Part 4
— Kahdeksantoistatuhatta frangia, — vastasi mestari vapisevin äänin.
— Liian vähän! — huudahti keisari. — Menkää rahastonhoitajan luo ja pyytäkää häneltä kolmekymmentäkuusi tuhatta! Hyvin olette kestänyt mestarikokeen!
Oivalliseen teräspaidan omistajana Napoleon lausui sittemmin tunnetut sanansa:
Ei sitä kuulaa vielä ole valettu, joka minut kaataa.
* * *
Erfurtissa v. 1808 neuvotellessaan _Aleksanteri I:n_ kanssa eräästä riitakysymyksestä _Napoleon_ heitti kiivastuneena hattunsa lattialle ja alkoi sitä tallata jaloillaan.
Aleksanteri katsoi häntä hymyillen ja virkkoi tyynesti:
— Te olette kiivas, mutta minä taas olen itsepäinen. Viha ei vaikuta minuun ollenkaan; mutta puhelkaamme ja neuvotelkaamme, muuten minä lähden pois.
Näin sanoen Aleksanteri lähti ovea kohden. Napoleon kutsui hänet takaisin ja sitten he taas keskustelivat kaikessa rauhassa.
* * *
Waterloon ratkaisevan taistelun aikana kuuluisa englantilainen kenraali _Wellington_ antoi jonkun määräyksen eräälle esikuntansa upseerille.
— Olen valmis, — vastasi upseeri, — mutta sallikaa minun ensin puristaa kättänne, sitä kättä, jolla, olette niin monta voittoa saavuttanut!
Wellington puristi sydämellisesti hänen kättään, ja mieli rohkeana nuori upseeri riensi henkensä uhalla täyttämään päällikkönsä määräystä.
* * *
Vuonna 1807 _Napoleon_ otti vastaan amerikkalaisen keksijän Robert Fultonin, joka tarjoutui hänelle rakentamaan höyryllä kulkevia, tuulesta ja säästä riippumattomia sotalaivoja. Fulton lopetti puheensa sanoen:
— Näillä laivoilla Teidän Majesteettinne voi tuhota Englannin.
Napoleon otti ehdotuksen kylmästi vastaan. Hän katsoi vihaisesti keksijään ja virkkoi:
— Taasko saan kuulla loruja keksinnöistä. Joka päivä saan kuulla esityksiä toinen toistaan järjettömämmistä keksinnöistä. Saatte mennä, herraseni, te olette hullu!
Kun Napoleon 1815 oli vangittuna englantilaisella sotalaivalla, joka vei häntä St. Helenan saarelle, näki hän laivan kannelta amerikkalaisen höyrylaivan »Fultonin» uljaasti ponnistelevan eteenpäin myrskyssä.
Keisari laskeutui silloin kajuuttaansa ja vaipui syviin mietteisiin. Kun hänen kamaripalvelijansa tuli hänen luoksensa, virkkoi hän hiljaa:
— Ajaessani pois Fultonin annoin pois keisarikruununi.
* * *
Siikajoen voiton jälkeen päättivät suomalaiset 1808—1809 vuosien sodassa hyökätä Revonlahdella majailevien venäläisten kimppuun. Kreivi _Cronstedtin_ piti hyökätä Paavolasta käsin ja aloittaa taistelu.
Kun Cronstedtia ei kuitenkaan määräaikana kuulunut, aloitti _Adlercreutz_ taistelun, mutta ei vähäisillä voimillaan saanut mitään aikaan, ennenkuin kauan odotettu Cronstedt saapui.
Kun sanansaattaja saapui kenraali Klingsporin luo tuoden selostuksen taistelusta, oli siellä koolla useita henkilöitä. Cronstedtista oltiin juuri lausuttu ankaria arvosteluja.
— Kreivi Cronstedt on käskenyt minun, — aloitti saapunut upseeri, mutta Klingspor keskeytti hänet kiivaasti, kysyen ivallisesti:
— Missä se herra oleskelee?
