Part 2
— Signor Cristoforo, vaikkapa ette olisikaan löytänyt Intiaa, niin olisi meillä ollut muitakin, jotka olisivat voineet yrittää samaa, sillä tämä meidän Espanjamme on täynnä suuria miehiä.
Kolumbus piti parhaana olla vastaamatta mitään näihin sanoihin. Hän pyysi, että hänelle tuotaisiin kananmuna. Munan hän pani pöydälle ja sanoi:
— Hyvät herrat, lyön vetoa vaikka kenen kanssa, ettette voi saada tätä munaa päällään seisomaan, mutta minä voin.
Kaikki koettivat, mutta yksikään ei voinut sitä tehdä. Kolumbus otti silloin munan, kopautti sen pään rikki ja pani sen sitten pystyyn.
— Ei mikään ole tuon yksinkertaisempaa, — huudahtivat toiset.
— En epäile sitä ensinkään, — myönsi Kolumbus, — mutta kukaan ei tullut sitä ajatelleeksi. Samalla tapaa olen löytänyt Intiankin.
Löytäessään Amerikan luuli näet Kolumbus löytäneensä Intian.
* * *
Paavi Paavali III:n juhlamenojenohjaaja huomautti kerran, että _Michelangelon_ maalaus »Viimeinen tuomio» sopii paremmin ravintolaan kuin paavin kappeliin. Kuultuaan tämän huomautuksen, taiteilija päätti, työn vielä ollessa puolivalmiina, omalla tavallaan kostaa ymmärtämättömälle viisastelijalle. Hän kuvasi hänet manalassa riehuvaksi Minos-hirviöksi.
Kun hovimies näki joutuneensa sellaiseen paikkaan, pyysi hän ja rukoili paavia vapauttamaan hänet kauheasta vankeudestaan.
— Minulla on valta sitoa ja päästää maan päällä ja taivaassa, — vastasi paavi hymyillen, mutta manalassa en mahda mitään. Jää siis sinne!
* * *
Neljä vuotta ennen kuolemaansa teetti keisari _Maksimilian I_ itselleen ruumisarkun, jota hän kuljetti mukanaan kaikkialle. Usein katseli hän tätä ruumisarkkua ja sanoi itselleen:
— Mihin valmistaudut, Maksimilian? Mitä tavoittelet, olethan jo kyllin onnellinen? Niin monet maat ovat sinulle nyt ahtaat, mutta kerran sinut suljetaan tähän ahtaaseen kammioon!
* * *
Kaarle V:n kokoonkutsumilla Wormsin valtiopäivillä v. 1521 otettiin käsiteltäväksi suurta mieltenkuohua herättänyt Lutherin asia. Nuori keisari oli antanut _Lutherille_ suojeluskirjeen, mutta ystävät kielsivät häntä lähtemästä kokoukseen muistuttaen uskonpuhdistajan Johan Hussin kohtaloa. Vähän ennen Wormsiin saapumistaan hän sai vielä vastaanottaa varoituksia suosijoiltaan.
Näihin varoituksiin Luther vastasi:
— Vaikka siellä olisi yhtä monta pirua kuin tiiliä katoilla, niin menen sinne kuitenkin.
Kun Luther astui ensi kertaa kokoukseen, keisarin ja loistavien henkilöiden eteen, kalpeni hän ja näytti olevan vähän hämmästynyt. Kysymykseen, pysyikö hän kirjoituksissaan esittämissä mielipiteissä, vai peruuttiko hän ne, vastasi hän pyytävänsä mietintöaikaa.
Seuraavana päivänä hän vastasi rohkeasti kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin ja lausui pysyvänsä horjumatta mielipiteissään niin kauan kuin ei oltu näytetty niiden paikkansa pitämättömyyttä toteen Pyhästä Raamatusta. Kun häneltä pyydettiin uudelleen suoraa ja varmaa vastausta siihen, tahtoiko hän peruuttaa sen, mitä oli lausunut vai ei, vastasi hän:
— Koska minulta nyt vaaditaan suora vastaus, niin tahdon minä antaa sellaisen, jolla ei ole sarvia eikä hampaita, nimittäin tällaisen: »Ellei ajatuksiani todistuksilla Pyhästä Raamatusta tai muilla selvillä todistuksilla kumota, en voi enkä tahdo mitään peruuttaa. Tässä minä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Amen.»
