Part 3
— Tunnen itseni sanomattoman kiitolliseksi, — vastasi runoilija, — mutta minä rukoilen, ettei Teidän Majesteettinne enää huolehtisi minun asunnostani!
* * *
Aterioidessaan kerran suosijansa, Preussin kuninkaan _Fredrik suuren_ luona virkkoi tunnettu ranskalainen valistuskirjailija _Voltaire_:
— Minä myyn paikkani taivaassa, kuka maksaa minulle siitä taalerin?
Eräs saapuvilla oleva kuninkaallinen virkamies vastasi silloin hänelle:
— Hyvä herra, te olette nyt Preussissa, ja täällä pitää ensin voida näyttää toteen omistusoikeutensa, ennenkuin voi mitään myydä. Voitteko sen tehdä tässä tapauksessa?
Voltaire vaikeni, eikä kuningaskaan, joka istui hänen vieressään, löytänyt sopivaa vastausta.
* * *
Tunnetulla ranskalaisella kirjailijalla ja ajattelijalla _Rousseaulla_ oli tapana näyttää vierailleen puutarhassa olevaa lammikkoa, johon hän kerran eräässä elämänsä vaikeassa murroskohdassa oli aikonut hukuttautua.
Kun kysyttiin, mikä seikka silloin esti häntä panemasta täytäntöön aiettaan, vastasi hän:
— Koetin kädelläni vettä, ja minusta tuntui, että se oli liian kylmää.
* * *
Kuuluisa venäläinen sotapäällikkö _Suvorov_ vaati sotamiehiään viipymättä vastaamaan kysymyksiinsä, olivatpa ne sitten kuinka omituisia tahansa. Hän ei voinut sietää sitä, että sotamiehet vastasivat hänelle »en voi tietää». Sellaisia hän nimitti »envoitietäjiksi». Nopeat, sattuvat vastaukset olivat hänen mieleensä.
— Kuinka pitkä matka on maasta kuuhun? — kysyi hän kerran eräältä vahtisotamieheltä.
— Kaksi Suvorovin päivämarssia, — vastasi tämä.
Eräänä talvisena pakkasyönä kulkiessaan tavan mukaan ohueen kesäpukuun puettuna erään vahtisotilaan ohi hän kysyi tältä:
— Montako tähteä on taivaalla?
— Heti kohta lasken ne, Teidän Ylhäisyytenne, — vastasi sotamies. — Yksi, kaksi, kolme... sata... kaksisataa... tuhat...
Suvorov odottaa odottamistaan ja pakkanen kiihtyy. Vihdoin tulee Suvoroville niin kylmä, että hänen täytyy poistua, ensin kysyttyään sotilaan nimeä. Seuraavana päivänä koroitettiin sotamies aliupseeriksi ja Suvorov virkkoi:
— Hän voitti minut kekseliäisyydessä.
* * *
Kenraali _Suvorov_ rakasti täsmällisyyttä ja vaati sitä myös kaikilta käskynalaisiltaan.
Kerran hän päästi adjutanttinsa lomalle. Kun loma oli loppunut, kyseli hän adjutanttiansa, mutta tämä ei ollut vielä saapunut.
Kun adjutantti vihdoin myöhästyneenä saapui, oli hänen ensimäinen kysymyksensä:
— Missä on Suvorov?
— Uimassa, — vastattiin hänelle.
Adjutantti kiiruhti juhlapuvussa meren rannalle. Suvorov oli jo vedessä, kun hän näki adjutanttinsa tulevan. Tahallaan hän alkoi silloin edetä rannasta. Adjutantti arvasi, että Suvorov aikoi tehdä hänelle kepposen ja astui vaatteet päällä veteen. Suvorov kahlasi etemmäksi, kunnes seisoi kaulaansa myöten vedessä. Adjutantti tuli hänen luokseen ja pyysi kunniaa tehden menettelyhän anteeksi. Suvorov vastasi:
— Täytä täsmällisesti päällystösi määräykset, niin ei sinun tarvitse juhlapuvussa uida meressä!
