Historiallinen lukukirja: Vanha ja Keski-aika
Chapter 27
Tähän aikaan kuoli kykenemätön kuningas Ethelred II, ja häntä seurasi poikansa _Edmund Rautakylki_, urhollimen ja ylevä ruhtinas. Viisi kertaa piiritti Knut turhaan Lontoota ja yhtenä vuonna (1016) oli viisi taistelua, eikä Knut kuitenkaan päässyt sen pitemmälle. Jonkun ajan kuluttua yhtyivät molemmat kuninkaat neuvottelemaan ja sopivat jakamaan valtakunnan siten, että pohjoiset seudut sai Knut, mutta eteläiset ynnä Lontoon kaupungin Edmund; ja viimein he ystävyyden merkiksi vaihtoivat aseensa ja varuksensa.
Kohta sen jälkeen Edmundin surmasi oma väkensä ja Knut silloin anasti hänenkin alueensa ja kruunautti itsensä Englannin kuninkaaksi. Veljensä ja kanssahallitsijansa kuoltua oli hän yksinään päässyt myöskin Tanskan kuninkaaksi.
Englannissa hallitsi Knut voimakkaasti ja oikeuden mukaan. Hän turvasi maan rannikot skandinavialaisten retkiltä, jotka alussa koettivat niitä hävitellä kuten ennenkin. Kerran valloitti hän kokonaisen merirosvolaivaston ja hirtätti kolmekymmentä sen päällikköä. Valtakunnan sisällä piti hän yllä rauhaa, järjestystä ja oikeutta; hän kohteli englantilaisia ja tanskalaisia yhtäläisesti ja koetti kaikin tavoin lievittää heidän keskinäistä vihaansa. Itse hän nai Ethelredin lesken, sovittaakseen vanhan kuningassuvun suosijoita. Ollen viisas lainsäätäjä ja ankara lainkäyttäjä saavutti Knut myöskin hyvin ansaittua kunnioitusta. Mitä pohjolan miehet olivat hävittäneet, rakennettiin uudestaan ja heidän ryöstelemisensä kasvattama kurjuus alkoi lievitä. Englanti oli tähän aikaan ainoa Europan valtakunta, joka sai nauttia lakkaamatonta rauhaa.
Uuden valtakuntansa valloittamisen ja järjestämisen jälkeen oleskeli Knut vuoden Tanskassa, pani siellä toimeen vakavamman, ulkomaiseen malliin järjestetyn hallituksen sekä sääsi uusia tai uudisti entisiä hyödyllisiä lakia yleisen turvallisuuden ja hyvän järjestyksen ylläpitämiseksi, ainakin kuninkaan välittömässä läheisyydessä. Ne asetukset (vitherlag-oikeus) olivat tosin lähimmiten aiotut kuninkaan seurueelle (hird), mutta levisivät kuitenkin laveammin käytäntöön. Hänen sanotaan silloin voittaneen myöskin erään vendiläisheimon ja valloittaneen kuuluisan Jomsborgin.
Silloisen käsityksen mukaan oli Knut kaikessa käytöksessään hurskas, kristillinen kuningas. Hän osoitti papeille suurta kunnioitusta, katsoi, että kymmenykset heille säännöllisesti maksettiin ja korjautti kaikki ne kirkot, jotka olivat edellisten sotain aikana kärsineet vahinkoa. Valloitussodan aikaisiin taistelupaikkoihin rakennutti hän luostareja ja rukoushuoneita sekä määräsi niissä pidettäväksi sielumessuja kaatuneiden tanskalaisten ja englantilaisten puolesta. Hippakuntain perustamisella ja kirkkojen rakennuttamisella levitti hän kristinuskoa myöskin kotivaltakuntaansa Tanskaan.
Vuonna 1026 teki Knut pyhiinvaelluksen Roomaan. Hän vaelsi Flanderin, Ranskan ja Italian kautta, kaikkialla tehden ankaroita katumusharjoituksia ja anteliaasti jaellen lahjoja kirkoille. Roomassa hän osoitti hurskasta nöyryyttä pyhälle isälle ja teki apostoli Pietarin haudalla lupauksen noudattaa edelleenkin Jumalanpelkoa ja rakentaa majatalon tanskalaisille ja englantilaisille pyhiinvaeltajille. Hän oli siellä myöskin läsnä keisari Konrad II:sen kruunauksessa, joka silloin luovutti tanskalaiskuninkaalle Slienin ja Eiderin välisen maan eli osan nykyisestä Slesvigistä.