— Revonlahdella, — oli vastaus. — Hän on käskenyt minun ilmoittaa, että vihollisista on saatu täydellinen voitto.
— Uskotteletteko sitä minulle? — keskeytti taas Klingspor.
— Sitä en uskalla, — vastasi upseeri, — mutta kreivi ei ole vielä ehtinyt laatia kirjallista kertomusta. Pyryilma, syvä lumi ja huonot tiet estivät joukkoa ajoissa pääsemästä perille. Mutta nyt on Revonlahti meidän käsissämme, saaliiksi on saatu lippuja ja kanuunia, kuormastoa ja ampumavaroja, sotakanslia ja kalustoa, vankeja on otettu monta sataa, niiden joukossa kenraalimajuri Bulatov, hänen viisi adjutanttiansa ja muutamia muita upseereja.
— Onpa se Cronstedt sentään koko kelpo soturi! — huudahti Klingspor, joka Siikajoen ja Revonlahden voittojen johdosta sai sotamarskin arvon.
* * *
Suomen armeijan surullisesta peräytymisestä vuosien 1808—1809 sodassa lähetti Klercker kapteeni _Björnstjernan_ viemään sanaa Ruotsin kehnolle hallitsijalle _Kustaa IV Aadolfille_.
Kapteeni Björnstjerna riensi matkavaatteissa suoraa päätä kuninkaalliseen linnaan, pääsi kuninkaan puheille ja jätti heti raporttinsa hänelle. Kuningas vilkaisi ensin papereihin ja jäi sitten tuimin katsein silmäilemään lähettiä kiireestä kantapäähän.
— Kuinka Björnstjerna rohkenee, — kysyi kuningas ankarasti, — näyttäytyä minulle vyöllään sellainen sapeli, joka ei kuulu tuohon pukuun?
— Se on sama säilä, joka Pyhäjoella pelasti jalkani, — virkkoi Björnstjerna.
Kuningasta huvitti vastaus suuresti ja hän tarkasti luodin tekemää merkkiä, luvaten antaa määräyksen, joka oikeuttaisi Björnstjernan edelleenkin kantamaan asettaan. Se olikin melkein ainoa toimenpide, johon kuningas ryhtyi kuultuaan Suomessa vallitsevasta vakavasta tilanteesta.
* * *
Aamulla maalisk. 13 p:nä 1809 astui kenraali Kaarle Juhana _Adlercreutz_ ennakolta ilmoittamatta tuloaan kuningas _Kustaa IV Aadolfin_ huoneeseen. Hänen mukanaan oli vain kuusi miestä.
— Koko kansa on syvästi huolestunut valtakunnan onnettomasta tilasta ja Teidän Majesteettinne aikomuksesta lähteä matkalle, jonka olemme päättäneet estää, — virkkoi Adlercreutz jyrkästi.
— Apua! Kavaltajia! — huusi kuningas ja sivalsi miekkansa, mutta Adlercreutz tarttui kuningasta vyötäisiin, ja toiset väänsivät miekan hänen kädestään.
Kuningas tyyntyi kuitenkin hetken kuluttua. Mutta sitten onnistui hänen siepata käteensä miekka ja pujahtaa ulos salaovesta.
Nyt alkoi kilpajuoksu läpi salien, käytävien ja portaiden. Kuningas pääsi lopulta linnan pihalle, mutta siellä tuli häntä vastaan Adlercreutzin miehiä, jotka pidättivät hänet. Seuraavana yönä vietiin kuningas vangittuna Drottningholman linnaan, mistä hän keväämmällä puolisoineen ja lapsineen matkusti ulkomaille. Eversti Gustafssonin nimisenä hän sitten eli Sveitsissä ja kuoli v. 1837.
* * *
Kuuluisa tanskalainen satujen kirjoittaja H. Chr. _Andersen_ meni kerran tapaamaan kuvanveistäjä _Thorvaldsenia_, jonka työhuone oli parooni Stampen puistossa Nysössä. Taiteilija muovaili juuri suurta korkokuvaansa »Retki Golgatalle», joka koristaa Frue Kirkeä Kööpenhaminassa. Paroonitar Stampe istui äänetönnä ja katseli hartaasti kuvanveistäjän työtä. Thorvaldsen huudahti Andersenille:
— Sanokaahan, onko Pilatus oikeassa puvussa?
