Part 1
language: Finnish
HISTORIALLISIA KASKUJA
Koonnut
Yrjö Karilas
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.
HAKEMISTO.
Adlercreutz, Kaarle Juhana (1757—1815). Aho, Juhani (1861—1921). Aisopos (6 vuosisad. e.Kr.). Aleksanteri suuri (356—323 e.Kr.). Aleksanteri I (1777—1825). Aleksanteri II (1818—1881). Alkibiades (450—404 e.Kr.). Andersen, Hans Christian (1805—1875). Androklides. Antalkidas. Antokolskij, Markov M. (1843—1902). Aristippos (n. 400 e.Kr.). Augustus (63 e.Kr. — 14 j.Kr.).
Bacon, Francis (1561—1626). Beethoven, Ludvig (1770—1827). Beliini, Giovanni (n. 1428—1516). Bismarck, Otto von (1815—1898). Bull, Ole (1810—1880). Burns, Robert (1759—1796).
Caesar, Gaius Julius (100—44 e.Kr.). Carlyle, Thomas (1795—1881). Castrén, Matias Aleksanteri (1813—1852). Castricius. Cicero, Marcus Tullius (106—43 e.Kr.). Cleveland, Grover (1837—1908). Cronstedt, Johan Adam (1749—1836). Curius Dentatus, Manius (k. 270 e.Kr.).
Dante Alighieri (1265—1321). Dareios I (kuoli 485 e.Kr.). Darwin, Charles (1809—1882). Diogenes (n. 412—323 e.Kr.). Don Pedro. Doré, Paul Gustave (1833—1883). Dumas, Alexandre, vanh. (1802—1870). Dyck, Anton van (1599—1641). Döbeln, Georg Carl von (1758—1820).
Edison, Thomas Alva (1847—1931). Ehrenskiöld, Niilo (1674—1728). Epaminondas (n. 418—362 e. Kr.). Ericson, John (1802—1870).
Féval, Paul (1817—1887). Filip II August (1165—1223). Filippos II (382—336 e. Kr.). Fontenelle, Bernard le Bovyer de (1657—1757). Franciscus Assiisilainen (1182—1226). Franklin, Benjamin (1706—1790). Fredrik II suuri (1712—1786). Fredrik Wilhelm IV (1795—1861). Fulton, Robert (1765—1815).
Galba, Servius Sulpicius (5 e.Kr.—69 j.Kr.). Galilei, Galileo (1564—1642). Galvani, Luigi (1737—1798). Garibaldi, Giuseppe (1807—1882). Goethe, Johann Wolfgang von (1749—1832). Gordon, Charles George (1833—1885).
Hadrianus (76—138 j.Kr.). Henrik IV (1367—1413). Herder, Johann Gottfried von (1744—1803). Hindenburg, Paul L.H.A. (1847—1934). Hugo, Victor Marie (1802—1885).
Kaarle X (1757—1836). Kaarle XI (1655—1697). Kaarle XII (1682—1718). Kaarle XV (1826—1872). Kauppis-Heikki (1862—1920). Kolumbus, Kristoffer (1446—1506). Kustaa IV Aadolf (1778—1837).
La Fayette, M.J.P. (1757—1834). Leonidas (kuoli 480 e. Kr.). Lessing, Gotthold Ephraim (1729—1881). Lincoln, Abraham (1809—1865). Livingstone, David (1813—1873). Ludvig XIV (1638—1715). Ludvig XVI (1754—1793). Luther, Martti (1483—1546). Lönnrot, Elias (1802—1884).
Mac Kinley, William (1843—1901). Maksimihan I (1459—1519). Mazarin, Jules (1602—1661). Mill, John Stuart (1806—1873). Molière, Jean Baptiste (1622—1673). Montesquieu, Charles de Secondat (1689—1755). Mozart, Wolfgang Amadeus (1756—1791). Myhrberg, Maksimihan August (1797—1867).
Napoleon I (1769—1821). Nasica. Nerva, Marcus C. (keisarina 96—98 j.Kr.). Newton, Isaac (1643—1727). Nikolai I (1825—1855).