"Knut mahtavaksi" häntä aikalaisensa sanoivat. Itse hän elämänsä ehtoolla nöyrästi kumartui mahtavamman eteen. Kerran sanotaan hovimiesten ylistelleen hänen suuruuttansa ja vakuuttaneen kaiken olevan hänelle alammaisena. Silloin kuningas ajoi heidän kanssansa vaunuilla meren rantaan juuri vähää ennen kuin vuoksi-aika alkoi. Veden noustessa lausui hän: "Maa, jolla tässä istun, on minun, ja sinä, vuoksi, olet minun herruuteni alainen; minä kiellän sinua nousemasta korkeammalle ja kastelemasta hallitsijasi jalkoja." Mutta vuoksi nousi nousemistaan ja huuhteli viimein kuninkaankin jalkoja. Silloin nousi Knut vanhus ja sanoi hovimiehilleen: "Katsokaas, ainoastaan yksi on suuri, hän, jonka käskyä maa, tuuli ja meri tottelevat."
Robert Guiskard.
Normannilainen ylimys Tankred Hautevillelainen sanoi kerran kahdelletoista reippaalle pojalleen: "Minulta ei jää mitään perintöä, joka riittäisi teille kaikille; menkää siis ulos maailmaan; sieltä kyllä saatte tavaraa ja valtaa." Kymmenen poikaa silloin läksikin Etelä-Italiaan. _Robert_, jota sanottiin _Guiskardiksi_ (viisaaksi), oli ijältään veljeksistä kuudes, mutta viisaudeltaan ja sankarillisuudeltaan ensimmäinen. Pitkän vartalonsa ja voimakkaan, käskevän äänensä tähden oli hänellä jo ulkomuodossaankin jotain hallitsijan omaista. Vaalea tukka ilmasi hänen olevan sukuisin pohjolasta, mutta tulisista silmistä välkkyi etelämaalaisen sielu. Sotilaselämän tehtäviin oli hän niin tottunut, että hän taistelussa saattoi yht'aikaa käyttää oikealla kädellä miekkaa ja vasemmalla keihästä. Päästäkseen tarkoitusten perille, joita hehkuva kunnianhimo asetteli hänen eteensä, hän ei kammonnut huonojenkaan keinojen käyttämistä. Hän oli ahnas kokoomaan saalista, mutta myöskin antelias sitä jakaessaan.
Aikaisin alkoivat normannilaiset suunnata retkiänsä Italiaan. Kristinusko antoi heidän seikkailunhalulleen hurskauden vivahdusta; niinkuin he muinoin kävivät pitkillä viikingiretkillä, alkoivat he nyt seikkailunhaluisina pyhiinvaeltajoina retkeillä kaukaisiin maihin. Sitä varten he ensinnä tulivat Italiaan. Siellä he yhtyivät toisiansa puolustamaan ja muita pyhiinvaeltajia suojelemaan rosvoilta. Varsinkin sarasenilaiset, kuten muhamettilaisia nimitettiin, saivat tutustua sotaisten pyhiinvaeltajain miekkaan. Neapolin herttuan anteliaisuudesta saivat he (1026) Aversa-linnan lahjaksi. Tähän aikaan tulivat Tankredin vanhemmat pojat ja valloittivat Salernon ruhtinaalle Amalfin, joka jo silloin oli kuuluisa kauppakaupunki, sekä antautuivat sitte kreikkalaisen keisarin sotapalvelukseen, joka koetti valloittaa Sisiliaa arabialaisilta. Mutta kohta he käänsivät aseensa itse kreikkalaisia vastaan, joita he halveksivat pelkurimaisuuden, ja vihasivat uskottomuuden tähden. He saivat pian valloitetuksi Apulian, josta sitte tekivät ryöstöretkiä joka taholle. Silloin saapuivat myöskin toiset veljekset Robertin johdolla.