Andersen nousi katsomaan.
— Ei, Pilatus oli paremmin egyptiläisessä kuin roomalaisessa puvussa, — vastasi Andersen.
— Niin minustakin, —: huomautti Thorvaldsen ja musersi samassa rikki koko Pilatuksen.
Paroonitar kauhistui ja torui Andersenia siitä, että hän oli ollut syynä kuolemattoman teoksen häviöön.
— Tehdään uusi kuolematon teos! — virkkoi Thorvaldsen, ja niin syntyi se Pilatus, joka nyt nähdään Kööpenhaminan kuuluisimmassa kirkossa.
* * *
Englantilainen oppinut Josef _Henderson_ oli yhtä hyväntahtoinen ja vaatimaton kuin etevä ja oppinut. Jo kahdentoistavuotiaana hän oli päässyt kreikan kielen professoriksi erääseen yliopistoon.
Kerran hän joutui eräillä päivällisillä kiistaan muutaman häikäilemättömän ylioppilaan kanssa jostakin tieteellisestä kysymyksestä. Tämä heitti kiivastuneena juomalasin vasten hänen kasvojaan.
— Tämä ei ole muuta kuin syrjähyppäys asiasta, — sanoi oppinut pyyhkien rauhallisesti nenäliinallaan kasvonsa kuiviksi, — käykäämme nyt käsiksi teidän todisteluihinne.
Ylioppilas pyysi menettelyään anteeksi eikä halunnut enää jatkaa väittelyä, vaan myönsi itsensä voitetuksi.
* * *
Kun keisari _Aleksanteri I_ avasi Porvoon valtiopäivät, piti hän tämän tärkeän tapauksen johdosta keisarillisessa linnassa upeat iltapidot. Paitsi valtiopäivämiehiä ja heidän perheitään ja hallituksen jäseniä, oli pitoihin kutsuttu koko Helsingin hienosto.
Pitojen aikana kiintyi keisarin huomio maalaisisäntään, joka ihmetellen katseli milloin uhkeita, kirkkaasti valaistuja huoneita, milloin komeita herroja ja loistopukuisia naisia, milloin taas korkean isännän majesteetillista ja samalla ystävällistä olentoa.
Keisari ahtoi tämän johdosta kysyä isännältä, mikä häntä kaikessa tässä eniten ihmetytti.
— _Sitä, että minä olen täällä!_ — vastasi isäntä tyynesti.
* * *
_Aleksanteri I_ poikkesi kerran matkoillaan erääseen pieneen kaupunkiin. Hän meni suoraa päätä kaupunginvaltuustoon, mutta ei tavannut ketään, vaikka oli keskipäivä; vain vahtimestari torkkui nurkassa.
Samassa tuli sisään kaupungin pormestari. Hän oli kuullut, että joku upseeri oli tullut kaupunkiin, ja tahtoi tältä ottaa selville, mitä perää oli niissä huhuissa, jotka kertoivat, että itse keisari aikoi kulkea sen paikkakunnan kautta. Nähdessään vieraan päätti hän panna hänet lujille.
— Mikäs teillä on hätänä? — kysyi hän tuikeasti rintojaan nostellen.
— Kuka te sitten olette? — kysyi keisari hymyillen.
— Nähtävästi konstaapeli!
— Ylemmäksi! — rehenteli pormestari.
— No komissarius! — arvaili keisari töin tuskin jaksaen pidättää nauruaan.
— Ylemmäksi!
— Kirjuri?
— Ylemmäksi!
— Pormestari?
— Saattaapa olla! Se on jotakin aivan toista, — virkkoi pormestari hyvillään, tehden päällään myöntävän liikkeen. Ja vuorostaan alkoi hänkin tiedustella:
— Mikäs sinä olet miehiäsi? Luutnanttiko vai?
