Part 7
Ei kuulunut vastausta.
-- Pappi! Pikku pappiseni, minua niin pelottaa, etkö tule?
Nyt astui muuan uhripappi esille ja polvistuen keisarin eteen, rukoili hän:
-- Jupiter, optimus maximus latiaris, säikäytä vihollisesi!
-- Onko minulla sitten vihollisia? On, ja sen tähdenhän minua niin pelottaa. Uskotko että minä olen jumala?
-- Sinä olet!
-- Anna sitten isäisen jylistä, niin pelästytän viholliseni.
Pappi iski vaskirumpua ja temppeli järähteli. Keisari nauroi, niin että kaikki hampaat näkyivät.
-- Pappi, hän huudahti, istuen valtaistuimelle, nyt saat uhrata minulle!
Pappi sytytti tulen vähäiselle mielipuolen edessä olevalle alttarille, ja mielipuoli haasteli:
-- Hyvältä se tuoksuu! Nyt olen mahtavin taivaassa ja maan päällä. Minä tuomitsen eläviä ja kuolleita; minä heitän alas Tartarosiin ja nostan ylös Elysiumiin -- ajatteles, miten olenkin mahtava! Minä kesytän meren aallot ja käsken myrskyn asettumaan, minä vallitsen tähtien ratoja, minä se loin Chaosin, ja ihmissuku lojuu jalkaini juuressa Britannin aarniometsistä lähtien aina Niilin lähteille, jotka minä yksin olen löytänyt. Olen kohottanut henkihevoseni Incitatusin konsuliksi, ja kansa on hänen konsuliutensa tunnustanut. Pappi, rukoile minua! Vai unohdatko, kuka olen? Ei, minunhan pitää itseäni rukoilla kuvassani! Cajus Caesar Caligula, minä palvelen sinua, maailman herra, niinkuin palvelen itseäni! Jupiter Latiaris Caligula!
Hän polvistui kuvan eteen.
-- Joku tulee! varotti pappi.
-- Tapa hänet!
-- Se on tribuuni Cassius Chaeraea!
-- Pelästytä hänet!
-- Chaeraea ei pelästy.
Tribuuni astui sisään pelottomana ilman muototemppuja.
-- Cajus Caesar, vaimosi on kuollut!
-- Sitä parempi, vastasi keisari.
-- Ainoa lapsesi on murskattu seinää vasten!
-- Voi, kuinka hauskaa! nauroi mielipuoli.
-- Ja nyt olet kuoleva!
-- Sitä en voi. Olen kuolematon.
-- Odotan sinua ulkopuolella. Täällä se älköön tapahtuko!
-- Matele ulos, muurahainen, jalkani on liian suuri sinun pienuuttasi tavottamaan.
Nyt kuului laulua temppelin alta tai maasta, lasten ääniä kuului.
Keisari pelästyi taas ja ryömi tuolinsa alle.
Chaeraea, joka oli odottanut ovelle, kävi kärsimättömäksi.
-- Tuletko, koira, taikka lyön sinut kuoliaaksi!
Ja tämä jättiläismäinen mies hakkasi tuolin syrjään, astui mielipuolen päälle ja korollaan polki hän mäsäksi hänen kurkkunsa, niin että kieli tunkeutui kidasta ulos, vielä kuollessaankin sylkien häväistyksiä.
* * * * *
Petoeläimellä oli kolme päätä; toisen nimi oli Claudius. Hän istui pelaamassa noppaa ystävänsä Cajus Siliusin kanssa, joka oli kuulu rikkaudestaan ja kauneudestaan.
-- Seuraa peliä, sävähti Claudius.
-- Minä seuraan! vastasi ystävä.
-- Et, sinä olet hajamielinen. Missä olit yöllä?
-- Olin Suburrassa.
-- Sinun ei ole tarvis mennä Suburraan, sinun pitää olla täällä minun luonani. Seuraa peliä!
