Chapter 25

Uskovaiset ja varsinkin uskonsodassa kaatuneet sankarit saattoivat odottaa autuuden iloja, jotka olivat hekkumallisesti kuvaillut. Enkelit saattavat heitä seitsemän taivaan kautta paratiisin seutuihin. Siellä on puistoja, joiden varjoisat puut kantavat suloisinta hedelmää ja joissa kirkkaat joet sekä vilpoiset tuulet levittävät virkistystä. Oikeauskoinen saa kävellä siellä komeihin vaatteihin puettuna, syödä herkullisinta ruokaa, joita kauneimmat neitoset, mustasilmäiset _hourit_, tarjoilevat sekä seurustella muinaisajan viisaiden kanssa ja nauttia Jumalan näkemistä. Helvetissä on niin kuin taivaassakin seitsemän asuinkertaa. Alimmassa asuvat teeskentelijät ja heitä ylempänä pakanat ja juutalaiset, kuudennessa kristityt, kaikki nämä kerrassaan tuomitut: seitsemännessä eli ylimmässä kerrassa asuvat jumalattomat muhamettilaiset, jotka kuitenkin otetaan taivaasen, kun he ensin muutamia vuosisatoja kärsivät kiirastulen vaivoja ja siten puhdistuvat.

Muhammedin opin tunsivat itämaat oman äsken heränneen henkensä ilmaukseksi. Se sytytti kuin ukontuli ja herätti uutta elämää. Profeetan ilmestykset, ennen merkityt ainoastaan irtonaisille lehdille, koottiin kirjaksi, joka _koraani_ (kirjoitus) on arabialaisten pyhä kirja. Se on hehkuvan kuvitusvoiman-teos, mutta siitä puuttuu järjen selvyyttä.

Kalifien valloitukset.

Kalifien (profeetan seuraajain) nimellä hallitsivat profeetan kuoltua muhamettilaisten valtiaat Medinassa (632-661). Tavat olivat vielä hyvin yksinkertaiset ja kalifein täytyi joka perjantai tehdä tili kansalle.

Arabialaiset tekivät silloin loistavia urhotöitä, varsinkin hurskaan ja voimakkaan _Omarin_ aikana (634-44). Suuri osa Syriasta ynnä pääkaupunki Damaskos valloitettiin. Kreikkalaiset voitettiin kahdessa verisessä taistelussa. Ilman vastarintaa tunkeutuivat arabialaiset Palestinaan ja piirittivät neljä kuukautta Jerusalemia. Viimein nousi kaupungin piispa muurille ja tulkin kautta puhuen tarjoutui antamaan kaupungin, jos vain sovitut ehdot kalifi itse vahvisti. Sentähden lähestyi kalifi kaupunkia. Yksinkertainen, kamelinkarvainen puku yllänsä ratsasti Omar kaupunkiin punaisella kamelillaan, jonka seljässä oli kaksi nahkapussia, toisessa taateleja, toisessa riisiä, sekä puumalja ja vesileili. Hän rukoili Konstantinuksen kirkon rappusilla ja käski siihen paikkaan, jossa Salomon temppeli ennen oli seisonut, rakentamaan suuren rukoushuoneen, joka oli saava nimen Omarin moskea.

Samaan aikaan valloitti Omarin sotapäällikkö _Amru_ Egyptin. Huutaen "Jumala on voitollinen!" ryntäsivät arabialaiset vanhaan Memfiisen, joka nyt hävitettiin niin perin pohjin, että se ei koskaan enää tointunut. Sittemmin kohosi sen sijaan _Kairo_, s.o. _voiton kaupunki_, Egyptin nykyisen hallituksen pääpaikka. Neljäntoista päivän piirityksellä ja 23,000 miehen menettämisellä valloittivat arabialaiset muhkean Aleksandrian. Kun Amru löysi sieltä ennen muinoin niin suuren kirjaston jäännökset, sanotaan hänen kysyneen Omarilta, mitä olisi tehtävä kirjoilla. Omar silloin vastasi: "Jos ne kirjat ovat yhtä pitäväiset koraanin kanssa, niin ne ovat tarpeettomat; jos ne sitä vastustavat, niin ne ovat vahingolliset. Sen tähden ne hävitettäköön." Silloin kirjat jaeltiin polttopuiksi kaupungin neljään tuhanteen saunaan. Tuskinpa tämä kirjasto lienee kuitenkaan ollut Ptolemaiojen kokoama, joka hävitettiin jo Teodosiuksen aikana; vaan luultavasti oli se suurimmaksi osaksi koottu kristittyjen aikana.