Kaikki, etenkin keisari, ihmettelivät miehen rohkeutta. Katolisten pyynnöistä huolimatta ei keisari rikkonut Lutherille antamaansa suojeluskirjettä, vaan salli hänen poistua kokouksesta. Lutherin turvallisuus ei olisi sittenkään ollut taattu, elleivät ystävät olisi vieneet häntä Wartburgin linnan muurien turviin.
* * *
_Lutherin_ luo tuli kerran mies, joka keräsi varoja johonkin hyväntekeväisyystarkoitukseen. Suurella uskonpuhdistajalla ei sattunut olemaan penniäkään rahaa. Mutta hän muisti, että hänellä oli vanha Joakim-taaleri (Joachimsthalissa lyötetty taalerin raha) eräässä kaapin laatikossa.
Hän meni kaapin luo ja sanoi:
— Mitä täällä teet, Joakim? Näethän, miten laiska olet. Ulos täältä muita hyödyttämään!
* * *
Kuuluisa englantilainen näytelmäkirjailija _Shakespeare_ oli myös etevä näyttelijä.
Kerran hän näytteli kuninkaan osaa eräässä murhenäytelmässä ja seisoi näyttämöllä lähellä kuninkaallista aitiota. Hän oli juuri jakelemassa erilaisia määräyksiä hovilaisilleen, kun kuningatar Elisabet, haluten laskea leikkiä, pudotti nenäliinansa näyttämölle.
Shakespeare ei kuitenkaan hämmästynyt tästä odottamattomasta, asiaaankuulumattomasta tapauksesta. Hän kääntyi hovinarria esittävän näyttelijän puoleen ja lausui:
— Ennenkuin poistut, otapa ylös kuningatar-sisareni nenäliina!
* * *
Kerran kun kuningatar Elisabet meni viemisille kuuluisan tiedemiehen Francis _Baconin_ pieneen maakartanoon, jonka tämä oli rakennuttanut kuningattaren määräyksestä kysyi valtijatar häneltä, miksi hän oli valmistuttanut itselleen niin kovin pienen talon.
Minä en ole, arvoisa kuningatar, rakennuttanut sitä itselleni pieneksi, — vastasi Bacon, vaan syy on yksinomaan kuningattaressani, joka on tehnyt minut liian isoksi taloon!
* * *
Eräs espanjalainen ylimys kertoi kuninkaalleen Ranskan kuninkaan _Henrik IV:n_ sairastavan irstaisen elämän aiheuttamaa luuvaloa siinä määrin, että hän vain vaivoin kykeni liikkumaan.
Henrik IV, joka oli aikansa siveellisimpiä hallitsijoita, sai tämän tietoonsa ja pani korvansa taakse.
Muutaman vuoden kuluttua saapui samainen ylimys lähettiläänä Ranskaan.
Lähettiläs sai kutsun saapua aamulla kello kuudelta kuninkaan luo. Hän noudatti kutsua ja tapasi kuninkaan neuvottelusalissa odottamassa.
Keskustelu alkoi, kestäen yhtämittaa useita tunteja. Kuningas käveli koko ajan, joten ei lähettiläskään voinut istuutua. Yhä jatkoi kuningas keskustelua.
Lähettiläs kalpeni väsymyksestä, ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.
Huomattuaan tämän päästi kuningas onnettoman menemään.
Noin tunnin kuluttua kutsutti kuningas lähettilään uudelleen luoksensa.
— Pyydän nöyrimmästi, että vastaanotto ja keskustelut siirretään huomiseksi, — pyysi lähettiläs kalpeana.
