Historiallinen lukukirja: Vanha ja Keski-aika

Chapter 21

Chapter 212,507 wordsPublic domain

Vanhan ajan lopun ja uuden ajan alun välistä ajanjaksoa katsotaan tavallisesti pimeäksi ja raa'aksi, ja monelta puolen se olikin sellainen. Tavat olivat hurjat, yhteiskunta-järjestys vielä vakautumaton, epäusko ja kaikenlainen taikuus vallitsi ja mahtavat sortivat alempaa kansaa. Mutta olipa silloinkin olemassa voimakas, turmeltumaton ihmispolvi, varsin kykeneväinen ottamaan vastaan sivistysvirtain vaikutusta, jotka monelta taholta sattuivat yhteen.

Itämainen maailma heräsi uudestaan nuorentuneena islamin kautta. Siten syntyi omituinen sivistyssuunta, joka vaikutti hedelmöittävästi myöskin Europpaan. Länsimaiden elinvoimaiset kansat ottivat vastaan muinaisklassillisen maailman rikkaan perinnön ja kartuttivat sitä; sen yhteiskunta-muodot, lait ja kirjallisuus vähitellen jälleen juurtuivat uuteen maanlaatuun; samalla kehittyi ja vahvistui germanialainen yhteiskunta-elämä, varsinkin Kaarle Suuren tulevaisuuteen paljon vaikuttavan työn sekä normannilaisretkien vaikutusten kautta. Koko tämä elämä kasvoi kristinuskon puhdistavan vaikutuksen alaisena ja kirkon turvissa. Mutta eri sivistysmuodoista, jotka siten monenmoisella tavalla sattuivat yhteen, kehittyi myöskin sisällinen hajallisuus. Muinaisklassillisia yhteiskunta-oloja muistuttavat vapaat kaupungit, joissa myöskin oli suurin kykeneväisyys ottamaan vastaan muinaisen maailman sivistystä. Germanialaisten muinaistapojen pohjalle kehittyi läänityslaitos ja niistä riippui myöskin ritarilaitos. Kirkko, johtajana paavi ja vierellänsä munkkilaitos, kehittyi ikäänkuin erityiseksi yhteiskunnaksi, jolla oli suuret vallan vaatimukset.

Itämaat ja länsimaat, kehittyneet toistensa vastakohdiksi ja erilaisista sivistyssiemenistä, joutuivat mahtavaan taisteluun ristiretkien kautta ja samalla myöskin lähempään yhteyteen. Tämä taistelu oli äärettömän tärkeä molempiinkin katsoen. Itämaiden voima niissä karaistui, niin että sieltä mahtavin heimo saattoi voitollisesti tunkeutua Europan alueelle. Länsimaissa alkoi suureksi osaksi ristiretkein vaikutusten kautta sisällinen kuohunta, joka tuli ilmi maallisen vallan taisteluna paavinvaltaa vastaan ja ritariston taisteluna vapaita kaupunkeja vastaan. Yliopistojen vapautus ja kirkon puhdistuksen enteet olivat myöskin tärkeitä ajanmerkkejä. Suurenmoisilla keksinnöillä raivattiin tietä korkeammalle, monipuolisemmalle kehitykselle. Uusien maanosain löydöillä laajensivat länsimaiset sivistyskansat näköpiiriänsä ja kartuttivat tulolähteitänsä.

Keskiajan lopulla on itämainen maailma mahtavana voimana, jonka ilmauksena on Turkin valta. Länsimaissa uudistui muinaisklassillinen elämä taiteen, tieteen ja kirjallisuuden alalla. Germanialaisesta juuresta kasvanut omituinen yhteiskunta-elämä nuorentui ja muodostui uudestaan, ja sen voima yhä enemmin kokoutui järjestävän ruhtinuuden käsiin. Kristillisen kirkon puhdistus tuli aikakauden tärkeimmäksi asiaksi.

KANSAINVAELLUKSET.

Germanialainen kansainvaellus.

Hunnilaiset. Suuren kansainvaelluksen alku.

