Historiallinen lukukirja: Vanha ja Keski-aika
Chapter 24
Se suuri valtiollinen yhteys, jonka Rooma muinoin oli sivistyneesen maailmaan perustanut, oli jo auttamattomasti kukistunut. Turhaan oli Justinianus I koettanut keisarikuntaa jälleen kohottaa entiseen arvoon ja mahtavuuteen. Länsimaat jäivät lopullisesti barbaarikansojen valtaan, ja erityisiä kansallisuuksia alkoi syntyä roomalaisuuden raunioille. Mutta jos tämä olikin tarpeellinen edistysaskel ihmiskunnan historiassa, niin yhtä tarpeellista myöskin oli, ett'ei kaikki yhteys kumminkaan maailmasta häviäisi. Sen vuoksi se kirkollinen side, joka hengellisesti liitti nämä hajonneet jäsenet yhdeksi kristikunnaksi, oli juuri tähän aikaan niin erinomaisen tärkeä. Eikä voinut näinä raakuuden aikoina kirkollinen yhteys kansojen välillä pysyä paljaalla hengellisellä perustalla; siihen tarvittiin ulkonainen ja näkyväinen hallintojärjestys, siihen tarvittiin luja kirkollinen valta. Semmoisen vallan ottivat Rooman piispat rakentaaksensa. Sama Rooma, joka jo kerran oli aseiden voimalla laskenut maailman ikeensä alle, rupesi nyt uudelleen valloitustoimiin, mutta tämän kerran ainoastaan saarnalla ja sanalla. Näinpä syntyy _Paavikunta_, keskiajan mahtavin voima. Myöhemmin tuli aikoja, jolloin kristikunta ei enää tarvinnut semmoista hengellistä holhojaa, ja jolloin paavit käyttivät suurta valtaansa ihmiskunnan rasitukseksi. Silloin paavikunnankin täytyi kukistua. Mutta emme sentähden saa unohtaa, mitä jaloa virkaa se kerran oli täyttänyt, mitä yleviä aatteita se oli kannattanut.
Jo kristikunnan ensimmäisistä ajoista saakka oli Rooman piispalle myönnetty joku arvon etevyys länsimaiden seurakunnissa. Hän oli Nikaian kokouksen päätöksestä ainoana patriarkkana lännessä, sill'aikaa kuin Antiokian, Jerusalemin, Aleksandrian ja Konstantinopolin piispat keskenänsä jakoivat samaa arvoa itämaissa. Huomattava on sekin, että Rooma oli maailman vanha pääkaupunki, ja että itse Rooman seurakuntaa pidettiin sen apostolin perustamana, jolle Vapahtaja oli sanonut: "sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä tahdon rakentaa seurakuntani; minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet" (Mat. 16: 18, 19). Mutta muut länsimaiden seurakunnat olivat enimmäksi osaksi istutuksia tästä yhteisestä emäseurakunnasta, johon sen vuoksi heidän silmänsä hädän aikana tavallisesti luottivat. Semmoinen hädän aika oli nyt monessa paikassa; sillä barbaarit, jotka Rooman entisissä maakunnissa vallitsivat, olivat enimmiten joko pakanoita tai Areion-uskoisia. Ihan luonnollista oli siis, että Rooman hengellisen paimenen piti ottaman tuo vaikea toimi päällensä, asettaa yhteinen katolinen usko jälleen kuntoonsa. Tällä työllä hän palveli ihmiskunnan suuria etuja ja ansaitsi sen kiitollisuutta. Että hän samassa palveli omaa vallanhimoansa eikä aina pitänyt väliä keinojen vilpittömyydestä, on asia, jota tosin ei sovi eittää eikä myöskään kiittää.
