Chapter 36

Eräänä päivänä lausui joku Edvardille; "Prinssi, teillä on vankilassanne ritari, jota ette uskalla päästää irti: se on Bertrand du Guesclin." Edvard silloin heti tuotti eteensä vangin. "Kuinka voitte, Bertrand?" kysyi hän. "Ikävätä on," vastasi tämä, "lakkaamatta kuuluu Bordeauxin rottain nakerrus, rakkaammat minulle olisivat kotimaani satakielet." "Hyvä," virkkoi Edvard, "vannokaa, että te ette taistele meitä vastaan ettekä Henrik Trastamaran puolesta, niin minä päästän teidät vapaaksi lunnaitta." "Mitäpä minulla sitte olisi hyötyä vapaudestani? Sittehän minä vasta olisinkin oikein vanki", vastasi Bertrand. "No niin," jatkoi prinssi, "mutta muuten ette ainakaan pääse lunnaitta." "Olkoonpa niinkin," vastasi Bertrand, "mutta muistakaa vain, että minä olen köyhä ritari, jolla ei ole muuta kuin mitä aseillani hankin." Prinssi antoi hänen itsensä määrätä lunnassumman. "Oh," sanoi Bertrand, "tottahan lienen sadan tuhannen kultarahan arvoinen." "Mistä aiotte saadakaan niin suuren summan?" kysyi prinssi kummastellen. "No, jos Ranskan kuningas sitä ei maksa," vastasi Bertrand, "niin maksaa sen ainakin prinssi Henrik, päästyänsä Kastilian valtaistuimelle." Bertrand pääsi vapaaksi ja hänen todellakin onnistui kohta tehdä espanjalainen liittolaisensa kuninkaaksi.

Musta prinssi, saamatta mitään apua Englannista, taisteli vielä jonkun aikaa Guiennessä, saamatta ratkasevaa voittoa: hän näki mahdottomaksi pitää omassa väessään yllä kuria ja palasi sairaana ja sotaan kyllästyneenä viimein Englantiin, jossa kohta kuolikin (1376). Seuraavana vuonna kuningas Edvard-vanhus seurasi poikaansa hautaan.

Orleansin neitsyt.

Ranska oli 1400-luvun alulla kuoleman vaarassa. Englantilaiset olivat uudestaan voitollisesti alkaneet sodan ja levisivät nyt yli koko Pohjois-Ranskan sekä katsoivat jo maata varmaksi voittosaaliikseen. Ranskassa raivosi sisällinen sota; muutamat etevimmät vasallit, niiden joukossa Burgundin mahtava herttua, yhtyivät julkisesti vihollisiin. Valtaistuimella istui kykenemätön, heikkomielinen _Kaarle VI_, huvitellen kortin lyönnillä valtakunnan hajotessa. Naituaan Kaarlen tyttären julistutti Englannin kuningas Henrik V itselleen Pariisissa säädyillä Ranskan kruunun, jonka hän oli kuitenkin saava vasta appensa kuoltua; mutta hän kuoli itse ennemmin (1422). Hänen hento poikansa Henrik VI peri Englannin valtaistuimen; taitavat sotapäälliköt ja valtiomiehet, varsinkin hänen setänsä Bedfordin herttua, pitivät yllä Englannin valtaa Ranskassa. Täll'aikaa oleskeli Kaarle VI:nen poika, Ranskan kruunun oikea perillinen, Loiren eteläpuolella, ja puoluelaisensa jo sanoivat häntä _Kaarle VII:ksi_. Hän oli hyväluontoinen ja ystävällinen, mutta samalla urhotöihin kykenemätön ja epäröivä ruhtinas. Kun nyt englantilaiset varustautuivat valloittamaan Orleansia, Etelä-Ranskan avainta, ja kaikki inhimillinen apu näytti loppuneen, muuttui asema äkisti eräästä tapauksesta, joka todistaa, mitä innokas usko ja harras isänmaanrakkaus saavat aikaan.