Samaan aikaan hyökkäsivät arabialaiset Persian valtakuntaan, saavuttivat siellä voiton ja valloittivat pääkaupungin _Madainin_ (s.o. _kaupungit_, alkuansa eri nimiset Seleukia ja Ktesifon, kumpikin omalla puolellansa Eufrat-jokea). Sieltä löysivät voittajat äärettömän saaliin ja aarteita, joiden komeuden rinnalla heidän oma yksinkertaisuutensa ja vaatimaton elintapansa, oli omituisena vastakohtana. Löytäessään kullalla kirjaeltuja nahkakukkaroita, täynnä helmiä, heittivät he helmet pois kuin joutavat pikku kivet, mutta panivat talteen kukkarot, joita osasivat pitää arvossa. Etäisistä Indianmeren saarista oli saapunut runsas varasto kamferttia, jota käytettiin vahan kanssa seoitettuna itämaisissa palatseissa kynttilöinä. Arabialaiset luulivat sitä suolaksi, seoittivat leipäänsä ja ihmettelivät sitte katkeraa makua. Pitkin Tigris-joen varsia tunkeutuivat voittajat vuorensolain läpi vanhaan Persepoliisen, persialaisen valtakunnan muistorikkaasen pyhyyteen. Viimeinen Persian kuningas, joka oleskeli kunnianarvoisten palatsin raunioiden kaatuvain pylvästen ja rikottujen kuvien keskellä, pakeni sieltä turkkilaislaumojen luo toiselle puolelle Oxus-jokea, mutta kohta hänet hyljättiin yksiksensä ja pakomatkalla surmattiin. Niin kukistui Persian valtakunta, johon arabialaiset nyt levittivät valtaansa ja uskontoansa.

Lyhyen sisällisen sodan kautta karkoitettiin neljännen kalifin, Muhammedin vävyn _Alin_, suku ja Syrian maaherra _Moavia_ julistutti itsensä kalifiksi. Hän asettui Damaskoon ja tuli _omejadien_ suvun (661-750) kantaisäksi. Tämä taistelu antoi aihetta islamin hajoamiseen kahteen suureen lakkoon, _shiiteihin_, jotka tunnustivat ainoastaan Alin ja hänen puolisonsa Muhammedin tyttären Fatiman perilliset (fatimidit) laillisiksi kalifeiksi, ja _sunniteihin_, jotka hylkäsivät Alin ja pitivät koraanin rinnalla pyhänä uskonnollisena kirjana myöskin sunnahia, suullisten profeettaa koskevain tarinain kokoelmaa. Osittain tämän hajoamisen ja osittain myöskin kerkeästi kehittyneen yksinvallan tähden, joka kalifin käteen kokosi kaiken sekä hengellisen että mallisen vallan, alkoi piankin näkyä heikkouden merkkejä.

Kuitenkin jatkettiin yhä valloitussotia. Konstantinopolia piiritettiin monta kertaa; se pelastui ainoastaan nyt keksityn _kreikkalaistulen_ avulla, jolla hävitettiin vihollislaivastoa. Mutta kreikkalainen keisarikunta kadotti kaikki aasialaiset alusmaansa. Urhollisen _Akbahin_ johdolla arabialaiset hävitellen valloittivat Afrikan koko pohjoisrannikon, kunnes he viimein Mauretanian kautta saapuivat läntisen valtameren rantaan ja aavikon rajaan asti. Siellä kannusti Akbah hevosensa veteen lausuen: "Suuri Jumala, jospa matkaani ei meri estäisi, niin minä vielä etemmäksi kulkisin sinun nimeäsi julistaen." Mauretanian asujamet, villit _morilaiset_, ottivat vastaan Muhammedin opin, jonka vaikutuksesta heissä kasvoi vastustamaton urhollisuus ja tavat joksikin osaksi sivistyivät.