Hymyillen sanoi tällöin kuningas:
— Kun palaatte Espanjaan, tiedän teidän voivan todistaa, että Henrik IV:ttä ei vaivaa luuvalo, kuten aikaisemmin olette herrallenne uskotellut.
* * *
Tähtitieteilijä Galileo _Galilei_ oli tullut siihen johtopäätökseen, että maa kiertää auringon ympäri, ja joutunut tästä maailmaa mullistavasta keksinnöstään inkvisitsionituomioistuimen eteen. Ankarilla uhkauksilla pakotettiin hänet luopumaan uudesta opistaan.
— Minä Galilei, — saneli hän oikeuden edessä, 70 vuoden vanhana asetettuna mieskohtaisesti oikeuden eteen, polvillani ollen ja silmieni edessä pyhät evankeliumit, joita kosketan käsilläni, luovun sydämestäni ja vilpittömällä uskolla opistani ja kiroan ja inhoan erehdyksiä ja järjenvastaisia harhaoppeja.
Mutta noustuaan polviltaan sanoi hän uhmaten, silmät maahan luotuina ja maata jalallaan polkien:
— Se pyörii sittenkin!
* * *
Taidemaalari _van Dyk_ oli taitavin kuuluisan flaamilaisen taiteilijamestarin Rubensin oppilaista.
Eräänä iltana, kun mestari oli lähtenyt ulos, menivät hänen oppilaansa salaa mestarin huoneeseen katsomaan hänen töitänsä. Kun he tungeksivat erään taulun ääressä, lankesi eräs heistä taulua vasten ja töhri muodottomaksi Magdaleenan käsivarren ja neitsyt Marian posken ja leuan.
Kaikki peljästyivät sanomattomasti, mutta sitten suostui van Dyk korjaamaan taulun. Hän ryhtyi heti työhön ja sai sen ajoissa valmiiksi ennen Rubensin tuloa. Hänen korjauksensa onnistui niin hyvin, että kun Rubens seuraavana aamuna näytti taulua pelosta vapisevalle oppilailleen, hän virkkoi:
— Tuossa on käsivarsi ja pää, jotka eivät ole huonointa, mitä minä olen tehnyt!
Mainittu taulu on Rubensin kauneimpia, nimeltä »Ristiltä alas ottaminen». Sitä säilytetään Neitsyt Marian kirkossa Antwerpenissä.
* * *
Eräs hovimies pyysi kardinaali _Mazarinilta_ lupaa saada kolmella sanalla kuvata hänelle vaikeaa asemaansa.
— Hyvä! — sanoi kardinaali, — tehkää se, mutta sillä ehdolla, että ette todellakaan käytä useampia sanoja.
Hovimies kumarsi.
— Kylmää ja nälkää, — virkkoi hän.
— Puita ja leipää, — vastasi siihen Mazarin heti sattuvasti.
Avunpyytäjä sai eläkkeen, joka turvasi hänen toimeentulonsa.
* * *
Kerran tuli Ruotsin kuningas _Kaarle XI_ halvan ratsumiehen puvussa Neriken maakunnan majataloon. Syötyään siellä talonpoikaisen aterian hän rupesi isännän kanssa keskustelemaan paikkakunnan asioista.
— Niin, — sanoi isäntä, — mikäs meillä muuten olisi eläessä, mutta kun on sellainen vouti, joka pitää omaisuuttamme kuin omaansa.
— No, miksi eivät talonpojat valita? — kysyi kuningas.
Valita! Kyllä kai! Ette näy tuntevan olojamme. Onneton se, joka valittaa uskaltaisi. Meillä on vouti, joka omasta mielestään on kuningastakin suurempi herra. Ei, herra hevoskauppias! parasta on kärsiä ja olla vaiti.
Kuningas näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Äkkiä kysyi hän kiivaasti:
— Missä asuu talonpoika, jolta kerroit voudin vieneen hevosen?
— Aivan lähellä tässä. Huomenna viettää hänen poikansa häitä lähikylästä kotoisin olevan köyhän tytön kanssa.
— Täälläpäin kuuluu olevan tapana, että morsiuspari ajaa ensin kirkkoon.
