Part 6

Ensi tervehdyksistä ja kysymyksistä oli päästy, ja ystävät olivat asettuneet pöydän ääreen. Isäntä oli kyllä epikurolainen, eli nautinnon ihailija, mutta voidakseen nauttia, täytyy pysyä kohtuudessa, ja ateria oli roomalaistavan mukaan arvosteltuna varsin kodikas, itsessään yksinkertainen, mutta loistokas.

Sitten tuli maljain vuoro, ja viini herätti muistot, huolimatta siitä että sen unhotusta suovan ominaisuuden väitetään sammuttavan niitä.

-- No, sinähän olit sodassa, sinä poika? alotti Virgilius.

-- Niin, ja häpeällisesti pötkin pakoon, kuten tiedät.

-- Olen kyllä lukenut sellaista jossain runossasi, mutta totta se ei liene, vaan olet itseäsi panetellut.

-- Olenko? Ehkä! Ainahan sitä lörpöttelee runoillessaan.

-- Sinä runoilija, muistatko että Athenassa kysyit minulta, oliko se vaikeata? Miten sitten johduit kirjoittelemaan?

-- Tarvitsin rahoja!

-- Nyt taas panettelet itseäsi. Jos kaikki rahaa tarvitsevat kärkkyjät osaisivat kirjoitella, niin olisipa maailma täynnä runoilijoita.

-- Ehkäpä ei siis ollutkaan asian laita niin! Mutta puhuppa nyt itsestäsi! Aeneisistäsi!

Virgilius synkistyi:

-- Siitä en halua puhua.

-- Onko se valmis?

-- Liiankin valmis! Se on mennyttä, lopussa!

-- Lopussa?

-- Niin! Lukeissani sen, älysin epäonnistuneeni! -- Missä siinä ei ollut Homerusta, siinä se ei ollut mistään kotoisin! Se oli rangaistus siitä, että tahdoin loistaa isää kirkkaammin...

-- Oletko hävittänyt sen?

-- En vielä, mutta se on sinetöitynä, määrätty hävitettäväksi kuoltuani.

-- Nyt sinä panettelet itseäsi, et ole vuosien masentama, Maro, et ehkä työnkään, vaan jonkun muun.

-- Niin, jonkun muun. Se mikä tuleva on, se minut saa levottomaksi.

Horatius heilautti maljaansa ja lausuili:

Rikollista on etsiä rajaa, mi elon etehen taivaan laittama on, Leuconoé, Kaldean viisailta kohtaloos älä etsi, saavuttaaksesi vanhaa näin.

Täys vain maljas kun on, sanat ne syntyä voi! Kadehtien elo pakenee. Nauttios nyt, huomenta epäile!

-- En voi, keskeytti Virgilius, en voi mitään upottaa maljaan, nähdessäni isänmaani menehtyvän.

Onko Rooma koskaan ollut niin mahtava kuin nyt? Eikö meidän maamme ole koko tiedossa oleva maailma, Egypti, Syria, Kreikka, Italia, Espanja, Germania, Gallia, Britannia? Onko muuta saatavissa, ellen mainitse Intiaa ja Persiaa? Ja kuitenkin elämme rauhan aikaa; Janustemppeli on kiinni, maassa ilo vallitsee, taiteet kukoistavat eikä kauppa ole koskaan ollut niin verratonta kuin nyt.

-- Niin, rauhaa sodan edellä! Sillä kaikki nämä kukistetut kansat ovat heränneet ja viskelevät silmäyksiään Roomaa kohti, eivät välitä Kreikasta, niinkuin ennen, sillä Kreikka on erämaa ja käy suureen rauhaan. Tiedätkö, että Suua ja Mithridates ovat samonneet poikki Hellasin murhaten, ryöväten, niin että kaikki tiede ja taide on paennut Egyptin Aleksandriaan tai kasvavaan Bysanziin? Tiedätkö, että tuntematonta heimoa, idästäpäin kotoisin olevat merirosvot ovat hiljattain ryövänneet jokaisen Hellasin temppelin, niin että tuskin siellä enää voidaan jumalanpalvelusta pitää? Orakelit ovat käyneet mykiksi, runoilijat vaienneet kuin laululinnut ukkossäällä, murhenäytelmiä, niitä suurien teoksia, ei enää esitetä, vaan käydään katselemassa ilveilyjä ja gladiatorien näytäntöjä. Raunioina on Hellas, ja Rooma on pian oleva samoin.