Oskar I (1799—1859). Pietari suuri (1672—1725). Platon (427—347 e. Kr.). Rebilis, Gaius Caninius. Rikhard Leijonamieli (1157—1199). Rossini, Gioachino (1792—1868). Rousseau, Jean Jacques (1712—1778). Runeberg, Johan Ludvig (1804—1877).
Saladdin (1137—1193). Saphir, Moritz Gottlieb (1795-1858) Scipio, Publius C. (k. n. 212 e.Kr.). Scott, Walter (1771—1823). Shackleton, Sir Ernest Henry (1874—1922). Shakespeare, William (1564—1616). Skobelev, Mikael D. (1843—1882). Snellman, Juhana Vilhelm (1806—1881). Sokrates (469—399 e. Kr.). Stanley, Henry Morton (1840—1904). Suvorov, Aleksanteri V. (1729—1800).
Takanen, Johannes (1849—1885). Themistokles (n. 527—459 e.Kr.). Thorvaldsen, Bertel (1770—1844). Tolstoi, Leo N. (1824—1910). Topelius, Zachris (1818—1898). Tshulalongkorn (1853—1910). Twain, Mark (1835—1910). Uhland, Johann Ludvig (1787—1862).
Wallin, Yrjö Aukusti (1811—1852). Washington, George (1732—1799). Wellington, Arthur Wellesley (1769—1852). Wilhelm I (1797—1888). Volta, Alessandro (1745—1827). Voltaire, François Marie (1694—1778). Xerxes (485—465 e.Kr.).
Kun Vähässä Aasiassa asuvat kreikkalaiset ateenalaisten tukemina nousivat kapinaan mahtavaa Persian kuningasta _Dareiosta_ vastaan, ei Dareios paljon välittänyt tuosta kapinasta, vaan kysyi ainoastaan, ketä nuo ateenalaiset olivat. Kuultuaan, että he olivat pieni kansa meren toisella puolen, hän virkkoi:
— Oi Ormuzd, anna minun kostaa noille ateenalaisille!
Ja jotta hän paremmin muistaisi päätöksensä, piti hänelle erään hovimiehen joka päivä, kun hän istui pöytään, kolme kertaa toistaa nämä sanat:
— Herra, muista ateenalaisia!
Hän käytti samanlaista menettelytapaa kuin Rooman senaatin istunnoissa Cato, joka jokaisen lausuntonsa, koskipa se mitä asiaa tahansa, päätti sanoilla: »Muuten olen sitä mieltä, että Kartago on hävitettävät.
Taistelussa ateenalaisia vastaan Dareios ja hänen seuraajansa kuitenkin lopulta joutuivat häviölle.
* * *
Kun persialaisten kuningas _Xerxes_ saapui miljoona-armeijoineen Kreikkaa valloittamaan, herätti se kreikkalaisissa suurta kauhistusta. Vain Spartan kuningas Leonidas säilytti mielenmalttinsa ja lähti puolustamaan Thermopylain vuorisolaa ottaen mukaansa 300 spartalaista.
Kun eforit huomauttivat, että hänellä oli mukanaan liian vähän sotureita, huomautti hän:
— Meitä on aivan riittävästi siihen, mitä aiomme tehdä.
Näin sanoessaan Leonidas ajatteli sitä, että he menevät varmaan kuolemaan. Kun Xerxes lähetti sanansaattajan hänen luokseen käskien häntä luovuttamaan aseensa, vastasi Leonidas lyhyesti:
— Tulkoon ottamaan ne!
Kun sitten muuan trakialainen kertoi, että persialaisia on niin paljon, että heidän nuolensa pimittävät auringon, vastasi eräs spartalainen:
— Sitä parempi, silloinhan saamme taistella siimeksessä.
Leonidasta ja hänen spartalaisiaan olisi tuskin voitu voittaa, ellei muuan petturi olisi näyttänyt persialaisille kiertotietä, jota myöten he saattoivat hyökätä spartalaisten selkään.