—Niin on.
— Missä vouti asuu?
— Eipä hänkään kaukana asu, mutta Herra varjelkoon teitä tulemasta häntä liian lähelle. Passikin pitäisi olla aivan puhdas.
Kuningas hymyili ja sanoi:
— En ole mikään pelkuri, ja, mitä passiin tulee, on sen kuningas itse kirjoittanut.
— Mitä! Kuningas itse! — huudahti majatalon isäntä, — ja minä kun olen luullut, ettei kuningas itse koskaan sellaisia kirjoita.
— Tiedättekö, onko vouti nyt tavattavissa?
— Tuskinpa, sillä huomenna hän lähtee matkoille.
Se mies kulkee kuin ruhtinas.
— Mutta kuulkaapas, isäntä! Sallikaa minun olla morsiusparia kyyditsemässä kirkkoon Teidän sijastanne.
— Hyvin se kyllä kävisi laatuun, jos vain Teillä olisi kirkkotakki, — vastasi isäntä iloisesti. — Mutta tuo teidän harmaa nuttunne ei oikein sovi Herran huoneeseen.
No, vähät siitä, jos takki on harmaa, vai palvellaanko täällä Jumalaa vaatteilla?
Ei, ei, hyvä hevoskauppias, — myönnytteli isäntä. Oikeassa olette! Mutta minulla on nyt huono hevonen, kun vouti vei paremman.
— Missä on luuskanne?
Karvain mielin isäntä toi hevosensa nähtäväksi. Kuningas silmäili konia ja sanoi sitten tyynesti:
— Myykää hevosenne minulle! Maksan siitä sata tukaattia!
Mi-mitä te sanotte? Mistä teillä niin paljon rahaa on? Ettehän vain ole varastanut?
Älä siitä huolehdi, — sanoi kuningas ja alkoi laskea kultarahoja ällistyneen talonpojan kouraan. Sitten hän lisäsi:
Älä hiiskahda tästä kaupasta kenellekään. Kuningas nousi ostamansa konin selkään ja lähti toteuttamaan suunnitelmiaan.
Muutaman tunnin kuluttua hän astui voudin konttoriin.
— Mitä asiaa? — ärjäsi lihava vouti.
Olisiko herra voudilla vaunuhevosia myytävänä?
Kyllä niitä on, mutta eivät ne ole kaupan sellaisille kuin sinä. Ymmärrätkö? — kivahti vouti ja näytti ovea.
— Sananen vielä, pyysi kuningas.
— Ulos, minulla ei ole aikaa!
— Siivommalla, siivommalla, ei tässä mitään kiirettä ole! — sanoi kuningas.
Samassa hypähti vouti pystyyn, sieppasi ryhmysauvansa ja alkoi sillä löylyttää vierasta.
— Seis! — ärjäsi hevoskauppias, — minä olen kuningas!
Samassa hän istui jo pöydän ääressä kirjoittamassa Örebron maaherralle.
— Kuulkaapa nyt, vouti! Lupaattehan vaununne morsiusparille häälahjaksi? — kysyi kuningas.
— Lupaan, — änkytti vouti.
— Nyt Örebrohon!
Voudin oli nyt lähdettävä Örebrohon ja annettava maaherralle kuninkaan kirje. Siinä oli kirjoitettuna: »Pane tämä mies torniin neljäksitoista päiväksi vedelle ja leivälle, ettei hänen muuten tarvitse laihduttaa lihavaa ruumistaan.»
* * *
Kerran tunkeutui eräs rohkea varas Ranskan kuningas _Ludvig XIV:n_ palatsiin ja alkoi irroittaa seinäkelloa kuninkaan asuinhuoneen seinältä. Mutta sattumalta tuli silloin kuningas sisälle. Menettämättä malttiaan huudahti varas:
— Ai! Tikapuut kaatuvat!
Kuningas, joka ei epäillyt mitään, luuli että hänen edessään oli hovin kelloseppä. Hän riensi nopeasti tikapuiden luo ja tuki niitä jalallaan, kunnes varas oli saanut otetuksi kellon seinältä. Tämän tehtyään varas poistui.