Ensimmäinen Rooman piispa, joka selvästi käsitti tämän tehtävänsä ja väsymättömällä innolla siinä työskenteli, oli Gregorius I, tavallisesti "Suureksi" kutsuttu. Hän oli roomalaisen senaattorin poika ja lähtenyt vanhasta Aniciusten suvusta, joka keisarikunnan viime aikoina oli ollut mainio rikkaudesta ja mahtavuudesta. Noustuansa korkeimpiin virkoihin hän äkkiä kyllästyi kaikkeen maalliseen komeuteen, muutti palatsinsa Aventinus-vuorella Roomassa luostariksi ja päätti pyhittää elämänsä hurskauden harjoituksiin. Mutta näinä ahdingon aikoina vaati kirkonpalvelus todellisempaa tointa kuin paljasta munkkielämää, ja Gregorius, jonka luja luonne ja lempeä, mutta innokas mieli oli tunnettu, temmattiin pian uusille työaloille. Vihdoin kun piispa Pelagius kuoli, kutsuttiin papiston ja kansan yhteisellä äänellä Gregorius piispan istuimelle (590). Tämä korotus tuntui hänestä melkein katkeralta, ikään kuin häneltä olisi riistetty se pyhä levollisuus, jota siihen aikaan käsitettiin täydellisimmäksi jumalisuudeksi. "Olen tahtonut," kirjoitti hän, "Mariana istua Herran jalkain juuressa, kuuntelemassa hänen puhettansa, ja katso, minä olen temmattu Marttana askaroitsemaan ulkonaisissa toimissa."
Mutta näihin toimiin hän nyt ryhtyi niin taitavalla kädellä, että vähässä ajassa koko länsimainen kristikunta liittyi hänen ympärillensä. Lähinnäkin tuntui hänen vaikutuksensa itse Italiassa. Siinä langobardit, jotka uskonnoltaan olivat areiolaisia ja kansallisestikin roomalaisten katkerimmat vihamiehet, yrittivät joka hetki valtaansa levittämään. Konstantinopolista ei ollut apua odottamista ja Italian väestön täytyi itsensä ruveta puolustustansa valvomaan. Tässä isänmaallisessa asiassa rupesi Gregorius sekä neuvonantajaksi että varsinaiseksi auttajaksikin; sillä Rooman kirkko sattui olemaan erinomaisen rikas tiluksista ja tuloista, ja Gregorius pani ilolla kaikki sen varat alttiiksi, missä joku hätä oli autettavana. Viisaalla säästäväisyydellä hän osasi saada nämät varat riittämään kaikkiin tarpeihin. Hän ruokki köyhiä ja raajarikkoja, hän kustansi lähetyssarnaajia kaukaisiin maihin ja paransi omassa hippakunnassaan kirkkoveisuun ja ulkonaisen jumalanpalveluksen; hän sanalla sanoen ei laimin lyönyt mitään, joka Rooman piispan tavalliseen virkaan oli kuuluvaa. Mutta sen ohessa ja lisäksi hän valvoi Italian turvallisuutta paljon innollisemmin kuin maalliset hallitusmiehet. Barbaarien vastustaminen oli hänestä pyhä velvollisuus, johon hän kehoitti kaikkia kansalaisia, mutta olletikin kaupunkien piispoja. Kun keisari ei enää maksanut sotaväelle palkkaa, niin Gregorius sen maksoi; kun Roomassa ei ollut kylläksi sotaväkeä, hän väestölle toimitti aseita käteen; kun Beneventon langobardit ahdistivat Neapolia, hän lähetti sinne päällikön johtamaan puolustusta; jos sotaonni oli vastainen, hän yritteli sovintoa, ja kun Ravennan exarkki ei tahtonut sovinnon ehtoihin suostua, hän uhkasi rakentaa rauhan omin päin. Näin moninainen toiminta teki Gregoriuksesta koko Italian sekä hengellisen että maallisenkin paimenen. Kansa alkoi nousta pitkästä orjuuden unesta, ja Italia näki jälleen, mitä ei isoon aikaan ollut nähty, omia kansallisia sotajoukkoja.
Langobardien vihollisena ja vastustajana Gregorius ei kuitenkaan unohtanut kristillisiä velvollisuuksiansa heitä kohtaan. Sveviläiset ja länsigotilaiset olivat Espanjassa äskettäin luopuneet areiolaisuudesta, ja Gregorius ei säästänyt mitään vaivaa johtaaksensa langobardejakin samalle uralle. Tätä tarkoitusta varten hän viljeli ahkeraan kirjevaihtoa katolisen Teodolindan kanssa, joka baierilaisten ruhtinaallisesta huonekunnasta oli tullut langobardilais-kuuinkaan puolisoksi. Vaikutus tästä käännytystoimesta oli jo Gregoriuksen elinaikana huomattava, ja puolen vuosisataa myöhemmin oli katolisuuden voitto langobardienkin joukossa varma ja päätetty.