_Johanna d'Arc_ oli alhainen talonpoikaistyttö, syntynyt Domrémyn kylässä Meuse-joen varrella köyhistä vanhemmista. Kaunis ja hurskas hän oli, ja jo aikaisin liikkuivat hänen ajatuksensa yliluonnollisessa maailmassa. Hän oli välistä innostuksen tilassa ja luuli silloin kuulevansa enkelien ja pyhäin taivaisia ääniä, jotka kehoittivat häntä pelastamaan Orleansia ja viemään kuningasta Reimsiin kruunattavaksi, sillä Jumalan tahto muka oli, että englantilaisten piti palaaman maahansa. Ensin hän ilmoitti ajatuksensa sedälleen, joka kertoi asian Vaucouleursin päällikölle. Tämä oli tyly ja kopea ritari ja neuvoi ensin setää antamaan tytölle muutamia kunnon korvapuusteja ja lähettämään hänet takaisin kotiin, mutta päätti jonkun ajan kuluttua kuitenkin lähettää hänestä kertomuksen kuningas Kaarlelle. Hän sai nyt käskyn viedä hänet hoviin.

Miehen puvussa ja kahden ritarin saattamana ratsasti Johanna 11 päivää seutuja, joissa viholliset retkeilivät, ja saapui onnellisesti hovileiriin, joka oli Chinonissa Loiren etelärannalla. Tutkiakseen häntä kätkeytyi kuningas, kuten vanha aikakirja kertoo, ritariensa joukkoon, mutta neitsyt ei erehtynyt; hän kääntyi kuninkaan puoleen, sanoen, että Jumala oli hänet lähettänyt hänelle avuksi lakkauttamaan Orleansin piiritystä ja viemään häntä Reimsiin kruunattavaksi. Poitiersissa munkit ja oppineet miehet häntä tutkivat kaikenlaisilla kysymyksillä, mutta hän antoi lyhyitä ja sattuvia vastauksia, jotka kummastuttivat kaikkia. Niinpä päätettiin, että hänen tuli 7,000 miehen avulla viedä ruokavaroja ankarasti ahdistettuun Orleansiin.

Johanna pyysi nimitetystä kappelista miekkaa, jonka terään oli piirretty viisi ristiä. Todellakin löytyi sieltä sellainen miekka, vaikka ihan ruosteessa. Se puhdistettiin ja teroitettiin sekä pistettynä kauniisen, liljoilla koristettuun tuppeen annettiin Johannalle, joka sitä siitä lähtein aina kantoi. Johanna teetti myöskin valkoisen, liljoilla ylt'yleensä kaunistetun sotalipun, johon oli kuvattu Vapahtaja ja viereen tehty kirjoitus _Jesus Maria_. Vallattomain sotamiesten kesken pani hän toimeen siveellisen kurin, että he tulisivat kelvollisiksi saamaan Jumalalta apua. Kaikkein piti tunnustaman syntinsä ja luottaman Jumalan laupeuteen; kiroileminen, pelaaminen ja ryösteleminen kiellettiin ankarimmasti; rukouksia pidettiin joka päivä ja joukko pappeja asetettiin eri lippunsa ympärillä aina seuraamaan pienoista sotaväkeä. Itse neitsyt ratsasti etupäässä harmaalla ratsulla täysissä varuksissa, miekka sivullansa ja valkoinen lippu kädessään.

Kohta hän saapui Orleansin edustalle. Jo edeltä saapunut maine virkisti piiritettyjen toivoa ja kauhistutti englantilaisia. Kaupungin asujamet tekivät eräästä portista hyökkäyksen ja sill'aikaa neitsyt päinvastaiselta puolelta vei ruokavarat onnellisesti kaupunkiin. Hänet otettiin siellä vastaan suurilla ilon osoituksilla. Sitte valmistautuivat ranskalaiset menemään Loire-joen yli, hyökätäkseen englantilaisten leiriin. Ennen rynnäkön alkua tahtoi neitsyt kuitenkin kehoittaa englantilaisia karttamaan taistelua. Hän meni rintavarustukseen, jonka kaupungin asujamet olivat tehneet Loire-joen sillalle, ja kehoitti sotamiehiä antautumaan, jotka olivat englantilaisessa linnoituksessa toisella rannalla. Mutta englantilaiset vastasivat ainoastaan haukkuen ja häväisten. Vakuutettuaan heille, että heidän kohta täytyi poistua, palasi neitsyt kaupunkiin. Muutamain päiväin kuluttaa hyökättiin erästä vihollislinnaa vastaan. Neitsyt ratsasti lippu kädessä jalkaväkensä etupäässä ihan vallin juurelle asti. Joukkonsa kanssa riensi hän nopein askelin ja liehuvin lipuin viholliselle vastaan. Kolmetuntisen kiihkeän taistelun jälkeen linna valloitettiin. Ranskalaiset riemuitsivat tästä menestyksestä ja lukivat sen kokonaan neitsyen esiytymisen ansioksi.