Jonkun ajan kuluttua ilmoitettiin kuninkaalle, että hänen huoneestaan oli uskomattomalla rohkeudella varastettu kallisarvoinen seinäkello.
— Älkää puhuko siitä kenellekään! — huudahti kuningas. — Muuten voidaan minua syyttää osanotosta varkauteen, sen tähden että minä pitelin tikapuita, kun varas vei kellon.
* * *
Kerran _Ludvig XIV_ sai kuulla, että hänen hovimiehensä kieltäytyivät syömästä mainion näytelmäkirjailijan _Molièren_ kanssa, häntä kun pidettiin tavallisena näyttelijänä. Silloin hän käski kattaa pöydän ja tuoda aamiaiseksi paistetun kanan. Pöytäkumppanikseen pyysi hän Molièren. Hän jakoi kanan tämän kanssa ja antoi hovimiesten astua sisään. Näille hän sanoi:
— Kuten näette, syön minä nyt Molièren kanssa.
Tästä lähtien ei kukaan enää tohtinut loukata Molièrea. Päinvastoin pidettiin erityisenä kunniana istua hänen kanssaan saman pöydän ääressä.
* * *
Suuri matemaatikko ja painolain keksijä Isaac _Newton_ oli tavattoman hajamielinen.
Kotoa poistuessaan hän tavallisesti ripusti ovelleen pahvitaulun, johon oli kirjoitettu sanat »ei ole kotona», sillä hänellä ei ollut palvelusväkeä.
Kerran lähdettyään erään ystävänsä luo hän muisti matkalla, että ei ollut muistanutkaan ottaa mukaansa kirjaa, jonka oli ottanut lainaksi ja aikonut nyt viedä takaisin omistajalleen. Viipymättä palasi hän kotiin, nousi ylös rappusia, pysähtyi asuntonsa ovelle, luki ilmoituksen »ei ole kotona», pudisteli päätään ja sanoi pahoillaan:
— Minkäs sille mahtaa.
Sitten hän lähti ystävänsä luo.
* * *
Ranskalainen kirjailija _Fontenelle_ oli pyrkinyt kolme kertaa Ranskan akatemian jäseneksi, mutta oli joka kerran saanut hylkäävän vastauksen. Hän kertoi siitä mielellään ja lisäsi aina:
— Minä olen kertonut tämän jutun kaikille, jotka ovat olleet pahoillaan hakemuksensa hylkäämisestä, mutta en ole vielä ketään saanut lohdutetuksi.
* * *
Eräs henkilö lausui kerran ihmettelynsä _Fontenellelle_ sen johdosta, ettei tällä ollut ketään vihamiestä. Hän kysyi tältä:
— Millä keinoin olette saanut tämän ihmeen aikaan?
— Kahdella puheenparrella, jotka aina ovat kielelläni, — vastasi Fontenelle, -— ne ovat: »kaikki on mahdollista» ja »koko maailma on oikeassa».
* * *
Ranskalainen kirjailija _Montesquieu_ oli tunnettu kekseliäisyydestään. Kerran hän joutui ankaraan kiistaan muutaman lähetystön nuoren sihteerin kanssa.
Sihteeri kiivastui ja huudahti:
— Ellen ole oikeassa, annan teille pääni!
— Minä otan vastaan sen, — vastasi Montesquieu hymyillen. — Tyhjänpäiväiset lahjat eivät suinkaan vahingoita ystävyyttä.
* * *
_Kaarle XII_ oli luonteeltaan hyvin ylpeä. Nuoruudessaan hän piti oman päänsä eikä tahtonut lukea vieraita kieliä, vaikka niiden oppiminen olisi ollut hänelle hyvin helppoa.
— Kuinka silloin käy, — nuhteli kotiopettaja prinssiä, — kun Teidän pitää päästää puheillenne vaikkapa vain Ranskan lähettiläs ja keskustella hänen kanssaan kahden kesken ranskaksi?