— Ylemmäksi! — vastasi keisari.
—Kapteeni?
— Ylemmäksi!
— Eversti? — äännähti pormestari, löi kantapäät yhteen ja asettui asentoon.
— Ylemmäksi!
— Voi laupias isä! — kuiskasi pormestari murtuneena miehenä ja polvistui keisarin eteen. — Te olette meidän armollinen keisarimme ja hallitsijamme, — virkkoi hän epätoivoisella äänellä. — Antakaa anteeksi, Teidän Majesteettinne, minulle, vanhalle hölmölle!
* * *
Kun _Aleksanteri I_ matkusti kerran Voroneshin kaupungin kautta, esitettiin hänelle siellä kaikki piiripäälliköt. Heidän joukossaan oli vanha kunnianarvoisa ukko, joka oli puettu Paavali I:n aikuiseen virkapukuun ja joka sen vuoksi heti pisti silmään toisten joukosta. Hallitsija meni hänen luokseen ja kysyi:
— Onko tämä minun isäni univormu?
— Ei suinkaan, Teidän Majesteettinne, — vastasi vanhus hämillään, — kyllä se on minun omani.
Hallitsija poistui hänen luotaan hymyillen eikä sanonut mitään.
* * *
Matkustaessaan 1824 Jekaterinoslavin kuvernementin kautta _Aleksanteri I_ pysähtyi eräälle postiasemalle juomaan teetä.
Hallitsijan huomio kiintyi pöydällä olevaan kuluneeseen raamattuun. Hän kysyi postinhoitajalta:
— Luetteko usein tätä kirjaa?
— Joka päivä, Teidän Majesteettinne!
— Mihin asti olette päässyt?
— Matteuksen evankeliumiin, Teidän Majesteettinne!
Aleksanteri tahtoi antaa postinhoitajalle tunnustuksen ahkerasta raamatun luvusta. Huomattuaan sopivan hetken tulleen hän pisti kenenkään näkemättä kirjan lehtien väliin Matteuksen evankeliumin loppuun viidensadan ruplan paperirahan.
Muutamien viikkojen kuluttua keisari pysähtyi paluumatkallaan samalle postiasemalle. Hän tunsi heti postinhoitajan ja muisti tapauksen. Sen tähden hän kysyi postinhoitajalta, lukiko tämä yhä edelleenkin raamattua.
— Kuinkas muuten, Teidän Majesteettinne!
Ja missä asti olette nyt?
— Luukkaan evankeliumissa.
Kirja oli pöydällä entisellä paikallaan. Keisari avasi sen. Viidensadan ruplan paperiraha putosi pöydälle.
Postinhoitaja tyrmistyi hämmästyksestä.
Keisari otti rahan, pisti sen taskuunsa ja ojensi kirjan postinhoitajalle sanoen:
— Näen, että luette uutterasti. Mutta vähän teillä on sellaisesta lukemisesta hyötyä!
* * *
Saksalaisella runoilijalla _Uhlandilla_ oli tapana ilmaista ajatuksensa hyvin lyhyesti. Hänen kirjeensäkin olivat mahdollisimman harvasanaisia. Tästä huomautti kerran hänen vaimonsa hänelle sangen hauskalla tavalla.
Runoilija oli vaimonsa kanssa kävelyllä lähellä Stuttgartia. Heidän keskustellessaan jostakin päivänkysymyksestä virkkoi runoilija:
— Jokaisella asiallahan on aina kaksi puolta.
— Eräällä asialla ei kuitenkaan ole kahta puolta, — väitti hänen vaimonsa vastaan.
— Millä? — kysyi Uhland uteliaana.
— Sinun kirjeilläsi! Niillä on aina vain yksi puoli.
* * *
Artois'n kreivillä, josta sittemmin tuli Ranskan kuningas _Kaarle X_, oli yllin kyllin syytä olla rakastamatta _Voltairea_, mutta hän ei kuitenkaan voinut olla ihailematta häntä.
