Chapter 35

Tällä ruhtinaalla oli Sweitsissä suurenlaiset maa-alueet, jota paitsi hän oli ylistelty urhollisuudestaan ja hurskaudestaan. Habsburgin linnanherrana Sweitsissä vielä ollessaan kerrotaan Rudolfin kerran metsästysretkellään kohdanneen papin, joka kantoi kädessään pyhää sakramenttia. Puron varrella riisui pappi kenkänsä, kaalaakseen yli; mutta sen huomattuaan Rudolf heti laskeutui ratsunsa seljästä ja käski sananpalvelijan nousemaan satulaan. Pappi, vietyään sakramentin sairaalle ja palattuaan matkalta toi hevosen takaisin kreivi Rudolfille. "Jumala varjelkoon", sanoi Rudolf, "minua tai ketään minun palvelijaani tahallaan nousemasta ratsun selkään, joka on kantanut Vapahtajani ruumista." Pappi siten sai hevosen lahjaksi ja pääsi sittemmin Mainzin arkkipiispalle kappalaiseksi sekä puhui siellä hänelle kreivi Rudolfin kristillisestä hurskaudesta. Kun tämä arkkipiispa yleisen turvattomuuden aikana matkusti Roomaan saamaan paavilta virkansa arvomerkkejä, saattoi Rudolf häntä Alppein ylitse. Erotessaan lausui arkkipiispa: "Suokoon Jumala minun elää niin kauan, että saisin runsaasti palkita tämän palveluksen, jonka te, herra kreivi, olette tehneet minulle!" Sama arkkipiispa nyt sai aikaan Rudolfin valitsemisen keisariksi.

Kruunauksen jälkeen Aachenissa, jolloin ruhtinaat olivat kirkossa alttarin ympärillä ottamassa vastaan läänejänsä, huomattiinkin valtakunnan valtikan hävinneen. Hurskaalla ja maltillisella mielellä otti Rudolf silloin alttarilta ristin, sanoen: "Tämän ristin, jonka kautta koko maailma on lunastettu, pitänee toki käydä valtikasta."

Kohta sen jälkeen luopui Rudolf enimmistä oikeuksista Italian maihin ja tunnusti siellä paavin maallisen vallan. Hän ei myöskään kruunauttanut itseään Roomassa keisariksi. Huolellisesti karttoi hän kaikkea sekautumista Italian asioihin ja kaikkia sotaretkiä sinne, sanoen: "Paljon minä näen niiden jälkiä, jotka ovat sinne menneet, mutta en yhtään sieltä tulleiden jälkiä."

Ruhtinaita kohtaan Rudolf sitä vastoin piti voimakkaasti yllä keisarin valtaa. Ylpeä Böömin kuningas _Ottokar_ oli toivonut itse tulevansa keisariksi valituksi eikä nyt tunnustanut onnellisempaa kilpaveljeänsä. Kolme kertaa kehoitti Rudolf häntä tulemaan tekemään vasallin valaa ja antamaan pois niitä valtakunnan maita, jotka hän oli kohtuuttomasti anastanut; mutta Ottokar ei tullut. Lyhyessä ajassa hänet Rudolf kuitenkin pakotti sovinnontekoon, jolloin Ottokarin täytyi luovuttaa Itävalta, Steiermark, Kärntti ja Krain ja hän otti vastaan Böömin ja Määrin Saksan valtakunnan lääninä. Kunnianosoitus lääniherralle tehtiin julkisesti Rudolfin leirissä. Loistavan seurueen etupäässä kulki Ottokar kullasta ja jalokivistä loistavassa kuninkaanpuvussaan saksalaisten ritarien muhkeain rivien ohitse polvillansa tekemään vasallinvalaa. Rudolf istui valtaistuimellaan, yllänsä yksinkertainen, harmaa sotilaspuku. Kun joku kysyi häneltä, eikö hän aikonut ottaa yllensä keisarillista pukua, vastasi hän: "En ota: Böömin kuningas on usein nauranut minun harmaata pukuani, vaan tänään se nauraa häntä." Kohta tämän nöyryyttävän kohtauksen jälkeen uudisti Ottokar taistelun, mutta kärsi pahan tappion ja kaatui itse sotakentällä. Hänen peruutetut alueensa tulivat Habsburg-suvun perintömaiksi ja _Itävallan_ monarkkian aluksi.

