Part 5
-- Pakene, osota meille se armo että pakenet! Tuolla ulkona on viisikymmentä keihästä odottamassa päätäsi.
-- Montako sanoit? Viisikymmentä? -- Sitten pakenen, sillä enempää kuin kolmekymmentä en jaksa lyödä. -- Kuningattareni, hyvästi. Luulin Spartaa paremmaksikin. Tällaista ei koskaan olisi tapahtunut Athenassa. Nyt lähden persialaiskuninkaan luo, jossa sopivaisuutta ymmärretään paremmin ja jossa pääsen syömästä mustaa lientä!
* * * * *
Ja niinpä istui Alkibiades Persian valtionhoitajan Tissafernesin luona. Ja Alkibiades, se suulas puhuu:
-- Niin, opettajani Protagoras opetti minulle kerran, että kaikki syntyy vastakohdastaan, sentakia, näetkös, voi mieleeni mahtua kaikki vastakohdat. Sparta ja Athena ovat minulle yhtä rakkaat, se on, yhtä vihattavat, toisen valtiojumalat ja toisen hyveet.
-- Sinulla on suuri sydän, muukalainen, mahtuuko sinne Persiakin?
-- Koko maailma!
-- Mitä sitten pidät meidän pääkaupungistamme?
-- Minä rakastan kaikkia pääkaupunkeja!
-- Mutta tällä hetkellä täytyy sinun pitää enimmän meidän pääkaupungistamme.
-- Sen teenkin!
-- Ja sinun täytyy pitää meidän liittolaisistammekin.
-- Kuka, anteeksi, on liittolainen tällä hetkellä?
-- Tänään on se Sparta.
-- Hyvä, siispä pidän Spartasta.
-- Mutta jos se huomenna on Athena?
-- Sitten pidän Athenasta huomenna.
-- Kiitos! Nyt ymmärrän että Hellas on kypsä. Jos se on niin mätää, se vanha Kreikka, niin sitten se tuskin on valloittamisen arvoinen.
-- Protagoras opetti, että ihminen on kaiken mitta, sentakia mittaan kaikkien asiain arvon oman itseni mukaan. Millä on arvoa minulle, sille annan arvon.
-- Sellaista opitte te profetoiltanne! Sitten on meillä parempia; tunnetko Zarathustraa?
-- Ollakseni teille mieliksi, toivoisin tunteneeni hänet lapsesta pitäen.
-- Silloin olisit voinut erotuksen tehdä hyvän ja pahan välillä, valon ja pimeyden, Ormuzdin ja Ahrimanin välillä. Ja olisit elänyt toivossa valon lopullisesta voitosta -- ja yleissovituksesta kärsimyksen kautta.
-- Voinhan koettaa! Onko se isokin kirja?
-- Mikä on teidän pyhien kirjojenne nimi?
-- Pyhien? Mitä ne ovat?
-- Mistä saatte uskontonne, tiedon jumalistanne?
-- Homerosin teoksista, luullakseni.
-- Ettehän usko että Zeus on kaikkein korkein, maailman herra?
-- Kyllä, sen uskon varmaan.
-- Mutta hänhän on valansa rikkoja ja miehimys.
-- Niin! Minkäpä sille voi. Tissafernes nousi:
-- Kuulehan, vieraamme, hän sanoi; me emme voi mihinkään ryhtyä yhdessä, sillä emme palvele samoja jumalia; te sanotte meitä barbareiksi. No niin, muukalainen ensin, mutta raakalainen sitten! En keksi kyllin häpeällistä nimeä kansasta, joka palvelee sellaisia jumalia. -- Nyt ovat athenalaiset yhtä haisevan mädänneitä kuin sinäkin, sillä he ovat antaneet sinulle anteeksi. Täällä ulkona on Athenan lähettiläs, joka kerjää sinua palaamaan. Mene Athenaan, siellä on paikkasi!
-- Athenaan? En koskaan! En luota heihin.