-- Minä seuraan; mutta mistä pelaamme.
-- Sinä pelaat hengestäsi.
-- Entä sinä, Caesar?
-- Myöskin sinun hengestäsi.
-- Entä jos sinä häviät? kysyi Silius.
-- Niin menetät sinä henkesi.
Keisari kopautti pöytään noppakotelolla. Narcissus sihteeri astui esille.
-- Anna minulle kirjoitustamineet, Narcissus. -- Käärmeen puremaa vastaan täytyy käyttää marjakuusen pihkaa...
-- Entä myrkkykeisoa vastaan?
-- Cicutaa? Sitä vastaan ei ole parannusta. Seuraa peliä, muuten minä suutun.
-- Ethän sinä voi suuttua! vastasi Silius.
-- En, se on totta, en jaksa; sanoinpahan muuten vain!
Keisarin puoliso, kuuluisa Messalina, oli tullut sisälle.
-- Miksi istuu Silius täällä pelaamassa, kun hänen pitää seurata minua teatteriin?
-- Hänen täytyy! vastasi keisari.
-- Mitäpä oikeuksia sinulla raukalla on häneen?
-- Hän on minun orjani, kaikki ovat maailman herran orjia. Sen takia on Rooma kaikista valtioista kansanvaltaisin, sillä kaikki kansalaiset ovat yhdenvertaiset minun ja jumalan edessä.
-- Hän on sinun orjasi, mutta hän on minun mieheni! sanoi Messalina.
-- Sinun miehesi! Minähän olen sinun kanssasi naimisissa.
-- Niin, mitäpä se tekee?
-- Menetkö sinä naimisiin pyytämättä minulta lupaa?
-- Niin, miksen?
-- Sinä olet lystikäs, Messalina, ainakin. Ja minä annan sinulle anteeksi! -- Menkää nyt lapseni huvittelemaan. Narcissus saa pelata kanssani.
Kun keisari jäi kahden sihteerin kanssa, muutti hän kasvonpiirteitään.
-- Mene heidän jälessään, Narcissus! sähisi hän. Ota Locusta mukaasi ja anna heille malja. -- Sitten otan Agrippinan!
Mutta kun Silius ja keisarinna olivat päässeet oven ulkopuolelle, kysyi Silius viattomasti:
-- Oletko itse laittanut sienet, jotka hän iltasekseen syö?
-- En ole itse niitä laittanut, mutta Locusta on sen tehnyt, ja hän osaa asiansa hän!
* * * * *
Petoeläimen kolmannen pään nimi oli Nero. Hän oli Agrippinan aviollinen poika, oli myrkyttänyt velipuolensa Britannicusin, murhannut äitinsä, potkaissut kuoliaaksi vaimonsa ja vihdoin kaikkien tavallisten juhlamenojen mukaan nainut gladiatorin. Hän väärensi rahaa, ryösti temppeleitä. Hän teki taidematkan Kreikkaan, missä ensin esiintyi laulajana ja toi kotia 1,800 seppelettä, sitten ajajana; ajoi kyllä kumoon, mutta sai sittenkin palkinnon, koska kukaan ei tohtinut häneltä sitä kieltää.
Niin syvälle olivat Rooma ja Hellas vaipuneet, ja Claudius oli enkeli tämän hirviön rinnalla, mutta hänetpä otettiinkin jumalien joukkoon.
Keisari oli tänään palannut kotia taideretkeltä ja tavannut pääkaupunkinsa palavana. Kun hän humalapäissään oli niin usein raivonnut vanhanaikaista Roomaansa, sen ahtaita katuja ja huonoja ristikkorakennuksia vastaan sekä useissa tilaisuuksissa toivonut tulta sen kaikkiin nurkkiin, ruvettiin häntä epäilemään murhapoltosta. Hän istui palatsissaan Esqvilinumissa, suuressa pilarisalissa ja nautti komeasta tulipalosta.