Pitkät ajat oli turkkilainen _hiungnu-kansa_ ollut peljättävänä vihollisena kiinalaisille. Mutta kun se noin vuonna 90 j.Kr. karkoitettiin Kiinan rajoilta länteen päin, pakotti se alammaisuuteensa Irtish-joen ja Ural-vuorten seuduilla asuvat suomalaisheimot. Näihin, joita yhteisellä nimellä sanotaan ugurkansoiksi, suli vähitellen hiungnu-kansa, jättäen vain jäljelle nimensä _hunnilaiset_. Sen nimisinä tulvivat ugur-heimot länttä kohti Europpaan, levittäen siellä oudolla näöllään ja hirveillä hävityksillään hämmästystä ja kauhua. Ruskean keltaiset, luonnostaankin rumat kasvonsa leikkelivät he nuoruudessaan niin, ett'ei niihin voinut kasvaa mitään partaa. Kasvultaan olivat he lyhyehköt ja vahvavartaloiset, muoto leveä ja silmät syvällä. Pukuansa, joka useinkin oli tehty metsärottain nahkasta, he eivät riisuneet yöllä eikä päivällä, ennen kuin repaleet itsestään putoilivat yltä. He elivät villistä juurikasveista ja raa'asta lihasta, jota tekivät mureammaksi pitäen sitä ratsastaessaan allansa hevosen seljässä. Huolimatta mistään pysyvistä asunnoista retkeilivät he lakkaamatta pienillä, vaan kestävillä hevosillaan, joita he osasivat ihmeellisen taitavasti ohjata. Heidän likaiset ja repaleiset vaimonsa seurasivat alastomain lastensa kanssa kömpelötekoisissa vaunuissa. Hirvittävä oli hunnilaisten rynnäkkö. Kauheasti ulvoen syöksyivät he säännöttömissä joukoissa nuolen nopeasti esiin, ampuivat ensin terävät nuolensa, sieppasivat sitte sapelinsa taikka heittivät nuoransilmukoita vihollistensa kaulaan. Sellaisen rynnäkön jälkeen peräytyivät he sukkelasti ja ryntäsivät heti uudestaan yhtä hurjasti. Jumalasta ja paremmista tavoista, oikeudesta ja laeista heillä oli vähä käsitystä; he tottelivat ainoastaan eläimellistä aistiansa ja raakoja himojansa.

Hunnilaiset tunkeutuivat Ural-vuorten ja Kaspianmeren välitse Europpaan, menivät Volgan yli ja hyökkäsivät itägotilaisten päälle, joita silloin hallitsi 110-vuotinen kuningas Hermanrik. Kuningasvanhus, huomaten olevansa kykenemätön pidättämään tuota suurta kansantulvaa, syöksyi toivottomuudesta omaan miekkaansa. Itägotilaiset sitte voitettiin (375) ja heidän täytyi pitkä aika tunnustaa hunnilaisten herruutta.

Mutta kristityt länsigotilaiset, jotka asuivat Dniester-joen toisella puolella, jättivät asuinpaikkansa ja siirtyivät Tonavalle, joka oli Rooman vallan rajana. He laittoivat roomalaisen keisarin Valensin luo lähettiläitä, joiden luvussa oli myöskin piispa _Ulfilas_-vanhus, ja pyysivät päästä Rooman valtakunnan alueelle. Vähän arveltuaan suostui Valens heidän pyyntöönsä. Moesian maakuntaan, joka heille määrättiin, vaelsi nyt toista miljoonaa ihmistä, niiden joukossa 200,000 sotakuntoista miestä. Mutta ystävyyttä ei kestänyt kauan. Ahneet roomalaiset virkamiehet, joiden oli toimitettava ruokavaroja gotilaisille, antoivat heille koiranlihaa ja muuta huonoa ravintoa ja niitäkin niin kohtuuttoman kalliista hinnasta, että gotilaisten täytyi nälkäänsä tyydyttääkseen antaa pois omaisuutensa ja orjansa, jopa viimein myödä lapsensakin. Toivottomuuden voimalla tarttuivat he aseihin, voittivat roomalaisen sotajoukon ja levisivät hävitellen yli koko Trakian. Valens marssi nyt itse heille vastaan suuren sotajoukon kanssa ja teki lujan leirin _Adrianopolin_ luo, jossa turhain sovinnon hieromisten jälkeen pidettiin ratkaseva taistelu. Roomalaiset, seisottuaan kauan polttavassa auringon paahteessa, olivat jo siitäkin väsyksissä, kun länsigotilaisten ja alanilaisten ratsuväki teki ankaran hyökkäyksen. Pian karkoitettiin roomalainen ratsuväki, jonka jälkeen jalkaväki piiritettiin ja surmattiin. Keisari nuolesta haavoitettuna kannettiin autioon majaan. Kun gotilaiset, sitä tietämättä, tulivat majan luo, ärsytti heitä sieltä varomattomasti ammuttu nuoli. He silloin kokosivat majan ympärille paljo kuivia oksia ja muuta palavaa, sytyttivät ne tuleen ja polttivat siten keisarin. Siispä, kun roomalainen sotajoukko oli surmattu ja keisari kuollut liekeissä, oli gotilaisten voitto täydellinen.