Samalla tavalla Gregoriuksen huolenpito ulottui kaukaisempiinkin maihin ja kansoihin. Kuinka hänen toimellansa anglosaksien kansa Britanniassa eli Englannissa käännettiin kristinuskoon, saamme kohta nähdä. Espanjassa ja frankienkin valtakunnassa kuunneltiin hänen sanaansa kunnioituksella, ja vaikka hän suuremmalla nöyryydellä, kuin olisi sopinut odottaakaan, tunnusti itseänsä Itä-Rooman keisarin alammaiseksi, hän kuitenkin Kristuksen nimessä puhui totuuden tälle maalliselle valtiaalle. Silmin nähtävää on, kuinka paavin valta nyt tekee ensimmäisen askeleensa siihen mahtavaan käskijänvirkaan, jonka se sittemmin anastaa. Jo Gregorius Suuri oli erinomaisen arka roomalaisen piispanistuimen arvosta. Kun Konstantinopolin piispa oli nimittänyt itsensä "oikumeniseksi" eli koko maailman piispaksi, teki Gregorius siihen kiivaan vastalauseen, ja kun tämä ei auttanut, hän itse otti nimen: "Jumalan palvelijain palvelija" (_servus servorum Dei_), tahtoen tällä ylellisellä nöyryydellä toisen ylpeyttä häväistä. Nimi _Papa_ (isä), jota siihen saakka oli annettu piispoille yleensä, tuli tästä ajasta Rooman piispan yksinomaiseksi arvonimeksi; se on Europan eri kielissä eri tavalla muodostunut ja suomeksi siitä on tehty sana _paavi_. Tällä nimellä me Rooman piispoja tästä lähin mainitsemme.
Ne viat, jotka myöhemmin turmelivat paavien vaikutusta, tavataan jo Gregoriuksessa, vaikka vienommassa muodossa. Hän oli valmis uskon levittämiseksi käyttämään väkinäisiäkin keinoja ja käski Sardinian piispan niin kauan rasittaa kirkon tilusten talonpoikia, kunnes ne pakanuudesta kääntyisivät oikeaan uskoon. Samoin hän maallisia tieteitä ei paljon suvainnut, mutta perusti kirkonmenon ulkonaisella loistavuudella sen katolisen taikauskon, joka vähitellen pilasi opin puhtauden. Näin hän laski paavikunnan perustukset sekä hyvässä että huonossakin merkityksessä. Kuitenkin on muistettava, ett'ei mikään suuri valta ole maailmassa noussut, joka ei ole ensin jalosti täyttänyt jotakin suurta ihmiskunnan tarvetta ja sillä tavoin itse ansainnut korotustaan. Niinpä paavikuntakin tähän aikaan.
_Anglosaksien kääntymys kristinuskoon_. Kun Rooman hallitus hävisi Britanniasta, olivat maan asukkaat koettaneet asettaa omaa kansallista hallitusta, mutta pian joutuneet ahdinkoon, koska eivät osanneet puolustaa itseänsä Skotlannin raakoja heimokuntia vastaan. Silloin eräs brittiläisten ruhtinas _Wortigern_ kaakkoisessa osassa maata oli kutsunut avuksensa joukon jutilaisia, anglilaisia ja saksilaisia, joiden kotoperä oli nykyisessä Slesvigissä ja Holsteinissa. Nämä tulivat ensin v. 449 ja ajoivat brittiläisten viholliset pakoon. Mutta sitte he kääntyivät niitä vastaan, jotka olivat heidät kutsuneet ja alkoivat valloittaa koko Britanniaa. Ensin he perustivat _Kent_-nimisen kuningasvallan eteläpuolelle Temsin suuta. Sitte tuli uusia saksalaisjoukkoja, joiden kautta syntyi kuningasvallat _Sussex_ (eteläsaksi), _Wessex_ (länsisaksi) ja _Essex_ (itäsaksi). Lisäksi asettui Britannian saaren itäisimpään kulmaan angleja, jotka tälle paikkakunnalle antoivat nimen _Itä-anglia;_ pohjoispuolelle Humberia syntyi kaksi kuningasvaltaa _Deira_ ja _Bernikia_, jotka sitte yhdistettiin nimellä _Northumberland_; ja vihdoin sydänmaihin perustettiin seitsemäs valtakunta nimellä _Merkia_. Tähän valloitustyöhön kului lähes 150 ajastaikaa. Brittiläiset, jotka kyllä urhollisesti koettivat isänmaatansa suojella ja joiden sankarien joukossa mainitaan _Arthur_ kuningas ja hänen pyöreän pöytänsä urhot, tungettiin kuitenkin pois asuinsijoiltansa. Moni pakeni meren yli Armorikaan, jota siitä ajasta sanottiin Bretagneksi. Muut taas suojelivat itsenäisyyttänsä Britannian läntisessä ja lounaisessa kulmassa, Walesissa ja Cornwallisissa, joista edellisessä vielä meidän aikoinammekin asuu sen alkuperäinen kelttiläisen kansallisuus.