Voimakkaasti koetti Rudolf uudistaa maanrauhaa ja yleistä järjestystä. Kiellettyään kolmilla valtiopäivillä peräkkäin riidat ja rosvoilemiset matkusteli hän itse kaikkialla valtakunnassaan sovittaen hyvällä tai kukistaen asevoimalla kaikkia riitoja ja ankarasti rangaisten väkivallan tekijöitä. Yksistään Tyringissä hävitti hän seitsemättäkymmentä rosvolinnaa ja hirtätti ritarit, jotka olivat ryöstelleet matkustajia; kerran hän Erfurtissa mestautti yht'aikaa yhdeksänkolmatta aatelista rosvoa.

Vaatetuksessaan ja elintavassaan oli Rudolf yksinkertainen, luonteeltaan leikillinen ja lempeä. Eräänä päivänä, kun hän piti hovileiriä Mainzin edustalla, tuli hän tavallisessa harmaassa puvussaan kaupunkiin. Koska aamu oli kylmä ja hänen käsiänsä paleli, astui hän leivintupaan, jonka uunista näki tulen välkkyvän. Leipurin vaimo, luullen häntä tavalliseksi sotamieheksi, käski häntä tylysti pois. "Mene tiehesi," sanoi hän, "kerjäläiskuninkaasi luo, joka hevosillaan ja sotamiehillään imee koko maan köyhäksi. Jos et mene tiehesi, kaadan sangon vettä päällesi." Rudolf kuitenkin seisoi lämpiävän uunin edessä; vaimo häntä ensin haukkui ja, kun Rudolf levollisesti tuota kuunteli, hän viimein todellakin kaatoi vettä sangon täyden hänen päällensä. Väristen palasi Rudolf leiriin, muutti vaatteet ja lämmittelihe. Päivällistä syödessään hän sitte otti pullon viiniä ja vadin parasta ruokaa, käski hovipalvelijan viemään ne leipurin vaimolle ja sanomaan terveisiä vanhalta sotamieheltä. Vaimo, saatuaan kuulla, kenenkä hän oli kastellut, peljästyi ja juoksi heti leiriin sekä heittäytyi maahan keisarin jalkain juureen, joka vielä istui pöydässä. Rudolf kuitenkin käski hänen nousta ylös ja kaikkein läsnäolevain herrojen kuullen kertoa, mitä oli sanonut; ja jos vaimo yritti jättämään pois jotakuta liian mehevää haukkumasanaa, muistutti keisari sen hänelle kaikkien herrain suureksi huviksi.

Kun Rudolfin elämä lähestyi loppuansa, koetti hän taivuttaa saksalaisia ruhtinaita valitsemaan hänen poikaansa _Albrektia_ keisariksi. Mutta he, peljäten Albrektin ankaraa luonnetta ja Habsburg-suvun karttuvaa valtaa, hylkäsivät ehdotuksen. Tyytymättömänä poistui hän Frankfurtista, jossa oli pitänyt kokousta, ja läksi silloin jo sairaana Strassburgiin. Kun hänelle eräänä päivänä ennustettiin, että hänen loppunsa jo oli lähellä, virkkoi hän: "No hyvä, kiiruhdetaan sitte Speieriin!" Tuskin saavuttuansa tähän Saksan keisarien hautakaupunkiin kuoli hän 73 vuoden vanhana (1291). Vielä kauan jälkeen päin sanottiin sanansa pettäjästä: "Siinä miehessä ei ollut Rudolfin rehellisyyttä."

Sweitsin valaliiton perustus.

Sweitsissä asui korkeain vuorten ja suurten metsäin keskellä urhollinen, vapautta rakastava heimo, rehellisiä maamiehiä, jotka eivät olleet koskaan kantaneet maaorjuuden kahleita. Vierwaldstädter-järven ympärillä oli maakunnat Schwüz, Uri ja Unterwalden, ja niillä jo vanhastaan oli yhteinen suojelusvouti (Schirmvogt); sellaisena voutina oli myöskin Habsburgin kreivi Rudolf, ja keisariksi päästyään hän käytti vielä voimakkaammin sitä suojelusvaltaansa. Rudolfin kuoltua liittyivät näiden maiden asujamet yhteen, levittäen julkisen kirjoituksen, joka alkoi näin: "Kaikille tehdään tiettäväksi, että Schwüzin, Urin ja Unterwaldenin miehet ovat aikain tukaluuden tähden yksimielisesti uudistaneet muinaisen liittonsa ja vannoneet kykynsä mukaan sekä tavaralla että miesvoimalla omalla kustannuksellaan auttaa toinen toistansa jokaista vastaan, joka tekee vääryyttä yhdelle tai useammalle heistä." Rudolfin pojan Albrektin ei onnistunut kukistaa samoin vapaata valtakunnan kaupunkia Berniä; mutta Schwüz, Uri ja Unterwalden ottivat vastaan hänen nimittämänsä voudin.