Toisena aamuna tehtiin kaupungista yleinen rynnäkkö, jolloin myöskin kanuunat otettiin mukaan. Heti alussa eräs nuoli haavoitti Johannaa olkapäähän. Hän jättäytyi hetkiseksi hyökkääjäin jäljelle; rukoiltuaan Jumalaa veti hän nuolen pois omin käsin, sidotti pikimmiten haavansa ja riensi jälleen johtamaan sotilaita, jotka nyt taas ryntäsivät virkistynein voimin ja uudella rohkeudella. Englantilaisia ahdistettiin ankarasti kahdelta puolelta. Yht'äkkiä murtui myöskin silta, joka yhdisti kaksi heidän linnoitustansa, ja paljo heitä hukkui Loire-jokeen. Voimakkaasti ryntäsivät ranskalaiset ja valloittivat englantilaisten lujimman tornin, "johon he", sanoo kertomus, "nousivat niin helposti, kuin olisi ollut raput sinne ylös". Englantilaiset silloin peräytyivät sieltä liehuvin lipuin hyvässä järjestyksessä. Neitsyt kutsui kaupungin pappeja ulos taivasalle kiittämään ja veisaamaan. Kaupungin asujamet repivät pikaa englantilaisten linnoitukset ja kuljettivat sitte neitsyttä kirkosta kirkkoon kiittäen Jumalaa voitosta. Täst'edes sanottiin häntä yleisesti "Orleansin neitsyeksi".

Neitsyt läksi sitte Toursiin, jossa kuningas oleskeli ja otti hänet vastaan suurella kunnialla. Johanna kehoitti häntä nopeasti kruunauttamaan itseänsä. Kun Kaarle neuvottomana viipyi, lankesi Johanna polvilleen hänen eteensä, syleili hänen jalkojansa ja sanoi: "Jalo ruhtinas! Älkää kauemmin neuvotelko, vaan tulkaa nyt kuninkaallisiin kruunajaisiinne Reimsiin." Viimein Kaarle taipui ja läksi pienen joukon kanssa liikkeelle neitsyen neuvon mukaan. Tie kävi sellaista seutua, jossa englantilais-joukkoja retkeili, ja linnoitettujen kaupunkien ohitse, jotka olivat heidän hallussaan. Mutta taisteluissa englantilaiset kauhuissaan peräytyivät joka paikasta, mihin neitsyt vain ilmestyi lippuinensa. Kaksi heidän etevintä päällikköänsä joutui ranskalaisten käsiin, ja moni heidän kaupunkinsa avasi porttinsa. Niin saapui sotajoukko onnellisesti Reimsiin, jonka asujamet itse karkoittivat englantilaisen varustusväen ja kantoivat kaupungin avaimet kuninkaalle vastaan. Kun kuningas saapui väkinensä kaupunkiin, kruunasi arkkipiispa hänet siellä juhlallisesti ja voiteli pyhällä öljyllä. Neitsyt lippuinensa seisoi koko toimitusajan hänen sivullaan. Viimein hän heittäytyi hänen jalkainsa juureen, syleili hänen polviansa ja sanoi kyynelsilmin: "Nyt on Jumalan tahto täytetty, teidät on kruunattu Reimsissä ja te olette näyttäneet, että olette Ranskan kuningas."

Neitsyt koetti nyt taivuttaa kuningasta lähtemään Pariisiin. Mutta hän epäröi ja hänen seurueessansa vallitsi kylmäkiskoisuus neitsyttä kohtaan. Kuninkaan siten viipyessä kului kallista aikaa hukkaan. Viimein sai neitsyt lähteä; mutta rynnäkkö Pariisia vastaan ei onnistunut, hänen täytyi peräytyä Compiègne-kaupunkiin. Sieltä ulos hyökätessä joutui hän Burgundin herttuan vasallin vangiksi, joka hänet möi 16,000 francista englantilaisille. Vankeudessaan oli neitsyt siihen asti pysynyt levollisena ja hyvin häntä oli kohdeltukin. Mutta kuultuaan, että hänet aiottiin jättää verivihollisillensa heittäytyi hän toivottomuudessaan alas korkeasta tornista, jossa häntä säilytettiin; hän loukkautui niin pahasti, että hänet tunnottomana kannettiin takaisin linnaan ja kohta sitte annettiin englantilaisten haltuun.