-- Aika on paha, sen tunnustan, mutta joka aika on ollut rappeutunutta ja samalla uutta aikakautta valmistavaa. Syksyn korea lehtipuku maatuu seuraavan kevään kukkaiskylvön pientareeksi, luonto, elämä, historia uusiintuu aina kuolemassa. Siksi on kuolema minusta vain uudistusta, vaihdosta, ja tavatessani ruumissaaton, päättelen aina itsekseni: Voi, kuinka eläminen on hupaista!

-- Rakas Flaccus, sinä elät unelmissasi kulta-aikaa, kun taas me toiset laahustamme vain tätä rauta-aikaa. Muistatko, kuinka Hesiodus valittelee hänkin jo?

-- En, sen olen unohtanut, mutta sinun mieliksesi tahdon kuunnella.

-- Rautakansaa on tämä nykyinen, eikä se koskaan lepää työn taakkaa kantaessaan, ei päivin, ei öin! Syntistä kansaa se on, ja jumalat lähettävät sille vaivalloisia murheita, mutta kun he iloakin lähettävät, tuottaa sekin sille onnettomuutta. Kerran on Zeus juurineen sen hävittävä, tämän monikielisen kansan, kun sen lapset syntyvät kulmat harmaina. Lapsemmehan syntyvät jo vanhuksina, hampaattomina, ryppyisinä ja kaljupäisinä. Ei välitä isä lapsestaan, ei lapsi isästään, ei vieras isännästään, ei palvelija palvelijasta, ei veli veljestään. Milloin lapset häpäisevät ijäkkäitä vanhempiaan, solvaavat heitä, puhuvat tylyjä sanoja, nämä nuoret lurjukset, jotka eivät jumalaisesta kostosta mitään tiedä ja jotka eivät ikinä palkitse harmaantuneita vanhempiaan lapsuusaikaisesta hoidosta. Nyrkki on oikeutena, ja toinen kaupunki toista hävittää. Ei rehellisyys ja uskollisuus valoja kohtaan saa koskaan palkkaansa, yhtä vähän kuin hyvyys tai oikeuskaan. Voi ei, joka syntiä tekee ja lakia rikkoo, häntä kunnioitetaan. Lurjukset pettävät jaloja ihmisiä ja epäröimättä vannovat väärin, kateus vainoo ihmisiä, näitä kovaonnisia, ääneltään ilettäviä, kasvoiltaan kauheita, jotka riemuitsevat siitä pahasta ja vahingosta, jota voivat matkaan saattaa.

-- Niin, sillä tavalla sanoi Hesiodus tuhat vuotta sitten, ja voinhan tunnustaa, että sen kaltaista se on, mutta mitäpä sille voi?

-- Niin, sellaista se on! Cicero murhattiin, ja minua himottaisi seurata Caton esimerkkiä, hänen joka kuoloon kulki syntiä välttääkseen. Minä painun, Flaccus, alaspäin valheeseen ja teeskentelyyn, mutta minä en tahdo painua, tahdon kohota... Olen ylistänyt Augustusta ja hänen poikaansa Marcellusta, mutta en luota heihin enää, sillä he eivät ole tulevaisuus. Siksi on Aeneis poltettava!

-- Sinä saat minut levottomaksi. Maro! -- Mutta mihin luotat?

-- Luotan sibyllaan, joka on ennustanut, että rauta-aika on loppuva ja kulta-aika jälleen palaava...

-- Tuota olet laulanut neljännessä luvussa muistaakseni... Onko sinussa kuumetta.