Wilhelm Tellin ja valaliiton syntymisen tarina.

Vouti Gessler panetti Altdorfin luo Urissa tangon päähän arkkiherttuallisen hatun ja käski, että jokaisen ohi astujan piti sille vallan tunnuskuvalle paljastaa päänsä. Sitä tietä astui kuuluisa jousimies Wilhelm Tell, taluttaen kädestä pikku poikaansa, ja sivulla riippui hänellä jousi ja nuoliviini. Hän astui ohitse tervehtimättä hattua. Vouti otatti kiinni Tellin, asetti hänen poikansa seisomaan lehmusta vasten ja pani pojan pään päälle omenan, käskien isän ampumaan nuolellansa sen pois. Ja Tellillä oli rohkeutta ja taitoa ampua omena, haavoittamatta poikaansa. Mutta koska Tellillä viellä oli toinen nuoli kätkössä, kysyi vouti: "Mitähän tarkoitat tuolla toisella nuolella?" Tell vastasi rehellisesti: "No, sanonpa sinulle totuuden. Jos olisi ensimmäinen nuoli sattunut lapseeni, olisin toisella osunut sinuun." Silloin vihastui vouti, panetti Tellin kahleihin ja läksi viemään häntä veneellä Vierwaldstädter-jarven yli linnaansa Küssnachtiin, sulkeakseen hänet siellä torniin. Mutta heidän purjehtiessaan järvellä ja ehtiessään Rütlin ohitse alkoi ankara myrsky lähetä. Venemiehet joutuivat neuvottomiksi ja luulivat, että ainoastaan Wilhelm Tell saattoi voimakkailla käsivarsillaan pelastaa heidät. Vouti päästätti hänet kahleistaan ja käski hänen asettua perää pitämään. Tell ohjasikin venettä vakavalla kädellä pitkin kallioista rantaa; mutta jyrkän Axen-vuoren vieressä, jossa kallion kieleke pistää ulos veteen, sieppasi hän äkisti aseensa, hyppäsi kalliolle ja samalla sysäsi veneen ulos pauhaaviin laineihin. Sieltä hän kiiruhti sisämaahan päin ja piilottui pensastoon. Kun vouti viimein nousi maalle ja astui Küssnachtiin vievää solaketietä, ampui Tell piilostaan häntä nuolella läpi sydämmen.

_Valanteko Rütlissä_. Saksalaiset voudit osoittivat raakaa kopeutta, varsinkin ylhäissukuisia vapaatalollisia kohtaan, sanoen heitä talonpoikais-aateliksi. Niinpä kerrotaan Gesslerin kerran ratsastaneen _Werner Stauffacherin_ uuden talon ohitse, joka oli kaunistettu maalatuilla mietelauseilla ja monilla muilla koristuksilla, ja sanoen: "Kuinka voidaankaan kärsiä, että talonpoikaisilla on noin kauniit asunnot?" _Arnold Melchthalilta_ ottivat vouti Landenbergin palvelijat kaksi härkää auran edestä, sanoen: "Voivathan talonpojat itsekin vetää auraansa." Arnoldin poika kuritti silloin palvelijaa niin, että häneltä murtui poikki kaksi sormea, ja pakeni sitte vuoristoon ja kätkeytyi siellä maamiehen _Walter Fürstin_ luo. Mutta vanhalta Arnoldilta vouti vihassaan puhkaisutti molemmat silmät.