Paavi _Leo IX_ läksi kokoon haalitun joukon kanssa anastajia vastaan. Normannilaiset, kuultuaan pyhän isän olevan tulossa, laittoivat hänen luoksensa lähettiläitä, jotka nöyrästi lankesivat polvilleen hänen eteensä. Ylpeästi vaati paavi normannilaisia lähtemään pois Italiasta, jos henkensä oli heille rakas. Mutta ennemmin kuin paeta tahtoivat he kunniallisesti kuolla. He siis toivottomuudessaan syöksyivät paavin sekalaista sotaväkeä vastaan ja saavuttivat täydellisen voiton, ottivatpa paavin itsensäkin vangiksi. Siinä taistelussa osoitti varsin Robert urhollisuutta ja suurta taitoa. Mutta hurskaat voittajat lankesivat polvilleen paavin jalkain juureen ja pyysivät anteeksi syntistä voittoansa sekä sitoutuivat ottamaan Apulian ja Kalabrian lääniksi paavilta.
_Apulian ja Kalabrian herttuan_ nimellä ryhtyi Robert (1057) hallitsemaan uutta valtakuntaansa ja laajensi sitä pohjoiseen päin, perustaen siten normannilaisvaltion, josta myöhemmin kehittyi Neapolin kuningaskunta. Hänen veljensä Roger sill'aikaa valloitti arabialaisilta Sisilian. Mutta Robertin mielessä syntyi vielä rohkeampia ajatuksia; hän alkoi sodan kreikkalaista keisarikuntaa vastaan muka auttaakseen erästä vallantavoittelijaa, mutta oikeastaan anastaakseen itse koko sen valtakunnan. Häntä seurasi puolisonsa taistellen hänen sivullaan ja poikansa edellisestä aviosta _Bohemund_. Valloitettuaan Durazzon etenivät normannilaiset Tessalonikaan, ja Konstantinopoli jo vapisi heidän tulostansa, vaan silloin saapui sanoma Saksan keisarin Henrik IV:nen voitollisesta taistelusta paavi Gregorius VII:ttä vastaan ja normannilaiset läksivät auttamaan paavia. Kohta sen jälkeen läksi Robert uudestaan kreikkalaista valtakuntaa vastaan ja taisteli silloinkin hyvällä menestyksellä, mutta kuoli Kefalonia-saaressa (1085) paraikaa mietiskellessään uusia laajoja valloituksia.
Ryssäin valtakunta Venäjällä.
_Rurik perustaa Venäjän valtakunnan_. Samaan aikaan kuin skandinavialaiset viikingit kulkivat Länsi-Europan rannikoilla hävittämässä, eivät he myöskään säästäneet niitä itäisiä maita, jotka Itämeren toisella puolella olivat suomalaisten ja slaavilaisten hallussa. Niinpä nämä retkeilijät, joita näillä seuduilla ruvettiin sanomaan _varjageiksi_, kävivät Dyna-joen suussa sekä Virossa, Suomessa ja Karjalankin rannikoilla, ja muutamiin paikkoihin näkyy jo silloin yksityisiä joukkoja pysyväisesti asettuneen. Pian alkoivat he tunkeutua syvemmälle sydänmaihin. Vuonna 839 paikoilla oli eräs varjagilainen merikuningas laittanut lähettiläitä Konstantinopoliin saakka: mutta koska matka mannermaan halki Itämeren ja Mustanmeren välillä oli vaarallinen ja vaivaloinen, pyysivät lähettiläät palata frankien maan kautta ja saivat Kreikan keisarilta suosituskirjeen Ludvig Hurskaalle. Tämä tarkemmin tutki heidän sukuperäänsä, koska arveli niiden olevan vakoojia. Näin nyt havaittiin, että he olivat svealaisia Ruotsista ja että nimittivät omaa kansaansa _Roos_. Tämä nimi on nähtävästi sama kuin suomenkielinen _Ruotsi_-sana; mutta alkuansa se lienee kuulunut ainoastaan johonkuhun svealaisten osakuntaan, ja vielä meidän aikoina nimitettiin Uplannin rannikkoa erittäin _Rooslageniksi_, se on _Roos-kunnaksi_.