Viimein, kun gotilaiset olivat jo viisi vuotta havitelleet valtakunnan kukoistavimpia seutuja, onnistui Valensin seuraajan Teodosiuksen tehdä heidän kanssansa rauha, jonka mukaan he saivat uuden laveamman maa-alan sekä oikeuden pitää omat hallitusmiehensä ja elää omien lakiensa mukaan, jota vastoin heidän tuli puolestaan auttaa sotaväellä Rooman keisaria. Mutta eipä nytkään tehty rauha kestänyt kauan.

Alarik.

Ennen kuolemaansa (395) oli Teodosius jakanut valtakuntansa kahdelle pojalleen, _Arkadiukselle_ itäiset maakunnat ja Konstantinopolin ja _Honoriukselle_ länsipuolen ynnä pääkaupungin Rooman. Nuorten, heikkojen keisarien sivulle asetti hän vähemmät miehet valtionhoitajiksi, itäiseen valtakuntaan gallialaisen _Rufinuksen_ ja läntiseen vandalilaisen _Stilikon_. Nämä johtavat miehet olivat perin erilaiset, Rufinus teeskentelevä hovimies, Stiliko kokenut sotilas.

Gotilaisten eräästä ylhäisimmästä suvusta, _balteista_, oli syntyisin kuuluisa Alarik, joka Teodosiuksen hallituksen lopulla osoitti suurta etevyyttä roomalaisten gotilais-apuväen päällikkönä. Suutuksissaan siitä, että Arkadius keisariksi päästyään ei nimittänyt häntä sotaväen päälliköksi, luopui hän Rooman sotapalveluksesta, ja gotilaiset vihoissaan apurahan huonosta saannista heti korottivat hänet kuninkaaksi. Hänen sotajoukkonsa kasvoi hunnilaisista ja alanilaisista, jotka metsistänsä nyt riensivät jäätyneen Tonavan poikki eteläisempiin maihin. Makedonia, Tessalia ja Kreikanmaa kärsivät julmaa hävitystä. Kylät ja kaupungit poltettiin, omaisuus ryöstettiin ja asujamet vietiin orjuuteen. Atenan alue ryöstettiin ja kaupunki itse suuren pakkoveron maksamisesta niin köyhtyi, että se erään silloisen kirjailijan sanain mukaan näytti teurastetun uhrieläimen tyhjältä nahalta. Korintos, Spartta ja monta muuta kaupunkia paloi poroksi. Turvattoman maan näyttivät hallitsijat jättäneen alttiiksi raakalaisille.

Viimein Stiliko rohkeasti nousi sotajoukon kanssa maalle Kreikkaan, voitti Alarikin taistelussa ja olisi edelleenkin jatkanut voittoretkeänsä, ell'ei Arkadius olisi kateellisen Rufinuksen toimesta hyljännyt vapauttajaa. Sitte tehtiin rauha Alarikin kanssa, joka sai Rooman ylipäällikön arvon Illyrian maissa; mutta se oli sama kuin suden pano lammasten paimeneksi. Illyrian varastohuoneista otti hän itselleen kaikenlaisia sotatarpeita ja maan onnettomain asujanten täytyi yöt päivät tehdä kypäröitä, kilpiä, keihäitä ja miekkoja. Niinpä Alarik, ollen itäroomalainen päällikkö ja sitä paitsi peljättävän sotilaskansan kuningas, seisoi taistelukuntoisen sotavoiman kanssa valmiina rohkeihin yrityksiin.