Mutta suurin osa Britannian saarta oli sillä tavoin joutunut germanialaisten valloittajain haltuun ja sai heistä nimen _Angleinmaa_ eli _Englanti_. Itse kansaa kutsuttiin tavallisesti _anglosakseiksi_; he palvelivat Vodania ja muita pakanallisia jumalia ja hävittivät juuria myöten sekä kristinuskon että kaiken muunkin entisen sivistyksen. Mutta juuri siihen aikaan, kuin anglosaksit olivat lopullisesti vahvistaneet valloituksensa, eli 6:nen vuosisadan lopulla, tuli heille ensimmäiset lähetyssaarnajat, ja tämä tapahtui, niinkuin jo olemme sanoneet, paavi Gregorius Suuren toimesta.
Tämä mies oli munkkina ollessaan kerran sattunut Rooman torilla näkemään kaupaksi tuotuja orjia, joiden valkeaverinen iho ja siniset silmät häntä ihmetyttivät. Hän oli kauppiaalta kysynyt niiden syntyperää ja saanut kuulla, että he olivat pakonoita Britanniasta ja että niitä sanottiin "angleiksi". "Onpa kaunis nimi ja enkelin muotokin," oli Gregorius silloin lausunut; "semmoistenhan pitäisi olla enkelien veljinä taivaissa!" Sen perästä ei Gregorius luopunut ajattelemasta anglosaksien käännyttämistä. Vihdoin piispaksi tultuaan hän v. 596 lähetti _Augustinus_-nimisen munkin neljänkymmenen seuralaisen kanssa matkalle Gallian kautta Englantiin. Kentin valtakunnassa silloin hallitsi kuningas nimeltä Ethelbert, jonka puoliso Berta oli Pariisin kuninkaan Haribertin tytär ja siis kristitty. Bertan suosio toimitti lähetyssaarnaajille hyvän menestyksen, ja itse kuningas otti kasteen jo seuraavana vuonna. Näin perustettiin ensimmäinen piispanistuin Kentin pääkaupunkiin Canterburyyn. Sieltä kristinusko levisi Essexiin, niin että vuosisadan kuluttua kaikki anglosaksit olivat kääntyneet pois Vodanin palveluksesta. Kristinuskon kanssa seurasi myöskin opin harrastus ja korkeampi sivistys, Englannin papisto ja munkit tulivat pian kuuluisiksi sekä uskon innosta että opista, ja itse anglosaksien raaka kieli tuli kirjallisesti viljellyksi.
Winfrid (Bonifacius).
Jo ennen Winfridiä oli kristittyjä saarnaajia käynyt Saksan metsissä; mutta ei kukaan heistä ollut niin menestynyt toimissaan kuin hän. Hän oli syntynyt Englannissa ja meni siellä benediktiläisluostariin. Mutta tuntien vastustamatonta kutsumusta julistamaan pakanoille evankeliumia läksi hän meren yli Frislantiin auttamaan toista sananpalvelijaa _Vilibrord_-vanhusta. Jonkun ajan kuluttua läksi hän vaeltamaan pitkin Rein-joen vartta ylös päin. Siellä hän näki pakanuuden kaikessa raakuudessaan ja taikuudessaan. Tosin hän siellä täällä tapasi kristittyjä seurakuntia, mutta niin raaistuneita ja huonosti hoidettuja, että papit, pitämättä huolta virastaan, kuljeksivat ase kädessä sodissa taikka elää mellastelivat koirineen ja haukkoineen metsissä. Innolla ryhtyi nyt Winfrid työhön: hän saarnasi ja kastoi, hän rakensi kirkkoja ja perusti seurakuntia. Mutta nähden tarvitsevansa korkeamman vallan tukea liittyi hän likeisesti Rooman kirkkoon sekä siten saikin paavi _Gregorius II:lta_ ja hänen seuraajaltaan hyvää apua aljettuun yritykseensä. Sitä paitsi sai hän myöskin tehokasta apua frankilaisen valtakunnan silloiselta mahtavalta hovi-mestarilta Kaarle Martellilta. Paavi antoi hänelle Bonifacius-nimen.