Vuonna 859 oli näitä Ruotsin retkeilijöitä tullut Laatokan ja Ilmajärven tienoille ja laskenut sen paikkakunnan slaavilaiset ja suomalaiset veron alaisiksi; mutta kolmen vuoden perästä heidät ajettiin takaisin meren yli. Vapautuneet asukkaat eivät kuitenkaan osanneet itseänsä hallita; heidän välillensä syttyi riitaa ja eripuraisuutta, ja viimein he päättivät hakea itsellensä hallitsijoita samoista merentakaisista varjageista eli skandinavialaisista. Sen tähden he vuonna 862 lähettivät Rooskansalle tämmöisen sanan: "Maamme on avara ja hedelmällinen, mutta järjestystä puuttuu; tulkaatte meitä hallitsemaan!" Tämän kutsumuksen mukaan tuli kolme veljestä seuralaisinensa ja jakoi vallan keskenänsä. Vanhin heistä, _Rurik_, asettui Laatokan etelärannalle ja rakensi Laatokan linnan; mutta _Sineus_ hallitsi Valgetjärvellä ja _Truvor_ Peiposjärven seuduilla. Kahden vuodan kuluessa kuolivat sekä Sineus että Truvor, ja Rurik jäi yksin hallitsemaan. Hän tuli Ilmajärvelle ja rakensi Velhojoen niskaan uuden kaupungin, nimeltä _Nougorod_ eli _Holmgard_, josta hän hallitsi läheisiä heimokuntia. Tämä oli Venäjän vallan alku. Siihen kuuluivat slaavilaiset slovenit Ilmajärvellä ja krivitsit Polotskissa, sekä suomalaiset vessit Valgetjärvellä, merit Rostovissa ja muromit Okan varrella. Mutta vallitsevana soturisäätynä oli siinä Rurikin omat kansalaiset, varjagit, ja heidänpä nimensä _Roos_ eli _Rus_ tuli sitte pysymään valtakunnan nimenä, vaikka slaavilainen kansallisuus vähitellen pääsi voitolle. Nuo alkuperäiset "Ryssät" siis eivät olleet venäläisiä, vaan ruotsalaisia, ja skandinavialaisten tunnetulla tavalla he nyt retkeilivät yhä edemmäksi. Kaksi varjagi-päällikköä, _Askold_ ja _Dir_, valloittivat Kiovan.
Rurik kuoli 879 ja hänen nelivuotisen poikansa _Igorin_ sijassa tarttui hänen sukulaisensa _Oleg_ hallitukseen. Vuonna 907 hän kokosi suuren sotajoukon varjageja, suomalaisia ja slaaveja ja läksi Kreikan keisarin pääkaupunkia hätyyttämään. Keisari pyysi rauhaa (911) ja myönsi Olegille runsaita lahjoja. Vähän aikaa sen jälkeen sai Oleg surmansa. Nyt Igor itse tarttui hallitukseen. Hän oli sotainen varjagi niinkuin Olegikin ja oli nainut kauniin varjagilaisen tytön _Olgan_. Lisäksi tulleita viikingejä apunansa teki Igor sotaretkiä sekä kaakkoon päin aina Kaspianmeren rannoille asti että uudestaan Konstantinopolia vastaan. Kreikkalainen tuli hävitti hänen laivastonsa. Igorin jouduttua murhatuksi hoiti Olga alaikäisen poikansa _Sviatoslavin_ puolesta hallitusta viisaasti aina kuolemaansa (969) asti.
Olga on tullut etenkin mainioksi siitä, että hän vuonna 955 kävi Konstantinopolissa ja siellä otti kasteen. Vaan Sviatoslavin hurjaan mieleen ei pystynyt kristinuskon lempeys; kun äiti häntä kääntymään kehoitti, antoi hän vastauksen: "seuralaiseni minua nauraisivat!" Tämän nuoren urhon koko elämä oli yhtämittainen sotaretki kaukaisilla aloilla. Hän hävitteli Volgan varrella _bulgarien_ ja _katsarien_ maata ja pakotti nämä kansat veroa maksamaan. Sitte hän kääntyi _Tonavan bulgareja_ vastaan ja valloitti koko heidän maansa. Mutta pian hän riitautui Kreikan keisarin kanssa. Tällä kertaa sattui keisarina olemaan urhollinen mies, _Johannes Teimiskes_, joka toi aasialaiset legioninsa pohjan barbaareja vastaan. Sviatoslavin täytyi peräytyä 971. Mutta keisari seurasi hänen jälkiänsä Tonavalle saakka ja pakotti hänet rauhaan. Kun Sviatoslav tästä palasi Venäjälle, karkasivat patsinakit hänen päällensä Dnieperin keskipalkoilla ja surmasivat hänet 972. Näin loppui tämä riehuva retkeilijä. Hänen pääkallostansa teetti patsinakien ruhtinas itsellensä juomamaljan.