* * *
Kun venäläinen kenraali _Suvorov_ oli haudattava, kantoivat kaartilaiset hänen kirstunsa luostarikirkkoon. Mutta ovi oli liian kapea, kirstu ei mahtunut ovesta sisälle. Munkit sanoivat silloin kantajille:
— Takaisin!
Mutta vanhat soturit, jotka kantoivat rakastetun päällikkönsä ruumista, sanoivat:
— Suvorov ei koskaan peräydy!
He tunkivat kaikin voimin, oven pihtipielet murtuivat ja kirstu tuotiin kirkkoon.
* * *
Saksalainen kirjailija _Lessing_ oli jo nuorena sangen lukuhaluinen. Kirjat olivat hänen suurimman riemunsa esineenä jo seitsemännestä ikävuodesta alkaen. Kun eräs taidemaalari halusi maalata hänet linnunpesän viereen, huudahti hän:
En tahdo, että minut maalataan linnunpesän viereen. Maalatkaa minut kirjakasan ääreen, muuten en anna itseäni lainkaan ikuistuttaa.
Kuudentoistavuotiaana Lessing oli ylioppilaskokelas ja halusi pyrkiä yliopistoon. Hänen isänsä kääntyi sen johdosta koulun rehtorin puoleen ja kysyi:
— Onko poikani tarpeeksi kypsynyt voidakseen harjoittaa opintoja yliopistossa?
— Hän on hevonen, — vastasi rehtori, — jonka täytyy saada kaksinkertainen ruoka-annos. Luennot, jotka tuottavat toisille suuria vaikeuksia, ovat hänelle leikintekoa. Me emme tarvitse häntä enää.
* * *
Kirjailija _Lessing_ oli yksityiselämässään usein sangen hajamielinen. Kerran kolkutti hän hajamielisyydessään oman talonsa ovelle.
— Professori ei ole kotona, — vastasi palvelijatar, joka ei pimeässä tuntenut isäntäänsä.
Hyvä! — sanoi siihen Lessing, — voinhan minä tulla jonkun toisen kerran.
* * *
Italialaisen luonnontutkijan Luigi _Galvanin_ vaimo oli sairastunut ankaraan tautiin. Lääkärit määräsivät hänelle annettavaksi sammakoista valmistettua keittoa.
Professori Galvani päätti tehdä työtä käskettyä. Hän pyydysti kymmenen sammakkoa, puhdisti ja nylki ne huolellisesti, kiinnitti niiden selkäytimeen kuparilangan ja ripusti ne päivänpaisteeseen kuivamaan asuntonsa parvekkeen rautaiseen aitaukseen.
Mutta silloin muuan vähäpätöinen seikka keskeytti hänen ruuanvalmistuksensa. Hän huomasi, että joka kerta kun sammakoiden takaraajojen lihakset koskettivat rauta-aitausta, nytkäyttelivät sammakot sääriään aivan kuin olisivat olleet eläviä.
Tämä pieni tapaus pani hänet miettimään. Ja hän tuli siihen johtopäätökseen, että sammakon ruumis toimii samalla tavoin kuin Leydenin pullo. Hermot ja selkäydin vastaavat sisäistä metallipäällystää ja lihakset ulkopuolista. Kun ne joutuvat metalliseen yhteyteen keskenään, tapahtuu sähköpurkaus, jonka johdosta raajat liikahtavat.
Samalla kuin Galvanin vaimo sai sammakkokeittonsa ja tuli terveeksi, tuli Galvanista siten maailmanmainio n.s. galvanismin eli kosketussähkön keksijä.
Galvanin maanmies Alessandro Volta kehitti Galvanin keksintöä edelleen ja onnistui kokeillaan saamaan aikaan pysyväisen galvaanisen sähkövirran rakentamalla n.s. Voltan patsaan, joka ihastutti Napoleonia niin suuresti, että hän antoi Voltalle 6.000 frangin palkinnon ja kreivin sekä Italian kuningaskunnan senaattorin arvonimen.
