja persikkapuut muureja reunustivat. Noustuaan eräälle mäen töyrylle, he näkivät koko Seine laakson alhaalla peltoineen, puutarhoineen ja huviloineen.

-- Sehän on Kananin siunattua maata! huudahti Julianus kauniin maiseman ihastuttamana.

Joen toisella puolen näkyi Mars vuori kohoavan temppeleineen ja kappeleineen; ja missä vuoren seinämä oli paljasta, loisti kalkki valkeina pilvinä, muistuttaen ääretöntä, kunnaille pystytettyä telttien paljoutta.

Filosofit seisoivat kauan katselemassa näköalaa, kun kuului pauhu aivan kuin lähenevän raemyrskyn pauhu. Mutta pilveäkään ei näkynyt, ja seurue seisoi ihmeissään kuunnellen.

Pauhinan voima lisääntyi ja muuttui huudoksi, kirkunaksi ja asemelskeeksi.

Nyt näytti Mars vuori rupeavan liikkumaan; sen kiireellä kiehui, ja kirkkaita salamoita sinkoili sieltä. Virran kaltaisena alkoi liikkuva ja hohtava vyöryä vuoren rinnettä alaspäin kaupungin puolta kohti.

Silloin ymmärrettiin.

-- Legionathan ne ovat kapinassa! otaksui Maximus.

-- Julistus on vaikuttanut!

-- He etsivät Caesariaan!

-- Sitten on vain palattava kotiin.

Seura läksi nyt joen rannalla olevaa tietä myöten ylöspäin, voidakseen tarkata legionain hommia.

Yhä valtavampana syöksyi tumma virta alaspäin aseet ja kypärit välkähdellen.

Vaeltajat kiirehtivät askeleitaan ja saapuivat palatsiin, missä vallitsi suuri hyörinä.

Julianus oli luonnoltaan urhokas mies, mutta ajattelijan kainous sai hänet usein araksi julkisessa esiintymisessä. Hän kulki sen tähden kylpyhuoneen kautta sisälle ja pyrki yksinäiseen kamariinsa, odotellen mitä nyt oli tapahtuva. Hän käveli kamarin lattialla kovin levottomana, aivan kuin hänen kohtalonsa juuri nyt oli koko elinajaksi ratkaistavana.

Sitten tuli se, minkä hän melkein tiesi.

Pihan puolelta kuului huuto:

-- Ave Caesar Julianus Imperator!

-- Me valitsemme Julianusin keisariksi!

-- Diademi Julianusille!

-- Kuolkoon Konstantius, murhaaja ja raukka!

Ei ollut enää epäilemistä! Legionat olivat julistaneet Julianusin keisariksi, sillä he eivät halunneet lähteä tästä luvatusta maasta, jonka valloittaminen oli tapahtunut heidän verensä hinnalla.

Julianus, joka ei ollut tavottanut valtaa, koska pelkäsi vastuunalaisuutta, tahtoi vastustaa, mutta sotajoukon lähettiläät häntä varottivat:

-- Ellet hyväksy vaalia, isketään sinut kuoliaaksi!

-- Joka ei uskalla vallita, hänet orjuutetaan! Siten oli Julianus sen suuren valtakunnan keisari, joka ulottui Mustastamerestä Atlannin valtamereen.

* * * * *

Sen yön, joka tätä päivää seurasi, vietti keisari mietiskellen; ja kun hän aamulla kylvettyään näyttäytyi ystävilleen, oli hän käynyt melkein tuntemattomaksi. Hän oli kirjaimellisesti heittänyt naamion pois ja näytti toiset kasvonsa, uusine ilmeineen, melkeinpä uusine piirteineen. Huolimatta suorasukaisesta luonteestaan, oli Julianusin täytynyt, samoin kuin Konstantinin, elää alituisesti teeskennellen, suosia ja harjoittaa tätä kristillistä oppia, jota hän ei uskonut. Olipa hänen täytynyt tunnustaa Nikean kokouksen kolminaisuuskin ja Kristuksen jumaluus, käydä jumalanpalveluksissa, noudattaa paastoja. Nyt, kun valta oli jätetty hänen käsiinsä, oli hänen ensimäinen toimenpiteensä vapautensa käyttäminen, ja olla se mikä hän oli.