— Jos lähettiläs tulee minun luokseni, niin täytyy hänen sitä varten opetella ruotsia. Minä en aio häntä varten takoa päähäni ranskaa! — vastasi Kaarle ylpeästi kohottaen, päätään.
* * *
_Kaarle XII_ oli kuuluisa henkilökohtaisesta urhoollisuudestaan. Erään venäläisiä vastaan käydyn taistelun aikana hän saneli teltassaan kirjurilleen paraikaa tärkeää kirjettä, kun yhtäkkiä sisään lensi tykinkuula tupsahtaen syvälle maahan kuninkaan jalkojen juureen.
Kirjuri heitti kynän kädestään ja oli vähällä pyörtyä.
— Miksi ette kirjoita? — kysyi kuningas rauhallisesti.
— Pommi, Teidän Majesteettinne! — sai kirjuri vaivoin sanotuksi.
— Mitä tyhmyyksiä, tiuskasi kuningas, — pommilla ja kirjeellä ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä. Jatkakaa!
* * *
Eräänä päivänä heinäkuussa 1714 purjehti suomalainen merisankari Niilo _Ehrenskiöld_ tykkialuksellaan pienen laivueen seuraamana Ahvenanmaan saaristossa, kun venäläinen laivasto yliamiraali Apraksinin johdolla yllätti hänet. Ehrenskiöldillä ei ollut mitään apua odotettavissa. Hän vetäytyi pieneen kapeaan salmeen, niin että tykkialus joutui keskelle ja sen kummallekin puolelle kolme kaleeria. Ehrenskiöld tiedusteli vielä miehiltään, antautuisivatko he vai puolustautuisivatko viimeiseen mieheen. Yksimielisesti päättivät he taistella isänmaansa ja kunniansa puolesta.
Hetken kuluttua saapui Apraksinin lähetti ja kehoitti Ehrenskiöldiä antautumaan.
— Ei kuningas ole uskonut minulle laivoja sitä varten, että minä niitä kenelle tahansa lahjoittelisin, — vastasi Ehrenskiöld.
Kova taistelu syntyi. Kolmannen rynnäkön jälkeen voittivat venäläiset.
Ehrenskiöld oli haavoittunut. Tiedottomassa tilassa hänet vietiin vankina venäläiseen laivaan.
Siellä hän joutui itse tsaari Pietari suuren huomion esineeksi. Kun Ehrenskiöld jonkun ajan kuluttua tuli tajuihinsa, kumartui keisari hänen ylitsensä ja suuteli haavoitetun sankarin otsaa. Sitten hän antoi määräyksiä sairaan hoitamisesta. Ehrenskiöldin hämmästys oli kuvaamaton.
Kun Ehrenskiöld parani, otti tsaari hänet mukaansa Moskovaan, esitytti hänet senaatille ja pyysi palkintoa siitä, että oli vanginnut niin uljaan sankarin.
Oltuaan seitsemän vuotta vankina pääsi Ehrenskiöld 1721 tehdyn rauhan johdosta vapaaksi. Tsaari koetti mitä houkuttelevimmilla tarjouksilla saada hänet palvelukseensa, mutta turhaan. Samalla kun tsaari antoi Ehrenskiöldille lahjaksi kallisarvoisen rasian, lähetti hän Ruotsin kuninkaalle kirjeen, jossa hän lämpimin sanoin kiitti Ehrenskiöldin uljuutta.
* * *
Rakennettuaan Pietarin kaupungin suolle Nevajoen suuhun monen monituisen ihmishengen hukalla kysyi _Pietari suuri_ hovinarri Balakirevilta, mitä kansa sanoo uudesta pääkaupungista.
— Hallitsijani! — vastasi tämä tsaarille, joka hyvillään odotti mairittelevia lausuntoja, — kansa sanoo:
»Ensinnäkin meri, sitten vielä veri, kolmanneksi märkä suo, neljänneksi voihke tuo.»