-- Eivätkä he sinuun, sehän sopii! Mene Athenaan ja sano kansalaisillesi: persialaiset eivät huoli heistä! Viiniköynnös etsii tervettä jalavaa, mutta kaalinpäätä se väistää.
Alkibiades oli alkanut kävellä lattialla. Se merkitsi että hän oli kahden vaiheella.
-- Onko athenalainen todella tuolla ulkona? hän kysyi.
-- Hän on polvillaan tuolla ulkona rukoillakseen Alkibiades kavaltajalta sitä armoa, että rupeaisi heidän herrakseen. Mutta kuulehan, olet kai kansan mies?
-- Niin, tietysti.
-- Sitten täytyy sinun vaihtaa kantaasi, sillä nyt ovat ylhäiset vallalla Athenassa.
-- Niin, vai niin, jaha, mutta minähän olen ylhäinen, kaupungin ylhäisin.
-- Hyrrä, hae nyörisi.
Alkibiades oli pysähtynyt.
-- Luulenpa että minun täytyy kuitenkin puhua athenalaisen kanssa!
-- Tee se! Puhu athenan kieltä hänen kanssaan. Persiaa hän ei tajua.
* * * * *
Alkibiades palasi Athenaan, kuolemantuomio peruutettiin, ja taistelun voittaneena sotapäällikkönä sai hän juhlakulkueen Piraeusista. Mutta suosio oli häilyvä, ja jouduttuaan epäluulon alaiseksi kunnianhimoisista kuningaskruunun tavoittelemisaikeista, pakeni hän jälleen, tällä kerralla persialaisen satraapin Pharnabazosin luo. Kun hän ei voinut elää juonia punomatta, joutui hän pian satimeen, paljastettiin ja tuomittiin surmattavaksi.
* * * * *
Alkibiades istui ystävättärensä luona keskustellen kaikessa levossa ja mukavuudessa:
-- Luulet siis, Timandra, että Cyrus marssii veljeänsä Artaxerxestä vastaan vallatakseen Persian valtaistuimen?
-- Olen varma siitä ja yhtä varma että hänellä on kymmenentuhatta athenalaista Xenofonin johdossa mukanaan.
-- Tiedätkö, onko Artaxerxestä varotettu?
-- Tiedän sen!
-- Kuka lie voinut varottaa häntä?
-- Sen sinä olet tehnyt.
-- Tietääkö Cyrus sen?
-- Kyllä, hän tietää sen.
-- Kuka on minut pettänyt?
-- Minä sen olen tehnyt.
-- Sitten olen hukassa.
-- Niin, niin olet.
-- Ajatteleppas, että minun piti naisen kautta kukistuman!
-- Saatoitko muuta odottaa, Alkibiades?
-- Enpä oikeastaan! -- Enkö voi paeta?
-- Et sinä, mutta minä kyllä.
-- Näen savua, onko talossa tuli irti?
-- On, on se. Ja jousimiehiä ulkopuolella!
-- Huvinäytelmä on lopussa! Palaamme murhenäytelmään...
-- Ja ivanäytäntö alkaa.
-- Jalkoja kuumottaa, muuten on kuoleman tapana alkaa kylmästä.
-- Kaikki syntyy vastakohdastaan, Alkibiades.
-- Anna minulla suudelma!
Hän suuteli häntä, Athenan kauneinta miestä?
-- Kiitos!
-- Menehän akkunaan, niin saat nähdä jotakin!
Alkibiades kävi akkunan ääreen:
-- Nyt näen... Samassa häneen sattui jousi:
-- Nyt en taas näe mitään! Hämärtää nimittäin, ja minä kun luulin että alkaisi valeta!
Timandra pakeni, kun ruumis alkoi palaa.
Sokrates.
Sparta oli voittanut Athenan, ja Athena oli raunioina. Kansanvalta oli lopussa, ja oli saatu kolmekymmentä tyrannia.
Sokrates ja Euripides kulkivat murheissaan pirstoitetulla Agoralla. Sokrates puhui:
-- Athenan muurin raunioilla! Meistä on tullut spartalaisia; emme huolineet yhdestä tyrannista, ja saimme kolmekymmentä.