-- On luullakseni... Muistatko, et, isämme muistavat, kun Kapitolium paloi ja sibylla-kirjat mukana. Mutta nyt on tullut uusia kirjoja Aleksandriasta, ja niistä on luettu, että uusi ajanlasku on pian alkava; että Rooma on hukkuva, mutta että se rakennetaan uudelleen, ja että kulta-aika...

Tässä taukosi ennustaja.

-- Anteeksi, Flaccus, mutta olen sairas ja ratsastan kotiin, ennenkuin Campagnanin usvat nousevat.

-- Eheu Jugaces Posthume, Posthume! Labuntur anni! Minä käyn kanssasi, ystäväni, aasini selässä, sillä sinä olet sairas! Mutta:

Jos tahto luja, oikea sydän on, ei älyttömäin kiihko, mi pahaan vie, ei tyrannien uhkakatse saa miestä horjumaan tai pelkoon! -- -- -- Ja vaikka maailma kumoon kaatuis, pelotta seisois hän raunioissa!

Muutamaa päivää myöhemmin Virgilius oli vainajana Neapelissa. Hänen testamenttinsa avattiin, ja siinä todellakin havaittiin olevan pyyntö, että hänen Aeneisinsa poltettaisiin. Mutta hänen pyyntöänsä ei täytetty.

Jälkimaailma on eri tavalla arvostellut tätä kuolevan viimeistä tahtoa vastaan tehtyä rikosta; toiset arvelevat että se oli vahingoksi, toiset että se oli eduksi.

Kristinuskon tullessa Virgilius laskettiin profeettoihin; Aeneis otettiin talteen sibylla-kirjana ja liitettiin Liturgiaan; runoilijan haudalle tehtiin pyhiinvaelluksia, ja sittemmin hänet Dante kohotti pyhimystäkin korkeammalle.

Leontopolis.

Muuan karavaani oli leiriytynyt vanhan egyptiläisen Heliopolisin itäpuolella olevalle kunnaalle. Siinä oli paljon väkeä, mutta kaikki heprealaisia, ja he olivat kameleilla ja aaseilla vaeltaneet Palestinasta läpi erämaan, saman erämaan, jonka halki Israelin lapset olivat samoilleet enemmän kuin tuhat vuotta sitten.

Illan hämärissä, puolikuun himmeässä valossa näkyi leiritulia sadottain, ja niiden ääressä istui vaimoja pikku lapsineen, miesten kantaessa vettä. Ei ollut kai milloinkaan erämaassa nähty niin paljon pikku lapsia; ja kun heitä nyt oli laiteltava yöasuun, kajahteli leirissä lasten kirkuna. Se oli kuin suurena lapsikamarina. Mutta kun pesemisistä oli päästy, ja pienokaiset soviteltu äitien rinnoille, vaikeni kirkuna toinen toisensa jälkeen, ja maa kävi aivan äänettömäksi.

Erään sykomorin varjossa istui vaimo ja imetti lastansa, vieressä seisoi heprealainen mies ja laitteli rehua aasilleen. Päästyään tästä toimesta, läksi hän kunnaan laelle ja tähysteli pohjoiseen.

Muukalainen, puvusta päättäen roomalainen, kulki ohi, tarkasti vaimoa lapsineen kuin lukua laskeakseen.

Heprealainen kävi levottomaksi, mutta salatakseen mieltään ryhtyi hän puheisiin roomalaisen kanssa.

-- Sanohan, vaeltaja, onko tuo auringon kaupunki, tuo tuolla lännessä?

-- Sinä näet sen! vastasi roomalainen.

-- Tämä siis on Beth Semes?

-- Heliopolis, josta kreikkalaiset ja roomalaiset ovat viisautensa ammentaneet; itse Platon on ollut täällä...

-- Näkyykö Leontopoliskin tänne?

-- Näethän temppelin harjat kahden peninkulman päässä pohjoisessa.