_Tarikin_ johdolla hyökkäsivät arabialaiset Espanjaan, jota vielä länsigotilaiset hallitsivat. Se paikka, johon hän nousi maalle, sai hänestä nimensä _Gibraltar_ (oikeastaan _Gibl-al-Tarik_, Tarikin vuori). _Xeresin_ luona tapasivat he paljon suuremman gotilaisen sotajoukon (711). Kolme päivää oli taistelu jo kestänyt ja arabialaiset alkoivat peräytyä voimakkaamman vihollisen edestä. Silloin Tarik huusi: "Hyvät veljet! Edessänne on vihollinen, takananne meri; mihinkä oikeastaan aiotte päästä?" Tästä muistutuksesta innostuen ryntäsivät arabialaiset uudestaan. Tarik käytti myöskin hyväkseen vihollisjoukossa tapahtunutta kavallusta, ja kohta se hajosikin pakenemaan. Länsigotilaisten viimeinen kuningas hukkui Guadalkvivirin laineihin, jotka kuljettivat hänen ruumiinsa ulos mereen. Espanja oli tästä lähtein arabialaisten saaliina.

Kukistetun kuningassuvun prinssin _Pelayon_ johdolla puolustautuivat kristityt kuitenkin luoteisissa vuoristoissa ja perustivat sinne Asturian kuningaskunnan, jota sittemmin sanottiin Leoniksi. Mutta morilaiset, kuten arabialaisia Espanjassa nimitettiin, menivät Pyreneain yli valloittamaan Ranskaa; maaherra Abdarrahman tunkeutui syvälle siihen maahan. Tähän aikaan oli korkein valta siellä kuninkaan hovimestarilla _Kaarle Martellilla_. Hän kokosi sotajoukon ja läksi morilaisia vastaan. _Tours'in_ ja _Poitiers'in_ välillä oli mahtava taistelu itämaisten ja länsimaisten kansain, islamin ja kristinuskon tunnustajain välillä (732); se kova ottelu kesti koko seitsemän päivää. Arabialaisilla oli parempi ja sukkelampi ratsuväki sekä taitavammat jousimiehet, jota vastoin sankarinvoimaiset ja rautapukuiset frankilaiset antelivat raskaita, musertavia iskuja sotatapparoillaan. Seitsemäntenä päivänä kaatui morilaisten päällikkö, jonka jälkeen he peräytyivät leiriinsä ja sieltä kuului suurta levottomuutta. Seuraavana aamuna oli kaikki ihan hiljaa; leiri oli tyhjä, mutta paenneet viholliset olivat jättäneet suurimman osan kokoomastansa saaliista. 350,000 morilaisten ruumista sanotaan olleen taistelukentällä. Taaskin oli verinen taistelu pelastanut kristinuskon ja länsimaisen sivistyksen.

Kalifien mahtavuus ja loisto.

Omejadien vallan kukisti _Abul Abbas, abbasidein_ suvun kantaisä, johon seuraavat kalifit (vuodesta 750 alkaen) kuuluivat. Voittaja heti kavalasti surmautti kaikki omejadi-suvun jäsenet. Yksi ainoa omejadi pääsi pakoon, _Abdarrahman_, joka kauan piileskeltyään Afrikan aavikoilla viimein saapui Espanjaan, valloitti morilais-valtakunnan pääkaupungin Kordovan ja perusti (756) sinne itsenäisen valtakunnan. Kaksi kalifikuntaa oli nyt siis olemassa, abbasidein valta idässä, jonka pääkaupungiksi tuli Bagdad (Tigriin varrella), ja omejadein valta lännessä, jonka hallitsijat asuivat Kordovassa.