Neitsyt vietiin nyt Roueniin, jossa hänet heti suljettiin niin ahtaasen rautahäkkiin, että hänen aina täytyi pysyä seisomassa, kaulassa, käsissä ja jaloissa raskaat kahleet. Pariisin yliopisto pyysi häntä mestattavaksi, koska muka oli vikapää noituuteen, ja Beauvaisin piispa, hänen kiihkein vihamiehensä, määrättiin johtamaan keräjänkäyntiä häntä vastaan. Raskaissa kahleissa ja täydessä sotapuvussaan tuotiin hänet tuomariensa eteen; hän vastasi levollisesti ja järkevästi heidän kietoviin kysymyksiinsä ja kiukkuisiin puheihinsa. Hänet tuomittiin elävänä poltettavaksi ja vietiin teloituspaikalle, johon häntä varten rovio oli tehty. Silloin horjui tyttö raukan rohkeus. Kun tuomio luettiin ja lausuttiin sanat, että hänet oli suljettu pois kirkon yhteydestä, pyörtyi hän. Tullessaan jälleen tuntoihinsa lausui hän heikolla äänellä: "Minä tahdon kaikessa mukautua kirkon tahtoon." Silloin käskettiin hänen piirtämään nimensä kirjoituksen alle, jossa hän tunnusti kaikki näkynsä perkeleen petokseksi ja sitoutui olemaan käyttämättä miehenpukua, joka oli vastoin Mooseksen lakia. Kun se tapahtui, julistettiin uusi tuomio, joka lievensi hänen rangaistuksensa elinkautiseksi luostari-vankeudeksi vedellä ja leivällä.

Mutta Johannaa ei vietykään luostariin, vaan pistettiin synkkään linnan vankikomeroon, jossa häntä miesvartiansa raa'asti rääkkäsivät. Eräänä hirmuisena yönä repeytyivät hänen vaatteensa kelvottomiksi taistelussa sisään tunkeutuvaa konnaa vastaan ja hän pukeutui sotapukuunsa, joka oli tahallaan jätetty hänen vankeuteensa. Siitä hänet taas juhlallisesti tuomittiin kuolemaan, koska muka oli uskosta luopunut. Saatuaan kuulla, että hänet oli vietävä muutaman tunnin kuluttua roviolle, heittäytyi hän maahan itkien ja valittaen: "Voi, pitääkö minua kohdeltaman näin hirmuisesti ja julmasti? Minä vetoan Jumalaan, korkeimpaan tuomariin, ja anon oikeutta kaikesta pahasta, kuin minulle nyt tehdään." Pitkään, jalkaliepeiseen paitaan puettuna vietiin hänet torille tuomiokirkon eteen, johon rovio oli tehty. Pyöveli sitoi hänet kivipatsaasen, joka kohosi rovion keskeltä. Nähdessään liekit valitti neitsyt ääneen. Munkeille, jotka seisoivat hänen sivullansa lohduttamassa, vakuutti hän äänien, jotka olivat puhuneet hänelle, tulleen Jumalalta eikä niiden jättäneen häntä vankeudessakaan. Hänen kuolintaistelunsa kesti kauan, sillä häntä kiduttaakseen oli rovio tehty paljon korkeammaksi tavallista. Moneen kertaan kuultiin hänen lausuvan Jesuksen nimeä, kunnes hän viimein kovissa tuskissa kuoli (1431). Hänen tuhkansa heitettiin Seine-jokeen ja hänen muistonsa tuomittiin häviämään.

Mutta se ei hävinnyt. Paavia kehoitettiin jonkun ajan kuluttua uudestaan tutkimaan hänen keräjäasiaansa ja paavi julistutti hänet "viattomaksi, nuhteettomaksi ja oikeauskoiseksi". Yhdekstoista-vuotinen neitsyt, joka kuoli liekeissä Rouenin torilla, ja miessankari, joka Ruotsissa murhattiin Engelbrektinsaarella, kuolivat saman vuosikymmenen kuluessa. Molemmat olivat taistelleet synnyinmaansa itsenäisyyden puolesta ja molempien muisto on jälkimaailmalle säilynyt puhtaimmassa loistossa.

Suuren sodan päätös.