Se oli marmorisali, harvassa huonekaluja, koska häntä pelotti laittaa piilopaikkoja murhaajille. Mutta salin taustalla nähtiin vahvat ja kaksin kerroin kullatut rautakalterit, joiden takaa häämötti kaksi kellanruskeata libyalaista leijonaa. Hän sanoi niitä kissoikseen.
Veräjän pielessä seisoi kaksi orjaa, Pallas ja Aleksander, tähystellen hallitsijansa jokaista kasvojen värettä.
-- Hän hymyilee, kuiskasi Pallas; siis on henkemme mennyttä. -- Veli, me tapaamme jälleen! Rukoile puolestani ja anna minulle rauhan suutelo!
-- Herra on pelastava sinut kaikesta pahasta ja vapahtava sinut taivaalliseen valtakuntaansa. Tämän ajallisen täytyy pukea päällensä ijankaikkinen ja kuolevaisen kuolemattomuus.
Keisarin punaset kasvot, viinin ja tulihohteen punertamat, alkoivat jännittyä, ja korvista ja silmistä näki että hän kuunteli. Kuuliko hän ehkä, kuinka kansanjoukko kuiskaili epäilyksiään murhapolttajasta?
-- Pallas! ärähti hän. Rooma palaa!
Orja pysyi säikähdyksestä mykkänä.
-- Pallas! Oletko kuuro?
Ei vastausta.
-- Pallas, oletko mykkä? -- Ne sanovat tuolla alhaalla, että minä olen sytyttänyt sen, mutta sitä en ole tehnyt! Lähde juoksemaan kaduille ja levitä tietoa, että kristityt ovat sen tehneet!
-- Sitä en tahdo! vastasi orja.
Nero luuli kuulleensa väärin.
-- Etkö tiedä, että kristityt ovat noitia ja asuvat kuin rotat alhaalla hautakäytävissä, että koko Rooma nojautuu kristittyihin! Olen arvellut johtaa Tiberin sinne ja hukuttaa heidät taikka avata lokaviemärien seinät ja laskea katakombit sonnan valtaan. Heidän sibylla-kirjansa ovat julistaneet Rooman häviötä, mutta he puhuvat Babelista Rooman asemasta! Kas, nyt tarttuu tuli Kapitoliumiin! Pallas juokse ulos sanomaan, että kristityt ovat sen tehneet.
-- Sitä en tahdo, vastasi Pallas ääneen ja selvästi, koska se ei ole totta.
-- Nyt kuulin oikein! karjasi keisari ja nousi. Sinä et tahdo käydä kaupungilla; mene sitten sisälle tästä veräjästä leikkimään kissojeni kanssa. Hän avasi ensimäisen veräjän ja työnsi Pallasin leijonan esihäkkiin.
-- Aleksander! sanoi Pallas äänekkäästi: Katso minä olen kutsunut sinua, sinun tulee olla luja ja vakaa!
-- Minä tiedän että vapahtajani elää, ja hän on vihdoin minut maasta ylös herättävä!
-- Mitä kieltä te puhutte? sanoi keisari ja veti köydestä, joka avasi toisen veräjän leijonalle.
-- Aleksander, lähde kaupungille ja levitä tietoa, että kristityt ovat sytyttäneet Rooman palamaan.
-- En, vastasi Aleksander, sillä minä olen kristitty.
-- Mikä on kristitty?
-- Sillä niin on jumala maailmaa rakastanut että hän antoi ainoan poikansa, niin että kenenkään joka häneen uskoo, ei pidä hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman.
-- Etkö sinä huku? Eikö minulla ole valta sinua tuhota?
-- Sinulla ei ole mitään valtaa minun ylitseni, jota ei ole sinulle ylhäältä annettu.