Matkoillaan saapui hän myöskin Hessiin. Metsäin ja rämeiden keskellä seisoi siellä uhrimetsikkö ja siinä tavattoman suuri pyhä tammi. Rohkeasti iski Bonifacius kirveellään tammeen ensi iskun ja hänen seuraajansa auttoivat häntä. Kansa kummastuksissaan odotteli Jumalan tulta musertamaan väkivallan tekijöitä. Kohta kaatui mahtava puu ja sen mukana koko seudun pakanuus. Tammesta rakensi Bonifacius rukoushuoneen, jossa Kristuksen oppia aljettiin saarnata villeille pakanoille.
Alussa Bonifacius ei asunut missään määrätyssä paikassa. "Kaikkein menestyksen tähden", kirjoitti paavi, "ei voida sallia sinun pysyä yhdessä paikassa. Älä siis jätä tekemättä monia vaivaloisia matkoja äläkä päättämättä aljettua työtä, kunnes Herran päivänä voit sanoa: Katso, tässä minä olen ja lapset, jotka minulle annoit; niistä en ole yhtäkään kadottanut." Näillä vaelluksillaan perusti Bonifacius monta luostaria ja hippakuntaa Saksan maahan. Hän tuli viimein arkkipiispaksi ja hänen olinpaikakseen määrättiin Mainz-kaupunki.
Bonifaciuksella oli jo ikää kahdeksatta kymmentä vuotta, kun hänessä uudestaan syttyi palava halu saarnata evankeliumia villeille frisiläisille. Hän purjehti pitkin Reiniä myötävirtaan heidän maahansa muutamain pappien ja munkkien seurassa. Nuoruuden innolla hän saarnasi, hävitteli epäjumalain temppelejä ja rakensi kirkkoja. Suuri joukko frisiläisiä ottikin sillä kerralla häneltä vastaan kasteen. Eräille heistä määrättynä kasteen-uudistus-päivänä (5 p. kesäk. 755) astui Bonifacius aikaisin aamusella ulos teltastaan valmistelemaan juhlallista toimitusta. Silloi syöksyi hänen päällensä joukko aseellisia pakanoita kostamaan loukattujen jumaliensa puolesta. Bonifaciuksen kumppanit yrittivät puolustamaan häntä, mutta hän lausui: "Pysähtykää; neuvoohan pyhä sana, että me emme saa kostaa pahaa pahalla, vaan hyvällä." Rukoillen ja pitäen evankeliumikirjaa päänsä päällä otti vanhus vastaan surmaavan iskun. Hänen ruumiinsa vietiin äsken perustettuun Fulda-luostariin ja haudattiin sinne.
Arabialainen kansanvaellus.
Muhammed ja hänen oppinsa.
Punaisenmeren ja Persianlahden välillä on Arabian niemimaa, suurimmaksi osaksi kolkkoja erämaita. Ainoastaan lounainen nurkka eli _Jemen_ on hedelmällinen ja luonnon tuotteista rikas maa, jossa kasvaa sokuriruoko, kahvipensas ja viljat ja josta saadaan maustimia ja pyhää savua; tämä maa harjoitti myöskin vanhimpina aikoina suurta karavaanikauppaa. Äärettömillä hieta-aavikoilla, joita arabialaisen täytyy kameleillaan, noilla "erämaan laivoillaan", kulkea tapaamatta juuri missään palmupuuta, joka varjoaisi auringon polttavalta paahteelta, ja lähdettä, joka virvoittaisi janoavaa, on ammoisista ajoista asti vaellellut paimentolaisheimoja, tottuen hedelmättömässä luonnossa kärsimään puutteita ja kuljeksivassa elintavassaan kestämään vaaroja.
Päätemppeli _Kaaba_ (joka oikeastaan on pyhänä pidetyn mustan kiven nimi, josta kehittynyt tarina ulottuu aina Abrahamin aikaan asti) oli Mekka-kaupungissa ja sitä hoiteli _koreishitein_ arvokas heimo. Mutta jumalanpalvelus, jota harjoitettiin Kaabassa, oli monella tavalla turmeltunut ja sekautunut pakanallisista lisäyksistä.