Jos englantilaiset luulivat Orleansin neitsyen murhalla kukistaneensa Ranskan nousevaa onnea, niin saivat pian havaita erehdyksensä. Se isänmaallinen into, jonka Johanna oli kansassa herättänyt, ei kuollut, vaan kiihtyi hänen kuolemastaan vielä suuremmaksi ja vaikutti sovintoa entisten puolueiden välillä. Englantilaisten julmuus nostatti sen ohessa heitä vastaan vielä elävämpää kansallisvihaa ja herätti heidän ranskalaisissa liittolaisissaan kylmäkiskoisuutta. Sotaa pitkitettiin, mutta kyllä laimeasti, kunnes vihdoin englantilaisten paras ystävä, Burgundin herttua, luopui liitosta ja teki Ranskan kuninkaan kanssa sovinnon, jonka johdosta hän tuli itsenäiseksi herttuakunnassaan ja sai valtansa rajoja suuresti lavennetuksi (1435) Tämä tapaus, samoin kuin urhollisen Bedford herttuan kuolema samana vuonna, oli englantilaisille ja heidän asiallensa kova kohtaus. Kuitenkaan eivät heidän asiansa vielä olleet millään muodoin niin epätoivon alaisina, että niitä ei olisi voitu parantaa, jos kotoa olisi apua lähetetty. Mutta siellä jo syntynyt äkäinen riita valtiomiesten välillä teki kaiken avunlähettämisen mahdottomaksi. Senpä tähden heidän asemansa Ranskassa tuli päivä päivältä heikommaksi. Itse pääkaupunki Pariisi, jossa englantilaisten voittoja aina ennen oli juhlallisesti vietetty, halasi jo sovintoa laillisen kuninkaansa kanssa ja avasi hänelle porttinsa 13 p. huhtik. 1436.

Vuonna 1440 aljettiin hieroa välirauhaa, joka tulikin toimeen neljä vuotta myöhemmin. Muutaman vuoden perästä se taas rikottiin; mutta onni oli auttamattomasti kallistunut ranskalaisten puolelle. Koko Normandia valloitettiin ja ranskalaiset kääntyivät sitte Guienneen, joka myöskin otettiin, niin että Kaarle kuninkaan liput kohta liehuivat myöskin Garonnen ja Pyreneain välillä. Pian ei ollut Englannilla muuta jäljellä kuin Calais ja sota loppui ilman varsinaista rauhan tekoa.

Ranska oli siis nyt vapautettuna näistä vihollisista, jotka enemmän kuin vuosisadan ajan olivat häirinneet sen rauhaa. Mutta sodan seuraukset olivat kauan aikaa vielä näkyvissä: laveat maakunnat ilman asukkaita, autioina ja pensastuneina, kaupungit ja kylät ryöstettyinä ja hävitettyinä, hallitusasiat ihan häiriössä. Myötänsä oli sota myöskin tuonut sammumattoman kansallis-vihan molempain kansain välillä. Mutta kaiken tämän pahan ohessa oli sodasta ollut muutamia hyviäkin seurauksia. Näiden hirmuisten onnettomuuksien kesken heräsi ens kerran porvariston, talonpoikien ja aateliston mielissä yhteinen kansallistunto, joka opetti heille, että heillä oli yhteinen nimi, yhteinen kunnia, yhteinen isänmaa. Tämä yhteinen mieli ei ilmantunut ainoastaan Orleansin neitsyessä ja siinä innossa, jonka hän herätti, vaan myöskin valtakunnan lavenemisessa ja valtiontilan kaikinpuolisessa parantumisessa.

Kaarle VII, joka oli osoittanut itsensä niin saamattomaksi vihollisiansa vastaan, sai kuitenkin sisäoloissa toimeen muutamia aivan tärkeitä muutoksia. Päästäksensä noista vaivaloisista "komppanioista", jotka nytkin rauhan tultua niin kuin ennen kuljeksivat ympäri maan, asetti hän _vakaita seisovia sotajoukkoja (compagnies d'ordonnance_), joiden päälliköt hän itse valitsi ja jotka olivat kuninkaalle yksistään kuuliaisuuteen velvoitetut. Täten menivät keskiaikaiset olot Ranskassa kokonaan kumoon. Ritarisuus, joka tätäkin paitsi jo oli halpenemassa, sai tästä tuntuvan kolauksen, ja kuninkaille tuli seisovista armeijoista altis ja mahtava välikappale, jolla saattoivat äkkiä kukistaa kaikki kapinat aateliston ja kaupunkien puolelta. Ranskalaisen kirkkokunnan omituisen vapauden, jonka jo Ludvig Pyhä oli perustanut, vahvisti Kaarle VII Bourgesin kirkolliskokouksessa (1438) niin sanotulla _pragmatisella sanktsionilla_, joka sääsi, että kirkolliskokousten päätökset olivat paavin käskyä etevämmät, että tuomiokapituleilla oli oikeus valita piispojansa, ja että vetoaminen Roomaan sekä ranskalaisen papiston veronmaksu pyhälle istuimelle oli rajoitettava. Myöskin oikeudelliset asiat alkoivat Kaarle VII:nen hallitusaikana järjestyä, ja eri paikkakuntien oikeustapoja ruvettiin kokoilemaan yhteiseen lakiteokseen (_grand coutumier_). Näin oli Kaarle VII saanut monta tärkeätä parannusta toimeen, kun hän v. 1461 kuoli.