Vuonna 400 tunkeutui hän Julisten Alppein yli Italiaan. Asujamet säikäyksissään pakenivat martyrein haudoille taikka ne, jotka olivat pakanoita, jumalainsa alttarien turviin. Heikko keisari Honorius sulkeutui lujasti linnoitettuun Ravennaan ja, pitämättä lukua valtakunnasta, teki siellä mielityötänsä, ruokki suurta kukkoa. Sill'aikaa kokosi Stiliko kaikista läntisistä maakunnista sotajoukon, ajoi verisellä taistelulla (403) Alarikin etemmäksi ja sai viimein, tosin ainoastaan suurella vaivalla, hänet poistumaan Italiasta.

Jopa olikin aika päästä Alarikista rauhaan, sillä samaan aikaan uhkasi Roomaa kuoleman vaara toiselta taholta. Nyt Saksaan hyökänneiden hunnilaisten tieltä siirtyi etelään päin suurin laumoin monta germanialaisheimoa, niinkuin itägotilaisia, sveviläisiä, alanilaisia, vandalilaisia, burgundilaisia ja paljo muita, ainakin 200,000 sotakuntoista miestä, paitsi vaimoja ja lapsia. Hurjan _Radegaisin_ johdolla tunkeutuivat he murhaten ja hävittäen aina Florensiin asti. Mutta valtakunnan viimeisten voimain ponnistuksella onnistui Stilikon tälläkin kertaa pelastaa Rooma ja Italia.

Ett'ei peljätty Alarik menisi raakalaisten puolelle koetti Stiliko lupaamalla 4,000 naulaa kultaa taivuttaa häntä antautumaan Länsi-Rooman valtakunnan palvelukseen. Stilikon salaiset hovi-vihamiehet käyttivät tilaisuutta häntä panetellakseen, että hän muka tahtoi gotilaisten liitossa syöstä keisaria valtaistuimelta. Huonostipa keisari palkitsi ansiokasta päällikköä ja yhtä huonosti piti huolta valtakunnastaan, kun hän kateellisten ja turhamaisten hovimiesten syytösten nojalla vangitutti ja Ravennassa mestautti Stilikon, joka oli äsken pelastanut valtakunnan. Samain neuvonantajain toimesta myöskin kavalasti surmattiin Rooman palveluksessa olevain germanialaissotilasten, Stilikon heimolaisten, vaimot. Mutta jopa oli kostokin lähellä.

Alarik, saamatta luvattua summaa, hyökkäsi heti Stilikon kuoltua (408) Italiaan; ja kun hän ei voinut tehdä mitään lujasti linnoitetulle Ravennalle, marssi hän suoraa päätä Roomaa vastaan, joka aina Hannibalin ajasta asti ei ollut nähnyt ketään ulkomaista vihollista porttiensa edessä. Äärettömän avara oli vielä tämä maailman pääkaupunki; suunnattoman suuri ihmisjoukko asui sen muurien sisällä ja äärettömiä aarteita, muinaisten onnellisempain päivien voittosaaliita, oli siellä tallella. Mutta untuneessa sukupolvessa, joka vielä kantoi roomalaisten nimeä, tuskin enää oli rahtuakaan muinaisesta roomalaishengestä. Kun nyt Alarik esti kaiken muonan tuonnin sekä laivaliikkeen Tiber-joella, alkoi Roomassa kohta nälkä hävittäväisesti raivota. Senaatti silloin laittoi kuninkaan luo kaksi lähettilästä, jotka alussa kerskaten julistivat, että, joll'ei Rooma saanut rauhaa kohtuullisilla ehdoilla, vihollinen oli tapaava suuren ja hyvin aseistetun kansanjoukon valmiina taistelemaan. "Mitä tiheämmässä ruoho kasvaa, sitä helpompi on niittää", vastasi pilkaten Alarik. Lähettiläät silloin nöyremmin kysyivät, miten suurta pakkoveroa kuningas tahtoi. "Kaiken kullan ja hopean, kuin kaupungissa on", vastasi ylpeä voittaja. "Mitä sitte aiot meille jättää?" kysyivät peljästyen lähettiläät. "Henkenne", kuului vastaus. Mutta ollen luonnostaan taipuvainen hyvistä sanoista, lievitti Alarik kohta ehtojansa siten, että tyytyi, kun hänelle annettiin 5,000 naulaa kultaa, 30,000 naulaa hopeaa ja joukko silkkiä, sahviaania ja maustimia.