* * *
— Kumpi tahtoisit mieluummin olla, — kysyi muuan henkilö _Themistokleelta_, — Akillesko vai Homeros?
— Entä sinä, — kysyi vuorostaan Themistokles, — tahtoisitko mieluummin olla olympialaisten kisojen voittaja vaiko niiden kuuluttaja?
* * *
— Kuinka pitkälti on kaupunkiin? — kysyi kerran muuan ohikulkija satujenkirjoittajalta _Aisopokselta_.
— Kävele! — vastasi siihen Aisopos.
— Tiedän kyllä, että tässä on käveltävä, jos mieli kaupunkiin päästä, — virkkoi ohikulkija harmistuneena. — Mutta minä kysyn sinulta, kuinka pian minä olen kaupungissa?
— Kävele! — toisti Aisopos hämmentymättä. Ja näin sanottuaan hän jatkoi matkaansa.
Kun ohikulkija, joka luuli, että puhuteltu henkilö oli parantumaton koiranleuka, oli ottanut kymmenkunta askelta, huusi Aisopos hänen jälkeensä:
— Kahden tunnin kuluttua olet kaupungissa.
— Miksi et sitä heti sanonut? — kysyi jalankulkija.
— Enhän voinut sanoa sitä, kun en tiennyt, kuinka nopeasti sinä kuljet, — vastasi Aisopos.
* * *
Kun spartalaiset lähtivät sotaan, ilmoittautui tarjokkaaksi eräs ontuva mies nimeltä _Androklides_. Ruumiinvian takia ei häntä kuitenkaan tahdottu ottaa mukaan.
— Minä luulin, että te tarvitsette soturia taistelua eikä pakoon juoksemista varten, — virkkoi silloin Androklides.
* * *
Eräs ateenalainen moitti spartalaisia oppimattomaksi kansaksi. Spartalaisten puolesta vastasi silloin _Antalkidas_:
— Niinpä kyllä, me olemme ainoa kansa, joka ei ole koskaan teiltä mitään pahaa oppinut.
* * *
Kreikkalainen ajattelija _Sokrates_ oli tunnettu itsehillinnästään ja luonteenlujuudestaan. Kerran hänen ystävänsä ihmettelivät sitä, että hän tyynesti, mitään sanomatta kesti ilkeämielisen potkaisun.
— Mitä! — sanoi hän heille, — jos aasi olisi sen tehnyt, haastaisinko sen oikeuteen?
Eräästä miehestä, joka oli häntä pahasti sättinyt, hän sanoi:
— Hän ei ole ehkä oppinut paremmin puhumaan.
Eräälle orjalle, joka oli saattanut hänen mielensä kiihdyksiin, hän huudahti:
— Antaisin sinulle selkään, ellen olisi vihastunut.
* * *
Kun nuori _Alkibiades_ pelkäsi esiintyä puhujana kansan edessä, poisti _Sokrates_ hänen pelkonsa seuraavalla tavalla:
— Pelkäisitkö sinä puhua suutarille? — kysy Sokrates.
— En, totta tosiaan!
— Saattaisiko seppä sinut hämilleen?
— Eihän toki!
— Mutta kauppiasta sinä ehkä pelkäät?
— Yhtä vähän!
— Katsohan, — jatkoi Sokrates, — juuri sellaisista on Ateenan kansa kokoonpantu. Sinä et pelkää ketään yksityistä; miksi sitten pelkäisit, kun he kaikki ovat koolla?
* * *
Kun _Sokrates_ otti pyövelin kädestä myrkkymaljan, valitteli hänen kyyneleitä vuodattava vaimonsa sitä, että hän kuolee syyttömänä.
— Et kai toivo, että kuolisin syyllisenä, — huomautti Sokrates.
* * *
Tebeläisten päällikkö _Epaminondas_ oli muinaisajan suurimpia sotapäälliköitä. Mantineian ratkaisevassa taistelussa v. 362 e.Kr. tebeläiset hänen johdollaan voittivat, mutta itse hän sai keihään iskun rintaansa. Keihään varsi taittui ja kärki jäi haavaan.
