Chapter 22

Attila peräytyi tasangoille, nykyisten Châlons- ja Troyes-kaupunkien paikoille, jotka tasangot hyvin soveltuivat hänen hunnilaiselle ratsuväelleen. Siinä syttynyt taistelu oli, kuten eräs senaikainen kirjailija lausuu, "hurja, vaihtelevainen, kiihkeä, verinen ja verraton sekä vanhempina että nykyisempinä aikoina". Attila itse oli hunnilaisineen keskellä, alammaiskansat siivillä ja varsinkin itägotilaiset asetettuina omia maanmiehiänsä länsigotilaisia vastaan, joita kohti kuningas muutenkin kehoitti koko sotajoukon tähtäämään päärynnäkkönsä. Kun heittoaseet oli kummaltakin puolelta loppuun heitetty, ryntäsivät molemmin puolin sekä ratsu- että jalkaväet raivoisasti mies miestä vastaan. Äkisti käänsivät hunnilaiset koko suunnattoman voimansa länsigotilaisia kohti musertaaksensa vihollisväen päävoiman. Kuningas Teodorik kaatui kuolettavasti haavoitettuna juuri ratsastaessaan rivien välitse kehoitellen sotilaitansa. Mutta hänen poikansa Torismund ryhtyi johtamaan, vei länsigotilaiset alas kukkuloilta ja teki rohkean rynnäkön. Voimansa tunnossa ja kuninkaansa kuoleman koston innoissaan kestivät länsigotilaiset kunniakkaasti tulista taistelua, joka nyt alkoi, kunnes viimein pääsivät hunnilaisten rintaman läpi. Attilan täytyi peräyttää sotilaansa vaunurivin sisälle, jolla hänen leirinsä oli ympäröity. Siellä hänen kerrotaaan teettäneen suuren rovion ratsusatuloista, aikoen sytyttää sen ja syöksyä itse liekkeihin, jos hänen leirinsä valloitettiin. Mutta linnoitetussa leirissään oli hän vielä hirvittävä kuin leijona luolassaan. Hän kaiutti lakkaamatta sotasoittoansa ja hänen leiriään vastaan ryntäävät joukot surmattiin lukemattomilla nuolilla. Ryhtymättä yhteisin voimin rynnäkköön erosivat nyt länsigotilaiset ja läksivät kotiinsa. Peljäten väijymistä pysyi Attila monta päivää vaunulinnassaan; mutta kun ei näkynyt mitään rauhattomuutta, läksi hän viimein liikkeelle ja marssi vaaratta takaisin Reinin toiselle puolelle. Niinpä oli nyt (451) taisteltu taistelu, ehkäpä verisin kaikista; alimman arvion mukaan on siinä kaatunut 162,000 miestä. Mutta roomalaiset ja gotilaiset olivat kuitenkin pelastaneet länsimaisen sivistyksen heikot jäännökset täydellisestä häviöstä. Tämän suuren urhotyön muisto juurtui syvälle kansan mieleen ja esiytyi monenlaisina tarinoina, jotka muun muassa tiesivät kertoa, mitenkä kaatuneiden haamut vielä kolme päivää taistelun jälkeen olivat keskenään sotineet ilmassa.

Ihmeteltävällä voimalla tointui Attila tappiostaan. Hän marssi seuraavana vuonna Ylä-Italiaan, jonka kaupunkeja ja maaseutua hirveästi häviteltiin. Osa hävitettyjen kaupunkein asujamista siirtyi silloin Brenta-joen suun edustalla oleville laguneille (lantaille) ja perusti sinne pieniä uutisasuntoja, joista _Venetia_-kaupunki on saanut alkunsa. Itse Roomaakin vastaan sanotaan hänen marssineen, mutta kaupungin piispan, kunnioitetun _Leon_, tulleen pappijoukon kanssa hänelle vastaan ja taivuttaneen hänet palaamaan ennustuksella, että jokainen Rooman valloittaja oli, niinkuin Alarik, kuoleva kohta Roomaa valloituksen jälkeen.