Honorius ei vahvistanut tehtyä sopimusta, vaan päin vastoin vielä muutenkin ärsytti voittajaa. Silloin Alarik marssi toisen kerran Roomaa vastaan, jonka nyt täytyi avata hänelle porttinsa. Hän tyytyi tällä kertaa ainoastaan Honoriuksen erottamiseen, joka vieläkin oleskeli Ravennassa, ja Rooman maaherran korottamiseen hänen sijaansa keisariksi. Kohtapa hänetkin sysättiin pois keisarin arvosta ja Alarik tarjosi rauhaa Honoriukselle. Mutta, lapsellisen uhkamielinen keisari luotti Ravennan lujiin muureihin ja oli ihan taipumaton.

Silloin Alarik marssi kolmannen kerran Roomaa vastaan (410), aikoen kerrassaan valloittaa kaupungin. Kavaltajat avasivat puolen yön aikaan portit. Gotilaisten tunkeutuessa rumpujen ja pasuunain pauhulla kaupunkiin, sytytettiin muutamia lähimpiä kartanoita, joiden liekit kauan saivat esteettä levitä. Alarik jo ennen kaupunkiin marssimistansa kuulututti sallivansa sotaväen esteettömästi ryöstellä, mutta kehoitti heitä säästämään niitä asujamia, jotka eivät tehneet vastarintaa, sekä jättämään kirkot koskematta. Ja vaikka sittekin paljo väkivaltaa tehtiin ja verta vuodatettiin, johon varsinkin Alarikin joukossa kulkevat hunnilaiset ja gotilaisten puolelle antautuneet roomalaisorjat olivat syypäät, niin voittaja kuitenkin yleensä osoitti tähän aikaan tavatonta malttia. Kerrotaan muutamain gotilaisten tunkeutuneen vanhan vaimon huoneesen ja häneltä vaatineen talon kalleuksia. Vanhus vei heidät loistavan kaapin luo, joka oli täynnä kulta-astioita ja taidokkaasti hiottuja jalokiviä ja lausui: "Mutta nämä tavarat ovat pyhän Pietarin kirkon omat; minä puolestani en uskalla vartioida, mitä en kykene puolustamaan." Kunnioittavasti poistuivat gotilaiset ja ilmoittivat tapauksen Alarikille, joka heti käski viedä kaikki ne kalleudet vahingoittamattomina Pietarin kirkkoon. Toisessa paikassa samaan aikaan ryöstettiin palatsin äärettömiä rikkauksia; gotilaiset sulloivat vaunuihinsa kultaa ja hopeaa, purpuraa ja silkkivaatteita, hakkasivat sotakirveillään rikki kalleita taideteoksia ja sulattivat kultaisia kuvapatsaita. Rooman korukartanot saivat kyllä vielä seista jonkun aikaa, mutta sen entinen ihanuus oli kadonnut.

Alarik, jonka katse alinomaa tähysteli ääretöntä kaukaisuutta, aikoi nyt purjehtia sotajoukkoinensa Sisiliaan, sieltä pyrintöjensä aluksi mennäkseen Afrikkaan. Mutta kuolema tapasi hänet pikku Cosenza-kaupungissa (410), kun hän oli 34 vuoden ijässä. Surevat gotilaiset juhlallisesti hautasivat kuninkaansa; sotavangeilla he kaivattivat kaupungin ohi juoksevalle pikku joelle toisen tien ja muurasivat siten kuivuneesen joen pohjaan hautakammion, johon ruumis kuninkaallisessa puvussaan laskettiin ja vierelle pantiin kalliita aarteita. Kun kammio sitte oli kiinni muurattu ja joki jälleen johdatettu entiseen uraansa, surmattiin kaikki hautaustyössä olleet sotavangit, ett'ei kukaan vast'edes löytäisi eikä hävittäisi kuninkaan hautaa.