Rütlin niityllä Vierwaldstädter-järven rannalla yhtyivät sitte monta kertaa Walter Fürst Urista, nuori Melchthal Schwüzistä ja Werner Stauffacher Unterwaldenista. Eräänä yönä marraskuussa 1307 saapuivat nämä kolme ynnä kymmenen valittua miestä kokoon. Kaikki he kättä antaen toinen toiselleen vannoivat "olla näissä asioissa tekemättä mitään omin päin ja luopumatta toinen toisestaan. Tässä ystävyydessä he tahtoivat elää ja kuolla, ja kunkin tuli kotilaaksossaan yhteisen neuvottelun jälkeen niin puolustaa viatonta, sorrettua kansaa ja sen ikivanhaa vapautta, että sweitsiläiset saisivat ainiaaksi turvaa tästä ystävyydestä. Habsburgin kreiveiltä he eivät tahtoneet ottaa rahtuakaan; voutien puoluelaisineen palvelijoineen ja sotamiehineen ei pitänyt menettämän pisaraakaan verta: mutta esi-isiltä perittyä vapautta he päättivät puolustaa ja jättää sen kokonaisena perinnöksi jälkeläisilleen." Näiden sopimusten jälkeen nostivat mainitut kolme miestä kätensä taivasta kohti ja vannoivat "sen Jumalan kautta, joka on sekä kuningasten että talonpoikain herra," toimia, niinkuin olivat luvanneet.

Uudenvuoden päivä 1308 määrättiin valan toimeenpanemiseksi. Äkkiarvaamatta anastettiin voutien linnat, mutta ei missään vuodatettu verta, ei missään ryöstetty Habsburg-suvun omaisuutta. Alpeilta toisille levisi paimenkansan kapina, ja kohta oli koko maa vapaana.

Sempachin taistelu (1386).

Koska myöhemmin lisäksi tulleet kantonit Luzern, Zürich, Glarus, Zug ja Bern olivat yhtyneet aatelisherroja vastaan taistelevain shwabilaiskaupunkien liittoon, vaikka kolme metsäkanttonia periaatteensa mukaan pysyivät sekautumatta vieraihin asioihin, syttyi siitä sota. Itävallan herttua Leopold, jolla oli suuret alueet Sweitsissä, marssi rankasemaan sweitsiläisiä ja hävittämään heidän liittoansa. Pelottakseen heitä lähetettiin heidän kokoukseensa koko 20 lähettilästä, jotka saapuen toinen toisensa jälkeen kukin lukivat melkoisen joukon sodanjulistuksia sekä hengellisten että maallisten herrain puolelta.

Valaliittolaiset, luvultaan 1,300 miestä, asettuivat metsäisille kukkuloille Sempachin luo; heillä oli aseina sotatapparat ja leveät miekat, mutta useimmilla ei mitään haarniskaa. Herttua Leopoldin ylpeästi esiin marssivassa sotaväessä oli 4,000 hyvin panssaroitua komeaa ritaria, jotka olivat niin varmat voitostaan, että olivat ottaneet nuorat mukaansa vankien sitomista varten. Eräs ylhäinen herra puheli korskeasti tuon kapinoitsevan talonpoikaisen roskaväen keittämisestä ja paistamisesta.

Herttua Leopold, kaunis, urhollinen ja monesta sankarityöstä jo kuuluisa mies, halusi innokkaasti ratkasevaa taistelua. Koska seutu oli sopimaton hevosille, käski hän ritarinsa laskeutumaan maahan ja lähenemään yhteen, niin että he seisoivat ikään kuin läpi pääsemättömänä muurina, josta keihäät sojottivat eteenpäin ojennettuina pitkissä riveissä. Muutamat pyysivät herttua Leopoldia pysymään etempänä taistelusta; mutta hän vastasi: "Jumala varjelkoon minua jättämästä teitä kuolemaan ja elämään yksinänne."

Ennen taistelun alkua laskeutuivat valaliittolaiset polvilleen ja rukoilivat Jumalalta voimaa nyt alkavaan ankaraan taisteluun. Tuosta ritarit pilkkasivat talonpoikain pelkoa, sillä he luulivat heidät polvillaan rukoilevan armoa. Mutta kohtapa he huomasivat erhetyksensä. Kiilan-muotoisessa taistelujärjestyksessä riensivät talonpojat keveissä mekoissaan rohkeasti alas kentälle vaskipukuisia ritareja vastaan, toivoen saavansa raivatuksi itselleen tien heidän keihäsriviensä lävitse. Mutta kauan he turhaan kuluttivat rohkeuttansa; lyhyillä iskuaseillaan he eivät ulottuneet edes ritarien varustuksiinkaan asti, ja moni kaatui lävistyen sojottaviin keihäihin. Jo levisi ritarijoukko puolikuun muotoiseksi, kärjillään yhä ahtaammalle sulkien ja täydellisellä häviöllä uhaten neuvotonta talonpoikaisjoukkoa.