Abbasidein aikana kohosi itämainen kalifikunta mahtavuutensa ja loistonsa kukkulalle. Entinen sotainen henki haihtui komeuden ja ylellisyyden vaikutuksesta. Mutta arabialaiset alkoivat sen sijaan harjoittaa rauhallisia toimia, tieteitä ja taiteita. Indian kauppaan katsoen sopivasti sijaitseva Bagdad tuli kohta maailman kaupan keskukseksi, josta karavaaniteitä kävi joka taholle. Itse kaupunki oli rikkautensa, suuruutensa ja rakennustensa komeuden tähden itämaiden ilo. Sinne, niin kuin muihinkin kalifikunnan suurimpiin kaupunkeihin, rakennettiin muhkeita _moskeoita_ (rukoushuoneita), joiden tornimaisista "minareteista" huutaja määrättyinä hetkinä kutsui kaikkia oikeauskoisia rukoukseen. Sisältä olivat rukoushuoneen seinät valkoisiksi maalatut ilman mitään koristuksia, kun näet ei suvaittu kuvia, jotka olisivat voineet houkutella pyhäinpalvelukseen. Kalifeille rakenneltiin ylellisen komeita palatseja kauniine puutarhoineen ja suihkukaivoineen. Uusi rakennustapa, runsaskoristeinen, säännötön ja rohkea, esiytyi täällä. Linnan pihain ympärillä, joiden keskeltä suihkukaivot viskoivat ylös vettänsä, kohosi säännötön joukko monenmuotoisia rakennuksia, joissa näkyi hoikkatekoisia torneja, pyöreitä kumuja, komeita porttiholveja, keveitä pylväskäytäviä ja sieviä parvekkeita. Omituiset olivat ulkopuolella holvikaarien muodot ja sisällä runsaat arabeskit, joita käytettiin maalausten sijasta, sekä kalliit mosaikki-koristukset. Tässä komeudessa oli ylellisyyttä, jotakin lumoavaa, joka vaikutti omituisen viehättävästi.

Kirjallisuus ja tieteet alkoivat myöskin kukoistaa abbasidein aikana. Monen kreikkalaisen kirjailijan, niinkuin filosofi Aristoteleen ja maantieteen tutkijan Ptolemaion, teokset käännettiin, ja ne kiihdyttivät uusiin tutkimisiin. Raitisaatteisen Aristoteleen ja koraanin haaveiksivain lausuntojen yhteen sovittelemisen yritykset kasvattivat filosofian, joka oli hyvin rikas viisastelevista sanasukkeluuksista. Suuretieteen alalla voittivat arabialaiset aikaisin kreikkalaiset opettajansa; algebra on arabialaisten keksintö ja heiltä saadut ovat myöskin meidän tavalliset numeromme. Vaikka heidän hillitsemätön kuvitusvoimansa onkin eksyttänyt luonnontutkimisen harhateille, niin saivatpa he kuitenkin paljon aikaan silläkin alalla. Heidän kullanteon yrityksestään (alkemiasta) sai alkunsa tieteellinen _kemia_; heidän taikauskoisesta halustaan lukea ihmiselämän vaiheet tähtien kulusta (n.s. astrologiasta) kehittyi tulevaisuuden _astronomia_ eli tähtitiede; heidän lääkärinsä tosin uskoivat voivansa parantaa pahimpia tauteja koraanin lauseilla ja koettivat keksiä "elon nestettä", joka voisi kokonaan estää tai ainakin hyvin kauan viivyttää kuoleman tuloa, vaan he kuitenkin ovat monessakin suhteessa tehneet tiedettänsä täydellisemmäksi ja perustaneet ensimmäiset apteekit eli rohtolat ja sairashuoneet. Tätenpä on islamikin tehnyt hyvän osansa ihmiskunnan suuressa sivistystyössä.