Voltairen kuoltua hän puki tämän jälkimaineen sanoihin:
— Ranska on kadottanut suuren miehen ja suuren veitikan.
* * *
V. 1824 alkoi muuan Napoleonin retkillä mukana ollut ranskalainen eversti Fabvier kerätä vapaaehtoisia muodostaakseen Kreikan avuksi lähtevän vapaajoukon. Tarjokkaita tuli paljon, mutta heillä oli suuria vaatimuksia; kuka tahtoi kapteeniksi, kuka everstiksi, kuka taas kenraaliksi. Lopuksi astui everstin eteen kookas, vakavannäköinen muukalainen.
— Mitä te tahdotte? — kysyi eversti Fabvier.
— Kiväärin, herra eversti! — vastasi muukalainen, joka ei ollut kukaan muu kuin suomalainen vapaustaistelija Maksimilian August Myhrberg.
— Vihdoinkin oikea sotamies! — huudahti eversti ilostuneena.
Näistä kahdesta miehestä tuli siitä lähtien uskolliset ystävät.
Kertomusten mukaan Myhrberg Kreikan vapaustaistelussa pelasti Fabvierin hengenkin.
* * *
Erään Amerikan kansalaissodassa tapahtuneen taistelun jälkeen kiiruhti presidentti Abraham _Lincoln_ sairaalaan, jossa oli sadoittain haavoittuneita, useat kuoleman kielissä.
Presidentti tapasi sairaalassa muun muassa erään nuorukaisen, joka taistelussa oli osoittanut suurta urhoollisuutta.
— Mitä voin tehdä sinun hyväksesi? — kysyi hän haavoittuneelta.
— Olisin iloinen, jos te tahtoisitte kirjoittaa äidilleni, — vastasi tämä.
Lincoln täytti hänen pyyntönsä, ja allekirjoitti kirjeen omalla nimellään. Nähdessään nimen huudahti kuoleva soturi hämmästyneenä:
— Oletteko te presidentti?
— Olen, poikaseni, — vastasi Lincoln. — Voinko vielä jotakin tehdä sinun hyväksesi?
— Voitte, herra presidentti! Tahdotteko te täyttää äidin sijan ja pitää minua kädestä, kunnes olen päässyt yli toiselle puolelle? Se ei kestä kauan.
Kaksi tuntia istui suuri valtiomies kuolevan vuoteen vieressä ja piteli hänen kättään, kunnes hän heitti henkensä.
* * *
Ratsastusretkellä Washingtonin ulkopuolella _Lincoln_ näki sian, joka oli hukkumaisillaan liejukkoon, josta se ei kovimmillakaan ponnistuksilla päässyt ylös. Presidentti astui alas ratsultaan ja pelasti sian. Siinä häneltä tietysti ryvettyivät vaatteet ja kädet.
Tapaus tuli tunnetuksi ja kaikki ihmettelivät, kuinka presidentti viitsi nähdä niin paljon vaivaa yhden sian takia.
Lincoln huomautti siihen:
— Tein sen yhtä paljon itseni takia.
* * *
Suunniteltaessa rautatietä Pietarin ja Moskovan välille ei tahdottu päästä yksimielisyyteen sen suunnasta, sillä jokainen tahtoi radan niin lähelle omaa pihaansa kuin suinkin.
Tämä oli tullut myös tsaari _Nikolain_ korviin, jonka vuoksi hän ministerin vihdoin tuodessa rautatiesuunnitelman hänen vahvistettavakseen, ei ottanut sitä huomioon, vaan veti kartalle viivan, joka kulki suoraan Pietarista Moskovaan ja sanoi:
— Näin on rata rakennettava!
Ja niin se rakennettiin.
* * *
Siamin kuningasta _Tshulalongkornia_ vastaan tehtiin kerran salaliitto. Eräs salaliittolaisista oli jo tunkeutunut kuninkaan makuuhuoneeseen ja paljastanut tikarinsa, kun jostakin lähistöltä kuului aasin huuto. Kuningas heräsi, ehti väistää murhaajan iskun, tempasi seinältä aseen ja hälyytti jalkeille koko hovin, niin että hänen henkeään vastaan suunnattu hanke epäonnistui.