Sellaisten olojen parantajaksi ilmestyi _Muhammed_. Hän syntyi Mekassa 571 köyhistä, mutta kunnioitetuista, koreishitein heimoon kuuluvista vanhemmista. Häntä kasvatettiin kauppiaaksi ja hän kulki pitkillä kauppamatkoilla, varsinkin Damaskoon. Niinpä hän kasvoi kauniiksi nuorukaiseksi, jonka voimakkaassa, kaunismuotoisessa ruumiissa asui rohkea henki, suurta tavoitteleva mieliala ja vilkas kuvitusvoima. Viidenkolmatta vuoden ijässä nai hän rikkaan lesken, jonka isännöitsijänä hän oli ollut, ja pääsi siten itsenäiseksi mieheksi. Tästä lähtein alkoi hän ryhtyä suuren tehtävänsä suorittamiseen. Taikauskoinen epäjumaluus, joksi uskonto oli arabialaisilla turmeltunut, inhotti häntä, mutta yhtä vähän häntä miellytti myöskään juutalaisten siihen aikaan syvälle vaipunut jumaluusoppi tai kristittyjen pyhäinpalvelus ja uskonriidat. Hän alkoi enimmäkseen pysyä yksinäisyydessä mietiskelyä harjoitellen.
"Jumalallisten neuvonpäätösten yönä" ilmestyi, kuten kerrotaan, hänelle enkeli Gabriel luolassa Mekan likitienoolla, pitäen kädessään kirjaa ja sanoen: "Katso tätä kirjoitusta; Jumala on valinnut sinut profeetaksensa." Muhammed silloin vastasi, että hän ei osannut lukea. Mutta enkeli heitti hänet kolme kertaa maahan ja sitte hän osasi. Muhammed kertoi tämän ilmestyksen vaimolleen ja muille perheensä jäsenille. He olivat hänen salaperäisestä ja juhlallisesta käytöksestään jo kauan aavistaneet jotakin ihmeellistä ja uskoivat nyt hänen profeetallisen kutsumuksensa sekä tulivat hänen ensimmäisiksi tunnustajikseen. Muhammed oli silloin neljänkymmenen vuoden ijässä.
Hänen kerran maatessaan taivasalla lähellä Mekkaa ilmestyi, sanotaan, hänelle enkeli Gabriel helmistä ja kullasta loistavassa puvussa, otti sydämmen profeetan rinnasta, puristi siitä pois mustan pisaran, joka on synnin siemen, sekä pani sen jälleen paikoilleen viisaudella ja armolla täytettynä. Sitte enkeli vielä toi hänen luokseen ihmeratsun _El-Borakin_, nopean kuin leimaus ja puhuvaisen. Profeetta nousi ratsun selkään ja oli yht'äkkiä Jerusalemissa, jossa hän suoritti rukouksensa. Borakin seisoessa temppelin ulkopuolella vei enkeli portaita myöten, joiden astuimet olivat kullasta, hopeasta ja helmistä, Muhammedin ylös kaikkiin seitsemään taivaasen. Kukin niistä oli niin korkealla, että tavallisen ihmiskäsityksen mukaan olisi tarvittu 500 vuotta ehtiäkseen taivaasta toiseen; mutta taivaisen saattajansa taluttaessa kulki profeetta tämän matkan muutamassa silmänräpäyksessä. Kaikki oli siellä kultaa ja kalleita kiviä, kaikki loisti häikäsevästi ja joka taivaassa tervehtivät tulijaa enkelit ja patriarkat. Niin saapuivat he seitsemännen taivaan ovelle ja siihen Gabrielin täytyi pysähtyä; mutta Muhammed astui sisälle siitäkin, ja siinä oven päällä oli kirjoitettuna: "Yksi on Jumala ja Muhammed on hänen profeettansa." Hän astui ijankaikkisen valtaistuimen eteen; hänen sielunsa täyttyi sanomattomasta suloisuudesta ja hän tunsi vilpoisuuden tunkeutuvan aina sydämmeensä asti, kun Jumalan käsi kosketti hänen olkapäätänsä. Siellä hän sai täydellisimmän opetuksen Jumalan tahdosta sekä lupauksen, että hänen nimeänsä ei koskaan pitänyt erotettaman Jumalan nimestä. Keskustelun päätyttyä astui hän alas; Gabriel saattoi hänet takaisin Jerusalemiin; siellä seisoi Borak vieläkin odottamassa ja vei hänet Mekkaan.