-- Minä matkustan pohjoiseen, sanoi Euripides, menen Makedoniaan, jonne minua on kutsuttu.
-- Siinä teet oikein, kun tyrannit ovat kieltäneet murhenäytelmäsi.
-- Se on totta.
-- Ja minua he ovat kieltäneet opettamasta.
-- Ovatko he kieltäneet Sokratesin puhumasta? Eivät! Siis voi hän opettaa, sillä hän ei voi puhua opettamatta. Mutta he lienevät kieltäneet orakelit puhumasta, sillä he ovat tauonneet ennustamasta. Kaikki on tauonnut. Hellas on tauonnut! Ja miksi?
-- Niin, kysyppäs! Onko Zeus synnyttänyt sen pojan, joka on hänet kukistava ja jota Aiskylos ennusti?
-- Ken tiennee? Kansa on tuottanut itselleen uuden jumalan, jonka nimi on Adonai eli Adonis. Hän on Itämaalta, ja hänen nimensä merkitsee herraa. Kuka on se uusi jumala?
-- Sanokoon joka taitaa! Hän kuuluu kuolevan ja nousevan kuolleista. Mutta he ovat saaneet uuden jumalattarenkin. Oletko kuullut puhuttavan Kybelestä, jumalien äidistä, neitseestä, jota Roomassa palvellaan samoinkuin Vestaa vestalipapit?
-- Sitä on niin paljon uutta, ja epäselvää se on kuin viini käydessään. Tuolta tulee Aristofanes. Hyvästi, ystäväni, viimeisen kerran tässä elämässä.
-- Odota! Aristofanes viittaa! Ei, katsoppas, hän itkee! Aristofanes itkee!
Aristofanes tuli esille.
-- Euripides! hän sanoi, älä mene, ennenkuin olen puhunut.
-- Voitko puhua? vastasi Euripides.
-- Minä itken.
-- Älä eksy osastasi! Olisiko tämä kyynelten esittämistä?
-- Sääli onnettomuustoveria, Euripides; tyrannit ovat sulkeneet teatterini.
-- Sokrates, täytyykö minun sääliä pyöveliäni?
-- Luulenpa että Nemesisin temppeli on taas avattu! vastasi Sokrates. Aristofanes ei koskaan ennen ole ollut yksinkertainen, nyt hän on tahallaan. -- Minä säälin sinua siis, Aristofanes, että et voi minua enää häväistä. Annan sinulle anteeksi, mutta enpä tahdo auttaa esille huvinäytelmiäsi. Se on liikoja pyydetty! Nyt seuraan Euripidestä kotia!
* * * * *
Sokrates istui Aspasian luona, joka oli vanhentunut.
-- Euripides on mennyt Makedoniaan, sanoi Sokrates.
-- Vaimojensa luota.
-- Sinä olet käynyt katkeraksi.
-- Olen väsynyt raunioihin ja kaikkeen. Tyrannit murhaavat kansalaisia.
-- Se on tyrannien tointa.
-- Saammeko pian rauhan?
-- Kerameikosilla seeteriarkussa.
-- Minä en halua kuolla, tahdon elää, mutta rauhallisesti!
-- Eläminen ei ole rauhallista.
-- Kyllä, jos on hyvä olla.
-- Sitä ei ole ikinä.
-- Ei, jos on onnettomasti nainut kuten sinä, Sokrates.
-- Vaimoni on kyllä niitä pahimpia, ellei hän olisi saanut minua miehekseen, olisi hän murhattuna.
-- Xantippa kavaltaa sinut juoruillansa; ja kun hän ei ymmärrä, mitä sinä sanot, esittää hän vääriä kuvia ajatuksistasi ja personastasi.
-- Sen tiedän, mutta en voi sitä auttaa.
-- Miksi sitten yhä pysyt alennuksessasi?
-- Miksi pakenisin? Ainoastaan ylivallan tieltä on oikeus paeta, mutta Xantippa ei ole minun ylivaltani.