Ensi työkseen hän erotti lampaat vuohista, seuloi erilleen kaikki galilealaiset ja antoi heidän muodostaa omat legionansa sen tekosyyn nojalla, että kristityt siten saivat paremman tilaisuuden uskonnollisten tapojensa harjoittamiseen. Mutta samalla hän kokosi oman personansa ympärille vain vanhan kansan pakanoita, heprealaisia, syrialaisia, persialaisia ja skytiläisiä, kaikellaista kansaa, paitsi kristittyjä.

Sen lisäksi hän pukeutui imperatorin loistavaan purppuraan ja diademiin, ja leikkasi ja kultasi partansa, näyttäytyi ulkona ainoastaan ratsain ja suuri seurue mukanaan.

Kun tämä oli tapahtunut, ryhtyi hän ottamaan vastaan kansan kunnianosotuksia, ja siihen tarkotukseen hän päätti käyttää teatteria. Siellä hän tahtoi esityttää Aiskylosin Prometheus trilogian, joka silloin vielä oli täydellisenä olemassa. Näyttelijöitä oli hänellä mukanaan, ja teatteri oli valmis. Huhu tästä oli pian liikkeellä, ja pakanat sen riemuiten kuulivat, mutta kristityt kävivät alakuloisiksi; alempi kansa oli kyllä odottanut gladiatorinäytäntöjä ja eläintaisteluita, mutta olihan "ilveily" aina tervetullut.

Päivä oli käsissä ja kaupunki juhlallisesti koristettu. Näytäntö oli kestävä aamusta iltaan asti ilman väliaikaa aterioita varten, ja kun kevät oli ollut kylmää ja epävakaista, kehotettiin ottamaan mukaan _cucullus_ niminen vaate, lyhyt roomalainen huppukauluksinen viitta, joka oli varsin tarpeellinen senkin takia, että teatterin kattona oli avonainen taivas.

Caesar, nyttemmin Augustus, saapui teatteriin lailliseen aikaan filosofiensa seurassa, jotka saivat paikkansa hiukan etäämpänä, sillä Caesar istui valtion aitiossa, jonne hän odotti prefektiä, aediliä ja kvestoria.

Häntä hiukan hämmästytti, kun ei tavannut näitä kaupungin hallintomiehiä täällä, ja kun aedili oli näytännön päämies, ei uskallettu alottaa, ennenkuin hän oli saapunut.

Kansa oli noussut seisaalleen Caesarin astuessa sisään, ja monet tribunit olivat huutaneet eläköön, mutta sitten syntyi kiusallinen hiljaisuus, jonka kuluessa keisaria tarkasteltiin kylmämielisen uteliaasti.

Vihdoin kyllästyttyään odottamiseen, hän kutsui sihteerinsä, heprealaisen Eleazarin ja käski hänen mennä prefekturiin tiedustamaan syytä pois jäämiseen, mutta samalla hän antoi merkin näytännön alkamiseen.

Näyttelijät astuivat esille, ja alttarilla he ryhtyivät ikivanhaan uhriin, jolla murhenäytelmä alkoi. Kun nyt kaikki uskonnot olivat luopuneet verisistä uhreista, juutalaisetkin temppelin hävittämisen jälkeen Titusin aikana vuonna 70 j.Kr., niin tämä tavaton toiminta herätti suurta uteliaisuutta. Legionalaisethan kyllä olivat tottuneet näkemään verta, mutta kaupungin porvarit rouvineen kääntyivät poispäin, kun pukki teurastettiin Dionysosille.

Miksi Julianus oli uudelleen tahtonut saattaa käytäntöön tämän tavan, sen luultiin aiheutuvan hänen kiitettävästä pyrkimyksestään sulattaa kaikki uskonnot yhteen etsimällä kaikkien juhlamenoista syvemmän tarkoituksen. Uhrihan oli lahja, anti ja osotti kiitollisuutta; mutta Maximus mystikko oli vielä saanut keisarin vakuutetuksi siitä, että itse veressä, elämän lähteessä, oli salaisia voimia, jotka vetivät puoleensa alempiarvoisia henkisiä mahteja. Ihmislapsi saattoi syntyessään äitinsä veren vuotamaan, ja ympärileikkauksen pyhä toimitus muistutti synnyttämisen veristä ja tuskallista suoritusta. Päämiesten haudoilla teurastettiin orjia, ja vielä Julius Caesarin aikana roomalaiset olivat uhranneet 300 vankia eräässä erikoistilaisuudessa. Näiden ja saman kaltaisten filosofisten aatossuuntien elähyttämänä Julianus viehättyi kulkemaan tietä, joka oli saattava hänet turmioon.