-- Hän ei pelkää kuolemaa! Lentulus! Tuo tänne tulta, minä sytytän vaatteesi tuleen, niin katsotaanpas, etkö osaa palaa; minä sytytän hiuksesi, partasi, kyntesi palamaan; mutta ensiksi upottakaamme sinut öljyyn ja naftaan; pikiin ja rikkiin minä sinut upotan, niin sittenpä saamme nähdä, voitko elää ijankaikkista elämää. Lentulus!
Lentulus syöksähti sisälle:
-- Herra, kaupungissa on kapina, pakene!
-- Minäkö pakenen! -- Tulta ensiksi!
-- Espanja on noussut kapinaan ja huutanut Galban keisariksi!
-- Galban! Ehen Jugaces Posthume... Galba! -- No niin, paetkaamme, mutta minne?
-- Katakombin kautta, herra.
-- Ei, siellä asuvat kristityt, ja he tappavat minut.
-- He eivät tapa ketään, sanoi Aleksander.
-- Ei edes vihollisiaan?
-- He rukoilevat vihollistensa puolesta.
-- Sitten he ovat hulluja! Sitä parempi!
* * * * *
-- Kristityt olivat kokoontuneet erääseen katakombien kuoriin.
-- Kapitolium palaa, se on pakanain Sion, sanoi Aleksander.
-- Herra Sebaoth kostaa Jerusaleminsa hävittämisen!
-- Älä sano kostaa, sano rankaisee!
-- Joku tulee käytävässä!
-- Onko se joku veli?
-- Ei, hän ei polvistu ristin edessä.
-- Sitten se on joku pyöveli!
Keisari ilmestyi repaleisena, likaisena ja nenäliina otsalla. Lähestyessään kristittyjä, joita hän valkeine viittoineen piti kreikkalaisina, rauhoittui hän ja päätti neuvotella:
-- Oletteko kreikkalaisia?
-- Täällä ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei barbaria eikä skytiläistä, ei palvelijaa eikä vapaata, vaan kaikki veljiä Kristuksessa! Tervetuloa, veli!
-- Se on Petoeläin! sanoi Aleksander.
Keisari tunsi nyt karanneen orjansa, ja tuskissaan hän painui polvilleen.
-- Älkää minua tappako! Olen köyhä kivenhakkaaja, eksyksissä. Neuvokaa minulle vain tie ulos, oikealleko vai vasemmalle?
-- Tunnetko minua? kysyi Aleksander.
-- Aleksander! vastasi keisari.
-- Jonka tahdoit polttaa! Se olen!
-- Armoa! Älä minua tapa!
-- Nouse, Caesar! Henkesi on jumalan käsissä.
-- Saanko armon?
-- Saat itsellesi saattajan!
-- Sano vain, oikealleko vai vasemmalle, niin tulen kyllä omin voimin toimeen sitten!
-- Käy vasemmalle!
-- Jos sinä valehtelet!
-- Sitä en voi; näetkös, siinä on erotus!
-- Miksi et valehtele? Niin minä tekisin.
-- Käy vasemmalle!
Keisari varmistui ja läksi. Mutta muutaman askeleen perästä hän pysähtyi ja kääntyi:
-- Hyi teitä, orjat! Nyt tulen itse toimeen!
* * * * *
Olipa kauhun ukkosyö, kun Nero Sporus pojan ja muutamain orjain seurassa saapui vapautetun rakastajattarensa Phaonin maatilalle. Phaon ei tohtinut ottaa vastaan keisariaan, vaan neuvoi häntä piiloutumaan savikuoppaan; mutta Caesar ei halunnut mennä maan sisään; vaan kuullessaan vainoojain tulevan, hypähti hän erääseen lammikkoon ja jäi seisomaan veteen. Sieltä hän kuuli ohikulkijain, jotka häntä etsivät, kertovan, että hänet oli tuomittu ruoskien surmattavaksi. Hiukan epäröityään työnsi hän tikarin rintaansa.