-- Sinut on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty luennoimasta; sen saa hän aikaan ja Anytos.
-- Toimittakoon minulle kuoleman, niin on hän toimittanut minulle vain vapautuksen... Aspasia, kuulen että ystävyytemme on alaspäin menossa; sinä olet saanut uusia ystäviä, sinä olet muuttunut toiseksi, salli minun sanoa jäähyväiseni, ennenkuin Lysikles tulee.
-- Tunnetko häntä?
-- Tunnen, ja koko kaupunki puhuu avioliitostasi.
-- Lysikles karjakauppiaan kanssa?
-- Se on sinun asiasi, en puhu siitä!
-- Mutta mielestäsi olisi Periklesin muistoa tullut paremmin säilyttää?
-- Olisin mielelläni nähnyt Aspasian muiston paremmin säilytettynä, mutta nähtyäni athenalaisten käyvän kukkaseppeleillä koristettuina juhlien Athenan häviötä, nähtyäni Fidiasin...
-- Kuinka sitten on Sokrates päivänsä päättävä?
-- Ei ainakaan Aspasian lailla.
-- Jumalat tekevät meistä pilaa! Ole varuillasi, Sokrates!
* * * * *
Sokrates istui lopultakin vankilassa syytettynä nuorison viettelemisestä ja valtion jumalain pilkkaamisesta tai kieltämisestä. Syyttäjinä mainittiin: nuori huono runoilija Melitos, nahkuri Anytos ja puhuja Lykon.
Sokrates piti puolustuspuheensa ja selitti aina uskoneensa jumalaan ja omantuntonsa ääneen. Hänet tuomittiin myrkkymaljan uhriksi, pidettiin vankeudessa, missä hän kuitenkin sai tavata vaimoansa ja harvoja jälellä olevia ystäviään.
Nyt oli vaimo sisällä itkemässä.
-- Älä itke, sanoi Sokrates, sinun syytäsihän tässä ei ole yhtään.
-- Etkö tahdo nähdä lapsia?
-- Miksi repisin rikki heidän pikku sydämmensä tarpeettomalla jäähyväisten otolla? Mene sinä poikain luo lohduttamaan heitä; vie heidät huviretkelle metsään.
-- Mekö iloitsisimme, kun sinä kuolet?
-- Iloitkaa, että kärsimykseni ovat loppuneet, riemuitkaa että kuolen kunniallisesti...
-- Eikö sinulla ole mitään viimeistä toivomusta?
-- En toivo mitään, tai kyllä, rauhaa, rauhaa teidän typereiltä kyyneleiltänne ja huokauksiltanne ja häiritsevältä valitukseltanne. Mene, vaimo ja ajattele, että Sokrates tahtoo nukkua, sillä hän on väsynyt ja kärtyinen; ajattele että hän herää taas ja on sitten täysin levännyt, nuortunut, on iloinen ja rakastettava.
-- Toivon että olisit opettanut minulle kaiken tämän ennen, minulta sinulle ei ollut mitään opittavaa.
-- Oli, sinulta opin kärsivällisyyttä ja malttia!
-- Annatko minulle anteeksi?
-- Sitä en voi! Sillä sen olen jo tehnyt. -- Sano nyt hyvästi, aivan kuin matkalle lähtisin. Sano: tervetuloa takaisin! aivan kuin jo pian tulisin takaisin!
-- Hyvästi sitten, Sokrates, älä ole minulle vihainen!
-- En, olen sangen hyvä!
-- Hyvästi, puolisoni, ijäksi!
-- Ei ijäksi! Haluathan nähdä minua taas. Ole iloinen mieleltäsi ja sano: Me tapaamme taas!
-- Me tapaamme taas!
-- No niin! -- Ja tavatessamme taas, käymme yhdessä lasten kanssa metsien helmaan!
-- Sokrates ei ollutkaan se, joksi häntä luulin...
-- Mene, tahdon nukkua!
Ja hän meni, mutta kohtasi ovessa Platonin ja Kritonin.