Yhä suuremmaksi kasvoi profeetan uskolaisten luku. Koreishitit katselivat pelolla hänen vaikutusvaltaansa ja tekivät salaliiton häntä vastaan. Muhammedin täytyi paeta heidän vainoansa pois Mekasta. Kerran hän, kertoo tarina, pakeni joka taholla väijyviä vihollisiaan pieneen luolaan. "Meitä on vain kaksi", lausui hänen kumppaninsa peloissaan, kun viholliset alkoivat lähestyä luolaa. "Jumala on kolmantena", vastasi Muhammed luottavaisesti. Ja katso, hämähäkki kutoi verkkonsa luolan suulle, jonka tähden viholliset eivät edes ryhtyneetkään mihinkään tarkastelemiseen. Onnellisesti saapui Muhammed Medinaan, joka kaupunki kaikissa kilvoitteli Mekan kanssa ja nyt tunnusti Muhammedin profeetaksi. Tämä onnellinen pelastus oli pitkän menestysjakson alkuna. Muhammedin paosta (622), n.s. _hedshra'sta_, alkoivat sen tähden hänen puoluelaisessa ajanlukunsa.
Viimein joutui Mekka Muhammedin valtaan (630). Riemuiten ajoi hän punaisessa puvussa muhkealla kamelilla kaupunkiin. Koreishitit saivat anteeksi ja vihamiehiä kohdeltiin säästäen. Mutta kaikki epäjumalain kuvat temppelistä rikottiin ja heitettiin ulos. Vähitellen tunnustivat melkein kaikki Arabian heimot hänet koko maan herraksi. Juutalaisia, jotka eivät tahtoneet tunnustaa häntä luvatuksi Messiaaksi, hän vainosi ankarasti. Jopa hän lähetti kehoituksen kreikkalaiselle keisarille ja Persian kuninkaalle, että he ottaisivat vastaan hänen oppinsa. Laajoja sodan suunnitelmia tehdessään kuoli hän 632. Arabialaiset voivat ainoastaan töin tuskin tulla vaakutetuksi, että heidän suuri profeettansa voikaan kuolla.
Muhammedin oppia sanotaan _islamiksi_ (tarkaksi itsensäkieltämiseksi) ja sen tunnustajain nimitys on _moslemin_ ("jumalalle alammaiset", josta väärentämällä on saatu nimitys _musulmannit_). Jumala on islamin mukaan äärettömän kaukana luonnosta; hänen olentonsa on sen tähden ihmislapsille käsittämätön ja hänen tahtonsa voi heille ilmestyä ainoastaan sokeana, käsittämättömänä kohtalona. Ihminen ei ole luonnostaan paha, eikä siis myöskään tarvitse lunastusta, vaan valistusta. Sen tähden on Jumala eri aikoina lähettänyt profeettoja, niinkuin Mooseksen, Eliaan, Kristuksen ja viimeksi Muhammedin, joka on suurin ja etevin.
Islamin siveysoppi on enimmiten ulkonaisten käskyjen ja määräysten noudattamista, jotka koskevat rukouksia, pyhiinvaelluksia, pesemisiä ja almujen antoa. "Rukoukset", sanotaan siinä, "vievät puolitiehen taivaaseen, paastoaminen vie perille ja almut avaavat oven; sen tähden hurskas rukoilkoon viisi kertaa päivässä, kymmenes osa tuloistansa pitää hänen antaa köyhille ja kerran elämässänsä tehdä pyhiinvaellus Mekkaan." Muhamettilainen saa pitää neljää vaimoa. Viiniä hän ei saa juoda eikä myöskään maistaa sianlihaa. Muhammedin siveysoppi tyytyy siis ulkonaisiin sääntöihin, eikä tiedä mitään sydämmen uudesta syntymisestä, jota kristinusko vaatii.
Tärkein uskonnollinen velvollisuus oli taisteleminen tulella ja miekalla uuden uskon puolesta. "Parempi on", sanottiin, "taistella uskonnon ja isänmaan puolesta kuin viettää seitsemänkymmentä vuotta rukouksissa. Sotilas, joka taistelee vain niin kauan kuin kameli hengehtää, on varma paratiisiin pääsemisestänsä. Kenen jalat pölystyvät taistelussa Herran asian hyväksi, hän pääsee suurena tuomion päivänä etemmäksi ijankaikkisten tuskain asunnosta, kuin nopeinkaan ratsumies ehtii rientää tuhannessa vuodessa."