* * *
Yhdysvaltojen vapaussodan aikana koettivat muutamat sotamiehet raivata tieltä suurta puuta. Muuan nuori korpraali seisoi toimetonna vieressä ja kehoitti sotamiehiä tarttumaan lujemmin kiinni ja ponnistamaan kovemmin, mutta hänen kehoituksensa olivat turhia.
Hetken kuluttua saapui paikalle korkeampi upseeri, joka heti laskeutui hevosensa selästä ja ryhtyi auttamaan sotamiehiä. Kun puunrunko oli saatu poistetuksi tieltä, kysyi upseeri korpraalilta:
— Miksi ette auttanut sotamiehiä?
— Minä olen korpraali, — vastasi tämä.
— Minä olen Yrjö _Washington_, — sanoi silloin upseeri, — tahdon keskustella myöhemmin teidän kanssanne tästä asiasta.
* * *
Yrjö _Washingtonilla_ oli sihteeri, joka puolusti myöhästymistään sillä, että hänen kellonsa oli jälessä.
— Silloin täytyy joko teidän hankkia itsellenne uusi kello tai minun uusi sihteeri, — virkkoi Washington, joka kaikissa oloissa pani suurta painoa täsmällisyydelle.
* * *
Matkustaessaan nuorena kirjaltajana Filadelfiasta Bostoniin Benjamin _Franklin_ pysähtyi erääseen majataloon, jonka isäntä oli kuuluisa uteliaisuudestaan. Tuskin oli vieras istuutunut illalliselle, kun jo isäntä alkoi ahdistaa häntä kysymyksillään.
Franklin tiesi, että vastatessaan yhteen kysymykseen hän vain yllyttää isäntää tekemään kaksikymmentä uutta kysymystä, ja pyysi senvuoksi saada nähdä hänen vaimoaan, lapsiaan ja palvelijoitaan.
Kun kaikki olivat koolla, nousi Franklin seisomaan ja lausui leikillisen juhlallisesti:
— Hyvät ystävät ja kylänmiehet! Lähetin noutamaan teitä antaakseni teille tiedot itsestäni. Nimeni on Benjamin Franklin, olen kirjanpainaja, yhdeksäntoista vuotias, asun Filadelfiassa ja olen matkalla Bostoniin. Lähetin hakemaan teitä kaikkia, jotta, jos haluatte vielä tarkempia tietoja, voitte kysyä ja minä vastaan, jonka jälkeen toivon saavani syödä illalliseni rauhassa.
* * *
Itsenäisyysjulistuksen luonnos kohtasi Yhdysvaltain parlamentissa paljon vastaväitteitä; toiset tahtoivat typistää, toiset muuttaa sen sananmuotoa. Vihdoin nousi Benjamin _Franklin_ puhumaan. Kun ei keskustelusta näyttänyt loppua tulevan, päätti hän saattaa asian hyvälle tolalle kertomalla pienen kaskun.
— Eräs hattukauppias kutsui luokseen ystävänsä neuvottelemaan ilmoituskilven ehdotuksesta, — kertoi hän. — Alkuperäisessä ehdotuksessa oli, että ilmoituskilvelle maalataan hattu ja sen alle »John Tomson, hattukauppias, tekee ja myy hattuja käteisellä».
Eräs ystävistä huomautti ensin, että sana »käteisellä» tuntuu ostajasta loukkaavalta, jonka vuoksi se pyyhittiin pois. Toinen huomasi, että sana »myy» on aivan tarpeeton, koska itsestään on selvää, että hattukauppias myy hattuja eikä anna niitä ilmaiseksi. Kolmannesta tuntuivat sanat »hattukauppias» ja »tekee hattuja» turhalta toistelulta; jälkimäisiä sanoja ei siis hyväksytty. Neljäs ehdotti poistettavaksi myös sanan »hattukauppias», koskapa kilpeen maalattu hattu selvästi osoittaa, kuka on John Tomson. Vihdoin viides vakuutti kiven kovaan, että tilaajalle ja ostajalle on aivan yhdentekevää, onko hattukauppiaan nimi John Tomson tai joku muu, jonka vuoksi hän ehdotti, että nimikin jätettäisiin pois. Siten loppujen lopuksi, ei ilmoituskilpeen jäänyt mitään muuta kuin hattu.