Suora vastaus hämmästytti Pietari suurta. Häntä suututti se, että uuden pääkaupungin paikkaa arvosteltiin huonoksi ja että rakennuttamisen vaatimista uhkeista muistutettiin.
— Pitkällesi! — huudahti hän kiihtyneenä.
Tapansa mukaan hän rankaisi vihansa aiheuttajaa kepillä, jota hän aina kuljetti mukanaan, toistaen kullakin iskulla vastauksen sanoja:
— Tässä on sulle meri, tässä on sulle veri, tässä on sulle märkä suo ja tässä vielä voihkettakin!
* * *
_Pietari suuri_ saapui kerran äkkiarvaamatta Aunuksen maaherran luo, joka oli jo vanha mies.
— Mitäs anomuskirjelmiä on sinulla? — kysyi Pietari.
Ukko lankesi tsaarin jalkojen juureen.
— Suo anteeksi hallitsija, ei kerrassaan mitään.
— Kuinka se on mahdollista?
— Minä en salli mitään anomuskirjelmiä, tyydytän kaikki armonanojat enkä jätä kansliaan jälkeäkään mistään riidasta.
Pietari oli menettelyyn sangen tyytyväinen.
Saatuaan jonkun ajan kuluttua kuulla erään viraston jäsenten välisestä epäsovusta määräsi hän Aunuksen maaherran tuotavaksi Pietariin.
— Vanhus, sanoi hän tälle, — tahdon, että täälläkin toimit yhtä omavaltaisesti kuin Aunuksessa ja sovitat riitapuolet kuuntelematta heidän selityksiään.
* * *
_Pietari suuri_ joutui kerran tuntemattomilla vesillä purjehtiessaan suureen vaaraan. Myrskyn kiidättämät jääröykkiöt uhkasivat musertaa hänen laivansa. Merimiehet olivat kauhuissaan, sillä tuho näytti varmalta. Perämies oli ainoa, joka ei malttiaan menettänyt.
Tsaari astui hänen luokseen ja rupesi tiedustelemaan joitakin laivan ohjausta koskevia seikkoja.
Välittämättä rahtuakaan tsaarin läsnäolosta ja kysymyksistä vastasi perämies tuimasti:
— Älä häiritse minua! Tiedän tehtäväni ja ymmärrän sen paremmin kuin sinä.
Ja sitten hän ohjasi alusta valtavien jäätelien lomitse järkkymättömällä tyyneydellä.
Tunnin kuluttua saapui laiva onnellisesti Arkangelin satamaan. Perämies jätti silloin peräsimen, juoksi tsaarin luo ja heittäytyi polvilleen hänen eteensä pyytäen anteeksi käytöstään merellä.
Keisari hymyili, käski hänen nousta ja suuteli häntä otsalle sanoen:
— Sinä olet minun pelastajani! Koroitan sinut kapteeniksi ja muistan sinua aina hyvänä ystävänäni.
* * *
_Fredrik suurella_ oli tapana tehdä jokaiselle kaartiin tulleelle sotilaalle kolme kysymystä: kuinka vanha olet, kuinka monta vuotta olet ollut palveluksessani ja saatko säännöllisesti palkkaa ja pukimia?
Fredrik suuren kaartiin tuli sitten kerran eräs ruotsalainen, joka ei lainkaan osannut maan kieltä.
Kaksi päivää opetettiin ummikkoruotsalaista vastaamaan kuninkaan kolmeen kysymykseen, ja päällystö oli jo hyvillään siitä, että kaikki menee taas hyvin, niinkuin ennenkin. Mutta sattumalta aloittikin Fredrik suuri tällä kertaa toisesta kysymyksestään:
— Montako vuotta olet ollut palveluksessani?
— Kaksikymmentä vuotta, — vastasi ruotsalainen varmasti.
— No, kuinkas vanha sinä sitten olet?
— Yhden vuoden, Teidän Majesteettinne!
— Kuningas hämmästyi yhä enemmän ja huudahti:
— Minä nähtävästi menen tässä järjiltäni!
— Oikeaan aikaan, Teidän Majesteettinne, — antoi ruotsalainen viivyttelemättä vastauksensa kuulua.