-- Hetki lähestyy, ystävät! sanoi Sokrates väsyneesti, silmät palavina.
-- Onko sinussa rauha, mestari?
-- Totta sanoakseni, olen sangen rauhallinen; iloinen en tahdo väittää olevani, mutta omatuntoni ei minua ahdista.
-- Milloin, Sokrates, milloin... on se tapahtuva?
-- Tarkoitat, milloin... se on tapahtuva, se viimeinen? Platon, parkani, rakkaani... kiire on... olen äsken nauttinut uneksimisesta... olen käynyt joen yli, toiselle puolelle; olen silmänräpäyksen nähnyt katoomattoman kauneuden ikikuvia, joiden hämäriä varjoja vain ovat nämä näkyvät... olen nähnyt tulevaisuutta, ihmissuvun kohtaloita; olen puhunut mahtavien kanssa, korkeitten, puhtaitten; opin tuntemaan sen viisaan järjestyksen, joka vallitsee suurta näennäistä epäjärjestystä; minä vapisin kaikkeuden tutkimatonta salaisuutta, josta aavistusta tunsin; ja käsitin tietämättömyyteni koko laajuuden. Platon, sinä olet sen kirjoittava. Sinä olet opettava ihmislapsia kohtuullisesti halveksien katselemaan asioita, hartaina nostamaan katseensa ylös näkymättömiin, kunnioittamaan kauneutta, harjoittamaan hyveitä ja toivomaan pelastusta työn teosta, velvollisuuksista ja kieltäytymisien kautta!
Hän kävi vuoteelle ja laskeusi makuulle. Platon seurasi:
-- Oletko sairas, mestari?
-- En, olen ollut, mutta nyt parannun.
-- Oletko jo...
-- Olen jo tyhjentänyt maljan!
-- Viisain lähtee luotamme!
-- Ei ole kukaan kuolevainen viisas! Mutta minä ylistän jumalia, jotka ovat antaneet minulle hävyn ja oikeuden tunnetta.
Sitten syntyi huoneessa äänettömyys.
-- Sokrates on kuollut!
Flaccus ja Maro.
Sokratesin kuoltua oli Athenan suuruus mennyttä. Sparta oli sitten aikansa vallassa, ja sen jälkeen seurasi Theben vuoro. Theben jälkeen makedonialaiset syöksyivät maahan, ja nämä vallitsivat vuoteen 196, jolloin roomalaiset valtasivat sekä Makedonian että Kreikan, Korintti hävitettiin perin pohjin, mutta Athena, joka Sullan aikana menetti linnoituksensa, säästyi kuitenkin suurten muistojensa takia. Nyt Caesarin aikana oli yleistä muotia se että nuoriso lähetettiin Athenaan opiskelemaan grammatikaa, retorikaa ja filosofiaa. Mitään uskontoakaan ei ollut, sillä kukaan ei uskonut valtion jumaliin, vaikka uhrijuhlia vietettiin vanhasta tottumuksesta. Athena oli vainajana, kuten koko vanha maailma, Egypti, Syria, Vähä-Asia. Roomassa elettiin Kreikan muinaisuudella, ja kun miehistä suurin, Cicero, käsitteli filosofista ainetta, alotti hän aina puhumalla mitä vanhat kreikkalaiset siitä asiasta arvelivat ja siten hän lopettikin, sillä mitään omaa mielipidettä esimerkiksi jumalain luonteesta ei hänellä ollut.
Eräänä varhaisena kevätpäivänä Julius Caesarin viimeisinä aikoina istui kaksi ylioppilasta lehtimajassa Lykabettosin alapuolella, vastapäätä Kynosargesin kimnaasia. Pöydällä oli heillä viiniä, mutta eivät he olleet kovin persoja keltaiselle Chios-viinilleen. He istuivat ääneti, velttoina aivan kuin odotellen. Mutta kaikki heidän ympärillään näytti myöskin olevan saman tylsyyden vallassa. Ravintolan isäntä nukkui istuillaan, vastapäisen kimnaasin oppilaat seisoa vetelehtivät porttikäytävässä, vaeltajat maantiellä kulkea tassuttelivat äänettöminä eteenpäin tervehtimättä; talonpoika pellolla istui aurallaan ja pyyhkeili hikeä otsaltaan. Ylioppilaista vanhempi hypisteli lasiaan ja avasi vihdoin suunsa:
-- Sano jotakin!