Uhraamisen jälkeen, jota sotilaat olivat nauraneet ja naiset itkeneet, alkoi näytelmä runoilijan omalla kielellä. Kreikkaahan puhuivat kaikki sivistyneet Palestinasta Galliaan asti; mutta sivistymättömät eivät sitä osanneet, ja sen takia porvarit eivät sitä tarkkaavaisina seuranneet.

Köörin esiintyessä toista kertaa, palasi Eleazar asialtaan:

-- Näin on tapahtunut, hän viestinsä ilmoitti. Sensin piispa, Gallian kirkon esimies, on saapunut kaupunkiin ja pitää nyt messua kirkossa. Korkeat virkamiehet ovat siellä saapuvilla, ja pyytävät anteeksi keisarilta; he arvelivat hänen tienneen, että kristityt eivät koskaan käy teattereissa, ja vetosivat uskonnon vapauteen.

Caesar kävi kasvoiltaan kalpeaksi.

-- Hyvä on! Siitä he saavat maksun! Nyt, Eleazar juutalainen, sinä saat istua viereeni puhelemaan. Näyttelijät ovat kurjia, enkä voi sietää heidän kreikkalaista lausuntoaan.

Eleazar esteli, mutta keisarin tahto ei sitä suvainnut.

Aamupäivä kulua laahusti loppuun, ja kun trilogian ensimäinen osa oli loppunut, näytti osa yleisöstä haluavan hiipiä tiehensä, mutta ulko-ovet olivat lukitut, sillä ei tahdottu näytellä tyhjille seinille eikä liioin osottaa vähäksymistä keisarille.

Mutta yleisön kyllästys lisääntyi, sillä sitä väsytti ja oli nälkä. Juutalaisen laskeminen keisarin aitioon oli myös herättänyt kiusallista huomiota, ei sen tähden että hän oli juutalainen, sillä juutalaisviha syntyi paljoa myöhemmin, ristiretkien jälkeen. Ensi vuosisatoina juutalaiset ja kristityt sekoitettiin toisiinsa, koska uutta oppia pidettiin juutalaismaasta lähteneenä ja Mooseksen opin jatkona. Sen tähden ei Eleazaria karsaasti katseltu, vaan pikemmin hänen mitättömän ulkonäkönsä ja vähäpätöisen asemansa vuoksi. Se oli uhmaa, mutta eniten kristittyjä kohtaan, sillä juutalainen oli kuitenkin vain muukalainen ja pakana.

Kun nyt toisessa osassa Prometheus naulattiin kiinni kallioon, oli näyttelijän täytynyt ajatella ristiinnaulittua esikuvanaan, ja hän asettui todellakin sellaiseen asemaan kädet levällään ja pää taipuneena rinnalle. Kansa alkoi myös käydä tarkkaavaiseksi, ja kun he eivät ymmärtäneet kieltä eivätkä olleet koskaan tunteneet mytologiaa, luulivat he näyteltävän Kristuksen kärsimistä. Kun tämän esitystä ei vielä ollut tapahtunut teatterissa, herätti se epämieluista huomiota, niin että alettiin puoliääneen keskustella.

Keisari oli kiukkuinen, mutta ei liikuttanut lihastakaan; vaan kun tämä levollinen mies kiukustui, menetti hän kaiken ymmärryksensä. Hän istui äänetönnä ja harkitsi suunnitelmia näitä barbaareja vastaan, jotka olivat unohtaneet esi-isäin viisauden. Päivällisaika oli käsissä, ja kärsimättömyys kävi yhä selvemmäksi.

Silloin alkoi taivas vetäytyä pilveen, ja muutamia lumihiutaleita putoili alas hiljaa kuin höyhenet. Ne joilla oli viitta vetivät sen päänsä yli. Näyttelijät katsoivat keisarin aitioon, mutta hän ei liikahtanut, vaikka hänellä ei ollut kattoa yllään. Hän oli sotilas eikä saanut osottaa pelkoa sellaisen vähäpätöisyyden johdosta kuin oli tyly ilma.

Juuri nyt alkoi Prometheus ennustaa Iolle siitä pojasta, joka oli syntyvä ja kukistava Zeusin ja vapauttava Prometheusin. Sivistyneet, kristityt ja pakanat katselivat merkitsevästi toisiaan kun Io lausuili:

-- Mitä sanot? Minun poikani on sinut pelastava?