Bagdadin kalifeista on _Harun-ar-Rashid_ (joka kuoli 809) tullut kuuluisimmaksi ja hänen hallitusaikaansa ylistellään arabialaisvallan kulta-ajaksi. Hän teki suuria sotaisia urhotöitä varsinkin kreikkalaista keisarikuntaa vastaan, jota hän aikoi kokonaan hävittääkin. Hän vilkastutti kauppaa ja merenkulkua, rakensi komeita kouluja, palatseja, puistoja ja vedenjohto-laitoksia. Hänen ajoiltaan on myöskin syntyisin kuuluisa satukokoelma "_tuhat yksi yötä_", itämaisen kuvitusvoiman ihmetyttävin tuote. Hänen hovinsa oli oppineiden kokouspaikkana ja hän osasi itsekin kunnioittaa tieteiden majesteettia. Kun hän nimitti oppineen _Malekin_ poikainsa opettajaksi, ei Malek sanonut itsellään olevan aikaa tulla kalifin palatsiin, vaan pyysi kalifia lähettämään poikansa moskeaan, jossa hän opetti muitakin poikia. "Parempi on", lisäsi hän. "ruhtinasten palvella tiedettä kuin tieteen palvella ruhtinaita." Harun tyytyi siihen vastaukseen ja lähetti poikansa moskeaan nauttimaan opetusta yhdessä alammaisten lasten kanssa.

Kordovan kalifikunnalla oli myöskin kulta-aikansa ensimmäisten kalifien hallitessa (759-961). Abdarrahman I perusti sittemmin niin kuuluisat Kordovan koulut, joissa moni kristittyjen länsimaiden ylimys ja oppinut mies sai sivistyksensä. Hänen aikanansa laskettiin myöskin perustus Kordovan kauniille moskealle, joka hänen seuraajainsa aikana sitte valmistui. Siihen astuttiin neljänkolmatta kultakuvilla koristetun pronssiportin kautta ja viidettä tuhatta lamppua valasi joka yö komeaa rakennusta. Kordova tuli tähän aikaan maailmankaupungiksi, jossa oli kolmatta sataa tuhatta kartanoa. Kolmattatoista tuhatta kukoistavaa kylää oli Guadalkvivirin varsilla ja noin kahdeksankymmentä suurta kaupunkia kalifikunnan alueella. Maanviljelys edistyi suuresti, joukko kulta- ja hopeakaivoksia avattiin, ja vilkasta kauppaa käytiin etäisiinkin maihin asti. Kaunotaiteilla oli silloin rikas kukoistusaika, ja hienossa seurustelutavassa ruvettiin morilaisia pitämään kaikkein muiden kansain esikuvina.

LÄNSIMAAT ENNEN RISTIRETKIÄ.

Kaaarle Suuri ja hänen valtansa (771-814).

[Kuva: Kaarle Suuri.]

Ensimmäiset merovingit olivat voitollisesti levittäneet valtaansa yli suurimman osan nykyistä Saksanmaata, jota vastoin itse Galliassa frankilaiset yhä vielä olivat vähemmistönä roomalaisen eli romanilaisen väestön rinnalla. Sen johdosta syntyi piankin ristiriitaisuus valtakunnan enimmäkseen germanialaisen itäosan (Austrasian) ja romanilaisen länsiosan (Neustrian) välillä. Klodvigin sukuisten kuningasten vaipuessa paheihin ja rikoksiin sekä alentuessa mitättömiksi nimikuninkaiksi tuli hovimestari (_major domus_) varsinaiseksi hallitsijaksi. _Pipin Heerstalilaisen_ onnistui viimein päästä molempain valtakuntien hovimestariksi ja hän käytti sen jälkeen virkanimeä _frankilaisten herttua ja ruhtinas_ (dux et princeps francorum). Pipinin kuoltua tuli siihen arvoon monivuotisen taistelun jälkeen hänen poikansa _Kaarle Martell_, Poitiersin taistelun voittaja. Hänen poikansa ja seuraajansa _Pipin Pieni_ kukisti merovingein kuninkuuden ja pani paavin suostumuksella kruunun omaan päähänsä. Sama Pipin alkoi sodan langobardilaisia vastaan, jotka olivat valloittaneet Ravennan ja nyt uhkasivat Roomaa. Pipin ryhtyi suojelemaan paavia ja lyhyen sodan jälkeen täytyi langobardilaisten kuninkaan antaa pois, mitä äsken oli valloittanut, ja Pipin lahjoitti sen maan paavin istuimelle, joten paavin maallinen valta tuli perustetuksi.