Lääkärit sanoivat, että hän kuolee heti kun keihäänkärki vedetään haavasta. Epaminondas pyysi silloin lääkärejä odottamaan ja kysyi:
— Missä on kilpeni?
Siihen aikaan oli näet tapana, että se, joka kunniakkaasti oli kaatunut taistelussa, kannettiin kotiin kilven päällä. Kilpi tuotiin Epaminondaalle Sitten hän kysyi:
— Kutka voittivat?
— Tebeläiset, — vastattiin hänelle.
— Olen elänyt kylliksi, — virkkoi silloin Epaminondas, —sillä minä kuolen voittajana.
Näin sanottuaan hän veti keihäänkärjen haavasta. Eräs hänen urhoollisista sotatovereistaan sanoi murheellisena:
— Sinä kuolet, Epaminondas, etkä jätä jälkeesi yhtään poikaa, joka päättäisi työsi.
Kuoleva Epaminondas vastasi siihen:
— En jätä teille jälkeeni yhtään poikaa, vaan kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja Mantineian taistelut.
* * *
Makedonian kuninkaan _Filippoksen_ ystävät kertoivat, että kreikkalaiset moittivat häntä kaikin tavoin, vaikka hän oli koettanut kohdella heitä lempeästi.
Filippos vastasi siihen:
— Entäpä, jos olisin kohdellut heitä huonommin?
* * *
Kreikkalainen ajattelija _Platon_ oli suuttunut erääseen orjaan. Hän kutsui luokseen muutaman omaisensa ja virkkoi tälle:
— Lyö tuota miestä! Minä olen liiaksi suuttunut voidakseni tehdä sen itse.
* * *
Filosofi _Platon_ oli määritellyt ihmisen sanoilla: »kaksijalkainen höyhenetön eläjä». Määritelmästään hän oli saanut innokkaita onnitteluja. Mutta filosofi Diogenesta loukkasi se suuresti. Hän kyni kukolta höyhenet ja heitti sen Platonin luentosalin ovesta sisään ja huudahti:
— Tässä on Platonin ihminen!
Platon lisäsi silloin omituiseen määritelmäänsä seuraavat sanat:
— Jolla on litteät kynnet.
* * *
_Platon_ oli kutsunut Diogeneen luokseen vierailulle. Diogenes, joka oli tunnettu omituisuuksistaan, alkoi äkkiä kesken illallista polkea mattoa jaloillaan.
— Näin, — huudahti hän, — poljen jaloillani Platonin turhamaisuutta!
— Vielä suuremmalla turhamaisuudella! — lisäsi siihen Platon.
* * *
_Diogeneella_ oli yksi ainoa orja. Kun tämä pakeni isäntänsä luota, kehoittivat ystävät Diogenesta ajamaan takaa orjaansa.
Diogenes sanoi silloin:
— Eikö olisi naurettavaa, että Diogenes ei voisi elää ilman orjaa, kun orja voi elää ilman Diogenesta!
* * *
_Diogenes_ näki kerran rikkaaseen pukuun puetun nuorukaisen. Hänen kasvonsa olivat ylpeät, mutta sanansa tyhjät ja ajatuksensa alhaiset.
Diogenes astui hänen luokseen ja virkkoi:
— Kun näin sinut ja sitten kuulin sanasi, tuli mieleeni kuva siitä, kuinka joku edessäni sivalsi kullalla ja norsunluulla silatusta tupesta tylsän ja ruostuneen miekan.
* * *
Kun merirosvot aikoivat myydä _Diogeneen_ orjaksi, huudahti hän ympärilleen kokoontuneille ostajille:
— Kuka tahtoo ostaa itselleen opettajan?
* * *
Kun _Diogeneelta_ kysyttiin, kuka hautaa hänet hänen kuoltuaan, kun hänellä ei ollut palvelijaa, vastasi hän:
— Se, joka talonikin ostaa.