* * *
Vuonna 1786 oli Edinburgissa koolla seurapiiri, johon kuului parhaasta päästä kirjailijoita. Mutta huoneen nurkassa istui kainalosauvaansa nojaten sairaloinen poika. Muuan kookas ja talonpojan näköinen nuori mies nousi seisomaan ja lausui säihkyvin silmin erään runon. Lausumisen päätyttyä puhkesivat kaikki läsnäolijat äänekkäisiin suosionosoituksiin.
Silloin kysyi tuo nuori mies:
— Tunnetteko tämän runon tekijää?
— Emme, oli vastaus. — Ettekö ole itse sitä sepittänyt?
— Minun täytyy, ikävä kyllä, tunnustaa, ettei kunnia tästä runosta lankea osalleni, — vastasi esittäjä hymyillen. — Mutta eikö todellakaan ole teidän joukossanne ketään, joka tietäisi, kuka tämän liikuttavan runon on sepittänyt?
Kaikki vaikenivat hämillään. Silloin astui poikanen esille nurkastaan, lähestyi ontuen kainalosauvansa avulla pöytää ja kuiskasi muutamia sanoja lausujan korvaan. Tämä nousi seisomaan.
— Kuulkaa, tämä poika saa meidät häpeämään. Runo kuuluu erääseen Langhornin kokoelmaan ja on nimeltään »Rauhan oikeus». Tämä poika on lukenut sen ja muistaa sen vielä.
— Tiedätkö sinä, kuka minä olen? — kysyi runon lausuja edelleen pojalta ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.
— Te olette _Robert Burns_, Skotlannin suurin runoilija, — vastasi poika.
— No niin poikaseni, koetapa ponnistaa parhaasi päästäksesi elämässäsi niin pitkälle, että nimeäsi mainitaan minun nimeni rinnalla.
— Mikä on nimesi?
— _Walter Scott!_
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin kertoi Walter Scott, josta tuli maailmankuulu kirjailija, tämän kohtauksensa Burnsin kanssa, joka kuoli surujen ja huolten murtamana v. 1796.
* * *
Etevä saksalainen kirjailija ja ajattelija Johann Gottfried von _Herder_ tuli rippikoulun käytyään diakooni Treschon apulaissihteeriksi ja asiapojaksi. Trescho oli uuttera kirjailija. Asiapojan huone oli Treschon kirjaston vieressä, ja myöhäiseen yöhön saakka lueskeli aina nuori Herder isäntänsä kirjoja.
Herderin kirjalliset taipumukset tulivat sangen merkillisellä tavalla ilmi.
Vuonna 1762 Trescho kirjoitti lentolehtisen »Sydämeni historia». Kahdeksantoista vuotias Herder sai kirjoittaa sen puhtaaksi, panna kirjekuoreen ja viedä postiin Königsbergissä asuvalle kirjakauppias Kanterille lähetettäväksi.
Jonkun ajan kuluttua tuli Trescholle kirje Kanterilta.
— Olen saanut lähettämässänne paketissa, — kirjoitettiin siinä, — runon »Kyyrokselle, Astyageen lapsenlapselle», jonka olen lukenut suurella ihastuksella, painattanut ja näyttänyt asiantuntijoille, jotka pitävät sitä erittäin onnistuneena.
Trescho kutsui luokseen Herderin.
— Oletko sinä kirjoittanut runon? — kysyi hän.
Herder punastui ensin, mutta hymyili sitten ja vastasi myöntävästi.
* * *
Joku _Goethen_ ystävistä oli julkaissut lentolehtisen, jossa kerrottiin jonkun verran ilkeämielisesti runoilijan kotielämästä. Kaikesta päättäen kuului lentolehtisen nimetön sepittäjä runoilijan lähimpään ystäväpiiriin.