Joen vetten alla lepää varmaan vielä tänäkin päivänä gotilaiskuningas-vainaja ryöstettyine saaliineen. Maan päälle jätti hän jälkeensä peljätyn nimen ja historiaan suuria tavoittelevan, oikean germanilaisluonteen kuvan.

Hänen seuraajansa Ataulf nai Honoriuksen sisaren Placidian ja sai Etelä-Gallian ynnä pääkaupungin Tolosan (Toulousen). Tästä lähtein olivat länsigotilaiset Rooman keisarikunnan liittolaisina ja ylläpitäjöinä.

Attila.

Kansainvaellusten aikakautena ei kukaan maailman hävittelijä levittänyt niin paljon kauhua kuin hunnilaisten kuningas Attila.

Hän oli lyhytkasvuinen, mutta tavattoman väkevä; tuuheain kulmakarvain alta pilkutti kaksi pientä, mutta vilkasta ja hyvin tuikeakatseista silmää; hänen ryhtinsä oli ylpeä ja käskeväinen. Komean seurueen keskellä oli hän sekä puvultaan että elintavaltaan varsin yksinkertainen; hänen vieraansa söivät kulta- ja hopea-astioista kalliita ruokia, mutta hän itse aina vain puuastioista. Atrioillansa kuuli hän mielellään laulua ja leikkiä, mutta pysyi itse aina vakavasti ääneti. Sotaretkillään toimi hän hirvittävästi; mielellään hän sanoikin itseään "Jumalan vitsaksi", ja yleiseksi puheenparreksi tuli, että mihin Attilan hevonen polki kaviollaan, siihen ei enää kasvanut mitään ruohoa.

Viekkaudella ja väkivallalla pääsi hän hajallisten hunnilaisheimojen herraksi. Hän sanoi itsellään olevan sodanjumalan miekan, jonka hänen paimenensa löysivät maasta, ja tarina kertoo, että kun hän sitä salaperäistä miekkaansa sysäsi maahan, niin kaikki maan kansat vapisivat. Lakkaamattomilla sodilla valloitti hän itselleen valtakunnan, joka ulottui kauas Skytian sisämaihin ja syvälle Germanian metsiin. Kuninkaat ja ruhtinaat palvelivat tätä mahtavaa miestä ja suuret kansat tottelivat hänen tahtoansa.