-- Tämä siis on Gosenin maa, jossa Abraham isämme on käynyt ja jonka Jakob sai osakseen, sanoi heprealainen kääntyen vaimonsa puoleen, joka vastasi vain päätään nyökäyttäen.

Sitten roomalaiselle:

-- Israel vaelsi Egyptistä Kananin maalle, mutta Babylonian vankeuden jälkeen palasi osa jälleen tänne ja asettui asumaan. Tämän tiedät.

-- Sen tiedän osapuilleen, ja nyt ovat israelilaiset lisääntyneet monituhantiseksi sielujoukoksi, sitä paitsi ovat he rakentaneet oman temppelinsä, juuri tuon, jonka kaukana näet. Oletko sen tiennyt?

-- Olen tiennyt sen osapuilleen. Mutta tämä on siis Rooman maata?

-- Se on!

-- Kaikki on nyt Rooman: Syria, Kanan, Kreikan maa, Egypti...

-- Germania, Gallia, Britannia; maailma on Rooman Cumeusin sibyllan ennustuksen mukaan.

-- No niin! Mutta maailman on vapahtava Israel Jumalan oman lupauksen mukaan isällemme Abrahamille.

-- Sen tarinan olen myöskin kuullut, mutta tätä nykyä on Roomalla lupaus. -- Tuletko Jerusalemista?

-- Tulen halki erämaan, kuten toiset, ja mukanani on vaimo ja lapsi.

-- Lapsi niin! Miksi laahaatte mukananne niin paljon lapsia?

Heprealainen kävi äänettömäksi; mutta kun hän arveli roomalaisen tietävän syyn, ja tämä muuten näytti hyväntahtoiselta mieheltä, päätti hän sanoa totuuden.

-- Niin, hän sanoi, Herodes tetrarka sai kuulla Itämaitten viisailta miehiltä ennustuksen, että juutalaiskuningas oli syntynyt Betlehemissä Judanmaalla. Pelastuakseen tästä luulovaarasta, murhautti Herodes kaikki poikalapset, jotka olivat niillä tienoilla syntyneet lähiaikoina. Aivan samoin kuin farao juuri täällä surmautti esikoisemme, jolloin Mooses kuitenkin pelastui vapauttaakseen kansamme Egyptin orjuudesta.

-- Kuuleppas, tuo kuningas? Kuka sen pitäisi oleman?

-- Se on Messias, se luvattu.

-- Luuletko, että se on syntynyt?

-- En voi tietää sitä!

-- Minä tiedän, että hän on syntynyt, sanoi roomalainen, hän joka on vallitseva maailman ja laskeva kaikki kansat valtikkansa alaiseksi.

-- Kukahan se olisi?

-- Keisari, Augustus.

-- Onko hän Abrahamin siementä tai Davidin huoneesta? Ei hän ole. Ja onko hän tullut rauhaa tuomaan, kuten Jesajas on ennustanut: "Hänen herrautensa on suuri oleva eikä rauhalla loppua oleva"? Keisarihan ei suinkaan ole rauhan mies.

-- Hyvästi, Israelin lapsi; nyt olet Rooman alamainen; tyydy vain Roomasta tulevaan vapautukseen; muusta me emme mitään tiedä.

Roomalainen läksi. Heprealainen lähestyi vaimoa:

-- Maria! hän sanoi.

-- Josef! toinen vastasi. Kulje hiljaa! Lapsi nukkuu!

Karitsa.

Herodes Antipas, tetrarka, oli tullut Jerusalemiin, koska levottomuuden enteitä oli kansan keskuudessa. Nyt hän oli majoittunut Pilatus maaherran luokse, ja oli viipyvä siellä pääsiäisen yli järjestääkseen kaupungin asioita. Koska hän edellisenä iltana oli ollut sirkuksessa katselemassa gladiatorinäytäntöä sekä sen jälkeistä irstailua, nukkui hän aamulla pitkään, niin kauan, että hänen isäntänsä odotellessaan kohtaavansa hänet oli käynyt talon katolle kävelemään.