Goethe oli tietysti asiasta sangen pahoillaan ja koetti saada selville, kuka tekijä oli.
— Kun kävelin edestakaisin huoneessani, — kertoi hän myöhemmin, — ja luin tuota kirjoitusta ääneen, olin esitystavasta, sen hyökkäyksistä ja sanankäänteistä aivan selvään kuulevinani Wagnerin äänen, ja hän se olikin.
Säveltäjä Wagner oli sillävälin katunut tekoaan, ilmaissut itsensä Goethen äidille ja anonut häntä puhumaan hänen puolestaan.
— Tässä tuli hänelle avuksi, — jatkoi Goethe, — se seikka, että olin itse ominpäin saanut asiasta selon. Totuuden keksiminen tuottaa aina iloa. Olin taipuvainen sovinnon tekoon ja annoin erehdyksen anteeksi.
* * *
Kun kuuluisa säveltäjä ja ihmelapsi _Mozart_ pienenä poikana oli konserttimatkalla Roomassa, kuuli hän piinaviikolla Sikstiiniläisessä kappelissa soitettavan Allegrin säveltämän kappaleen »Miserere», joka teki häneen valtavan vaikutuksen ja synnytti hänessä halun saada jäljennöksen tuosta kuuluisasta sävellyksestä. Mutta paavin soittoniekkoja oli pannan julistamisen uhalla kielletty jäljentämästä Miserereä.
Silloin pälkähti Mozartille päähän kuunnella tarkoin sävellyksen esitystä ja kirjoittaa se kotona ulkomuistista paperille. Tämä onnistui paremmin kuin olisi voinut toivoakaan. Sitten hän otti muistiinpanonsa mukaansa Misereren toiseen esitykseen ja korjasi virheet salaa hattunsa alla.
Pian levisi Roomassa huhu tästä ihmeellisestä tapauksesta, ja kun Mozart esitti akatemiassa osia tästä sävellyksestä, ei ihmettelyllä ollut rajoja.
* * *
Muuan kolmentoista vuotias poika, joka osasi jo sangen hyvin soittaa pianoa, sanoi kerran säveltäjä _Mozartille_:
— Hyvä herra kapellimestari, minä tahtoisin myös itse niin mielelläni säveltää. Sanokaa minulle, miten sitä on tehtävä!
— Eihän toki, sinun pitää odottaa!
— Olettehan te itse jo paljon aikaisemmin säveltänyt, — väitti poika.
— Olen kyllä, mutta minä en koskaan kysellyt, miten sitä on tehtävä. Kun on synnynnäiset lahjat, käy se itsestään: on sävellettävä sen vuoksi, ettei voi olla säveltämättä.
* * *
Säveltäjä _Mozartia_ pyydettiin kerran kuuntelemaan erään nuorukaisen soittoa. Hänelle kerrottiin, että nuorukainen osaa omasta päästään soittaa pianolla minkä aiheen tahansa.
Nuori mies soitti kuin soittikin kuuluisan säveltäjän edessä. Tämä kuunteli välinpitämättömästi toisten ollessa haltioissaan.
— Soittokappale muistuttaa päähän päntättyä läksyä, — virkkoi Mozart kylmäkiskoisesti soiton päätyttyä.
— Herra kapellimestari on hyvä ja antaa minulle jonkun erikoisen aiheen, — pyysi silloin nuori soittoniekka.
Haluten nolata soittajan Mozart kirjoitti jotensakin vaikean aiheen nuottipaperille. Mutta nuori mies soitti kokonaista puoli tuntia ja käsitteli annettua aihetta niin vapaasti ja nerokkaasti, että Mozart huudahti riemastuneena:
— Kiinnittäkää huomiota tähän nuorukaiseen, hän pääsee kauas!
Ja tosiaankin. Kahdeksantoista vuotiaasta nuorukaisesta, jonka nimi oli Ludvig _Beethoven_, tuli suuri säveltäjä.