Silloin, kuten kerrotaan, teki _Arnold Winkelried_ ylevän päätöksen. Hän heitti aseensa kauas pois ja huusi kaikuvalla äänellä: "Rakkaat, uskolliset veljet! Minä avaan teille tien. Pitäkää huoli vaimostani ja lapsistani!" Sitte hän astui esiin, kokosi voimakkailla käsivarsillaan niin monta vihollisten keihästä, kuin ulottui, ja painoi ne rohkeasti omaan rintaansa. Kaatuessaan käänsi hän nuo keihäätkin maata kohti ja avasi maanmiehillensä tien, josta he pääsivät vihollista ahdistamaan. Hänen ruumiinsa ylitse tunkeutuivat valaliittolaiset vastustamattomasti eteenpäin. Lyhyillä, mutta sitä tehokkaammin käytetyillä iskuaseillaan tekivät he hirvittävää tuhoa ritareille, joita raskaat varuksensa estivät puolustautumasta. Moni kaatui talonpoikain nuijain ja miekkain iskuista, moni tukehtui ahdingossa oman panssarinsa painosta, moni myöskin väsymyksestä vaipui maahan. Kun Itävallan lippu kaatui, riensi herttua Leopold taistelijain tungokseen itse korjaamaan sitä; mutta raskaissa aseissaan hitaasti tunkeutuessaan eteenpäin hän ahdingossa kompastui. "Minä olen Itävallan herttua!" huusi hän, kun jo voittajain tapparat kohosivat iskemään häntä; mutta eräs Schwüzin asujan antoi hänelle siitä huolimatta kuoliniskun. Elossa vielä olevat ritarit alkoivat huudella hevosiansa. Mutta turha vaiva, sillä palvelijat olivat niillä paenneet taistelukentältä, kun näkivät tappion tulevan. Siispä ei ollut muuta neuvoa kuin myödä henkensä niin kalliista kuin mahdollista; siten kaatui 656 ritaria, suurimmaksi osaksi kreivejä, sekä 2,000 miestä jalkaväkeä. Kaikkialla sanottiin, että Jumala oli sinä päivänä kostanut aatelisherrain kopeuden ja ylpeyden.

Tästä lähtein oli sweitsiläisten vapaus turvattu ja heidän urhollisuutensa ylistelty kaikissa maissa. Arnold Winkelried sai jalosta urhotyöstään kauneimman palkinnon, sillä hänen kuoltuaan kiitolliset maanmiehet kunnioittivat hänen muistoansa, ja se loistaa ihanana esikuvana jokaiselle kansalle, joka rakastaa isänmaatansa ja vapauttansa.

Satavuotinen sota.

Englannin kuningas Edvard III vaati itselleen Ranskan kruunua ja sentähden ahdisti sodalla Filip VI:tta Valoisilaista, joka oli noussut Ranskan valtaistuimelle. Tästä syystä alkanutta sotaa jatkettiin silloin tällöin vähän levähtäen toista sataa vuotta (1339-1453).

Ranskassa oli läänityslaitos vielä voimassa ja ritaristoa suuresti kannatettiin ja kunnioitettiin; mutta kaikki läänityslaitoksen epäjärjestykset näkyivät myöskin ja ritarillisuus oli jo alkanut turmeltua. Englannissa piti hallitus yhä enemmin tukenansa kaupunkeja, joiden edusmiehet kuninkaalle antoivat tuon tuostakin raha-apua. Edvard oli myöskin liitossa Flanderin kaupunkien kanssa ja sai niiltä arvokasta apua. Ranskan sotajoukossa oli ratsuväki päävoimana ja ritaristo erittäin lukuisasti edustettuna. Sitä vastoin Englannin sotajoukon päävoimana oli jalkaväki ja varsinkin olivat englantilaiset jousimiehet kuuluisat.

Musta prinssi.

Edvard otti kanssansa sotaan viisitoista-vuotisen poikansa joka myöskin oli nimeltään Edvard, ritarillisuudestaan, kainoudestaan ja monesta etevästä sielunominaisuudesta kuuluisa nuorukainen. Mustan, loistavan pronssivaruksensa tähden sanottiin häntä yleisesti "mustaksi prinssiksi".