Ludvig XI, Ranskan kuningas.

Kaarle VII:nen seuraaja _Ludvig Xl_ korotti vaikka huonoilla keinoilla Ranskan kuningaskunnan mitättömyydestä suureen mahtavuuteen.

Ollen viekas, kunnianhimoinen ja tunnoton, oli hän jo perintöruhtinaana vehkeillyt isäänsä vastaan ja isä oli hänet joksikin ajaksi karkoittanut Dauphinésen, joka siihen aikaan oli Ranskan perintöruhtinasten herttuakuntana. Tosin he sittemmin sopivat, mutta viimeiset vuotensa Kaarle aina epäili poikaansa ja pelkäsi, että poika tahtoi häntä myrkyttää.

Kuninkaaksi päästyänsä (1461) Ludvig heti erotti kaikki isänsä neuvonantajat ja kokosi ympärilleen henkilöitä melkein yksinomaan alhaisemmasta kansasta, jonka seurassa hän paraiten viihtyi. Hänen puvustaan ja elintavastaan näkyi tämä hänen taipumuksensa. Hän käytti karkeakankaista mekkoa ja vanhaa leveää hattua, jonka reunoista riippui pieniä pyhäinkuvia. Yliteloittaja _Tristan_, tuo salaisten mestausten toimeen panija, joita tähän aikaan usein tapahtui, oli hänen uskollisin ystävänsä. Aina Ludvig puuhaili kavaloita aikeita ja vehkeitä ja osoitti uskottomuutta, joka ei pitänyt lukua lupauksista eikä valoista. Raaka aistillisuus ja törkeä taikuus olivat hänessä yhtyneinä. Hän huolellisesti noudatti kaikkia uskonnollisia menoja, antoi runsaasti lahjoja kirkoille ja luostareille, osoitti pyhille kaikkea mahdollista kunniaa, eikä jättänyt koskaan edeltä päin rukoilematta neitsyt Marialta anteeksi rikoksia, joita aikoi tehdä, eikä lupaamatta hänelle lahjoja, jos ne onnistuivat.

Jo hallituksensa alussa näytti hän aikovansa rajoittaa tai lakkauttaa suurten kruunun vasallien itsenäisyyttä. He sentähden yhtyivät häntä vastaan liittoon, sanoen sitä "yhteisen hyvän ligaksi". He johtivat suuren sotajoukon Isle de Franceen ja alkoivat kuninkaan väkeä vastaan taistelun, jossa voitto kuitenkin jäi ratkasematta. Mutta liittolaiset eivät olleet pitäneet huolta suuren sotaväkensä muonasta, jonka tähden heitä kohta puute ja näljänhätä alkoivat ahdistaa; Ludvig sitä vastoin pysyi hyvin varustetussa pääkaupungissaan eikä huolinut tarjota nälkäisille vihollisille uuden taistelun tilaisuutta. Sentähden liittolaiset alkoivat hieroa sovintoa ja saivat kuninkaalta suuria lupauksia, joten he tulivat rauhaan taipuviksi. Mutta kohta heidän lähdettyään kutsui Ludvig kokoon säädyt ja julistutti heillä useimmat lupaukset laittomiksi.