* * *
Ranskalainen muskettisoturikomppania oli saanut erään nälkämellakan kukistettavakseen, ja päällikölle oli jo annettu määräys ampua »kanaljaa», joksi kansaa nimitettiin 18:nnella vuosisadalla. Päällikkö oli kunnon mies eikä halunnut ampua omia kansalaisiaan. Ikävästä velvollisuudestaan hän vapautui kekseliäisyydellään. Hän komensi sotilaansa ampuma-asentoon, mutta ennenkuin hän antoi ampumiskäskyn, astui hän joukon eteen, otti toiseen käteen hattunsa, toiseen kuninkaallisen käskyn ja sanoi:
— Hyvät herrat! Minulle on annettu määräys, jossa käsketään ampumaan »kanaljaa», pyydän sentähden kaikkia kunnon ihmisiä poistumaan, ennenkuin käsken ampumaan.
Silloin pakenivat kaikki.
* * *
Kerran matkoilla ollessaan kohtasi Ranskan kuningas _Ludvig XVI_ normannilaisen talonpojan, joka laulaen asteli kuormansa vieressä. Kuningas puhutteli häntä sanoen:
— Laulusi miellyttää minua, — bis!
— Mitä se on? Bis?
— Se merkitsee: pyydän, että laulat laulusi toistamiseen.
Talonpoika oli mielissään ja lauloi laulunsa täyttä kurkkua uudelleen. Kun hän lopetti, painoi kuningas hänen oikeaan käteensä kultarahan. Silloin ojensi talonpoika vasemmankin kätensä ja virkkoi:
— Bis!
Kuningas purskahti nauruun ja pisti talonpojan vasempaan käteen myös kultarahan.
* * *
Vuoden 1790 alussa olivat kaikenlaiset mellakat Pariisin teattereissa aivan jokapäiväisiä. Kerran joutui kansanpuolue »Ifigenia»-nimistä näytelmää esitettäessä eräässä teatterissa käsikähmään ylimyspuolueen kanssa. Niinpä heitettiin erääseen aitioon, jossa arveltiin olevan ylimyksiä, pilaantunut omena.
Aitiossa sattui olemaan Bironin herttuatar. Hän lähetti seuraavana aamuna tuon mädäntyneen omenan nuorelle vallankumousmiehelle, markiisi _La Fayettelle_ ja kirjoitti samalla:
— Sallikaa minun, hyvä herra, lähettää teille vallankumouksen ensimäinen hedelmä, jonka olen saanut.
* * *
Porrassalmen taistelussa von _Döbeln_ seisoi vallituksella jaellen vakavasti käskyjään. Nähdessään, että nuoret, kokemattomat sotamiehet kumartuivat välttääkseen venäläisten vinkuvia kiväärinkuulia, huudahti hän heille rohkaisten:
— Älkää kyykistykö pojat, nehän ovat vain kuusenkäpyjä!
Mutta jonkun ajan kuluttua vingahtaa halki ilman tuollainen »kuusenkäpy» ja tunkeutuu hänen otsaansa. Kovasta verenvuodosta huolimatta Döbeln jatkoi taistelua. Vihdoin hän kuitenkin sortui maahan, huudahtaen:
— Lähden pois kuolemaan, mutta älkää millään ehdolla päästäkö noita roistoja tänne!
Döbeln ei silloin kuitenkaan vielä kuollut. Sankarimaineensa hän saavutti vuosien 1808—1809 sodassa. Otsalla hänellä oli silloin haavan kohdalla musta nauha.
— Mustanauha on mukana, — oli sotamiesten tapana sanoa, — silloin käy kaikki hyvin!
* * *
Eräs sotamies toi _Napoleonille_ sanan niin suurella kiireellä, että hänen hevosensa aivan lähellä päämäärää kaatui kuoliaana maahan. Napoleon kirjoitti vastauksen, antoi sen lähetille ja käski hänen nousta oman hevosensa selkään.