_Crecyn_ luona Picardiassa oli muistettava taistelu (1346). Edvardilla oli ainoastaan 30,000 miestä, vaan Ranskan kuningas toi hänelle vastaan sotavoiman, jossa sanotaan olleen 72,000. Mutta katsoen taistelun välttämättömäksi, valitsi Edvard levollisesti edullisen aseman sijoittuen pienelle kukkulalle ja jakoi väkensä kolmeen linjaan, joista prinssi Edvard johti yhtä, kreivi Arundel toista ja hän itse kolmatta.

Ranskalaiset olivat väsyksissä nopeasta marssista, mutta vaativat kuitenkin kiihkeästi taistelun alkamista. Kun genualaiset jousimiehet, joita seisoi heidän riveissänsä, anoivat vähäistä lepoa ennen rynnäkköön ryhtymistä, ratsasti ranskalainen päällikkö heidän luoksensa, syytti heitä pelkuriudesta ja käski alkamaan taistelua.

[Kuva: Sotamies ja jousimiehiä.]

Juuri ennen taistelun alkua sattui ankara rankkasade. Genualaisten jousenjänteet siitä niin höltyivät, että heidän nuolensa vaikuttivat hyvin vähän taikkapa ei ollenkaan. Englantilaisilla jousimiehillä oli sen sijaan jouset olleet sateen aikana koteloissa. Kun taivas jälleen selkeni, ammuskelivat he nuoliansa niin tiheään ja hyvin tähdäten, että genualaiset kauhistuen piankin joutuivat epäjärjestykseen. Käyttääkseen hyväksensä tätä etua marssitti musta prinssi osastoansa eteenpäin; mutta suuri ranskalainen ratsuväki läksi liikkeelle piirittämään häntä. Kun kreivi Arundel silloin läksi Edvardille avuksi, kesti sitte kauan kiihkeätä taistelua. Nuori prinssi osoitti loistavinta urhollisuutta, vaan oli kuitenkin suuressa vaarassa, jonkatähden pikaa lähetettiin pyytämään kuninkaalta apua. Edvard oli koko ajan katsellut taistelua läheisestä tuulimyllystä ja kysyi kylmäkiskoisesti: "Onko poikani pudonnut ratsunsa seljästä, haavoittunut tai kaatunut?" Kun sanantuoja eitti, virkkoi kuningas: "Sano prinssille, että hän nyt ei saa mitään apua minulta. Hän ansaitkoon tänään kannuksensa; jos Jumala suo, saa hän myöskin tämän päivän kunnian." Tämä vastaus kiihotti prinssiä uusiin ponnistuksiin, hän kokosi hajautuneet joukkonsa ja pääsi viimein voitolle. Kun nyt kuninkaankin väki marssi taisteluun, saavutettiin niin täydellinen voitto, että ranskalaisten puolella kaatui 1,200 ritaria ja 30,000 sotamiestä. Englantilaisten pääsyä voitolle ehkä edisti tähän aikaan oudon ampuma-aseen käyttäminen; kerrotaan näet flanderilaisilla olleen kuusi kanuunaa, joiden kuulat ja jymähdykset kauhua levittäen muka vaikuttivat tehokkaasti.

Edvard piiritti sitte Calais-kaupungin, jonka täytyi sitkeän vastarinnan jälkeen viimein antautua. Vihoissaan kuningas käski kuutta kaupungin etevintä porvaria saapumaan nuora kaulassa englantilaisten leiriin tuomaan kaupungin avaimia ja antautumaan alttiiksi voittajan kostolle. Eräs porvari tarjoutui vapaaehtoisesti menemään kuolemaan ja viisi muuta seurasi hänen esimerkkiänsä. Kuningas oli alussa todellakin aikonut surmata heidät, mutta puolisonsa rukouksista taipui jättämään heidät henkiin. Kohta kaupungin valloituksen jälkeen tekivät molemmat kuninkaat aselevon.