Kuollessaan jätti Pipin valtakuntansa perinnöksi molemmille pojilleen _Karlmanille_ ja _Kaarlelle_. Näistä jäi Kaarle, veljensä kuoltua jo kolmen vuoden kuluttua, yksinään hallitsijaksi ja korotti frankilaisen valtakunnan mahtavuuden ja suuruuden kukkulalle. Hänen pitkäkasvuisessa vartalossaan oli käskevää arvokkaisuutta ja samalla hänen muotonsa tavallisesti oli ystävällinen ja iloinen. Tavattoman voimakas hän oli, sillä, kuten kerrotaan, jaksoi hän paljailla käsillään katkaista hevosenkengän ja raskaalla miekallaan halaista haarniskapukuisen ratsumiehen aina vyötäisiin asti. Lujalla tahdollaan taivutti hän jäykkää ja vallatonta kansaa mielensä mukaan ja tarkalla katseellaan, terveellä, käytöllisellä järjellään ja hengellisiin urhotöihin taipumuksellaan voi hän raakana aikakautenaan saada aikaan suuria asioita.

_Kaarlen sodat_. Alkupuoli Kaarlen hallitusta oli täynnä sotia ja valloituksia. Jo 772 päättivät frankilaiset kansankokouksessa Wormsissa lähteä sotaan villejä saksilaisia vastaan, jotka olivat usein häirinneet heitä ryöstöretkillä. Tämä sota, vaikka monesti keskeytyen, kesti 32 vuotta, ennen kuin nämä viholliset saatiin kokonaan kukistetuksi. Saksilaiset olivat likeistä sukua anglosaksilaisille, jotka kolme vuosisataa aikaisemmin valloittivat Englannin; heidän asuntonsa oli Elben ja Reinin välillä kahden puolen Weser-jokea; ja heidänpä nimestään on Suomen kieleen tullut sana Saksa, joka yleensä käsittää germanialaiset kansat ja kansakunnat. Saksilaiset pitivät vielä pakanallisen uskontonsa ja uhrasivat sodassa saatuja vankeja Vodanille Hartz-vuorella, joka oli hänelle pyhitetty; monta kertaa olivat he myöskin surmanneet kristittyjä saarnaajia, jotka olivat uskaltaneet tulla heidän alueellensa. Nyt heitä johti herttuansa _Vidukind_, jonka Kaarle suuremmalla voimallaan kyllä usein voitti, mutta joka sittenkin kauan säilytti itsenäisyyttänsä.