Siinä nyt oli se pyhä kaupunki, siinä Moria vuori ja temppeli, Zion ja Davidin huone. Luoteessa ja lännessä kurottautui Saronin laakso Välimerta kohti, joka selkeässä ilmassa sinisenä viiruna näkyi viiden peninkulman päässä. Idässä kohoutui Öljymäki puu- ja viinitarhoineen, kasvaen oliveja, viikunoita ja terebintejä; alapuolella lirisi Kidronin puro, jonka rannat nyt olivat kevätpuvussaan, täynnä kukkivia ruusukerroksia, tamariskejä ja raitoja.

Maaherran mieli ei ollut levollinen, ja hän pysähtyi usein kaidepuun luo katsoakseen alas temppelin esikartanolle, jossa väkeä liikkui tavattoman vilkkaasti, kerääntyen ryhmiin, jotka hajaantuivat heti jälleen kasaantuakseen vieläkin suuremmiksi.

Vihdoinkin ilmestyi tetrarka unen pöpperössä ja silmät veristävinä. Hän tervehti lyhyesti ja istuutui heti aivan kuin vastaanottoa varten. Mutta hänen oli vaikeata päästä puheeseen, leuka riippui avuttomana, eikä hän tiennyt miten alottaa, sillä hän oli unohtanut asian yöllisessä irstailussa.

Pilatus ehätti hänen avukseen:

-- Puhu, Herodes; sydämmesi on täynnä ja mielesi levoton.

-- Mitä sanoikaan veljeni?

-- Me puhuimme eilen siitä eriskummallisesta miehestä, joka kiihottaa kansaa.

-- Aivan! -- Minähän mestautin sen Johanneksen, hänkö se kummittelee?

-- Ei, toinen se on nyt!

-- Onko niitä kaksi?

-- On, tämä on toinen.

-- Mutta heidän historiansa on sama; ennustus, joka lausuttiin ennen heidän syntymistään, ja tarina yliluonnollisesta syntymästä, aivan kuin mytologian Perseus ja historian filosofi Platon. Onko tapahtunut henkilöitten vaihdos?

-- Ei, ei suinkaan.

-- Mikä hänen nimensä on? Josua, Jesse...

-- Hänen nimensä on Jesus, ja lienee viettänyt lapsuutensa Egyptin Heliopolisissa ja Leontopolisissa...

-- Hän on loihtija tai poppamies, eikö hän voi tulla minua huvittamaan?

-- Häntä on vaikea tavata, sillä milloin näyttäytyy hän siellä, milloin täällä. Mutta tiedustakaamme ylimmäiseltä papilta, olen kutsunut häntä ja hän odottaa tuolla alhaalla.

-- Mikä meteli käy temppelin esikartanolla?

-- Keisarin kuva aiotaan asettaa temppelin pyhiin huoneisiin.

-- Aivan! Armollinen keisarimme Tiberius elää kuin mielipuoli Caprilla, saa selkäänsä veljensä pojalta Caligulalta, jos häntä voipi veljen pojaksi sanoa, kun pojat ovat naimisissa äitiensä kanssa, ja nyt hänestä on tuleva jumala. Haha!

-- Antiokus Epiphanes ripustutti Zeusin juutalaisten kaikkein pyhimpään, se oli kuitenkin jumala; mutta jos he ripustavat sinne Tiberiusin, sen naudan, niin on kapina edessämme.

-- Mitäpä sille voi? -- Kutsu pappi tänne.

Pilatus läksi alas tuomaan Kaiphasta, ylimmäistä pappia.

Herodes sulki silmänsä ja solmi kätensä rinnalleen. Kaikkia, mikä koski virkaa, piti hän huvitustensa häiritsemisenä, ja yleensä hän piti asiain lyhyestä menosta.

Pilatuksen palatessa Kaiphasin kanssa tetrarka heräsi torkuksistaan, eikä tiennyt missä oli tai mistä oli kysymys.

Pilatus astui esille ja herätti esimiehensä tietoisuuteen sekä sai hänet tarkkaamaan nykyhetkeä.