Kun Prometheus vastasi:

-- Kolmas kymmenen ihmissuku-sarjan perästä, niin syntyi sorina teatterissa.

Kymmenen ihmissukua oli suunnilleen 700 vuotta eli täsmälleen Kristuksen syntymään asti, koska kreikkalaisten ajanlasku alkoi 763, taruperäisen aikakauden päätyttyä, jota aikaa kertomakappale esitti.

Julianus huomasi heittäneensä puita tuleen ja antanut kristityille tahtomattaan valtin käteen. Aiskylos oli ennustanut Kristuksen tulon aivan vuoden tarkkaan ja että hän oli kukistava Zeusin, enempää eivät oikeauskoiset athanasialaiset tarvinneet musertaakseen arialaiset, jotka kielsivät hänen jumaluutensa.

Mutta lumisade lisääntyi ja muuttui tuiskuksi. Caesar istui valkeana kuin ruumisvaatteissa, mutta ei liikahtanut, sillä hän oli raivosta aivan suunniltaan, raivosta itseänsä ja demoneita vastaan, jotka olivat peijanneet hänet valitsemaan tämän kappaleen, taivasta vastaan, joka häntä pilkkasi.

Koko yleisö oli lumen peittämä ja väitteli Kristuksen jumaluudesta; pikku väki nauroi ja riiteli.

Ainoat, jotka olivat suojassa ilman oikulta, olivat näyttelijät telttikaton alla. Mutta märkä lumi oli raskasta, kangas painui lengolle ja repesi.

Silloin nousi koko yleisö nauraa hohottaen; näyttelijät sätkyttelivät itsensä esille lumen alta; ovet avattiin, ja kaikki pakenivat paitsi Caesar filosofeineen.

* * * * *

Julianus oli heti julistamisen jälkeen lähettänyt viestin keisarille Bysanziin ja istui nyt alallaan vastausta odottaen.

Mutta aika kului kohti talvipäivän tasausta ja vuoden vaihdetta. Kristityt olivat silloin alkaneet viettää Kristuksen syntymää ja tällöin lainailleet roomalaisia Saturnalimenoja, Saturnusin kunniaksi vietetystä juhlasta. Julianus, natsarealaisten nakkaaman hansikkaan ärsyttämänä, alkoi varustautua vastustukseen ja hyökkäykseen; ja nyt hän tahtoi käyttää mahtiaan, palauttaa pakanuudelle, mitä sen omaa oli, sekä osottaa kristityille, mistä he olivat ammentaneet tietonsa korkeimmista asioista. Ja samalla hän tahtoi kristityttää pakanuuden, jotta tämä uudelleen palautuessaan saisi kaikki puolelleen.

Vanha Jupiterin temppeli joen saarella, joka oli ollut suljettuna pitkät ajat, havaittiin eräänä yönä avatuksi ja sisällä oli tulta. Kuultiin vasarain kalketta ja sahan sähinää, pikkain tirskettä ja muurilaastain sohinaa.

Tätä oli kestänyt jonkun aikaa, ja kaupungilla lörpöteltiin.

Eräänä yönä keskitalvella istui Julianus Maximusin, Priscusin ja Eleazarin kanssa opisthodomusissa eli pappien huoneessa alttarin takana Jupiterin temppelissä. Koko temppeli oli valaistuna, ja heti saattoi huomata korjaustöiden tarkoituksen. Vasemman pylväsrivin vierustalla näkyi olevan ambo eli saarnatuoli ja sen alapuolella rippituoli; edelleen seitsenhaarainen kynttiläjalka, kastemalja, pöytä näkyleipineen ja suitsutusalttari.

Tämä oli Julianusin yritystä liittää uusi oppi vanhaan, pakanuuden, kristinuskon ja juutalaisuuden yhteensovittamista. Heliogobalus oli kyllä yrittänyt samaa raa'alla tavallaan, pannessaan toimeen syrialaisen auringon palveluksen Roomassa, mutta samalla pysyttäen myös kaiken maailman jumalat, yksinpä Egyptinkin. Mutta kristityt eivät halunneet liittyä mukaan eivätkä liioin juutalaiset.

Julianus ei pitänyt juutalaisista, mutta hän vihasi kristinuskoa niin suuresti, että hän otti auttaakseen tätä uppiniskaista kansaa Palestinassa saadakseen sen nousemaan Kristusta vastaan. Sitä tarkoittaen hän oli käskenyt rakentaa uudelleen Jerusalemin temppelin, ja tätä asiata hän nyt ensin tahtoi harkita filosofiensa kanssa, Eleazarkin niihin luettuina.