-- Minulla ei ole mitään sanomista, sillä en tiedä mitään.
-- Oletko jo täysin oppinut?
-- Olen.
-- Minä tulin Roomasta eilen suuret toivot mielessäni että saan oppia uutta ja kuulla kuulumattomia asioita, mutta saan kuulla vain äänettömyyttä.
-- Rakas Maro, minä olen makaillut täällä vuosikausia ja olenpa kuullutkin, mutta en mitään uutta. Olen kuullut, että Thales on väittänyt jumalia ei koskaan olleen, vaan että kaikkeus on syntynyt jostain kosteasta. Edelleen tunnen Anaximenesin opin että kaikki on ilmasta kotoisin, Ferekydesin eetteristä perussyynä, Heraklitin tulesta. Anaximander on opettanut minulle että maailman kaikkeus on syntynyt jostain alkuaineesta. Lenkippos ja Demokritos antoivat minulle opetusta tyhjästä maailmanavaruudesta, jossa on alkuruumiita eli atoomeja. Anaxagoras on minulle uskotellut että atoomeilla, hiukkasilla on järki. Xenofanes tahtoi saada minut vakuutetuksi että jumala ja maailma on sama. Empedokles, koko sakista viisain, joutui epätoivoon ymmärryksen puutteellisuuden takia ja heittäytyi epätoivossaan pää edellä Etnan tulta suitsuavaan vuoreen.
-- Uskotko sitä?
-- En! Se on kyllä valetta niikuin kaikki muukin. -- Sitten opin Platolta koko joukon hyviä asioita, jotka sitten Aristoteles kumosi. Seurauksena oli, että pysähdyin viisaista viisaimman Sokratesin pariin, joka avomielisesti selitti, kuten tiedät, ettei hän mitään tiennyt.
-- Sehän oli sofistin oppi: ettei sitä voi mitään tietää, tuskin sitäkään.
-- Olet oikeassa, sentakia oli hyvä Sokratesimme sofisti tahtomattaan! Mutta onpa yksi, yksi ainoa, joka... niin, tarkoitan Pytagorasta. Hänhän on julistellut sinne tänne, itään ja länteen, mutta olenpa hänen filosofiastaan löytänyt ankkurin, jonka olen laskenut pohjaan. Kyllähän minä tuulessa keikkuilen, mutta en ajelehdi enää sinne tänne.
-- Kerrohan!
-- Niin se kuuluu näin: Tee sitä, mitä pidät jalona, vaikkapa maanpakolaisuuden uhallakin; joukko on jalouden tuomariksi kelvoton. Sentakia vähäksy sen kiitosta ja halveksi sen moitetta. Hoitele uskonveljiäsi, mutta pidä muita ihmisiä kaikkea arvoa vailla olevana laumana. Ole alituisella sotakannalla papujen kanssa (hän tarkoittaa demokrateja)! "Odi profanum vulgus et arceo!"
-- Sinun pitäisi asua kotona Roomassa, Flaccus, missä...
-- Niin, miten siellä Roomassa nyt on laita?
-- Caesar on Caesar, on valloittanut maailman ja hänen persoonaansa on yhdistettynä kaikki korkeimmat virat, vieläpä papillisetkin. Tätä vastaan ei minulla ole mitään, mutta väittävät hänen pyytävän jumalaistuttamista.
-- Miksi ei? Kaikki jumalat ovat olleet sankareita ennen, eikä monetkaan jumalat ole olleet niin suuria kuin Caesar. Romulushan ei ollut mikään erinomainen poika, vaikka hän sattui joutumaan ensimäiseksi ja jonkun kaiketi täytyy ensimäinen olla. Mutta sittenkin on hän nyt jumala, temppelit ja uhrit on hänelle.