-- Temppelissä metelöidään! oli hänen ensimäinen huomionsa, sillä se häiritsi hänen untaan. -- Vai niin, siinähän on pappi. Mikä melu on tuolla alhaalla?

-- Galilealainen siellä on ryhtynyt väkivaltaan ja ajanut vaihtajat ulos temppelistä.

Herodes kävi uteliaaksi.

-- Katsokaamme häntä!

-- Hän on jo poissa.

-- Sanohan meille, ylimmäinen pappi, miten on tämän miehen laita, onko hän Messias?

-- Kuinka voisin sellaista uskoa? Erään kirvesmiehen poika rukka, joka on päästään vialla.

-- Onko hän profeetta?

-- Hän kiihottaa kansaa, hän rikkoo lakia, on ylensyömäri ja viinin juomari, ja hän pilkkaa jumalaa; niin, hän sanoo olevansa jumala, korkeimman poika.

-- Onko teillä todistajia?

-- On, mutta he puhuvat ristiin.

-- Hankkikaa parempia todistajia, yhteen puhuvia todistajia. -- Mutta nyt, pappi, puhumme toisesta asiasta. Tiedät, että keisari senaatin päätöksellä on julistettu jumalaksi ja että hänen kuvansa on ripustettava temppeliin. Mitä arvelette?

-- Me elämme keisarimme armoilla, mutta jos se häväistys tapahtuu, niin käymme kaikki kuolemaan, kuten makkabealaiset tekivät.

-- No käykää siis kuolemaan!

Kaiphas ajatteli hetkisen, ennenkuin vastasi:

-- Tahdon kutsua kokoon korkean raadin ja ilmoittaa keisarin tahdon.

-- Tee se, ja ennen pääsiäisjuhlaa tulee sinun saattaa tämä Galilean mies eteeni, sillä tahdon nähdä hänet.

-- Kyllä.

-- Mene rauhassa!

Kaiphas poistui.

-- Se on kovaa kansaa tämä Israel, sanoi Pilatus jotakin sanoakseen.

-- Minäkin polveudun Israelista, vastasi Herodes jotenkin jyrkästi, sillä olen edomealainen, Esaun heimoa, ja äitini oli samaritar, sitä halveksittua kansaa.

Pilatus huomasi iskeneensä harhaan, ja siksi löi hän virkasauvallaan kolme kertaa lattiaan. Suuri luukku avautui, ja ylös hinattiin pöytä, joka oli täynnä kaikkia herkkuja, mitä vain roomalainen silloin saattoi toivoa.

Herodesin katse kirkastui.

* * * * *

Pappien esikartanolla seisoivat Kaiphas ja Annas keskustellen.

-- Kun emme voi päästä häväistyksestä, sanoi Kaiphas, ja keisarin kuva on ripustettava kaikkein pyhimpään, kun kansa on menehtyvä kapinassa, on meille parempi, että saatamme Herralle uhrimme ja että joku kuolee kansan edestä.

-- Oikein puhut, erinomainen sovitusuhri on meille välttämätön, ja kun pääsiäinen on tulossa, niin uhratkaamme galilealainen.

-- No niin! Mutta uhrin tulee olla puhdas, onko galilealainen puhdas?

-- Puhdas kuin karitsa.

-- Ottakoon hän siis Israelin synnit kannettavikseen, jotta hänen verensä meidät vapahtaa. Ken saattaa hänet meidän käsiimme?

Muuan hänen opetuslapsistaan, joka on tuolla ulkona.

Johannes, myöhemmin evankelistaksi sanottu, tuotiin sisälle, ja Kaiphas alotti kuulustelun:

-- Mitä todistat opettajastasi? Onko hän noussut Mooseksen lakia vastaan?

-- Hän on täyttänyt lain.

-- Mutta minkä uuden käskyn hän on liittänyt pyhään lakiimme?

-- Rakastakaa toisianne.

-- Onko hän sanonut olevansa juutalaisten kuningas?