-- Miltä teistä siis tuntuu? lopetti Julianus pitkän esityksensä Hierosolymasin uudelleen rakentamisesta. Maximus puhukoon ensin.

-- Caesar Augustus, vastasi Maximus, mystikko. Jerusalem on juurineen hävitetty maan päältä, eikä sen temppeliä voida rakentaa.

-- Ei voida? Se rakennetaan!

-- Sitä ei voida! Konstantinin äiti on kyllä rakentanut kirkon Kristuksen haudalle, mutta temppeli ei voi enää nousta. Eikö tämän kaupungin historia ole aina Salomon ajoilta alkaen Jerusalemin hävityshistoriaa? Sisak, filistealaiset, arapialaiset, syrialaiset, Joas, egyptiläiset ja kaldealaiset ovat hävittäneet sen ensiksi. Sitten tuli Aleksander, Ptolemeus ja vihdoin Antiokus Epiphanes, joka repi muurit alas ja asetti Jupiterin kuvan temppeliin. Mutta huomaappas 63 vuotta ennen Kristusta valloitti Pompejus Jerusalemin. Mitä tapahtui samana vuosilukuna Kristuksen syntymän jälkeen Rooman valtakunnassa. Ajatteleppas! -- Niin, Pompejin, Neapelin vieressä olevan kaupungin, saman nimisen kuin oli valloittaja, hävitti maanjäristys vuonna 63. Se oli kuin vastinetta puheeseen, ja Herra Zebaoth kävi sotaa Jupiter-Zeusia vastaan.

-- Kuulehan nyt, keskeytti Julianus, noita pythagoralaisia puhekäänteitäsi en hyväksy. Jos kumpikin tapaus olisi sattunut 63 ennen Kristusta, olisin ollut melkein vakuutettu.

-- Odota vain, Caesar, niin olet oleva! Pompejusin valloitettua ja Cassiusin ryöstettyä tämän kaupungin, Herodes suuri rakennutti sen uudelleen, sen ja temppelin. Mutta heti sen jälkeen eli vuonna 70 jälkeen Kristuksen hävitti Titus Jerusalemin kokonaan. Vain yhdeksän vuotta sen jälkeen alkoi Monte Somma vuori nakkaamaan tulta, jota se ei koskaan ennen ollut tehnyt, ja silloin Pompeji (ja Herkulaneum) perusteitaan myöten tuhoutui. Pompeji ja Herkulaneum olivat Sodoma ja Gomorrha, ja Vespasianusilla, joka ennen Titusta oli hävittänyt Jerusalemin, oli jumalaistuttamistemppeli Pompejissa; se kumoutui maan pinnalta. Luuletko ehkä, että kristityt sytyttivät Vesuviusin, samoin kuin Nero luuli, että he sytyttivät Rooman 64 vuotta jälkeen Kristuksen?

Julianus kävi miettiväiseksi.

-- Oli siinä yhdeksän vuotta väliä... mutta omituiselta se näyttää.

-- Niin, alkoi Maximus uudelleen, mutta täsmälleen samana vuonna 70, jolloin Titus hävitti Jerusalemin temppelin, paloi Kapitoliumi!

-- Sitten käyvätkin jumalat sotaa, ja me olemme vain sotilaita! huudahti Julianus.

Priscus, sofisti, joka piti sanasodasta, päätti puhaltaa liekkiä, kun se oli sammumaisillaan:

-- Mutta Kristus on sanonut, että ei pidä kiveä jäämän kiven päälle ja että temppeli ei koskaan nouse.

-- Onko Kristus sanonut niin? No, sitten hän saa osottaa, oliko hän jumala, sillä nyt tahdon minä rakentaa Salomonin temppelin!

Ja kääntyen Eleazarin puoleen:

-- Uskooko Eleazar ennuksiin?

-- Yhtä varmasti kuin Herra elää, yhtä varmasti kuin Abrahamin jumala on johtanut meidät Egyptin orjuudesta ja antanut meille Kananin, yhtä varmasti on hän täyttävä lupauksen ja lahjoittava meille takaisin maan, kaupungin ja temppelin!

-- Tapahtukoon sinulle, niinkuin uskot! Temppeli on nouseva, ellei ehkä kolmessa päivässä, kuten galilealainen tarkoitti.