Hänen imettäjänsä Acte, joka oli ollut hänen rakastajattarensakin, hautasi hänet puutarhakunnaalle, Monte Pinciolle. Ja Rooman kansa rakasti häntä hänen kuoltuaan ja kantoi kauan kukkia hänen haudalleen. Mutta kristityt pitivät häntä ilmestyskirjan petoeläimenä ja antikristuksena.
Luopio.
Runsaasti kolmensadan vuoden kuluttua Kristuksen kuolemasta oli maailman historia siirtänyt Tespisrattaansa Välimereltä ja idästä. Kreikka oli käynyt suureen lepoon, Rooma oli raunioina ja valloittajan hallussa, Jerusalem hävitetty, Aleksandria Niilideltan varrella oli painunut vähäpätöiseksi; maailman pääkaupunki oli Mustanmeren rannalla ja puolittain itämainen siirtola, nimeltänsä Bysanz oli Konstantin Suuren mukaan Konstantinopel. Pakanallinen maailma oli kesannossa, ja kristinusko valtionuskontona. Mutta kristinuskon henki ei ollut syöpynyt keisarikuntaan; oppi sillä oli, moninaisia oppeja, mutta hovi eli pakanatakin pahemmin, ja Bysanzin valtaistuimelle kävi tie tavallisesti säännöllistä kulkuaan murhan välityksellä.
Mutta samalla kuin Europa oli muuttanut Itämaille, oli uusia valloituksia suoritettu lännessä ja pohjoisessa. Roomalaisilla oli viisikymmentä kaupunkia Rheinin varrella, ja koko Gallia oli jo Caesarin ajoilta alkaen ollut roomalaisten aurain kynnettävänä ja palvellut roomalaisia jumalia roomalaisissa temppeleissä.
Kun kristinusko nyt oli vietävä Galliaan, syntyi sen tielle vaikeuksia. Maan oman uskonnon, Druidipalveluksen, oli hiljattain keisari Claudius kieltänyt, ja roomalainen uskonto oli määrätty tilalle. Toinen muutos heti toisen niskaan ei ollut kansan mieleen, ja siksi oli Gallia hajaannustilassa, josta kuitenkin uusi oli kasvamassa.
Mutta Konstantinin hallituksen aikana alkoi toisaalta vaaroja nousta vasta muodostuneelle Gallian maakunnalle. Germanilaisia heimoja, frankilaisia ja allemanneja houkuttelivat lihavan maan ihanuudet, missä vuoret viiniä vuotivat ja lakeudet keltaista vehnää aaltoilivat. Parasta maakuntaa suojatakseen, ja ehkä toisistakin syistä, keisari lähetti sisarensa lapsen ja lankonsa, Julianusin, sotimaan germaneja vastaan. Julianus oli kyllä kasvatettu luostarissa ja yliopistossa, mutta näyttää ymmärtäneen sotaa, sillä hän löi tungeksijat ja marssi sitten Lutetia Parisiorumiin.
* * * * *
Legionat olivat samonneet ylöspäin Mons Martisia eli Martyrorumia, kuten sitä vuorotellen kutsuttiin. Etunenässä kulki mitättömän näköinen filosofipartainen mies Julianus, nimitetty Caesar, mutta ei silti keisari.
Ylinnä vuoren kiireellä seisoi Marsin temppeli, mutta se oli suljettu. Kun sotajoukko oli leiriytynyt, läksi Julianus yksin jyrkänteelle katsomaan Lutetian kaupunkia, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt.
Saarella Seine joen kahden haaran välissä oli itse kaupunkirakenne ynnä Jupiterin temppeli, mutta keisaripalatsi ja amfiteatteri näkyi Parnassos vuoren rinteellä joen vasemmalla rannalla. Kolmena vuosisatana, aina Caesarin ajoilta asti, olivat keisarit toisinaan oleskelleet täällä, ja nyt viimeksi olivat Konstantin suuri ja Konstantius asuneet parisilaisten Lutetiassa.