-- Mestari on sanonut: Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta.

-- Onko hän yllyttänyt lapsia vanhempiansa vastaan?

-- Mestari on sanonut: Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, hän ei ole minulle sovelias.

-- Onko hän sanonut, että kansalaisvelvollisuutensa saa lyödä laimin?

-- Mestari on sanonut: Etsikää _ensin_ jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa.

-- Onko hän käskenyt työntekijän luopumaan toimestansa?

-- Mestari on sanonut: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut.

-- Onko hän sanonut, että hän on valloittava maailman?

-- Mestari on sanonut: Tässä maailmassa teitä pakotetaan, mutta olkaa lohdutetut, minä olen maailman voittanut.

Kaiphas vain väsyi.

-- Kaikesta mitä nyt olen kuullut ja saanut tietää: tämä mies ei ole vastannut ainoaankaan kysymykseen.

-- Mestari vastaa hengessä ja totuudessa, mutta te kyselette lihan ja kirjaimen mukaan. Me emme ole saman hengen lapsia.

-- Minä en ymmärrä mitään!

-- Julistamaan evankeliumia köyhille on hän lähettänyt minut, murtuneita sydämmiä parantamaan, saarnaamaan vangituille vapautta, sokeille näköä ja sorretuille vapautusta.

-- Se mitä olet ymmärtämättömyydessäsi puhunut, nuori mies, ei voi tuottaa sinulle eikä opettajallesi ylistystä.

-- Voi teitä, kun ihmiset teitä ylistävät, ja joka väistää pahuutta, hänen täytyy jokaisen ryöstettävänä olla.

Kaiphas kääntyi Annasin puoleen:

-- Ei ole hän se joka meille on galilealaisen luovuttava?

-- He ovat lähettäneet toisen! -- Kuuletko, onko nimesi Ischarioth?

-- Ei, nimeni on Johannes.

-- Mene siis rauhaan, mutta lähetä luoksemme Ischarioth sijaan. Mutta odota! Sano meille parilla sanalla mestarisi oppi elämän tarkotuksesta?

-- Kuolema on hurskasten voitto, vastasi Johannes empimättä.

-- Eikö elämä itse...

-- Kuoleman kautta käytte te elämään!

-- Olemme kuulleet kylliksi! Mene!

Mutta Kaiphas toisti vielä itsekseen kuin olisi paremmin tahtonut ymmärtää omia sanojaan:

-- Kuolema on hurskasten voitto.

Nyt kuului melua torilta ja raatihuoneelta. Annas ja Kaiphas nousivat rosoiselle muurille saadakseen selvän syystä! Siellä oli leviittoja tähystämässä.

-- Onko hänet otettu kiinni?

-- Hänet on vangittu kiihottajana, sillä hän käski opetuslapsiaan "myymään hameensa ja ostamaan miekan, ellei heillä ollut sellaista." [Luuk. 22: 36-38.]

-- Tavattiinko heidät ase kädessä?

-- Tavattiin heiltä kaksi miekkaa.

-- Sitten on hän jo tuomittu.

Nyt kuului huuto kohoavan raatihuoneen torilta, ensin vaikea erottaa, sitten yhä selvempänä. Ja kansan joukko huusi: Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!

-- Eikö sitä ole sentään liian ankarana rangaistuksena pidettävä? sanoi Kaiphas.

-- Ei, vastasi leviitta; muuan hänen opetuslapsensa Simon eli Pietari veti miekkansa ja iski Malkus palvelijaa, niin että haavoitti hänet.

-- Mitä me sitten muuta todistusta tarvitsemme?

-- Mutta opettaja sanoi: Pistä miekkasi tuppeen, sillä jotka miekkaan rupeavat, ne miekkaan hukkuvat!

-- Siitäpä ei viisastu! sanoi Annas ja läksi alas.

Mutta kansa huusi: Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!

Petoeläin.