-- Se on kyllä valetta, kuten kaikki muukin.
-- Arvattavasti.
-- Niin, olenpa kuullut toisenkin tarun Rooman perustamisesta Aeneasin pojan Ascaniusin toimesta, hänen, joka pakeni Trojasta, ja sille tarinalle olen päättänyt rakentaa suuren runoelmani...
-- Onko se Aeneis, josta kerrotaan?
-- On, se se on!
-- Onko se runoileminen vaikeata?
-- Ei, sitä vain seurataan hyviä esikuvia. Tähän asti on Teokril ollut esikuvanani, mutta nyt turvaudun itse isä Homerosiin.
-- Herkules vieköön! -- No täällä voit olla rauhassa, niin kauvan nimittäin kuin Mecaenas lähettää sinulle säännöllisesti kolikoita!
-- Sen hän tekee mutta kuinka sinä tulet toimeen?
-- Vanha isäni, vapautettu orja, hänhän se ahertelee valtion rahastossa, minne hän koettaa hankkia minulle paikan tulevaisuudessa.
-- Eikö sinulla ole mitään harrastuksia, mitään intohimoja, mitään kunnianpyyntiä?
-- Ei, mitäpä minä sellaisella! Nihil admirari. Se on tunnussanani. Kun on kerran jumalia, jotka vallitsevat ihmisten ja kansojen kohtalot, niin miksipä ryhtyisin minä peukaloimaan asioita ja ränsistyttämään itseäni turhassa taistelussa. Ajattelehan vain Demosthenesta, joka kolme vuosikymmentä puhui makedonialaisia vastaan, varoittaen kansalaisiaan, jotka eivät tahtoneet häntä kuulla. Jumalat kävivät makedonialaisten puolelle ja tuomitsivat Hellasin turmioon. Demosthenes joutui vankilaan -- lystillistä kyllä syytettynä samojen makedonialaisten lahjomaksi. Se oli valetta luonnollisesti! Tämän patriootin, joka uhrautui isänmaan pelastamiseksi, joka luuli puhuvansa jumalain puolesta, täytyi nauttia myrkkyä ja hän kaatui taistellen jumalia vastaan! Vestigia terrent!
Tämän keskustelun aikana oli päivä laskenut, ja nyt hämärissä saatiin nähdä tulia sytytettävän Aeginalla, Salamissa, Phalerosin kupeella, Piraeuissa ja lopulta Akropolisilla. Kaupungista kuuluva äänten sorina lisääntyi, ja nousi yhtäjaksoiseksi äärettömäksi riemukirkunaksi. Väkeä näkyi tulevan tiellä kuljettaen mukanaan naisia, lapsia, toiset kävellen, toiset ajaen ja ratsastaen.
Kunnon Agathon, ravintolan isäntä, oli herännyt ja käynyt maantielle saamaan selvää hälinän aiheesta.
Molemmat ylioppilaat olivat nousseet viinikellarin katolle tähystelemään, mutta aavistellen heidän kaltaisiaan muukalaisia vaaran uhkaavan ja yltyväin huutojen pelottamina, he laskeusivat alas ja kätkeytyivät puserrushuoneeseen.
Vihdoin kuului Agathonin ääni:
-- Caesar on murhattu! Surma roomalaisille! Hellas vapaaksi!
Se oli uutinen.
Viinisaksan puutarha tuli täyteen väkeä, viini virtaili ja riemuhuutojen seassa kajahteli ivasanoja sivu kulkeville roomalaisille, joita pakeni kaupungista pohjoista kohti Makedonian rajalle pyrkien.
Maro ja Flaccus saivat olla ankarassa pinteessä, piilossa kun olivat viinipuristimen ammeessa, josta tirkistellen he saivat tietää koko uutisen sivuhaaroineen päivineen.
Cassius ja Brutus murhanneet Caesarin Capitoliumissa.