_Vladimir Suuri ja kristinusko_. Sviatoslavilta oli jäänyt kolme poikaa Jaropolk, Oleg ja Vladimir, joiden välille hän oli määrännyt valtakunnan jaettavaksi. Mutta neljän vuoden perästä syttyi sota veljesten välille, ja Oleg sai loppunsa. Tämän kuultuansa, Vladimir pelkäsi samaa kohtaloa ja lähti Nougorodista pakoon, kulkien laivoillansa Nevajoen kautta meren yli Ruotsiin, varjagien vanhaan emämaahan. Siellä hän kokosi sotaisia varjageja ja palasi Nougorodiin; lähtipä sitte Jaropolkia vastaan ja surmautti veljensä 980. Näin pääsi Vladimir yksin vallitsemaan. Mutta sitte hän hallitsi viisaasti ja voimakkaasti 35 vuotta ja on erittäin tullut siitä mainioksi, että hän käännätti venäläiset kristinuskoon, niin kuin kohta saamme nähdä.
Kun Vladimir ei enää tarvinnut varjagilaisia apujoukkojansa, joiden ylpeys oli hänen alammaisillensa suureksi rasitukseksi, lähetti hän ne Kreikan keisarin palvelukseen, pyytäen että keisari niitä ei enää päästäisi takaisin Venäjälle. Tästä lähtein oli Kreikan keisareilla tapana pitää skandinavialaisia sotureita henkivartioinansa; näitä pohjan sotureita nimitettiin Konstantinopolissa varangeiksi ja heidän aseensa oli kilven ohessa kaksiteräinen sotakirves oikealla olalla. Moni ruhtinaskin Skandinaviasta tuli Konstantinopoliin rikkautta ansaitsemaan; sitä kaupunkia skandinavialaiset nimittivät "Isoksi kartanoksi" (_Miklagard_), mutta Venäjän vallan nimi oli heidän kielessään _Gardariiki_.
Vladimir oli ensimmäinen Venäjän hallitsija, joka ei enää asettanut valtaansa yksin muukalaisten varjagien nojaan, vaan koki yhdistää valtakuntansa omat asukkaat varsinaiseksi kansakunnaksi. Rurikin aikana oli vielä isoin osa uuden valtakunnan asukkaista ollut suomalaista sukuperää; mutta sitte oli varjagiryssäin valta levinnyt enimmästi etelään päin slaavien alalle, ja pääkaupungiksi oli tullut Kiova, joka oli suomalaisista heimokunnista kaukana. Sen vuoksi oli nyt Venäjän etevin väestö slaavilainen ja siitä kansasta oli Vladimir itsekin äitinsä puolelta lähtenyt. Saadaksensa nämä heimokunnat paremmin yhteen sulatetuki, hän viimein päätti hävittää pakanuuden ja käännyttää kaikki alammaisensa kristinuskoon. Tarina juttelee, että silloin myöskin muhamettilaiset ja juutalaiset, joilla oli tunnustajia Volgan kansojen tykönä Bulgariassa ja katsarien maassa, koettivat häntä puoleensa houkutella. Juutalaisille hän heti vastasi, että nähtävästi Jumala heidät oli hyljännyt, koska olivat pois ajetut omasta maastaan. Sitä vastoin Islamin ihanat Hourit olisivat häntä vietelleet Muhammedin uskoon; sillä Vladimirin irstaisuus oli rajaton. Mutta hän kun sai kuulla, että viininjuonti oli Koraanissa kielletty, hän arveli: "viini on venäläisten ihastus; viinittä emme tule toimeen." Paavista hän ei myöskään tahtonut mitään tietää; mutta kreikkalaisen uskokunnan loistava kirkonmeno häntä suuresti miellytti. Nyt Vladimir kokosi suuren sotajoukon, jolla lähti etelään ja valloitti kreikkalaisilta Kersonin kaupungin Krimin niemellä. Tästä hän lähetti Konstantinopoliin sanan, vaatien keisarin sisarta Annaa puolisoksensa. Siihen suostuttiinkin sillä ehdolla että ruhtinas itse kääntyisi kristinuskoon. Silloin Vladimir otti kasteen Kersonissa 988, ja moni ylimys eli "bojari" seurasi hänen esimerkkiään. Prinsessa Anna lähti puolisonsa kanssa Kiovaan, ja häntä seurasi joukko kreikkalaisia pappeja, tuoden muassaan pyhäin kuvia ja pyhiä jäännöksiä.