Tapahtuman johdosta kuningas tahtoi osoittaa kiitollisuutta koko aasien sukua kohtaan valtakunnassa. Aasit vapautettiin työn orjuudesta ja julistettiin pyhiksi eläimiksi, josta kunniasta osallisiksi olivat siihen asti päässeet vain valkoiset elefantit.
Kun muutamia vuosia myöhemmin muuan englantilainen kenraali tuli Englannin lähettiläänä Siamin kuninkaan puheille, esitti hovin juhlamenojen ohjaaja hänet, kuninkaalle seuraavin sanoin: Mahtava ja voimallinen Somdetsh Nra Paramindr Maha Tshulalongkorn, koko maailman valtias, valkoisten norsujen kuningas, oikeuden ylläpitäjä ja pyhän hampaan suojelija! Valkoisen Englannin ja mustan Intian hallitsijan lähettiläs, maailman suurin aasi, on saapunut ja tahtoo tulla sinun ylhäisyytesi kirkkaitten kasvojen eteen!
— Se oli ensimäinen kerta kun minua sanottiin aasiksi! — kertoi tapahtumasta englantilainen kenraali.
* * *
Ulkomaanmatkoillaan ollessaan kuuluisa taiteilija _Doré_ kadotti kerran passinsa. Kun hän aikoi kulkea erään rajan yli, tuli hän pidätetyksi.
— Olen kadottanut matkapassini, — tunnusti Doré rajavartioston upseerille, — mutta ei kai sillä ole väliä. Minä olen taidemaalari Doré.
— Kuka tahansa voi sanoa olevansa Doré, vastasi upseeri. — Mutta tässä on kynä ja paperia. Jos olette Doré, niin piirtäkää tähän joku kuva.
Taiteilija täytti pyynnön hymyillen ja piirsi kuvan edessään olevasta maisemasta.
— Hyvä on! — virkkoi silloin upseeri kohteliaasti. — Voitte mennä! Olen varma siitä, että te olette taidemaalari Doré.
* * *
Saatuaan ensimäisen osan kuuluisaa teostaan »Ranskan vallankumouksen historia» valmiiksi antoi _Carlyle_ sen ystävänsä _J.S. Millin_ luettavaksi.
Myöhään eräänä iltana tulee Mill äkkiarvaamatta kuohuksissaan Carlylen luo. Koko teos oli tuhoutunut. Hän oli antanut sen eräälle ystävälleen ja tämän palvelijatar oli polttanut sen luullen sitä joutavaksi paperipinkaksi.
Carlyle kuunteli tyynellä mielellä tätä Jobin postia ja koetti lohduttaa katkeroitunutta ystäväänsä. Tosin hän ei yöllä saanut unta silmiinsä, mutta seuraavana aamuna hän päätti kirjoittaa kirjansa uudelleen. Ja hän toteutti päätöksensä.
* * *
Englannin kuningatar _Viktoria_ kutsutti luokseen tunnetun kirjailija _Carlylen_ aikoen antaa hänelle aatelisarvon. Carlyle ei kuitenkaan ottanut aatelisarvoa vastaan; hän ei pitänyt ulkonaisista kunnianosoituksista.
Hovitavat olivat hänelle niin vieraita, että vaihdettuaan pari sanaa kuningattaren kanssa hän kysyi, pitkästyttyään seisomiseen:
— Emmekö jo voisi käydä istumaan, rouva?
Hoviherrat olivat vähällä pyörtyä, mutta kuningatar viittasi ilman muuta vierastaan istumaan.
* * *
Ranskalainen kirjailija _Balzac_ ei useinkaan kyennyt erottamaan mielikuvitusta todellisuudesta.
Eräänä päivänä astui hänen huoneeseensa eräs ystävä. Balzac syöksyi kauhuissaan häntä vastaan, huudahtaen:
— Ajattele, se onneton ihminen on tappanut itsensä!