* * *
_Fredrik suuri_ sai usein osoittaa jalomielisyyttään ja hän teki sen aina sangen henkevällä tavalla.
Kerran hän tarkasti Spandaun vankilaa ja kysyi jokaiselta rikolliselta, mitä pahaa hän oli tehnyt. Lopullisesti selittivät kaikki tulleensa syyttä vangituiksi. Vain yksi rikollinen oli sellainen, joka sanoi suoraan kuninkaalle:
— Teidän Majesteettinne, minä olen kaikista rikollisista täällä pahin, ja rangaistus, joka minun on kärsittävä, on minulle aivan liian lievä.
Silloin virkkoi kuningas:
— Mitä teet sinä kurjimus täällä näiden hyvien ihmisten joukossa? Mene matkaasi!
* * *
_Fredrik suuri_ antoi rauhan aikana eräälle upseerille ritarinmerkin.
— Majesteetti, — selitti tämän tapahtuessa omapäinen soturi, — vain sotakentällä voin ottaa ritarinmerkin vastaan.
Nauraen kuningas vastasi siihen:
— Joutavia! En toki voi aloittaa sotaa ripustaakseni ritarinmerkin teidän rintaanne!
* * *
Pöllnitz, _Fredrik suuren_ läheisimpiä henkilöitä, pyysi kerran kuninkaalta suurehkoa avustusta.
— Niin, kuinka minä voin häntä auttaa, — aprikoi kuningas, — kun kassani ovat tyhjät? Olisipa hän edes katolilainen, niin voisin hänelle suoda vasta avoimeksi tulleen elinaikaisen eläkkeennauttijan paikan.
Nopeasti muutti Pöllnitz tapansa mukaan uskontoa ja pyysi senjälkeen eläkettä.
— Mikä vahinko, kun en voi hänen hurskasta intoaan palkita, — virkkoi kuningas. — Eläke on jo annettu toiselle; kuitenkin juolahtaa mieleeni, että minulla on rabbiininpaikka vapaana. Jos hän tahtoo ruveta juutalaiseksi, ei tämä paikka mene häneltä hukkaan.
* * *
Vuonna 1779 tahtoi _Fredrik suuri_ perustaa ananaskasvilaitoksen hovitarhaansa Sans-Soucissa, mutta kun siinä ei ollut tilaa, ehdotti puutarhuri, että laitosta varten otettaisiin eräs pieni puutarha, joka oli kuninkaallisen puutarhan vieressä. Sen omisti vanha leski. Tiedusteltaessa, mitä hänen pieni puutarhansa maksaa, vastasi leski:
— Minulle se on maksanut 400 taaleria, mutta minä myyn sen mielelläni rakkaalle herralleni 300 taalerista.
Kun kuningas kuuli vanhan vaimon sanat, virkkoi hän:
— Hän saakoon 600 taaleria.
— Millaisissa varoissa hän muuten elää, — jatkoi hän.
— Huonoissa, hän elää juuri tuosta puutarhasta. Siitä hän saa kasviksia, jotka sitten myy kaupunkiin.
— Hän saakoon 800 taaleria. Mutta kuinka vanha hän on?
— Seitsemänkymmentä vuotta.
— Hän saakoon vielä lisäksi 200 taaleria eläkkeeksi.
Kun köyhä leski sai tämän tietää, sanoi hän ilosta itkien:
— Jumala lisätköön hyvän kuninkaan iän minun elinpäivilläni ja tehköön niistä jokaisen hänelle ilonpäiväksi.
* * *
_Voltaire_ istui Ludvig XV:n määräyksestä Bastiljissa, kun näyteltiin hänen murhenäytelmäänsä »Oidipos». Hallitsijaa miellytti näytelmä siinä määrin, että hän laski runoilijan jälleen vapauteen. Kun Voltaire lausui hallitsijalle kiitoksensa, sanoi tämä hänelle:
— Ruvetkaa kunnon mieheksi, niin minä pidän teistä hyvää huolta.