Kiovaan tultuansa Vladimir heitätti epäjumala Perunin kuvan Dnieperiin ja käski kansan seuraavana päivänä kokoutua kastettavaksi. Silloin joki täyttyi kuuliaisista alammaisista, ja papit kulkivat lautoilla lukemassa kasterukoukset joukkojen yli. Mutta rannalla makasi Vladimir polvillansa, kiittäen Jumalaa. Sitte rakennettiin Perunin temppelin sijaan metropoliittakirkko, ja kristinusko levitettiin yli koko valtakunnan. Kirkonmenoissa ruvettiin käyttämään slovenilaista piplian-käännöstä ja kirjoitustapaa, jonka kaksi tessalonikalaista munkkia, veljekset Kyrillos ja Metodios, olivat edellisen vuosisadan keskipaikoilla tehneet Moravian seurakunnalle.
Vladimirin kuoltua 1015 syntyi eripuraisuutta hänen poikainsa välillä, joista yksi, nimeltä Jaroslav, viimein sai yksinäisen vallan. Mutta tämän jälkeen Venäjän valta hajosi pienempiin ruhtinaskuntiin ja vajosi moneksi vuosisadaksi tylsään hermottomuuteen.
Ansgarius, Pohjan apostoli.
Ansgarius oli sukuansa frankilainen ja syntyi vuoden 801 paikoilla. Hänen äitinsä kuoli varhain, ja isä pani hänet kouluun lukemista oppimaan, mutta poika oli taipuvainen leikkiin ja turhuuteen enemmän kuin oppimiseen ja elämän parannukseen. Silloin jutellaan hänen kerran nähneen unta, että hän seisoi eräässä paikassa, joka oli täynnä lokaa ja saastaisuutta. Lähellä sitä näkyi kaunis ja viheriä tie, jota käveli komea vaimo, puettuna valkeihin, kiiltäviin vaatteihin, ja Ansgarius luuli sen olevan neitsyt Marian. Hänen seurassansa oli paljo vaimoja, jotka myös olivat valkeat ja loistavat, ja niiden joukossa oli Ansgariuksen äitikin. Nähtyänsä hänet rupesi Ansgarius pyrkimään hänen tykönsä, vaan ei voinut päästä irti loasta. Niin neitsyt Maria tuli hänen tykönsä, sanoen: "Poikani, sinä tulisit mielelläs äitisi tykö. Vaan jos tahdot tulla meidän seuraamme, pitää sinun pakeneman kaikkea saastaisuutta ja sen sijaan harjoitteleman hyviä ja puhtaita tapoja; sillä me vihaamme suuresti kaikkea turhuutta ja kelvottomuutta, eikä se, jolla niistä on ilonsa, taida olla meidän kanssamme." Tämän unen jälkeen muuttui Ansgarius paljon ja työskenteli ainoastaan vähäisissä ja hyödyllisissä asioissa. Hän tuli nuorena munkiksi ja kouluttajaksi Corbien luostarissa Pikardian maalla, ja kun tästä siihen aikaan perustettiin uusi Corbeyn luostari Westfaliin, niin Ansgariuskin siihen siirtyi. Pian hänelle tuli suuri maine puhtaan elämänsä ja jumalisuutensa tähden, niin että kansa luuli hänen voivan kätten päälle-panemisella parantaa tauteja. Silloin tapahtui v. 826, että eräs tanskalainen kuningas Harald Klak otti kasteen Ingelheimissä ja pyysi saarnaajia mukaansa Tanskaan. Keisari Ludvig Hurskas lähetti tähän toimeen Ansgariuksen, joka nyt jonkun aikaa hyvällä menestyksellä vaikutti Tanskassa, vaikka monet vaarat häntä siellä väijyivät.