Paavin kehoituksesta ryhtyi Kaarle sotaan langobardilaista valtakuntaa vastaan, jonka kuningas _Desiderius_ uhkasi Roomaa ja sitä paitsi oli jostakin loukkauksesta vihamielinen itseään Kaarleakin kohtaan. Kolmekuukautisella piirityksellä valloitettiin (774) langobardilaisten pääkaupunki Pavia. Tarina kertoo Desideriuksen vavisten nousseen frankilaisten tullessa ylös torniin, josta voi nähdä yli koko kentän. Hän näkikin joukon toisensa perästä tulevan, vaan kysymyksiinsä, oliko Kaarle siinä joukossa, sai aina vastauksen: "ei vielä". Hän näki frankilaiset piispat, apotit ja papit kalleissa virkapuvuissaan ja aikoi jo laskeutua pois tornista, luullen nähneensä kaikki. Mutta hänelle vastattiin: "Kun näet rautaisen viljan kasvavan tähän kedolle ja kun näyttää sinusta, ikäänkuin Po ja Ticino vierittelisivät mustia rautalaineita kaupungin muureja kohti, silloin on Kaarle meitä lähellä." Heidän niin puhellessaan alkoi kaukaa näkyä ikään kuin paksu pilvi ja se yhä läheni; viimein tuli siitä näkyviin aseellisia sotajoukkoja ja koko keto loisti välkkyvistä aseista. Silloin näkyi pitkä olento, päässä kypärä ja yllä rautapanssari; kädessään piti hän raudoitettua keihästä ja kilpi näytti olevan paljasta rautaa; se mies oli Kaarle. Desiderius kauhistuen antautui kuninkaalle, joka hänet panetti luostariin, mutta langobardilaisen valtakunnan hän yhdisti frankilaiseen valtaan.

Kaarlen pitäessä sitte valtiopäiviä Paderbornissa, saapui sinne Espanjasta morilaisia, päässä käärelakit eli turbaanit vyöllä käyräsapelit ja puku maahan asti ulottuvana. Heidät oli lähettänyt Saragossan emiiri pyytämään Kaarlelta apua kalifi Abdarrahmania vastaan. Kaarle silloin läksi liikkeelle sotajoukon kanssa, ja hänen onnistui vaikka vaivallakin päästä Pyreneain vuoriston ylitse, jonka jälkeen hän valloitti Ebron pohjoispuolisen maan. Tämä valloitus nimitettiin "Espanjan markiksi" eli rajamaaksi ja luettiin alusmaana frankilaiseen valtakuntaan. Paluumatkalla kerrotaan vuoristolaisten hyökänneen Kaarlen jälkijoukon päälle; silloin kaatui tarinoissa ylistelty _Roland_, Kaarlen suosittu ja keskiaikaisten tarinain mitä suurin sankari.

Kaarle läksi sitte saksilaisia vastaan, jotka olivat Vidukindin johdolla uudestaan nousseet kapinaan. Vidukind pakeni uskollisimpain miestensä kanssa Tanskan metsiin; mutta niistä, jotka olivat hänen toimestaan yhtyneet kapinan yritykseen, Kaarle, kostossaan hirmuinen, mestautti yhtenä päivänä kaikki tyyni, vaikka ne olivat vapaaehtoisesti tulleet hänen eteensä. Se ankaruus vaikutti vain uuden kapinan, joka saatiin kukistetuksi vasta suurella verenvuodatuksella. Vidukind saapui nyt itse Kaarlen luo, joka hänet otti vastaan suurilla kunnian osoituksilla sekä itse rupesi kummiksi, kun Vidukind nyt antoi kastaa itsensä. Sitte hän vannoi frankilaisten kuninkaalle uskollisuusvalan (785), jonka hän rehellisesti pitikin.

_Avarilaisia_ vastaan, jotka vielä asuskelivat gepdiläisten entisellä alueella nykyisessä Unkarissa, alkoi Kaarle varsinaisen hävityssodan. Kolmen suuren sotajoukon kanssa marssi hän heidän maahansa; seitsemän eri sotaretkeä olivat kaikki onnelliset ja viimein valloitti hän heidän lujat kehälinnansa, joissa he säilyttivät pitkän ajan kuluessa kokoamaansa saalista. Drau- ja Sau-jokien välille asettui frankilaisia uutisasukkaita ja rajalle perustettiin rajakreivikunta (Itävalta), joka kuitenkin jonkun ajan kuluttua jälleen menetettiin.

_Keisarikunta_ (800). Länsimaisen keisarikunnan uudistus kruunasi urhotyöt, joita Kaarle tähän asti oli tehnyt.