Sotamies katseli komeaa, välkkyvävaljaista ratsua ja sanoi:
— Ei, kenraali, tämä hevonen on aivan liian komea halvalle sotamiehelle!
Mutta Napoleon vastasi:
— Ei mikään ole liian komeaa ranskalaiselle sotamiehelle!
* * *
Yöllä Arcolen taistelun jälkeen _Napoleon_ valvoi vielä kauan. Toiset nukkuivat jo uuvuttavan, pitkällisen ja verisen taistelun jälkeen, kun Napoleon lähti kierrokselleen tarkastaakseen leiriä ja sen ympäristöä.
Sattumalta hän kohtasi vahtisotamiehen, joka oli nukahtanut vartiopaikalleen. Napoleon otti silloin varovaisesti kiväärin vahtisotilaan kädestä, nosti sen olalleen ja asettui vartiopaikalle.
Kahden tunnin kuluttua tuli korpraali sotilaineen vahdinvaihdokseen ja herätti nukkuvan sotilaan. Hän hämmästyi kovin, kun hän huomasi, että nuori upseeri oli asettunut hänen paikalleen! Mutta hämmästys muuttui kauhuksi, kun hän tunsi ylipäällikkönsä.
— Kenraali! — sai hän vihdoin sanotuksi, — minä olen mennyttä miestä!
— Et suinkaan! — virkkoi Napoleon rauhoittavasti — ole huoleti, toveri! Ei ole ihmekään, jos kunnon soturi uinahtaa ankaran voimainponnistuksen jälkeen. Mutta seuraavalla kerralla saat valita toisen paikan lepoasi varten.
* * *
Wagramin taistelun jälkeen _Napoleon_ tarkasti tykistöä. Muuan nuori tykistösotilas istui parhaillaan tykinjalustalla piirtäen taistelusta saamiaan vaikutuksia. Tarkastuspäällikkö yllätti hänet ja lausuen paheksumisensa hyödyttömästä työstä näytti Napoleonille kotkaa, joka siivet levällään oli lentoon lähdössä. Keisari tarkasti mielenkiinnolla taiteilijan luonnosta ja kääntyi sitten hänen puoleensa kysyen:
— Oletko jo kauan harjoittanut tätä taidetta?
— Teidän Majesteettinne, sain kolmannen palkinnon eräässä suuressa kilpailussa, — vastasi tykistösotilas.
— Hänen täytyy heti saada ero, — virkkoi Napoleon. — Ranska tarvitsee yhtä paljon hyviä taiteilijoita kuin hyviä sotamiehiä.
* * *
_Napoleon_ lateli kerran Tuilerien palatsissa loukkauksia Talleyrandille vasten kasvoja. Tämä kesti vihanpurkauksen silmää räpäyttämättä. Kun keisari poistui ja oli vielä niin lähellä, että saattoi kuulla mitä hänestä sanottiin, kääntyi Talleyrand läsnäolijoiden puoleen, kasvoillaan mitä välinpitämättömin ilme, ja virkkoi:
— Kuulitteko, hyvät herrat? Mikä vahinko, kun niin suuri mies on saanut noin huonon kasvatuksen!
* * *
_Napoleon_ kävi mielellään naamiohuveissa, mutta hän ei koskaan voinut pysyä niissä kauan tuntemattomana. Aina tuli tiedoksi, kuka naamion taa oli kätkeytynyt, olipa se kuinka kekseliäästi tahansa valittu. Ei auttanut sekään, että Napoleon kymmenen kertaa illassa vaihtoi pukua.
Alussa meni aina kaikki hyvin. Napoleon sekaantui väkijoukkoon iloiten siitä, ettei häntä tunnettu. Mutta pian alkoivat kaikki väistyä hänen tieltään ja Napoleon huomasi tulleensa tunnetuksi.
Hän vaihtoi pukua, mutta sama juttu aina toistui.