Hetken aikaa katseltuaan laaksoa ja jokea, huudahti mietiskelevä Caesar:
-- Urbs! Tämähän on Rooma! Joki, laakso, kukkuloita, seitsemän tai useampia, aivan kuin Roomassa. Ettekö näe, me seisomme Kapitolin kukkulalla; toisella puolellamme on Janiculum, joka on Parnassos vuori [Montparnasse], ja pohjoisessahan Mons Valerianus [Mont Valérien] muodostaa meidän Vaticanusimme. Ja kaupunki saarella! Saarihan on laivan näköinen, aivan kuin Tiberin saari, jonne obeliski on mastoksi nostettu, niin silmiinpistävä oli samallaisuus. Caesar oli kai liian omaperäinen tahtoakseen jäljennellä! He sanovat Bysanzia Nova Romaksi, mutta Rooma on kuin mato; jos sen halkasee kahdeksi palaksi, niin tulee kummastakin palasesta elävä olento. Mitä sanot, Maximus?
-- Seitsemän kukkulan ja seitsemän kuninkaan kaupunki oli Rooma; montako on täällä oleva, sitä ei kukaan osaa sanoa.
-- Sitäpä en ole koskaan ajatellut, vastasi Julianus, että Rooma sai vain seitsemän kuningasta, samoin kuin kukkulaakin... merkillinen sattuma!
Maximus, mystikko, joka ynnä sofisti Priscus aina oli Julianusin seurassa antamassa hänelle tilaisuutta filosofoimiseen, huomautti heti:
-- Ei ole mitään sattumia, Caesar; kaikki laskettua ja tarkotettua, kaikki on luotu tietoisesti suunnitellen ja sovelluttaen, taivaan laki ja maan pyöreys.
-- Tuon hän on oppinut Egyptistä, keskeytti Priscus; sillä egyptiläisethän näkevät Niilin virran tähtikuviossa Eridanus; huvittaisipa minua tietää, minkä kuvion alapuolella on tämä Lutetia!
-- Se on Andromedan, samoinkuin Roomakin, vastasi Maximus, mutta Perseus vallitsee Pyhää maata, niin että Agol on Jerusalemin yllä.
-- Miksi sanot sitä kirottua maata pyhäksi? ärähti Julianus, joka ei voinut hillitä muuten levollista mieltään niin pian kuin puhe tuli jostakin, mikä koski kristinuskoa, jota hän vihasi.
-- Sanon sitä maata pyhäksi sen tähden että siellä on syntynyt maailman vapahtaja. Ja tiedäthän, että hän syntyi ilman isää, kuten Perseus! Tiedät myös, että Perseus vapahti Andromedan, samoin kuin Jesus Kristus on vapahtava Rooman ja Lutetian.
Julianus oli ääneti, sillä uusplatonilaisena häneen vaikuttivat samallaisuudet, joiden perspektiivi ulottui äärettömiin, ja tämä runollinen kuva oli hänestä muuta kuin puhetaidon koru. Luostarissa kristittyjen pappien kasvattamana hän oli aikaisin saanut käsityksen uuden kristinuskon opeista, mutta filosofisen sivistyksensä nojalla hän oli luullut huomanneensa, että kristinuskon siemenen olivat kylväneet jo Sokrates ja Plato; ja kun hän sitten tutustui uusplatonilaisiin, ei hän oikeastaan havainnut mitään muistuttamista kristinuskon äskettäin muovailluissa opinkappaleissa. Mutta hänessä syntyi rajaton viha näitä galilealaisia vastaan, jotka nyt tahtoivat anastaa kaiken edellä käyneen ajan viisauden ja painaa nimensä sen otsikkoon. He olivat hänestä varkaita! -- Hänen mielestään oli aivan luonnollista, että Kristus oli jumalan poika: sillä panteistina hän päätteli kaikkien ihmisten sielujen syntyneen jumalasta ja olevan hänen osiaan. Itse hän tunnusti hiljattain hyväksytyn Nikean uskonkappaleen, että poika oli samaa olemusta kuin isä, vaikka hän käsitti tämän omalla tavallaan. Ihmeitä tapahtui joka päivä, ja niitä saattoivat loihtijat näytellä. Syntiinlankeemuksen hän tunnusti, sillä olihan Platokin selittänyt, että sielu on aineen kahleissa, syntisen aineen, jota vastaan meidän täällä tuli taistella, ja tämän oli Paulus vahvistanut Roomalaiskirjeissänsä sanoessaan: "Sitä hyvää, jota haluan, en tee, mutta sitä pahaa, jota en halua, sitä minä teen". Ja: haluni riippuu jumalani laissa sisäisen ihmisen mukaan, mutta toisen lain näen minä jäsenissäni, joka taistelee henkeni lakia vastaan... Minä ihmisparka, kuka on pelastava minut tästä synnin (kuoleman) ruumiista? Se oli ajattelevan ja tuntevan ihmisen valitusta aineen kahlehtimisesta, ihmissuvun äitelöitymistä itseensä.