* * * * *

Talvipäivän tasaus oli käsissä, ja Saturnalia alkoi Lutetiassa. Pakanat olivat aina viettäneet tätä juhlaa kultaisen satuajan muistoksi, joka oli vallinnut hyvän Saturnusin hallitessa. Silloin oli ollut rauha maan päällä, leijona leikkinyt karitsan kanssa, pellot antaneet sadon viljelemättä, ei oltu aseita taottu, sillä ihmiset olivat olleet hyviä ja oikeamielisiä. Tämän kauniin juhlan, jonka roomalaiset olivat hyljänneet, olivat kristityt ottaneet käytäntöön, he kun Kristuksen tullessa odottivat uutta kulta-aikaa eli tuhatvuotista valtakuntaa. Mutta nyt Julianus tahtoi palauttaa etuoikeuden pakanoille, ja samalla osottaa natsarealaisille, mistä he olivat saaneet uskonnolliset menonsa.

Pakanat alkoivat vanhalla tavalla julistaa juhlapäivää. Puodit olivat suljetut ja kaupunki juhlapuvussa, kun aamulla juhlakulkue näkyi lähtevän basilikasta torille. Etunenässä kulki kuningas Saturnus, runsauden sarvi, viljalyhteitä ja kyyhkysiä mukanaan, ja hyveitten, Onnettaren, Rikkauden, Rauhan ja Oikeuden seuraamana. Sitten tuli Caesariksi puettu näyttelijä, ja tämä talutti kädestä rangaistusvankia, joka päivän kunniaksi oli vapautettu kahleistaan. Heidän perässään seurasi herroja orjansa kainalossaan, sitten naisia ja lapsia, jotka lyhteistä karistelivat jyviä kaduilla oleville varpusille.

Kulkue kävi ympäri katuja ja herätti ensin mieluisaa huomiota.

Sitten käytiin temppeliin, missä Jupiter eli Zeus istui alttariholvissa. Hänet oli veistetty niin viekkaasti, että hän saattoi isä jumala luojan tai Mooseksen näköinen, sellaisena kuin tätä nyt alettiin esittää. Tämän vieressä ja alapuolella seisoi Orfeus hyvänä paimenena karitsa hartioillaan, ja reliefinä kivijalassa näkyi hänen astumisensa Hadesiin, josta hän palasi Dike eli Oikeus mukanaan, Eurydikes puolison nimen ivailu. Tämä oli suorastaan kristityille.

Jumalan kuvan edessä seisoi juutalainen näkyleipäpöytä ja siinä leipä ja viini; muistutus siitä, mitä kristityt olivat lainanneet Eukaristiasta eli messu-uhrista. Aivan kuin sattumalta tuotiin esille vasta syntynyt pakanalapsi ja valeltiin vedellä ammeessa. Erään osansa harjoitelleen kysymykseen, olivatko pakanat kastetut, vastasi toinen harjoitellut, että esi-isillä aina oli ollut tapana pestä vasta syntyneet lapsensa.

Tämä kaikki oli Julianusin näyttämölle asettamaa ilveilyä. Nyt nousi Maximus saarnatuoliin ja selitteli uusplatonisessa filosofisessa luennossa kaikki kuvat, symbolit ja käytäntötavat. Hän todisti myös, että pakanat eivät koskaan olleet palvelleet useampaa kuin yhtä jumalaa, jonka monet ominaisuudet olivat ilmaistut eri personoimisissa. Sitten hän oli puolustavinaan Kristuksen jumaluutta, ihmeellistä syntymistä ja ihmetöitä. Mehän olimme kaikki jumalaista polventoa, koska Jumala oli meidät luonut ja olimmehan hänen lapsiaan. Kristuksen syntyminen ilman isää ei ollut mitään ihmeellistä, koska filosofi Platokin oli ilman isää neitseestä syntynyt. Saarnaansa hän liitti seuraavan syrjähuudahduksen:

-- Ihmetyöt! Miksi emme uskoisi ihmetöihin, kun kerran uskomme kaikkivaltiaaseen jumalaan. Kun hän on kaikkivaltias, niin sehän merkitsee että hän voi lakkauttaa itse laatimansa luonnon lait. Joka ei usko ihmetöihin, hän on siis aasi!

Saarnaa kuuntelivat pakanat ja kristityt. Viimemainitut eivät luulleet koskaan kuulleensa niin selvää näiden vaikeatajuisten oppien todistamista; ja pakanat saivat sen käsityksen että he olivat yhtä mieltä kristittyjen kanssa.