Joulupäivänä 800 Kaarle oleskellessaan Roomassa meni apostoli Pietarin kirkkoon; juhlalliseen jumalanpalvelukseen. Hän asettui alttarin eteen. Hänen ollessaan polvillansa rukoilemassa astui paavi Leo monen papin seurassa esiin ja laski kultakruunun frankilaiskuninkaan päähän kansan huutaessa kuuluvasti: "Voittoa ja pitkää ikää Jumalan kruunaamalle Kaarlelle, Rooman caesarille!" Samassa alkoivat torvet ja pasuunat soida, seoittaen ääntänsä kansan riemuhuutoon, ja suuri laulajajoukko alkoi veisata kruunausvirttä. Sitte paavikin laskeutui polvilleen Kaarlen eteen ja tunnusti hänet keisariksensa.

Länsimaisen keisarikunnan uudistus herätti Konstantinopolissa suurta huomiota. Paavin sanotaan alkaneen puuhata avioliittoa Kaarlen ja keisarinna _Irenen_ välillä, joka silloin hallitsi Itä-Rooman valtakuntaa, ja keisarinna itse näytti taipuvaiselta siihen. Mutta kun hänet kohta sen jälkeen sysättiin valtaistuimelta ja suljettiin luostariin, tuli näiden molempain keisarikuntain väli hyvin pitkäksi aikaa kireäksi.

Mahtava kalifi Harun-ar-Rashid oli alkanut sodan Itä-Rooman valtakuntaa vastaan, mutta sen sijaan pyrki Kaarlen ystävyyteen. Hän laittoi keisarin luo lähettiläitä viemään kaikenlaisia lahjoja, joiden joukossa myöskin oli kallisarvoinen lyömäkello, ensimmäinen kuin Europassa oli nähty. Tunnit ilmoitti se pienillä kuulilla, jotka kilisten putosivat metallilevylle, sekä ratsumiesten kuvilla, jotka tulivat näkyviin pienestä tornista, kun sen ovet taidokkaan koneiston avulla itsestään aukesivat. Kaarle otti suurella kunnioituksella vastaan lähettiläät ja laittoi vastalahjaksi kalifille frisiläisiä mantteleja ja Espanjan hevosia.

_Kaarlen hallitus_. Mahtavan tahtonsa voimalla koetti Kaarle lakkaamatta kukistaa vallattomuutta ja laittomuutta, jotka kaikkialla vallitsivat. "Tässä on minun käskyni", sanoi hän painaessaan miekan ponteen piirretyn sinettinsä jonkun kirjoituksen alle, "ja tässä", lisäsi hän miekkaansa pudistaen, "on se, joka tekee kuuliaisuutta käskyäni kohtaan." Koko hallitusaikansa matkusteli hän lakkaamatta kaikissa valtakunnan maissa järjestellen, rangaisten ja auttaen. Sentähden hänellä ei ollutkaan mitään varmaa asuinpaikkaa, vaikka hän mieluisimmin oleskeli Aachenissa ja Ingelheimissä (Mainzin lähellä).

Uusia yhteiskunnallisia laitoksia, jotka olivat ikään kuin kylvetyt siemenet alkaneet itää ja nousta oraalle, kehiteltiin Kaarlen aikana. Jo vanhastaan oli olemassa maan jako _kreivikuntiin_. Kuninkaalliset virkamiehet (kreivit) olivat jo ammoin tulleet kansan valitsemain päällikköjen sijaan ja johtivat nyt yleensä keräjillä asiain käsittelyä. Heidän toimiansa koetti Kaarle tarkasti valvoa; tuon tuostakin lähetetyt _tarkastuskreivit_ (missi dominici) matkustelivat kukin määrätyssä piirissään pitämässä jonkinlaisia tarkastuskeräjiä ja heidän tuli antaa keisarille tarkka kertomus niiden paikkakuntain tilasta, joissa kukin kävi. Rajamaihin (markkeihin) asetettiin _rajakreivejä_. Sitä paitsi mainitaan _pfalzkreivejä_, jotka hoitivat keisarillisia linnoja tai palatseja (Pfalzen).