Julianus, sielultaan syvästi tuntevana ja korkealle pyrkivänä, oli kokenut tätä painostusta, ja hän oli rehellisesti taistellut lihan himoja vastaan voitollisesti. Murhaajain ja hekumoitsijain parissa kun oli kasvanut, Bysanzin hovin ennen kuulumattomassa ylellisyydessä, missä hänellä aluksi oli esim. 1,000 parturia ja 1,000 kokkia, oli hän heti poistanut ylellisyyden, eli itse kuin kristillinen askeetti, toimien oikein, ajatellen jalosti. Aineen eli synnin kahleissa olon hän oli täysin käsittänyt, mutta pelastuksesta Kristuksessa hän ei hituistakaan tajunnut. Kolmesataa kuusikymmentä vuotta oli kulunut Kristuksen syntymisestä, mutta maailma oli käynyt yhä viheliäisemmäksi. Kristittyjen, varsinkin setänsä, Konstantin suuren, oli hän nähnyt elävän pakanoitakin pahemmin; ja nuorena hän oli tutkiskellut uutta oppia sieluntaisteluissaan; hän oli rukoillut Kristusta kuin jumalaa, mutta ei ollut tullut kuuloon. Vaihtaessaan sitten uskovalle Eusebiusille, oli tämä vastannut: olkaa kärsivälliset toivossa! Rukoilkaa yhä!
Mutta nuorukainen oli vastannut: "En voi olla kärsivällinen:" johon Eusebius: "Pelastus on tuleva, mutta ei meidän aikanamme. Tuhannen vuotta on kuin yksi päivä Herran Jumalan edessä! Odota viisi päivää, niin saat nähdä." -- "En tahdo odottaa!" raivosi nuorukainen. -- "Niin sanovat kadotetutkin. Mutta näetkö kärsimättömyys on helvetin vaivoja, ja sinä luot itse helvettisi kärsimättömyydelläsi!"
Julianusista tuli Kristuksen vihaaja oikeastaan tietämättä miksi. Filosofit eivät sitä hänelle opettaneet, sillä he omaksuivat kristinuskon ja filosofoivat sitä. Celsusin yksinkertainen kristinuskon vastustaminen ei liioin ollut johtanut harhaan Julianusin kypsää ja valistunutta ymmärrystä. Eusebius selitti oppilaansa kristusvihan näin: "Hänellä on pakanaverta ruumiissaan, sillä hän on illyrialaista syntyperää; hän ei kai kuulune tähän lammashuoneeseen. Taikka on hänen ylpeytensä niin rajaton, ehkä hänen kateutensa niin suuri, että hän ei siedä ketään yksinvaltiasta hengen valtakunnassa. Hänhän elää itse kuin kristitty ja opettaa samaa kuin Kristus, mutta on sittenkin Kristusvihaaja".