* * *
Tavatessaan, filosofi _Diogeneen_ hautausmaalla kysyi Makedonian kuningas Filippos:
— Mitä teet täällä?
— Etsin isäsi luita, — vastasi Diogenes, — mutta en voi löytää niitä, koska kaikkien luut ovat samanlaisia.
* * *
_Diogenes_ sanoi kerran ystävilleen:
— Kuoltuani heittäkää ruumiini johonkin kuoppaan. Olen täysin tyytyväinen, jos saan vain vähänkin hiekkaa päälleni.
— Mutta silloinhan joudut petoeläinten raadeltavaksi, — huomauttivat ystävät.
— No hyvä, asettakaa keppi käteeni, jolla voin karkoittaa pois villipedot.
— Ethän voi sitä tehdä, kun olet menettänyt tajuntasi!
— Mitä se sitten tekee, vaikka ne raatelevatkin, — vastasi Diogenes.
* * *
Kun _Aleksanteri suuri_ saapui öiseen aikaan Dareioksen leirin luo, neuvoi Parmenios häntä käyttämään pimeyttä hyväkseen hyökätäkseen vihollisen kimppuun.
— Ei, toverini, — vastasi Aleksanteri, — minä en tahdo voittoa varastaa.
* * *
Eräästä kaupungista, jota _Aleksanteri suuri_ piiritti, lähetettiin valittuja miehiä keskustelemaan antautumisesta. Vanhin heistä kysyi hallitsijalta, millä ehdolla hän suostuisi säästämään kaupungin.
— Sillä ehdolla, — sanoi tämä, — että sinä ottaisit johdon käsiisi ja lähettäisit minulle tänne leiriin sata parasta kansalaista.
— Hallitsija, — huomautti siihen vanhus, — mieluummin ohjaisin kaupunkia, jos sallisit lähettää minun sata huonointa kansalaista parhaitten asemesta.
* * *
_Aleksanteri suuri_ lahjoitti ystävälleen Perikleelle viisikymmentä talenttia myötäjäisiksi hänen tytärtään varten. Perikles huomautti silloin, että hänelle olisi riittänyt kymmenenkin.
— Niin, — vastasi Aleksanteri, — sinulle se kyllä riittää, mutta minä en voi lahjoittaa niin pientä summaa.
* * *
Filosofi _Aristippos_ söi kerran päivällistä Syrakuusan tyrannin Dionysioksen luona istuen kunniapaikalla tyrannin vieressä.
Seuraavana päivänä tyranni asetti hänet pöydän alimpaan päähän haluten tehdä hänestä pilaa.
— Mitä arvelet? — kysyi hän vieraaltaan päivällisen aikana — millainen on tämänpäiväinen paikkasi verrattuna eiliseen?
— Mielestäni, — vastasi filosofi, — ei niillä ole mitään eroa: minä olen tehnyt ne kummallakin kerralla yhtä arvokkaiksi.
* * *
Vaatimattomuudestaan kiitetty kuuluisa roomalainen sotapäällikkö _Curius Dentatus_ kieltäytyi vastaanottamasta rahalahjaa, jolla samnilaiset koettivat saada hänet puolelleen.
— En tarvitse rahojanne, — sanoi hän.
— Entä lapsesi? — huomauttivat lähettiläät.
— Jos he ovat kaltaisiani, niin elättää heitä se sama pieni tila, jonka ääreltä olen tähän virkaan kohonnut, — vastasi sotapäällikkö. — Ja hän jatkoi:
— Vaan elleivät he ole kaltaisiani, niin en tahdo olla heidän ylellisyytensä ylläpitäjänä.
* * *
Kun _Scipio_ nuorempi Roomassa haki censorinvirkaa, huomautti hänen kilpahakijansa Appius Claudius, että hän tuntee nimeltä melkein kaikki kansalaiset, kun sitä vastoin Scipio ei tunne juuri ketään.
— Se on totta, — vastasi Scipio, — en ole koettanut niin paljon oppia tuntemaan henkilöitä kuin tehdä itseni mahdollisimman usealle tunnetuksi.