Hän suuttui kamaripalvelijaansa, arvellen, että se oli tämä, joka ilmaisi hänet. Vihdoin eräs hänen adjutanteistaan, joka oli ollut mukana naamiaisissa, huomasi, missä oli syy. Hän virkkoi Napoleonille:
— Hallitsija, jonkun aikaa Te kyllä pysytte tuntemattomana, mutta heti kun panette kädet ristiin rinnalle, kulkee suusta suuhun kuiskaus — »keisari».
* * *
Eräällä matkallaan Ranskassa _Napoleon_ tuli kerran Ermenovillen läheisyyteen, missä on Rousseaun hauta. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen käydäkseen katsomassa tuon tunnetun suurmiehen muistomerkkiä. Hetken katseltuaan sitä hän virkkoi, seuralaisilleen:
— Ranskan rauhalle olisi ollut parempi, ettei tämä mies koskaan olisi elänyt.
— Kuinka niin? — kysyi eräs hänen uskottunsa.
— Sentähden että hän on valmistanut vallankumousta.
— Mutta minä rohkenen kuitenkin lausua, — väitti hovimies rohkeasti, — että Teidän Majesteetillanne ei ole mitään valittamista vallankumoukseen nähden!
— Se on totta; mutta tulevaisuus näyttää, — virkkoi siihen Napoleon, — eikö maailman rauhalle olisi ollut parempi, jos ei Rousseauta eikä minua olisi koskaan ollut.
* * *
Kerran oli _Napoleon_ kutsunut marsalkkansa luokseen päivällisille. Mutta kun vieraat eivät saapuneet määräaikana, istuutui Napoleon yksinään pöytään. Vasta silloin, kun hän aikoi nousta pöydästä, tulivat vieraat.
— Hyvät herrat, — virkkoi Napoleon, — ateria on päättynyt, lähtekäämme nyt työhön!
* * *
Muuan hovimies näytti _Napoleonille_ runon, jossa keisaria ankarasti pilkattiin, vaikka sitä ei oltu suoraan sanottu, runossa kun muka puhuttiin kameelista.
Napoleon luki runon tarkkaavaisesti ja kysyi sitten:
— Tahdotteko, että rankaisen syyllistä?
— Tietenkin, Teidän Majesteettinne! Sellaista julkeutta ei mitenkään sovi jättää rankaisematta.
— Siinä tapauksessa on minun pakko rangaista teitä; eikä runon tekijää. Tehän nimittäin juuri olette löytänyt niin läheisen yhtäläisyyden minun ja kameelin välillä.
Hovimies kumarsi ja riensi nopeasti pois.
* * *
Valloittamissaan maakunnissa liikkuessaan oli _Napoleon_ mahdollisia vaaroja ajatellen mitä parhaiten varustettu.
Ennen lähtöään Belgiaan, missä mieliala oli hyvin kiihtynyt, kutsutti keisari luokseen asesepän ja tiedusteli häneltä, kykenikö hän valmistamaan teräspaidan, johon ei mikään ase pystyisi. Seppä arveli osaavansa sen tehdä.
Määräpäivänä vei mestari teräspaidan Napoleonille. Käänneltyään sitä puoleen ja toiseen keisari lausui:
— Pukekaa paita päällenne, tahdon nähdä mihin se kelpaa.
Mestari teki työtä käskettyä, mutta — voi kauhistusta! Keisari otti pistoolin käteensä ja sanoi kylmäverisesti:
— Nyt saadaan nähdä, pitääkö puheenne paikkansa.
Sitten hän astui viiden askeleen päähän sepästä ja ampui häntä rintaan.
Paita ei läpäissyt. Kuula putosi litistyneenä maahan.
— Kääntykää selin minuun! — käski keisari, tarttui toiseen pistooliin ja ampui toistamiseen.
Tulos oli sama kuin edelliselläkin kerralla.
Mestari luuli koetusten nyt loppuneen ja hengähti helpoituksesta. Mutta keisari otti nyt kiväärin ja uudisti kokeensa.
Teräspaita kesti tämänkin.
— Olen tyytyväinen työhönne. Sananne olette pitänyt,— sanoi Napoleon. Mitä tahdotte paidastanne?