Ystävä poistui kauhistuneena, ja silloin vasta Balzac huomasi, että se onneton olento, josta hän oli puhunut, oli elänyt ja kuollut vain hänen mielikuvituksessaan.
* * *
Victor _Hugo_ ei tuntenut juuri ensinkään saksalaista kirjallisuutta.
Eräänä päivänä hän keskusteli Turgenjevin kanssa Goethestä. Hän sanoi, ettei hän löytänyt mitään erikoista hänen teoksissaan.
— Hänen paras teoksensa on »Wallenstein», — arveli hän itsetietoisesti.
— Mutta suokaa anteeksi, — huomautti Turgenjev, — eihän se ole Goethen kirjoittama, vaan Schillerin.
— Schiller tahi Goethe, — vastasi Hugo, — se on yhdentekevää. Lukematta heidän teoksiaan tiedän vallan hyvin, mitä Goethe sanoo tai on voinut sanoa, ja mitä Schiller on kirjoittanut.
* * *
Eräs kustantaja saapui kerran Viktor _Hugon_ luo ja pyysi kirjailijalta lupaa hänen valittujen teostensa julkaisemiseen korukantisena painoksena. Mutta tuostapa loukkaantui kuuluisa kirjailija ja ärähti:
— Vai valittujen teosten! Se kai merkitsee sitä, että toisia pidetään suuremmassa ja toisia pienemmässä arvossa. Minun teokseni ovat kaikki yhtä hyviä, ei niissä ole parempia eikä huonompia; ne muodostavat kaikki yhdessä ehyen kokonaisuuden.
Ja saattaessaan kustantajan ovelle hän lisäsi:
— Ei, se on suorastaan mahdotonta! En ymmärrä, kuinka päähänne on pälkähtänytkään tuollaista!
Karkoitettu kustantaja rohkeni vielä huomauttaa:
— Mutta sellaisia valikoimiahan on julkaistu monen kuuluisan kirjailijan teoksista...
Victor Hugo oli jo avannut oven, ja ennenkuin kustantaja oli saanut puhutuksi asiansa loppuun, paukahti ovi kiinni hänen takanaan.
* * *
Ranskalainen kirjailija Aleksander _Dumas_ oli tunnettu vilkkaasta mielikuvituksestaan. Erään vieraskäynnin aikana alkoi amiraali Loisboule kerran puhua valaskalan pyynnistä.
Silloin puuttui Dumas puheeseen ja kertoi niinikään valaskalan pyynnistä Uudella Seelannilla, kolmenlaatuisesta pyyntitavasta, valaskalojen omituisuuksista ja monista muista yksityiskohdista.
— Vai niin, — virkkoi amiraali, — oletteko kauankin oleskellut saarella? ...
— En ole siellä koskaan käynytkään, — vastasi Dumas naurahtaen.
Toisella kertaa hän kuvaili Waterloon taistelua seurassa, jossa oli taistelussa mukana olleita kenraaleja saapuvilla. Hän kävi huoneessa edes takasin osoittaakseen, miten sotavoimat olivat sijoitetut, ja saneli sankarillisia lauseita.
Suurella vaivalla sai eräs kenraali keskeytetyksi hänen esityksensä.
— Mutta, rakas herra, — virkkoi hän, — eihän se niin ollut. Olimme itse mukana, ja kaikki, mitä te nyt kerrotte, on meille aivan uutta.
— Sitten te olette nähneet väärin, — vastasi Dumas joutumatta lainkaan hämilleen.
* * *
Ruotsin kuninkaan _Oskar I:n_ puheilla oli kerran taalalainen talonpoikaislähetystö, joka oli tullut pyytämään verojen huojennusta. Lempeydestään ja hyvyydestään tunnettu kuningas otti yksinkertaiset maalaiset sangen suosiollisesti vastaan puhellen kauan heidän kanssaan.
— Sanotaan, että te sinuttelette jokaista, jota puhuttelette. Onko se totta? — kysyi kuningas lähetystön johtajalta.