* * *
Roomalainen _Nasica_ lähti kerran tuttavansa Enniuksen luo. Saavuttuaan tämän taloon hän sai palvelijattarelta kuulla, ettei isäntä ollut kotona.
Nasica huomasi kuitenkin, että palvelijattaren oli käsketty niin sanoa, vaikka isäntä itse asiassa olikin kotona.
Muutamien päivien kuluttua Ennius saapui vierailulle Nasican luo ja kysyi, oliko hän kotona. Silloin huusi Nasica itse sisähuoneista lähteneensä ulos.
— Kuinka voit luulla, etten tunne ääntäsi? — kysyi Ennius ihmetellen.
— Käydessäni luonasi, — vastasi Nasica, — uskoin palvelijattaresi sanoja, ettet sinä ollut kotona, mutta sinä sitä vastoin et näy uskovan minun omia sanojani.
* * *
_Nasican_ kuullen puhuttiin kerran, että roomalaisilla ei ole enää mitään pelkäämistä, kun Kartago on hävitetty ja kreikkalaiset tehty orjiksi.
— Päinvastoin, — väitti Nasica, — nythän vasta täytyykin peljätä, kun ei missään enää ole mitään, jota pelkäisimme tai kunnioittaisimme.
* * *
_Caninius Rebilis_ oli Roomassa konsulina vain yhden päivän. Noustessaan puhujalavalle hän astui tähän virkaan ja sai eron kohta sen jälkeen.
Kuuluisa roomalainen puhuja Cicero huomautti tästä leikillisesti:
— Rebilis hypähti puhujalavalle kysymään meiltä, kenen konsulikauden aikana hän oli konsulina.
Toisen kerran hän virkkoi samasta asiasta:
—Caninius Rebilis oli valpas konsuli, sillä koko konsulikautenaan hän ei kertaakaan nukkunut.
* * *
Pompeius lahjoitti eräälle gallialaiselle karkurille Rooman kansalaisoikeudet.
— Ihmeellinen mies, — virkkoi _Cicero_, — antaa gallialaiselle isänmaan, joka ei kuulu hänelle, mutta meille ei voi toimittaa omaa isänmaatamme.
* * *
Kun _Cicero_ saapui Pompeiuksen leiriin, huomautettiin hänelle, että hän tuli liian myöhään.
— En ole hituistakaan myöhästynyt, — väitti Cicero, — koska täällä ei näytä vielä mitään olevan valmiina.
* * *
Kun Metellus Nepotes moitti _Ciceroa_ siitä, että hän puhujana oli enemmän syössyt ihmisiä turmioon syytöksillään kuin pelastanut puolustuksillaan, vastasi tämä:
— Niin, minä myönnän, että minulla on enemmän omaatuntoa kuin kaunopuheisuutta.
* * *
Kun Rooman kansalainen _Castricius_ vastusti erään Karbo-nimisen viranomaisen omavaltaisia määräyksiä, sanoi tämä hänelle:
— Minun takanani on paljon miekkoja.
— Mutta minun takanani on paljon vuosia, — virkkoi Castricius.
* * *
Tavallisesti sanotaan, että on helpompi sanoa kuin tehdä. Mutta kun roomalainen sotapäällikkö ja valtiomies _Caesar_ uhkasi Metellusta, virkkoi hän:
— Muista, että minun on vaikeampi sanoa kuin tehdä!
* * *
Roomalainen ylimys, joka oli menettänyt kansalaisoikeutensa, sai näyttämöllä esiintymisestään _Caesarilta_ kultaisen sormuksen. Näytännön aikana Caesar etsi itselleen paikkaa tuoleilta, jotka olivat määrätyt etuoikeuden saaneille henkilöille. _Cicero_ tahtoi moittia Caesaria liiallisesta auliudesta kunnianosoituksien jaossa ja virkkoi:
— Antaisin sinulle paikan, ellei minulla olisi niin ahdasta.