Liga-liiton etevimpiä osamiehiä oli Burgundin herttua _Kaarle Rohkea_, jonka hallussa myöskin olivat rikkaat Alankomaat. Hän oli ritarillinen, ylpeä ja komeutta rakastava ruhtinas, jonka loistavaa hovia ihmeteltiin koko Europassa ja jonka kunnianhimoiset aikeet tarkoittivat itsenäisen kuningaskunnan perustamista niistä monista maista, jotka hänellä oli. Monen riidan ratkasemista varten ehdotti Ludvig Kaarlelle ystävällistä yhtymistä ja yhtymispaikaksi määrättiin Peronne-kaupunki herttuakunnan alueella; mutta samalla hän yllytti alankomaalaisen Lüttich- (Liège-) kaupungin kapinaan herttuaa vastaan. Ludvig saapui Peronneen pienen seurueen kanssa ja Kaarle otti muhkeimmasti hänet vastaan. Mutta kerran molempain ruhtinasten juuri istuessa pöydässä, tuotiin ilmoitus, että Lüttichissä oli alkanut kapina ja että Ranskan lähettiläs varsinkin oli sitä kiihotellut. Heti herttua vihastui kuninkaasen ja pistätti hänet synkkään vankitorniin. Ludvigin täytyi sitte seurata herttuaa Lüttichiin omin silmin näkemään, miten ankarasti herttua hävitti onnetonta kaupunkia. Vasta sen jälkeen pääsi Ludvig kovilla ehdoilla vapaaksi, mutta tapansa mukaan hän piankin selvittäytyi ehtoja täyttämästä.

Ludvig teki suuria varustuksia ja alkoi sitte herttuaa vastaan sodan, jota kuninkaalliset päälliköt kävivät hyvällä menestyksellä. Herttua sai nyt pyynnöstä aselevon ja sen aikana onnistui hänen tehdä liitto kuninkaan veljen Guiennen herttuan kanssa, joka kuitenkin kohta äkisti kuoli erään benediktiläismunkin myrkyttämänä. Kaikki katsoivat Ludvigia murhan toimeenpanijaksi ja Kaarle levitti julistuksen, jossa hän nimenomaan sanoi häntä veljenmurhaajaksi. Ludvig jonkun ajan kuluttua laillisesti tutkitutti murha-asiaa, mutta ennen kuin tutkinto saatiin päätökseen, löydettiin benediktiläismunkki äkisti kuolleena vankilastansa ja myös yksi hänen rikoskumppaninsa oli salaperäisellä tavalla hävinnyt. Guiennen nyt Ludvig heti omisti kruunulle.

Herttua Kaarle Rohkea jatkoi kuitenkin taistelua Ludvigia vastaan, mutta ryhtyi samalla myöskin muihin laajoihin yrityksiin. Saksan keisarin kanssa neuvotteli hän Trierissä ja esiytyi siellä paljon komeammin kun itse keisari. Hänen tarkoituksensa oli saada keisaria korottamaan Burgundin herttuakuntaa kuningaskunnaksi. Mutta Ludvigin onnistui huomautuksillaan niin muuttaa keisarin mieli, että hän läksi Trieristä täyttämättä herttuan toivoa. Kaarle sitte ryhtyi sotaan Ludvigin liittolaisia sweitsiläisiä sekä Lotringin herttuaa vastaan. Tämä sota tuli hänelle onnettomaksi; viimein joutui hän perin pohjin tappiolle Nancyn luona ja kaatui itsekin (1477). Ludvig taas heti omisti Burgundin Ranskan kruunulle. Jonkun ajan kuluttua onnistui hänen omistaa myöskin Provence.

Viime ikävuosina kiusasi Ludvigia kalvaava levottomuus ja kuolemanpelko. Hän sulkeutui _Plessis_-linnaansa (Toursin luo), joka oli ympäröity kolminkertaisilla valleilla ja haudoilla ja johon oli vain yksi portti, sekin turvattu laskettavalla ristikkoseinällä ja nostosillalla. Kuninkaan luvatta ei uskaltanut kukaan, eivätpä edes hänen omat lapsensakaan käydä linnassa; kuka hyvänsä nähtiin niillä seuduin aikaisin aamusilla tai myöhään illalla, kaikki ne armotta ammuttiin. Luostareille ja kirkoille lähetettiin suuria lahjoja, että siellä pidettäisiin esirukouksia hänen henkensä puolesta. Yhä kasvavain sielunvaivojen kiusaamana kuoli hän 1483. Pojalleen lausui hän kuolinvuoteellansa, että ken ei kykene teeskentelemään, hänestä ei ole hallitsijaksi.

Turkkilaisten hyökkäys Europpaan.