— On, Majesteetti, sellainen on tapa meillä, vastasi puhuteltu — mutta _sinun_ suhteesi teemme poikkeuksen!
* * *
Italian kansa jumaloi kansallissankariaan _Garibaldia_, eivätkä sotajoukot mielellään tahtoneet ryhtyä taistelemaan hänen väkeään vastaan.
Napolin valloituksen jälkeen sulkeutui Napolin kuningas valiojoukkoineen linnoitukseen ja ilmoitti, että he mieluummin kuolevat viimeiseen mieheen kuin avaavat portit.
Silloin ratsasti Garibaldi yksin valkoisen hevosensa selässä porttien edustalle ja huusi valleilla tykkien ääressä seisoville sotureille:
— Ellei tämä linnoitus antaudu, on kansallisuuden asia mennyttä! Minä en enää tahdo vuodattaa omien veljieni verta! Ampukaa minut, se on parempi!
Vastaukseksi kajahti huuto:
— Eläköön Garibaldi!
Ja linnoituksen portit lensivät auki kansallissankarin edessä.
* * *
Ranskan sotajoukkojen saapuessa valloittamaan Roomaa, piti _Garibaldi_ miehilleen siellä seuraavanlaisen hyvästijättöpuheen:
— Sotilaat, te, jotka minun kanssani olette jakaneet kaikki vaarat ja vaivat taistellessanne isänmaan puolesta, te olette korjanneet satoisan kunnian! Te kaikki, jotka nyt tahdotte minun kanssani jakaa maanpakolaisuuden vaikeudet — kuulkaa, mikä teitä odottaa: päivällä helle ja jano, yöllä vilu ja nälkä. Ken seuraa minua, hänelle minulla ei ole muuta tarjottavana kuin vaivoja, vaaroja, nälkää ja janoa ja taisteluita — ei mitään turvapaikkaa, ei mitään lepoa; puutetta vain. Joka ei tahdo tyytyä siihen, jääköön tänne; sillä Rooman portit kerran jätettyämme on yksikin askel tänne päin varma kuolema. Joka rakastaa Italiaa, seuratkoon minua!
Kolmetuhatta sotilasta liittyi heti Garibaldin joukkoihin.
* * *
Italian kansallissankari _Garibaldi_ päätti rakentaa uuden talon ja kutsui sitä varten muurarin Napolista. Mutta työn ollessa tekeillä ei Garibaldi, nähdessään toisten olevan täydessä puuhassa, malttanut olla jouten, vaan ryhtyi muuraamaan muurarin suureksi mieliharmiksi. Tämä ei voinut olla huomauttamatta:
— Parasta olisi, että kenraali tekisi vain omaa työtään, täällä Te olette vain meidän tiellämme.
Garibaldi vastasi siihen alakuloisena:
— Ystäväni, minä huomaan, että on paljon vaikeampi rakentaa taloja kuin ohjata isänmaan kohtaloita.
* * *
Tehdäkseen havaintoja ja kerätäkseen ainehistoa tieteellisiä tutkimuksia varten päätti kuuluisa luonnontutkija _Darwin_ purjehtia maan ympäri. Matka kesti viisi vuotta.
Kun Darwin palasi kotiinsa, huudahti hänen isänsä, jota Darwin itse on kiittänyt erinomaiseksi havainnon tekijäksi:
— Päänmuotosihan on aivan muuttunut!
Matkavuosien työ ja kokemukset eivät olleet saaneet aikaan ainoastaan henkistä mullistusta nuoressa Darwinissa, vaan sielunelämän muutokset ja hengen kehitys olivat muuttaneet ulkomuodonkin.
* * *
Italialaisen säveltäjä _Rossinin_ syntymäpäivän johdosta päätti hänen synnyinkaupunkinsa valtuusto pystyttää hänelle pronssista valetun kuvapatsaan kaupungin torille. Valtuusto lähetti lähetystön Rossinin luo ilmoittamaan hänelle päätöksestä.