Jupiter Latiarisin temppelin edustalla Roomassa kohtasi toisensa kaksi keskiluokan miestä. He pysähtyivät kumpikin katselemaan uutta temppeliä, joka oli erilainen kuin kaikki muut ja näytti siltä kuin olisi se ollut maanjäristyksen kourissa. Kivijalka oli nimittäin rakennettu katonharjan tapaan, pylväät seisoivat ylösalasin päät maata kohti ja katto oli laitettu perusmuurin kaltaiseksi alustaluukkuineen.

-- Täällä sitä siis taasen tavataan, heprealainen, sanoi toinen, joka oli roomalaisen kauppiaan näköinen. Jaffassahan viimeksi näimme toisemme?

-- Niin, vastasi heprealainen. Roomalaisen tapaa kaikkialla, hän on kotonaan kaikkialla tätä nykyä; heprealaisen tapaa myös kaikkialla, mutta hän ei ole missään kotona. Mutta sanohan minulle: kenen on tämä temppeli?

-- Se on Petoeläimen, keisarin, Caligulan, mielipuolen, murhaajan, sukurutsarin temppeli, jonka hän on itsellensä rakentanut. Hänen kuvansa on tuolla sisällä, ja mielipuoli käy siellä joka päivä itseänsä palvelemassa.

Tällöin roomalainen teki merkin otsalleen, siirtäen oikean kätensä etusormen ensin ylhäältä alaspäin, sitten vasemmalta oikealle.

Heprealainen katseli häntä ihmeissään.

-- Etkö sinä ole roomalainen?

-- Olen, olen roomalainen kristitty.

-- Missä asut?

-- Täällä Rooman alapuolella, kallion käytävissä.

Hän osotti maassa olevaa luukkua, joka oli samallainen kuin ne jotka johtivat lokaviemäreihin.

-- Asutko tuolla alhaalla maan sisässä?

-- Siellä asumme me kristityt, siellä olemme kuin siemen maassa itämässä.

-- Siellähän on hautaholveja siellä alhaalla.

-- Niin, me olemme Kristuksen kanssa haudatut ja odotamme ylösnousemusta.

-- Onko teillä temppeli siellä alhaalla?

-- Me pidämme jumalanpalvelustamme siellä, ja tänä päivänä vietämme Jesuksen syntymää.

-- Joku tulee tuolla kujalla, sanoi heprealainen.

Roomalainen avasi maassa olevan luukun laskeutuakseen alas.

Silloin kuului maan sisästä kuorolaulua:

"Ei kaupunki vailla oo päivyttä, kuuta, sit' autuus valaisevi jumalainen on karitsa tää valo!"

-- Kuka on karitsa? kysyi heprealainen.

-- Jesus Kristus, maailman vapahtaja.

-- Onko mielestäsi maailma vapautettu, kun mielipuoli Caligula on...

-- Maailma on tuleva vapautetuksi, jos olemme hiljaiset toivossa.

-- Te olette siis ottaneet lupauksen Israelilta?

-- Emme, me olemme perineet lupauksen, sillä Kristus oli Israelin Judan sukua.

-- Joku tulee!

-- Hyvästi siis! Me tapaamme aina toisemme, sillä maailma on meidän!

* * * * *

Sisällä temppelissä, jota kansa sanoi ylösalasin käännetyksi maailmaksi, näkyi peräti pelästynyt mies hiipivän seiniä pitkin kuin olisi arastellut näyttää selkäänsä. Hänellä oli nuorukaisen kasvot, mutta niitä reunustamassa ei ollut hiuskarvaakaan. Hänen ylähuulensa käpristyi vasemmalle sivulle ja paljasti pitkän torahampaan samalla kuin oikeasta silmästä välähti punainen säde kuin myrkyllinen nuoli. Seinää pitkin hän hiipi eteenpäin alttariholvia kohti, minne oli asetettu kuvapatsas, tämän pelästyneen miehen jäljennös, niin tarkoin kuvattu, että yksin vaatteetkin olivat samat.

-- Onko pappi siellä? kuiskasi mielipuoli keisari, sillä hän se oli.