Ensinnä läksi Attila Itä-Rooman valtakuntaa vastaan ja vei peljättävän sotavoiman Tonavan yli. Kahdeksatta kymmentä vaurasta kaupunkia perin pohjin hävitettiin, koko lavea maa Adrian- ja Mustanmeren välillä kauheasti raastettiin. Voitettuaan kolmessa taistelussa peräkkäin Itä-Rooman sotajoukot lähestyivät hunnilaiset vastustamattomasti Konstantinopolia. Heikon _Teodosius II:sen_, joka oli Arkadiuksen jälkeen noussut Itä-Rooman valtaistuimelle, täytyi tehdä nöyryyttävä rauha, jossa hän hunnilaisille antoi melkoisen maa-alan Tonavan eteläpuolelta sekä lupasi korottaa vuotuisen veron 700 kultanaulasta 2,100 naulaan. Vielä kerran täytyi Itä-Rooman keisarin laittaa lähettiläitä hunnilaiskuninkaan hovileiriin. Yksi näistä lähettiläistä on tästä matkastaan kirjoittanut kertomuksen, joka hyvin kuvaavasti esittää Attilan valtakunnan elämää ja tapoja. Matka kävi ensin hävitettyjen kaupunkein raunioiden ohitse, joissa paikoissa ainoastaan muutamia sairaita ja perin köyhtyneitä ihmisiä vietti kurjaa elämää, taikka toisten seutujen ohi, jotka olivat täynnä taisteluissa kaatuneiden luita. Tonavan yli mentiin veneillä, jotka oli kovertamalla tehty puunrungoista. Sitte kävi tie nykyisen Unkarin metsäisiä tasankoja myöten ja Teiss-joen yli päästiin veneissä, joita saatettiin kantaa. Läheisistä kylistä saivat lähettiläät simaa ja hirsryynejä. Yönsä viettivät he teltoissa, jotka myrsky välistä kaatoi kumoon. Viimein saapuivat he Attilan hovileiriin, nykyisen Tokai-kaupungin seuduille, jossa oli säännötön joukko puurakennuksia, savimajoja tai kudottuja telttoja. Attila asui suuressa puupalatsissa, jonka sisähuoneet olivat runsaasti koristellut. Puuistuimellaan istuen otti kuningas vastaan lähettiläät. Heti tämän lähetystön lähdettyä matkalleen oli Itä-Rooman hovissa koetettu rahalahjalla taivuttaa erästä Attilan lähettilästä salaa murhaamaan kuningasta, mutta hän palattuaan hallitsijansa luo ilmoittikin tuon vehkeen ja antoi myöskin täyden rahakukkaron, jonka oli saanut. Silloin Attila laittoi kaksi lähettilästä, joista toinen uhkaavasti näytti kukkaroa sille hovimiehelle, joka sen oli antanut, ja toinen tylysti neuvoi keisaria olemaan pahansuovan orjan tavalla salaa vehkeilemättä herraansa vastaan. Ainoastaan loistavan lähetystön ja suuren rahasumman kautta sai Itä-Rooman hovi loukatulta kuninkaalta anteeksi.

Jo ennen ryhtymistänsä sotaan Itä-Rooman keisarikuntaa vastaan oli Attila liitossa saaliinhimoisten vandalilaisten kanssa, jotka nyt olivat Espanjasta siirtyneet Afrikkaan ja sieltä meritse ryöstelivät kaikkia Välimeren rannikoita. Kun vandalilaisten nurjamielinen kuningas _Geiserik_ sittemmin tyhjästä epäluulosta leikkautti nenän ja korvat poikansa vaimolta, länsigotilaisen kuninkaan _Teodorikin_ tyttäreltä, täytyi hänen, Teodorikin kostoa peljäten, liittyä vielä lujemmin Attilaan, jota vastoin länsigotilaiset uudistivat ja vahvistivat vanhan liittonsa roomalaisten kanssa. Niinpä oli nyt vastakkain kaksi suurta liittoa, toisen tarkoituksena vain ryöstäminen ja hävittäminen, toisen sisällä sen sijaan ne voimat, jotka tahtoivat pitää yllä lakia ja sivistystä.

Attila pyysi puolisokseen Länsi-Rooman keisarin Valentinianuksen sisarta Honoriaa ja, kun hovi ei pyyntöä hyväksynyt, alkoi sodan. Koottuaan puoli miljoonaa sotilasta monesta eri kansakunnasta marssi hunnilaiskuningas Galliaan. Hävitetyt kaupungit ja sotketut vainiot osoittivat lavealti tietä, jota tämä hirmuinen mies vaelsi. Viimein hän ryhtyi piirittämään Orleansia. Jo olivat esikaupungit valloitetut ja muurit horjuivat murtimien iskuista; kaikki aseihin kykenemättömät kaupungin asujamet olivat polvillaan rukoilemassa. Silloin kertoi vallille asetettu tähystäjä nähneensä tuolla taivaan rannassa pienen pilven. "Se on Jumalan apu", huudahti piispa ja ihmisjoukko yhtyi hurskaalla luottamuksella siihen toivoon. Pilvi kasvoi, jopa huomattiin roomalaisten ja länsigotilaisten sotalippuja ja kohta ilokseen nähtiin kahden sotajoukon marssivan taajoissa riveissä auttamaan kaupunkia. Roomalaisia johti taitava valtioviisas Aetius ja länsigotilaisia kuningas Teodorik.