Tällä kertaa kuuluisa puhuja sai kuitenkin sattuvan vastauksen:
— Minua ihmetyttää, — huomautti hänelle Caesar, että sinulla on ahdasta, vaikka sinä tavallisesti istut kahdella tuolilla.
* * *
Muuan nuori huimapää sai keisari _Augustukselta_ käskyn lähteä pois leiristä.
—Mutta kuinka voin näyttäytyä kotiseudullani, — pahoitteli tämä — ja miten selitän isälleni tämän asian?
— Sano hänelle, — vastasi keisari, — että olit tyytymätön minuun.
* * *
Rooman keisari _Galballe_ tarjottiin kerran kalaa, joka oli jäänyt edellisestä päivästä. Kalan koskematon puoli oli käännetty ylöspäin.
— Kiiruhtakaamme, — huudahti keisari, — pelkäänpä, että pöydän alla on sivullisia syömässä.
* * *
Roomalainen keisari _Nerva_ oli liian hyväsydäminen ja suosiollinen edeltäjänsä Domitianuksen huonoille neuvonantajille. Kerran hän antoi päivälliset muutamille ystävillensä, jolloin eräs näistä neuvonantajista istui pöydän ääressä aivan keisarin vieressä.
Tuli puhe Catullus Messalinuksesta, ilkeästä ilmiantajasta, jota Domitianus oli käyttänyt usein mustaamaan oikeuden edessä kunniallisia kansalaisia.
— Mitähän hän nyt tekisi, jos olisi elossa? — kysyi Nerva.
— Luulen, että hän istuisi kerallamme pöydässä, — vastasi yksi vieraista.
* * *
Rooman keisari _Hadrianus_ ei myöntynyt erään anojan pyyntöön, jonka tukka oli alkanut harmaantua. Vähän myöhemmin tuli sama henkilö uudelleen tukka värjättynä keisarin puheille ja uudisti pyyntönsä. Keisari, joka huomasi petoksen, vastasi:
— Annoin kieltävän vastauksen jo isällesi.
* * *
Eräältä kreikkalaisten lähettiläältä kysyttiin Roomassa, tuliko hän omasta aloitteestaan vai oliko hän hallituksen lähettämä.
— Jos onnistun tehtävässäni, olen synnyinmaani lähettämä, mutta ellen onnistu, olen omasta aloitteestani lähtenyt, — vastasi hän.
* * *
Englannin kuningas _Rikhard Leijonamieli_ sai yhdessä Ranskan kuninkaan _Filip II Augustin_ kanssa kolmannella ristiretkellä voiton saraseeneista. Ketään muuta eivät voitetut niin pelänneet kuin Rikhard Leijonamieltä, jota he kaikin tavoin koettivat saada käsiinsä.
Eräänä päivänä, kun kuningas oli seuralaisineen metsästämässä, olivat saraseenit väijyksissä ja yllättivät hänet. Kahakassa kaatuivat Rikhardin ympäriltä kaikki miehet paitsi eräs Wilhelm niminen ritari.
Kun Wilhelm nyt huomasi kuninkaan vaaranalaisen aseman, huusi hän vihollisille:
— Minä olen kuningas, minä antaudun!
Heti hyökkäsivät viholliset hänen kimppuunsa, vetivät hänet hevosen selästä ja raastoivat mukanaan. Kuningas pääsi pakenemaan.
Muhammedilaisten sulttaani Saladdin oli jalo hallitsija, joka piti uskollisuutta yhtä suuressa arvossa kuin urhoollisuutta. Saatuaan kuulla asian oikean laidan osoitti hän vangille yhtä suurta huomiota kuin kuninkaalle ja antoi hänelle vapauden sillä ehdolla, että Rikhard puolestaan päästäisi pois kymmenen hänen luonaan olevaa emiiriä.
* * *
Muuan sulttaani oli kirjoittanut runon. Hän luki sen ministerilleen ja kysyi häneltä, mitä hän piti siitä.
— Herra, — vastasi ministeri, — jos tahdot tietää totuuden, — niin runo, on huono.
Harmistuneena antoi sulttaani heittää miehen vankilaan.