-- Brutus? kuiskasi Maro: sitten ovat kai Caesarien päivät menneet samalla tavalla kuin vanha Brutus lopetti kuninkaitten!
-- Ja Brutus pakomatkalla Hellasiin yllyttämään helleenit roomalaisia vastaan.
-- Eläköön Brutus! huudettiin puutarhassa.
-- Sittenpä saamme mekin elää, hoksasi nokkela Flaccus. Caesar on kuollut, ylistäkäämme Brutusta, toistaiseksi.
* * * * *
Monta vuotta oli kulunut, kun entinen atheenalainen ylioppilas, Quintus Horatius Flaccus käyskenteli Sabinilaisvuoristossa olevan huvilansa puutarhassa. Tämän huvilan hän oli saanut ystävältään Macaenasilta, joka aivan vieressä itse Tiburissa istuskeli komeassa maalaistalossa.
Horatius oli nyt sangen kuuluisa runoilija, mutta kuitenkin sama kuin athenalainen ylioppilas. Kohtalo tai jumalat olivat leikitelleet hänen elämällään, mutta runoilijapa oli pitänyt sitä taivahaisten hauskana juhlana, johon hän oli satiirilla vastannut.
Caesarin murhan jälestä oli nimittäin Brutus paennut Kreikkaan ja siellä saanut niin hyvän vastaanoton, että athenalaiset olivat pystyttäneet hänen kuvapatsaansa ja pestanneet joukkoja hänelle Antoniusta ja niitä toisia vastaan, joiden joukossa oli sairas Octavianus (vastainen Augustus). Horatius tungettiin sotilaaksi ja hän johtikin todella legioonaa Philippin taistelussa, jossa Brutus kaatui. Runoilija, joka ei ollut sotilas, pakeni ylivoimaa ja saapui Roomaan, jossa hän amnestian, sovitusjulistuksen jälkeen pääsi kirjuriksi kaupungin laitokseen. Samaan aikaan hän oli alkanut runoilla, Mecaenas hänet keksi, ja hän sai palkkiokseen maatalon. Augustus keisari ihaili häntä ja tarjosi hänelle sihteerin paikan, mutta Horatius kieltäytyi, osaksi sen tähden, ettei hän koskaan voinut tätä imperatoria pitää muuna kuin vallan kaappaajana, osaksi sen tähden että hän ennen kaikkea rakasti vapautta ja riippumattomuutta.
Nyt hän käyskenteli puutarhassaan, jonka hedelmäpuut hän itse oli ymppäillyt. Hän poimiskeli ruusuja ja hyasintteja, sillä hän odotteli kävijää, rakasta vierasta, vanhaa Athenan aikuista ylioppilastoveria, Publius Virgilius Maroa, joka oli yhtä mainittava maineeltaan kuin Horatius, vaikka ei ollutkaan "julaissut" käsin kirjoitettuna Aeneistaan.
Viiniköynnösmajassa oli pöytä katettuna; vanhaa massialaista ja falernilaista oli jo jäissä. Ostereita ja ankeriasta oli siinä; vohla ja muutama viiriäinen olivat varrasta odottamassa paistinhuoneessa; puutarhan hedelmiä oli poimittuna; kahta henkilöä varten katetulta pöydältä puuttui vain kukkia.
Vähäinen kirjoitustaitoinen orja juoksenteli puutarhaveräjän ja kyyhkyislakan väliä tähystämässä odotettua vierasta.
Runoilija seisoi juuri käsiään pesemässä vesiammeen ääressä lopetettuaan kukkien poimintansa, kun joku häntä taputti olalle:
-- Virgilius! Mitä tietä olet tullut?
-- Mäkien yli Tiburista, Mecaenasin luota.
-- Tervetuloa, tulitpa mitä tietä tahansa, vaeltaja, istu, raukea, puoliympyrääni kotiviljeltyjen olivien varjoon, sillä aikaa paistinvarras sirisee ja hakkuuraudat käyvät! Tässä näet turpeeni, joka on edustavinaan maailmaa...