* * * * *
Mutta salatakseen vihaansa oli Caesar lähestynyt vähäistä kunnaalla olevaa Mars temppeliä. Rakennus oli rappeutunut, ovet viety pois ja pylväät säröissä.
Tultuaan sisälle hän näki hyvän, kreikkalaisen Aresmallin mukaisen Marsin kuvapatsaan alttariholvissa; mutta nenä oli lyöty mäsäksi, sormet poissa ja koko patsas tahrittu likaan!
-- Sen ovat galilealaiset tehneet! sanoi Julianus, mutta sen he saavat maksaa.
-- He ovat sen jo hengellänsä maksaneet! vastasi Maximus. Dionysius [Pyhä Denis] mestattiin tällä kukkulalla, ja hänen kappelinsa näkyy tuolla alhaalla rinteellä.
-- Oletko sinäkin galilealainen?
-- En, mutta rakastan oikeutta!
-- Oikeus ja sen jumalatar Astraea muutti maan päältä rautakauden alkaessa, ja nyt hän on tähtenä taivaalla.
-- Eläinradalla, tokasi Priscus, luulenpa myös, että me kaikki elämme eläinradoilla, eikä siellä juuri ole oikeudella tilaa!
Leiristä kuului hälinää. Julianus nousi eräälle töyrylle nähdäkseen, mitä oli tekeillä.
Mars vuoren koko koillisrinne oli täynnä sotilaita, ja alhaalla laaksossa näkyi telttejä ja leiritulia. Nämä tuhannet olivat kaiken maailman kansaa. Siellä oli roomalaisia, kreikkalaisia, egyptiläisiä, neekereitä, heprealaisia, persialaisia, afganilaisia, skytiläisiä, germaneja, brittiläisiä, gallialaisia; mutta he olivat liikkeellä, ja se hyörinä näytti kuin sääskien tanssilta.
-- Mikä on levottomuuden aiheena? kysyi Julianus.
Pieni Denis kappelin kello kuului soivan Angelusta, ja kristityt olivat polvistuneet, kun taas pakanat jäivät seisomaan tai jatkoivat toimiansa. Kristityt mielestänsä kärsivät häiriötä ja pakanat samoin.
-- Tämä uskonto, sanoi Julianus, jonka pitäisi koota kaikki, se vain särkee. Jos kirkolliskokoukset, sen sijaan että ovat sorvailleet uusia tunnustuksia, olisivat tahtoneet murskata kaikki muodot ja julistaneet vapaan jumalanpalveluksen ylistyslauluineen ja rukouksineen kaikkein korkeimmalle, silloin kaikki kansat olisivat polvistuneet tämän nimettömän nimeen. Katsokaa nyt kristittyjä! He ovat ylivoimaiset ja laki puolellaan, ja siksi he pakottavat pakanat palvelemaan heidän galilealaistaan! -- En minä heitä auta! -- Kansoja voin pitää koossa, mutta tunnustajille en voi mitään! -- Käykäämme alas kaupunkiin; tähän en tahdo sekaantua.
Muutamia kristittyjä tribuneja lähestyi Caesaria nähtävästi aikoen valittaa, mutta hän viittasi heitä pyörtämään takaisin, osottaen ettei halunnut puhutella heitä.
* * * * *
Julianus oli jalkasin ja filosofiensa kanssa kulkenut Lutetiaan. Kenraaleja, enemmän kuin muutakaan päällystöä hän ei ollut ottanut mukaan, koska ei luottanut heihin.
Hän havaitsi tämän uuden kaupungin Caesarien Rooman pienoiskuvaksi. Olkikattoiset majat olivat kyllä päätekijöitä; mutta olipa siellä myös useita temppeleitä ja kappeleita, prefekturi, forum ja amfiteatteri. Forumia eli toria ympäröivät pylväskäytävät, jonne kauppamiehet ja vaihtajat olivat pystyttäneet puotinsa, ja sen toisella päätysivustalla oli prefekturi, jossa myöskin aedili ja kvestori asuivat.