Kuningas Filip kuoli kohta sen jälkeen (1350); mutta hänen seuraajansa _Johan Hyvän_ aikana alkoi sota uudestaan vielä kiivaammin. Guiennestä, joka vanhastaan oli Englannin omana, hyökkäsi musta prinssi hävitellen Ranskan alueelle. Kuultuaan kuningas Johanin olevan tulossa suuren sotavoiman kanssa peräytyi hän vaikka myöhään; hänet tavattiin ja pysäytettiin lähelle _Poitiersia_, jossa suuri taistelu tapahtui (1356). Englantilaisia oli ainoastaan 10,000 miestä, ranskalaisia sitä vastoin 50,000. Tässä tukalassa tilassa tarjoutui prinssi Edvard antamaan valloituksensa takaisin ja tekemään aselevon 7 vuodeksi. Mutta kuningas Johan, ollen varma voitosta, vaati sen lisäksi prinssiä itseään ja sataa hänen jalointa ritariansa antautumaan vangiksi. Ennemmin kuin suostua niin häpeällisiin ehtoihin päätti nuori sankari nyt ryhtyä toivottomaan taisteluun. Viinimäkien välille ja kunnasten rinteille asetteli hän jousimiehensä niin, että he paraiten voivat käyttää aseitansa; heillä oli kolmekyynäräiset rautajouset niin vahvat, että niiden nuolet tunkeutuivat paksuimmankin ritarivaruksen läpi. Kun nyt ranskalaiset tiheissä joukoissa marssivat mäkiä kohti, lensi joka taholta vastaan nuolituisku eikä ainoakaan nuoli osunut hukkaan. Heti alussa joutuivat ranskalaiset epäjärjestykseen ja kääntyivät vähitellen hurjasti pakenemaan joka taholle. Kuolleiden ja haavoitettujen keskellä piti kuningas Johan puoltansa niin kauan kuin suinkin jaksoi. Vihollisten ympäröimänä nähtiin hänen heiluttelevan sotatapparaansa ja kauan hän torjui englantilaisten kehoituksia, että antautuisi vangiksi, kunnes hän viimein väsyneenä vaipui hevosen seljästä; silloin vasta hän antoi itsensä viedä vankina prinssi Edvardin eteen. Englantilaiset olivat saaneet loistavan voiton.

Vangittua Johan-kuningasta kohdeltiin englantilaisten leirissä suurella kunnioituksella. Atrian aikana, joka häntä varten laitettiin, seisoi prinssi Edvard kunnioittavasti hänen istuimensa takana. Kun Johan kehoitti häntä istuutumaan, vastasi hän kyllä tietävänsä, mitä kunnioitusta vasalli on velvollinen osoittamaan lääniherrallensa. Marssiessa Englannin pääkaupunkiin ratsasti vangittu kuningas komeasti koristetulla sotaorhilla, jota vastoin prinssi kaikessa yksinkertaisuudessa seurasi vähäpätöisen ratsun seljässä. Kun Johan sitte vietiin Westminister halliin kuningas Edvardin eteen, nousi tämä valtaistuimeltaan, syleili kuninkaallista vankiansa ja talutti hänet juhlalliselle atrialle.

Sitte tehtiin rauha, jossa Edvard luopui Ranskan kruunun vaatimuksistaan ja Johan sitoutui maksamaan suuren summan vapautensa lunnaiksi, luovuttamaan Calaisin ja Loire-joen etelänpuoliset maakunnat sekä vapauttamaan Edvardin ranskalaiset alueet läänivelvollisuudesta. Mutta kun Ranskan kuninkaan ei onnistunut saada kokoon lunnaiksi tarvittavaa summaa eivätkä valtakunnan säädyt hyväksyneet hänen tekemiänsä luovutuksia, palasi hän vapaaehtoisesti vankeuteen, jossa hän kohta sen jälkeen kuoli (1364).

Johanin seuraajan, viisaan ja uutteran ruhtinaan _Kaarle V:nen_ noustua Ranskan valtaistuimelle alkoi siis sota uudestaan ja sitä käytiin enimmäkseen Etelä-Ranskassa. Ranskalaisia johti urhollinen ritari _Bertrand du Guesclin_, joka kauan voitollisesti vastusti mustaa prinssiä. Aikaa myöten siirtyi sota Espanjaan, jossa Edvard ja Bertrand auttoivat kumpikin puolellaan kahta veljestä, jotka taistelivat Kastilian kruunusta. Eräässä taistelussa Bertrand voitettiin ja piiritettiin. Hän antautui silloin mustalle prinssille, sanoen: "Hänelle minä antaudun, sillä hän on urhollisin vihollisistani." Vanki vietiin Bordeauxiin, englantilaisten päämajaan.