Muutaman viikon perästä sulttaani sepitti taas runon.
Hovimiehet kiittelivät sitä ylenmäärin, mutta sulttaani ei oikein uskonut heitä, vaan kaipasi tunnollisempaa arvostelua.
Hän antoi tuoda ministerin vankilasta ja luki runonsa hänelle.
— Herra, — huusi tämä heti, — runosi on ihmeellisen kaunis!
— Näetkö, — sanoi sulttaani iloisesti, — muutama viikko sitten tuomitsit runoani niin ankarasti.
— Sinä unohdat, herrani, että minä olen ollut nämä viikot sellaisessa paikassa, jossa oppii arvostelemaan lempeästi ruhtinaitten runoja.
* * *
_ Fransiscus Assiisilainen_ oli perustanut fransiskaanien kerjäläismunkkikunnan. Veljeskuntaan kuuluvat munkit olivat luopuneet kaikesta ja antaneet omaisuutensa köyhille. Avunpyytäjille oli aina jotakin annettava. Kuka antoi leipäkannikkansa, kuka viittansa, housunsa tai paitansa hihan. Kerran kun ei ollut muuta annettavaa, ruvettiin tyhjentämään veljeskunnan kappelia.
— Jumalalle on otollista nähdä alttarinsa paljaana ja lapsensa vaatetettuina, — virkkoi Fransiscus. — Mene, veljeni, ja ota liina alttarilta.
Kerran sanoi eräs veljistä:
— Meillä ei ole mitään pyytäjälle, joka seisoo tuolla ovella. Ei ole muuta jäljellä kuin yksi ainoa Uusi Testamentti, josta luemme aamuisin, kun ei ole rukouskirjaa.
— Anna hänelle Uusi Testamentti. Se on otollisempaa kuin meidän lukemisemme.
* * *
Asuessaan Ravennassa »Jumalaisen näytelmän kirjoittaja» _Dante_ kulki pitkin kaupungin katuja. Katsellessaan tuota ei tosin kovin kookasta, mutta kuitenkin kunnioitusta herättävää olentoa ankarine kasvonpiirteineen ihmiset kuiskasivat toisilleen:
— Tuossa kulkee mies, joka on käynyt sekä helvetissä että paratiisissa.
Kerran Dante kuuli, että kahden vastaantulijan keskustelu koski häntä. Toinen heistä sanoi:
— Katso, tuossa tulee mies, joka on käynyt helvetissä. Hän käy siellä niin usein kuin tahtoo ja kertoo sitten kirjoissaan kokemuksiaan meille.
— Uskon sen kyllä, — virkkoi toinen, — näkee jo hänen ruskeasta ihostaan ja kiharista hiuksistaan, että hän on kulkenut tulen ja savun kautta.
Tätä kuullessaan Dante ei voinut olla sydämellisesti nauramatta.
* * *
Kuuluisan italialaisen taidemaalarin _Giovanni Bellinin_ oli Konstantinopoliin kutsunut sulttaani Muhamed II, joka tahtoi taiteilijalta tilata itselleen Johannes Kastajan kuolemaa esittävän taulun.
Kun taulu oli valmis, oli sulttaani siihen tyytyväinen, mutta huomautti vain, ettei poikkihakattu pää ollut kyllin ilmehikäs.
Bellini lupasi miettiä asiaa ja korjata maalauksensa, mikäli se oli mahdollista.
Kun hän oli saapunut työhuoneeseensa, tuli hänen luokseen kaksi miestä. Toinen heistä hakkasi toiselta pään poikki ja virkkoi kauhistuneelle taiteilijalle, että sulttaani oli käskenyt antaa hänelle mallin tauluaan varten.
Bellinin mieltä järkytti tällainen itämainen avuliaisuus niin suuresti, että hän matkusti kiireimmän kaupalla pois koko Konstantinopolista.
* * *
_Kolumbus_ oli kerran pidoissa espanjalaisten ylimysten luona. Eräs läsnäolijoista virkkoi silloin: