Chapter 26

Usein kutsui Kaarle yleisiä valtakunnan-kokouksia neuvottelemaan lakiehdotuksista, jotka keisari itse valmisteli. Kreivien ja ylimysten neuvotellessa astuskeli Kaarle kokoutuneessa ihmisjoukossa, ystävällisesti tervehtien tuttujansa, näyttäen osanottavaisuuttansa vanhoille ja huvittaen nuorempia. Jos ilma oli kaunis, pidettiin neuvottelut taivasalla. Keisari sai sellaisissa kansankokouksissa varmoja tietoja eri paikkakuntain tilasta.

Kaarle vaati ankaraa sotapalvelusta jalkaväessä ja määräsi suuret sakot sen laiminlyömisestä; siten hän piti yllä vanhaa germanialaista asevelvollisuutta (Heerbann). Sotilaalla piti oleman itsellään keihäs ja kilpi taikka jousi ja kaksitoista nuolta, jota paitsi hänen tuli kuljettaa mukanansa ruokavaroja kolmeksi kuukaudeksi.

Ulottui Kaarlen huolenpito myöskin rauhallisten toimien alalle. Hän rakennutti kyliä, hakkuutti metsiä, kuivatti soita ja puhdistutti jokia. Omia kuninkaallisia tiluksiansa hoiteli hän mallikelpoisella tavalla. Onpa vielä tallella hänen oma kirjoittamansa talouden järjestys, jossa hän tarkimmasti selittelee, miten on valmistettava voita, juustoa, hunajaa ja vahaa, miten puserrettava viiniä ja pantava olutta, miten monta munaa, kanaa ja ankkaa myötävä y.m. Hän huolellisimmasti tarkasti taloudenhoitajainsa tilit tuloista ja menoista sekä piti itse tarkkaa vaaria maakartanoistansa.

Ollen itse elävä ja hurskas kristitty harrasti Kaarle sydämmestään kristinopin levittämistä kukistetuille pakanakansoille. Vaikka hän usein kohtelikin ankarasti, varsinkin niitä, jotka hidastelivat pappien ylläpidon maksamisessa, niin hän kuitenkin epäilemättä on tarkoittanut ja vaikuttanutkin hyvää. Hän paransi pappein toimeentulon määräämällä yleisten kymmenysten maksun, joiden suorittamisesta hän ei vapauttanut edes omia tiluksiaankaan; mutta hän vaati myöskin papeilta hyvää esimerkkiä ja piti tarkkaa, usein kyllä hyvin tarpeellistakin vaaria heidän vaelluksistaan.

_Kaarlen toimet sivistyksen hyväksi_. Luostareihin perustettiin kouluja ja taitavia miehiä kutsuttiin ulkomailta opettajiksi. Näistä oli huomattava varsinkin oppinut _Alkuin_, kotoisin Englannista. Kaarle itse oli taivuttanut hänet asettumaan Ranskaan Tours'in luostarikoulun johtajaksi. Siinä koulussa opetettiin myöskin munkkeja, joiden sitte vuorostaan piti tuleman opettajiksi. "Et voi uskoa, armollinen herra," kirjoitti Alkuin, "miten vaikeata on saada näitä karkeita käsiä kääntymään aurasta kynään." Hidasta oli myöskin frankilaisten harjoittaminen kauniisen roomalaiseen kirkkolauluun; italialaiset vertasivatkin heidän lauluansa petojen kiljuntaan ja heidän liritystänsä vaunujen rämisemiseen hirsisillalla.

Hoviinsa oli Kaarle perustanut koulun, jossa kaikkein hänen palvelijainsa, sekä ylhäisempäin että alhaisempain, täytyi käyttää lapsiansa. Kerran astui hän itse kouluhuoneesen ja tutkitutti oppilasten tietoja. Taitavimmat oppilaat asetettiin hänen oikealle puolellensa ja taitamattomat vasemmalle. Silloin näkyi, että alhaisempain lapset yleensä olivat edistyneet hyvin, mutta ylhäisemmät lapset olleet huolimattomat ja laiskat. Kaarle kääntyi nyt ahkerain köyhäin lasten puoleen ja sanoi: "Teidän hyvä käytöksenne minua ilahuttaa; käyttäytykää edelleenkin samoin, niin hyödytätte itseänne ja vast'edes saatte palkan minultakin." Sitte hän pahoillaan lausui vasemmalla puolella seisoville lapsille: "Te, arat nuket, totta Jumalan nimessä, teidän aatelisuutenne ja hienot kasvonne eivät ole minun silmissäni minkään arvoiset; älkää odottako minulta mitään hyvää, eli ette suuremmalla ahkeruudella korvaa tähänastista laiskuuttanne."

Kaunotaiteita Kaarle erittäin hartaasti kannatti ja edisti. Roomasta hän tuotti urkuinsoittajia ja laulajia. Urkuja alkoivat myöskin frankilaiset itse rakentaa. Kirkot koristeltiin kauneilla pyhäin kuvilla, vaikka Kaarle pontevasti kielsi kuvain ja pyhäin taikauskoista palvelemista. Italiasta kutsutut rakennusmestarit rakensivat komeita palatseja Aacheniin, Ingelheimiin ja Nijmegeniin. Komea Aachenin tuomiokirkko rakennettiin myöskin Kaarle suuren aikana ja koristettiin kauneilla Roomasta tuoduilla pylväillä.

Lähimpään seurapiiriinsä kokosi keisari monta aikansa oppineinta miestä ja seurusteli ystävällisesti heidän kanssansa. Siinä piirissä hän kokonaan luopui hallitsija-asemastansa, ja että jokainen unhottaisi yhteiskunnallisen asemansa, käyttivät he kaikki kokouksissaan vieraita nimiä. Kaarle itse oli hyvin tutustunut roomalaiseen kirjallisuuteen, varsinkin kirkolliseen, ja kreikkaa oppi hän ymmärtämään. Mutta ei hän myöskään laiminlyönyt sivistyksen kehittämistä isänmaalliselle pohjalle. Hän kokoutti frankilaiset sankarilaulut, teki frankilaisen kieliopin suunnitelman, antoi kuukausille saksalaiset nimet ja käski pappeja saarnaamaan äitinkielellä. Usein hän sekä päivällä että yöllä harjoitteli kivitaululla kirjoitustaitoa.

_Kaarlen kuolema_. Tultuaan jo vanhaksi julistutti Kaarle valtiopäivällä Aachenissa poikansa Ludvigin seuraajakseen. Keisari-vanhus silloin neuvoi poikaansa pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa, hoitamaan hänelle uskottuja kansoja kuin lapsiansa eikä ilman riittävää syytä erottamaan ketään virastansa. Kun Ludvig sanoi tahtovansa noudattaa tätä kaikkea, pantiin kruunu juhlallisesti hänen päähänsä. Jonkun ajan kuluttua sairastui Kaarle ankaraan kuumeesen ja koetti tapansa mukaan parantaa itseänsä paastoamalla, mutta tällä kertaa turhaan. Hän kuoli 28 päivänä tammikuuta 814, valmistauduttuaan kristillisesti kuolemaan. Samana päivänä haudattiin hänet Aachenin muhkeaan kirkkoon erityiseen hautaholviin; sinne asetettiin kultaiselle valtaistuimelle ruumis täydessä keisaripuvussaan, kruunu päässä ja sen päällä palanen pyhän ristin puuta, kalkki kädessä, miekka sivulla ja kultainen evankeliumikirja polvilla.

Kaarle Suuren elämän historian kirjoitti kohta hänen kuolemansa jälkeen hänen uskollinen ystävänsä ja neuvonantajansa _Einhard_, ja se kirja levisi kopioimalla tavattomasti ja kaikkialla sitä luettiin ihmetellen. Mutta kansa, jonka mielestä suuren keisarin kuva ei haihtunut, sepitsi hänestä tarinoita ja lauluja, pukien hänen kuvansa runouden loistoon. Kaarlen hallitus oli valoaika kahden pitkän pimeyden ja eripuraisuuden ajan välillä. Mutta ei hävinnyt sivistys, jonka siemenet Kaarle oli kylvänyt; se nousi oraalle, tosin hitaasti ja ehkäistynä, keskelle hädän ja viileyden aikaa, joka nyt seurasi, vaikka kyllä taimi muiden voimain vaikutuksesta muodostui hyvin toisenlaiseksi, kuin kylväjä oli ajatellut. Sentähden historia syystä kyllä lukee Kaarle Suuren niiden suurten henkien joukkoon, joiden voimaa kuolema ei kukista.

Kaarlen poika _Ludvig Hurskas_, hyvää tarkoittava, mutta heikko hallitsija, kuoli sotaretkellä poikiansa vastaan. Pojat sitte joutuivat keskinäiseen sotaan, jolloin Saksa, Ranska ja Italia erosivat toisistaan. Kaarle Suuren sukuisten ruhtinasten, _karolingein_, hallitusaika näissä maissa oli onneton villien naapurikansain hyökkäysten ja yhä kasvavan sisällisen hajallisuuden tähden.

Skandinavialaisten retket.

Suurten kansainvaellusten jatkoksi voidaan katsoa sotaretkiä, jotka eräänä keskiajan jaksona saivat alkunsa pohjolasta. Synnynnäinen seikkailujen halu sekä toimeentulon puute köyhässä kotimaassa pakotti pohjolan pojat lähtemään vieraihin maihin joko sotapalvelukseen taikka ryöstöretkille. Tätä vaikutti myöskin mahtavain hallitsijain esiytyminen pohjolassa, jotka vähitellen kukistivat kokonaan pikku kuninkaat ja ylimykset, ja kun nämä eivät enää saaneet kotona elää mielensä mukaan purjehtelivat he merellä viikingi-laivastoineen taikka siirtyivät vieraihin maihin anastamaan itselleen uusia valtakuntia. Näitä skandinavialaisia sotilaita sanottiin _viikingeiksi_ ja heidän ammattiansa katsottiin erittäin kunnialliseksi.

Ruotsalaiset kuljeksivat enimmäkseen itää kohti perustellen uusia yhteiskuntia taikka yllä pitäen vanhaa järjestystä. Niinpä 800-luvun keskipalkoilla perustettiin se yhteiskunta, josta Venäjän valtakunta sai ensi alkunsa. Ruotsalaisia olivat suureksi osaksi ne _varjagit_ (väringar), jotka Konstantinopolissa palkattuna henkivartiastona pitivät yllä caesarein valtaistuinta.

Norjalaiset purjehtivat länteen päin ulos aavalle merelle, asettuivat aikaisin Irlantiin, Skotlannin saarille ja Islantiin sekä etenivät sieltä Grönlantiin, jopa Pohjois-Amerikan itärannallekin asti. He havittelivat myöskin Länsi-Europan rantoja, sill'aikaa kuin tanskalaiset vähäksi aikaa anastivat Englannin. Lohikäärmen kuvalla varustetuilla laivoillaan rohkeat viikingit purjehtivat suorinta tietä meren yli ja rannikot, joihin he nousivat maalle, olivat tavallisesti kerrassaan hävityksen omat. Kerrotaan Kaarle Suuren, joka jo oli taisteluissa Vidukindia vastaan saanut kokea pohjolan poikien voimaa, elämänsä loppupuolella kerran katkerasti valittaneen, kun näki viikingein laivojen täysissä purjeissa kiitävän ohitse. Jo Ludvig Hurskaan ja vielä enemmän hänen poikiensa aikana saatiin kokea viikingein hävitysretkiä Keski-Europassa. Viimein Saksan kuningas Arnulf voitti heidät verisessä taistelussa _Löwenin_ luona (891), jonka jälkeen Saksa sai olla rauhassa. Ranskaa hävittelivät melkein joka vuosi viikingijoukot, jotka purjehtelivat rohkeasti jokia myöten sekä ryöstivät Orleansia, Bordeauxia, jopa itse Pariisiakin.

"Pohjolaisten julmalta raivolta varjele meitä, laupias Herra Jumala!" rukoili onneton kansa kirkoissaan. Ja eittämättä viikingit liikkuivatkin julmasti ja verisesti. He olivat suuren kansainvaelluksen maininki, joka levitti raitista ja voimakasta verta Länsi-Europan heikontuneihin kansoihin. Itse he puolestaan taas viljelivät ne seudut, jotka ensin hävittivät; he perustivat sinne voimakkaalla kädellä laillisen vapauden. He omistivat suurella halulla kristinuskon ja tästä uskonnollisesta jalostuksesta ja pohjoismaisesta seikkailunhalusta kehittyi etenkin näiden pohjolan poikain keskuudessa sittemmin niin kuuluisa _ritarilaitos_. Sama rohkea ja haaveksiva mieli se antoi aihetta keskiajan suurimpiin ja vaikuttavimpiin urhotöihin, _ristiretkiin_, jotka olivat tavallansa kristittyjen viikingiretkiä.

Gånge Rolf, Normandian herttua (912).

Rolf oli mahtava norjalainen viikingi, joka oli kauan taistellut Englannissa, ja oli niin suurikasvuinen, ett'ei mikään hevonen jaksanut kantaa häntä, vaan hän astuen kulki, missä liikkui; siitä hänen nimensäkin Gånge Rolf. Eräänä kesänä tullessaan Vikeniin ryösteli hän rannikkoa. Kuningas Harald Kaunotukka, joka silloin oleskeli siinä maakunnassa, vihastui hyvin, kun kuuli siitä puhuttavan, sillä hän oli ankarasti kieltänyt kaiken ryöstelemisen kotimaassa. Sentähden kuningas keräjillä julisti riistävänsä Rolfilta Norjassa kaiken lain suojeluksen. Rolf silloin purjehti meren yli Ranskan pohjoisrannalle, hävitteli sitä kauan ja kokosi paljon saalista.

Kaarle Yksinkertainen siihen aikaan hallitsi Ranskaa. Onneton kansa valitteli viikingein hävittelyä; mutta eipä kuningas voinut vähääkään auttaa. Silloin anoi kansa: "Herra kuningas, ell'et voi karkoittaa julmaa Rolfia, niin ainakin anna hänelle se maa, jota hän hävittelee, että hän itse suojelisi sitä maanmiehiltänsä." Kaarle tarjoutuikin antamaan maata Rolfille herttuakunnaksi. Kerrotaan, että kun Rolf miehinensä saapui frankilaisen kuninkaan eteen, joka istui valtakuntansa etevimpäin miesten piirissä, niin kaikilta ihastuksen hälinää kuului, sillä niin miehekästä sankaria ja niin kaunismuotoista olivat he harvoin ennen nähneet. "Tuollainen mies kyllä ansaitsee suuren herttuakunnan", sanoivat he toinen toiselleen. Ja Rolfille päätettiin antaa alue, jota sitte sanottiin _Normandiaksi_; hän vaati lisäksi myöskin Bretagnea ja sekin annettiin hänelle.

Herttuakuntansa puolesta tuli hänen tunnustaa Ranskan kuningas lääniherraksensa. Sellaisissa tapauksissa oli tapana läänin saajan laskeutua polvilleen ja suudella tulevan herransa jalkaa. Kehoitettiin Rolfiakin tekemään samoin, mutta hän vastasi: "Totisesti minä en koskaan laskeudu polvilleni kenenkään eteen enkä koskaan suutele kenenkään jalkaa." Silloin sovittiin, että joku Rolfin miehistä sai tehdä tuon tempun päällikön sijasta. Kuningas istui valtaistuimellaan ottamassa vastaan alammaisuuden tunnustusta. Mies astui esiin, mutta ollen hänkin liian ylpeä kumartumaan alas nosti hän seisten jalan suullensa, josta kuningas tuolinensa kaatui kaikkien suureksi huviksi. Kuninkaan täytyi tyytyä kunnianosoitukseen, jonka oli saanut, ja hän sitä paitsi antoi tyttärensä Giselan Rolfille puolisoksi.

Kohta sen jälkeen otti Rolf vastaan kasteen ja Robert-nimen. Mutta väkivaltainen ja taipumaton luonne hänellä kuitenkin yhä edelleen säilyi. Rouen'in torilla hän mestautti kaksi kuninkaan lähettilästä, jotka oli salaa lähetetty Giselan luo ja joita epäiltiin vakoojiksi. Gisela kuoli surusta ja kauhistuksesta, kuningas vihastui, mutta ei kukaan uskaltanut nostaa miekkaansa peljättyä Rolfia vastaan. Samalla hän kuitenkin säilytti pohjoismaisen uskollisuutensa, vaikka hänen ympärillänsä kavaluus ja viekkaus vallitsivat. Francian herttua Robert, aikoen sodalla kukistaa kuningasta, koetti siihen yritykseensä saada Rolfilta apua. "Sano herrallesi", vastasi Rolf herttuan lähettiläälle, "että hän tekee vastoin oikeutta; minä en vastusta hänen sotaansa kuningasta vastaan, jos hänellä on siihen syytä; mutta jos hän aikoo anastaa kuninkaalta valtakunnan, siihen minä en suostu."

Voimakkaasti piti Rolf yleisen hajallisuuden aikana yllä lakia ja järjestystä herttuakunnassaan, niin että siitä tuli mallivaltio koko muulle Ranskan maalle. Hänen voimakkaista normannilaisistaan polveutui monikin Ranskan aatelissuku ja hän itse tuli Vilhelm Valloittajan kantaisäksi, joka sittemmin anasti itselleen Englannin.

Alfred Suuri (871-901). Tanskalaiset Englannissa.

Tavallansa oli anglilaisten ja saksilaisten vaellus Englantiin myöskin skandinavialaisretkiä, sillä ainakin anglilaiset olivat likeistä sukua Skandinavian heimoille, ja niin hyvin kielessä, tavoissa ja laeissa kuin myöskin sankaritarinoissa ja koko kansan luonteessa oli heillä nähtävänä pohjolan omituisuudet. Heidän Britanniaan perustamat valtakuntansa yhdisti Wessexin kuningas _Egbert_. Hänen poikansa poika oli _Alfred Suuri_.

Alfred osoitti jo poikana mielenjaloutta ja hyviä taipumuksia. Hänen äitinsä rakasti suuresti kansansa vanhoja sankaritarinoita ja luki niitä usein pojilleen. Kirja, jota hän lukiessaan käytti, oli nidottu kauneihin kansiin ja koristettu kauniisti maalatuilla alkukirjaimilla. Kerran hän sanoi pojilleen: "Tämän kirjan minä annan sille teistä, joka ensinnä osaa sitä lukea." Silloin nuorimmassa veljessä Alfredissa syttyi harras halu saada kaunis kirja, jonka tähden hän myöskin uutteralla harjoituksella ensin oppi lukemaan. Vanhat tarinat miellyttivät aikaisin hänet suuriin töihin ja samalla hänen mielensä vähitellen jalostui monipuolisesta tiedosta.

Tanskalaiset olivat kauan rosvojoukoillaan hävitelleet Englantia hirvittävän julmasti. Alfredin kolme vanhempaa veljeä, jotka toinen toisensa jälkeen tulivat kuninkaiksi, kaatuivat taisteluissa. Silloin hän itse pääsi 22 vuoden ikäisenä kuninkaaksi. Hän oli kaunis nuorukainen, mieleltään pehmeäluontoinen, mutta kuitenkin suurta tavoitteleva ja pelkäämätön. Yleinen turvattomuus vallitsi siihen aikaan maassa. Silloinkin, kuin Alfredin edelläkävijän ruumista vietiin hautaan, tunkeutuivat tanskalaiset päälle, niin että kuninkaan täytyi erota saattojoukosta ja pienellä miesvoimalla lähteä häiritsijöitä torjumaan. Sillä kertaa hän heidät kyllä karkoittikin, mutta he tulivat kohta uudestaan. Monta taistelua kesti Alfred sitte maalla ja alkoi myöskin varustaa laivastoa.

Suurivoimaisina tekivät tanskalaiset uuden rynnäkön, ja Alfred joutui tappiolle. Moni hänen maanmiehistään pakeni meren yli ja toiset antautuivat tanskalaisten alammaisuuteen. Alfredin itsensä täytyi paeta Somerset-kreivikunnan erämaihin ja oleskella talvikausi karjapaimenen majassa. Kerran, kertoo tarina, istui Alfred tuvassa uunin edessä jousta ja nuolia vuoleskellen. Paimenen vaimo, tietämättä, kuka vieras oikeastaan oli, oli käskenyt häntä katsomaan leipiä, jotka hän juuri oli pannut paistumaan. Mutta Alfred, ajatellen enemmin kansansa tukalaa hätää kuin leivän paistamista, toimitti tehtävänsä huonosi. Vaimo palattuaan ja nähtyään leivät palaneiksi tiuskasi vihoissaan: "Sinä, laiskuri, osaat kyllä syödä meidän leipäämme, mutta sen paistumista katsomaan sinussa ei ole miestä."

Jonkun ajan kuluttua onnistui Alfredin koota muutamia miehiänsä, joiden kanssa hän asettui saarelle kahden joen yhtymäpaikkaan. Saareen oli vain yksi silta, jota kävi helposti puolustaa. Eräs kuninkaan ylimyksistä, jota tanskalaiset piirittivät linnassaan, teki samaan aikaan onnellisen uloshyökkäyksen ja sai anastetuksi tanskalaisen päällikön sotalipun, johon kudotun korpin kuvan sanottiin nostavan siipiänsä voiton edellä, vaan laskevan ne jälleen, milloin oli tappio tulossa. Siitä menestyksestä sai kuninkaan väki uutta rohkeutta.

Kuninkaan omista urhotöistä tiesivät myöhäisemmät tarinat kertoa näin. Harpunsoittajan puvussa meni hän tanskalaisten leiriin ja, koska hän oli taitava sekä laulamaan että soittamaan, huvitti heitä suuresti. Vietiinpä hänet päällikönkin telttaan. Laulaessaan hän tarkasteli kaikki heidän varuksensa ja tutki kaikki heikot paikat. Kohta sen jälkeen hän kokosi lähiseuduista kaikki sotakuntoiset miehet ja silloin tanskalaiset kiivaassa taistelussa voitettiin. Tehdyn välipuheen mukaan saivat he pitää Ostangelin, Mercian ja osan Northumberlannista, mutta antoivat pois muut alueensa. Heidän päällikkönsä Guttorm otti kolmenkymmenen sotilaan kanssa vastaan kasteen ja Alfred itse seisoi todistajana. Kristinuskon vaikutuksesta lievenivät, vaikka tosin hitaasti, tanskalaisten tavat ja heidän elinvoimainen heimonsa suli vähitellen Englannin väestöön.

Vähitellen rakensi Alfred poltetut kaupungit uudestaan ja hankki itselleen suuren laivaston rantojen turvaksi vastaisilta rynnäköiltä. Kohta oli valmiina valtakunnan satamissa 120 alusta, korkeampaa ja suurempaa kuin tavallista siihen aikaan. Lujia linnoja rakennettiin vähitellen. Ett'ei maanviljelys jäisi sodan aikana takapajulle, jaettiin asekuntoinen väestö kahteen luokkaan, jotka vuorotellen kävivät sotapalveluksessa.

Yhteiskunta-järjestys uudistettiin ja kehitettiin edelleen. Englannin jako _kreivikuntiin_ (shires) järjestettiin; kreivikunnat olivat jo vanhastaan jaetut _sata_- eli _kihlakuntiin_. Itse Alfred valvoi tarkkaan lainkäyttöä; kerrankin sanotaan hänen yhtenä vuonna rangaisseen neljääviidettä tuomaria, joiden todistettiin tehneen vääriä päätöksiä. Senpä tähden Alfredin hallitus näytti myöhempien miespolvien silmissä kultaiselta ajalta. Kerrottiin näet sittemmin, että jos matkustaja pudotti rahakukkaronsa maantielle, hän vielä kuukaudenkin kuluttua saattoi löytää sen koskematta samasta paikasta.

Sivistystä Alfred edisti tehokkaasti. Hän kokosi saksilaiset sankarilaulut ja käänsi maan kielelle hyviä kirjoja. Samalla kuin hävitetyt luostarit jälleen rakennettiin, perustettiin niihin myöskin kouluja. Kuningas tahtoi, että jokaisen vapaan miehen lasten ihan erotuksetta piti oppiman kirjoittamaan ja lukua laskemaan.

Itse oli kuningas kansalleen hyvänä järjestyksen- ja velvollisuudentunnon esimerkkinä. Englannissa ei vielä ollut kelloja eivätkä myöskään päiväkellot olleet soveliaat tämän maan pilvisessä ilmassa. Mitatakseen ja jakaakseen aikaansa käytti Alfred kuutta yhtä suurta vahakynttilää läpi kuultavain kalvojen suojassa; siten suojeltuina vedolta paloivat kynttilät kukin juuri neljä tuntia, näyttäen ajan kulumista. Vuorokaudesta määräsi Alfred kahdeksan tuntia ruumiin lepoa ja ylläpitoa varten, kahdeksan hallitusasioihin ja kahdeksan lukemiseen ja rukoilemiseen. Yhtä tarkkaan jakoi hän tulonsakin, puolet maallisiin ja toiset hengellisiin tarkoituksiin. Edellinen puoli jaettiin sitte vielä kolmeen osaan, joista yksi käytettiin henkivartiaston tai sotaväen palkkaamiseen, toinen Alfredin omille rakennusmestareille ja taiteilijoille ja kolmas muukalaisten vierasvaraiseen vastaanottamiseen, jotka etäisistä maista tulivat hänen luoksensa. Toinen puoli tuloista oli jaettu neljään osaan, joista yksi oli määrätty köyhille, toinen kahdelle Alfredin perustamalle luostarille, kolmas koululle, jonka hän oli perustanut valtakuntansa nuoria ylimyksiä varten, ja neljäs avuksi muille luostareille ja kirkoille.

Europan pohjoiset seudut alkoivat tähän aikaan tulla tutuiksi. Kerran saapui kuninkaan luo mies, nimeltä _Ottar_, jonka koto oli pohjoisessa Norjassa Jäämeren rannalla. Hän oli kotimaassaan rikas mies, koska hänellä oli 600 poroa ja hän kantoi lappalaisilta veroa: turkiksia, linnununtuvia ja valaskalan luuta. Tutkiakseen, miten loitolle mannermaata ulottui, oli hän purjehtinut itää ja pohjoista kohti, kunnes saapui joelle, joka laski mereen; hän oli matkallaan koonnut mursunhampaita, joista hän nyt antoi osan kuninkaalle. Erittäin ihastuneena Ottarin puheihin julkasi Alfred hänen matkakertomuksensa ja lähetti itse Itämereen purjehtimaan merenkulkijan _Wulfstanin_, joka palattuansa kertoili vieläkin tallella olevassa kirjasessa Itämeren rannoilla asuvista kansoista.

Kolmantenakymmenentenä hallitusvuotenaan kuoli kuningas Alfred (901). Hän on niitä harvoja yleishistoriallisia henkilöitä, jotka inhimillisesti puhuen ovat puhdasmaineisina säilyneet jälkimaailman muistissa.

Alfredin kuoltua hallitsivat hänen voimakas poikansa ja samoin voimakkaat poikansa pojat, voittaen tanskalaiset ja päästen koko Englannin herroiksi. Mutta sitte alkoi taas heikkouden aika. Normannilaiset tekivät uudestaan rajuja hyökkäyksiä, ja Ostangeliin ja Northumberlantiin asettunut tanskalaisväestö auttoi useimmiten maanmiehiänsä. Suurimmaksi kasvoi kurjuus kelvottoman _Ethelred II:sen_ hallitessa; kaikki hajosi silloin häiriön tilaan, ja kun tanskalaiset hyökkäsivät maahan, kavalsivat englantilaista sotaväkeä useinkin sen omat päälliköt, ne kun olivat vihollisten maanmiehiä. Kerran purjehtivat Tanskan kuningas Sven Kaksiparta ja Norjan kuningas Olavi Tryggvenpoika 94 laivalla ylös Thames-jokeen. Silloin osti Ethelred häpeällisen rauhan, ja samoin täytyi hänen kohta sen jälkeen tehdä uudestaan. Mutta aina tuli vain uusia joukkoja, joita helposti saavutettu saalis sinne houkutteli. Ethelred silloin teki vielä turmiollisemman päätöksen, murhautti yhtenä päivänä (13 p. marrask. 1002) kaikki tanskalaiset, kuin tavattiin hänen alueellaan. Siitä vain seurasi, että murhattujen maanmiehiä tuli useampia ja julmempia kuin ennen kostamaan. Kuningas Sven, jonka sisar oli surmattu yleisessä verisaunassa, nousi jo seuraavana vuonna maalle hävittelemään Englannin rannikkoa ja hänen onnistui monen hävitysretken jälkeen päästä maan tunnustetuksi kuninkaaksi. Ethelred pakeni Normandiaan, josta hän kyllä palasi jonkun ajan kuluttua, mutta ei voinut karkoittaa muukalaisia.

Knut Suuri (1017-35).

Sven Kaksiparran poika Knut osoitti jo alun pitäin toimikykyä ja hallitusvoimaa, välistä myöskin viekkautta ja julmuutta. Palattuaan isänsä kuoltua (1014) Tanskaan ja saatuaan siellä veljensä kanssahallitsijana osan hallituksesta varusti hän suuren ja komean laivaston ja purjehti sillä Englantiin. Laivoissa oli sekä purjeet että airot. Kummassakin emäpuussa oli kullasta ja hopeasta valettuja eläinten ja ihmisten kuvia. Suurten mastojen latvoihin oli asetettu valettuja linnunkuvia tuuliviireiksi taikka myöskin monenmuotoisia lohikäärmeitä, niin elävästi kuvattuja, että näytti, ikäänkuin ne olisivat puhallelleet tulta sieramistansa. Laivain sivut olivat täynnä kauneita maalauksia sekä loistavia kulta- ja hopeakoristuksia. Kun auringon säteet, sanotaan kertomuksessa, valasivat mastoihin ja purjeihin ripustettuja kilpiä ja muita aseita, näytti matkan päästä katsoen koko taivas olevan ilmitulessa. Tällä retkellä oli myöskin miehiä molemmista toisista pohjoisvaltioista. Knutin sukulainen, Ruotsin Olavi Sylikuningas, kannatti yritystä ja norjalainen Erik Jaarli oli miehinensä mukana.