Näihin aikoihin tuli lähettiläitä Upsalan kuninkaalta keisari Ludvigin tykö. Nämä, pääasiansa toimitettuaan, mainitsivat, että moni Ruotsissa tahtoisi kääntyä kristinuskoon ja että kuningas suosiolla ottaisi vastaan pappeja, jotka sinne tahtoisivat tulla. Niin päätettiin lähettää sinne muutamia hengellisiä miehiä; vaan ei yksikään uskaltanut lähteä niin vaaralliselle matkalle paitsi Ansgarius ja yksi hänen kanssaveljistänsä. Hän otti keisarilta lahjoja kuninkaalle ja läksi matkalle Ruotsin lähettilästen kanssa. Mutta viikingit karkasivat heidän laivansa päälle, ja ottivat pois heidän kalliit tavaransa, niin että ainoastaan joku vähäinen osa heidän kirjoistansa heille säilyi. Silloin toinen pappi olisi tahtonut palata takaisin, vaan Ansgarius sanoi: "Minä annan ruumiini ja sieluni Jumalan haltuun, enkä ennen palaa kuin olen saarnannut kristinoppia siinä maassa." He matkustivat siis edelleen ja tulivat syksyllä 829 monen vaivan perästä järvien, jokien, metsäin ja korpien poikki Mälarijärven rannalle, Birkan kauppapaikkaan. Kuningas Björn otti suosiolla Ansgariuksen vastaan ja salli hänen saarnata kristinuskoa kaupungissa. Nyt Ansgarius käänsi monta ihmistä epäjumalien palveluksesta ja muiden joukossa Hergeirinkin, joka oli kuninkaan korkein neuvonantaja ja Birkan hallitusmies. Sepä Hergeir antoi kartanoonsa rakentaa kirkonkin, ensimmäisen Ruotsiin. Puolentoista vuoden perästä palasi Ansgarius Saksanmaalle. Keisari Ludvig perusti nyt Elben suuhun _Hampurin_ arkkihippakunnan, levittääksensä sieltä vielä enemmän kristinoppia pohjoismaihin. Ansgarius, ehkä ainoastaan 30-vuotiasna, tuli sen ensimmäiseksi arkkipiispaksi. Hän vihki sitte erään Gautbert-nimisen munkin, jota myös Simoniksi kutsutaan, Birkan piispaksi, kehoittaen häntä varovaisuudella kohtelemaan kansaa eikä pyytämään heidän omaisuuttansa, vaan paremmin, niinkuin Ansgariuskin omalla työllänsä hankkimaan elatuksensa ja olemaan kansalle esikuvana puhtaassa ja pyhässä elämässä. Mutta piispa Simon tuli pian niin vihatuksi, että pakanat karkasivat hänen päällensä, tappoivat hänen apumiehensä ja ajoivat hänet itsensä pois valtakunnasta. Niin Ruotsinmaalta taas puuttui saarnaajia, ja silloin kristinoppi laiminlyötiin. Hergeir pysyi kuitenkin lujana uskossansa.
Sillä välin vaikutti Ansgarius ahkerasti uudessa hippakunnassaan, perusti koulun ja kirjaston Hampuriin, lunasti vankeja ja orjia ja voitti monta sielua. Mutta v. 845 karkasivat viikingit Hampuriin ja hävittivät sen perin juurin, niin että Ansgariuksen täytyi kauan aikaa kulkea kodittomana, kunnes vihdoin löysi turvapaikan Bremenistä, johon nyt hänen piispanistuimensa muutettiin. Eräs Juutinmaan kuningas Erik oli tähän aikaan alkanut kääntyä kristinuskon puolelle, niin että Ansgarius sai luvan rakentaa kirkon Slesvigin kauppapaikkaan, ja tämä oli ensimmäinen kirkko Tanskassa. Myöhemmin sai hän perustaa toisenkin kirkon Ribeen, johon papiksi pantiin Ansgariuksen ystävä ja opetuslapsi _Rimbert_.