Seuraavana vuonna kuoli Attila äkisti juuri häitänsä viettäessään. Kerrotaan, että morsian, kaunis _Hildigun_, itse pisti häntä puukolla sydämmeen, siten kostaakseen omaa ryöstöänsä. Attilan mahtava valtakunta hajosi hänen kuoltuansa; hunnilaiset ajettiin takaisin itään päin ja monet alammaiskansat läksivät kukin omalle tahollensa. Eikä näiden tapaturmain perästä hunnien kansakunta enää pysynyt koossa, vaan hajosi eri heimokuntiinsa. Kutrigurit, utigurit, unugurit, ja varsinkin bulgarit tulevat tästä lähtein kuuluisiksi, kunnes taas muita suomensukuisia heimokuntia astuu historian alalle. Mainioin näistä oli viimein magyarien kansakunta, joka neljä sataa vuotta myöhemmin tunkeutui esiin ja valloitti jälleen Attilan entisen aseman Teiss-joen ja Tonavan varsilla. Nämä magyarit, meidän aikamme unkarilaiset, katsoivat Attilaa esi-isäksensä ja hänen valtaansa oikeaksi perinnökseen, jonka he loistavalla tavalla tahtoivat uudistaa. Niin on Suomen suku vuosisatojen perästä jälleen valloittanut sijansa Karpatien ja Tonavan välillä, ja Attilan muisto elää mainehikkaana unkarilaisten muinaistaruissa.

Itse Germaniankin kansoilla pysyi Attilan muisto kunniassa, ja laulut hänestä levisivät Skandinaviaan ja Islantiin saakka. Useissa Saksaa muinaisrunoissa on hunnilaiskuningas vielä Germanian suurena valtiaana, ja Nibelungien runoelma kertoo: "Siinä istui Unkarin-maalla kuuluisa Attila-kuningas, jonka vertaista ei ole ollut. Kahtatoista valtakuntaa hän hallitsi; kaksitoista kuningasta, kruunut päässä, häntä palvelivat; kaksitoista herttuata, kolmekymmentä kreiviä sekä epälukuiset ritarit ja asemiehet seisoivat hänen ympärillään. Se kuningas oli laupias ja hurskas; hänen vertaistaan ei ole ollut." Näin kaikui Attilan maine Saksan kansojen lauluissa vielä silloin, kuin kansainvaellusten mylläykset jo aikaa olivat unhottuneet.

Teodorik.

Attilan kuoleman jälkeen asuskelivat itägotilaiset Pannoniassa, tehden sieltä usein hävitysretkiä kreikkalaisen keisarikunnan alueelle. Viimein tehtiin sopimus keisarin kanssa ja sen vahvistukseksi lähetti _Teodomir_, yksi kolmesta itägotilaisia silloin hallitsevasta veljeksestä, poikansa _Teodorikin_ Konstantinopoliin panttivangiksi. Tiedonhaluinen nuorukainen oppi siellä tuntemaan kreikkalaista taidetta ja valtiolaitoksia sekä hankki itselleen sivistystä, joka jalostutti hänen sankarivoimansa. Kun hän 18 vuoden ikäisenä palasi kotiinsa, valittiin hänet yksimielisesti itägotilaisten kuninkaaksi.

Itä-Rooman keisari _Zeno_, kokien saada germanialaisia keskenään riitaisiksi, houkutteli suurilla kunnian osoituksilla puolellensa nuoren Teodorikin, ja sitte onnistui keisarin taivuttaa hänet ryntäämään Moesiaan jätettyjä länsigotilaisia vastaan. Näiden kuningas astui leirinsä vallin eteen Teodorikille vastaan ja pontevin sanoin nuhteli häntä, että oli kaksikielisen kreikkalaishovin houkutuksista ryhtynyt sotaan omia heimolaisiansa vastaan. Niiden sanain tähden käänsi Teodorik aseensa kreikkalaista valtakuntaa kohti. Zeno pysyi Konstantinopolin muurien sisällä, katsellen sieltä tulen loistoa gotilaisten sytyttämistä kaupungeista ja kylistä. Kykenemättä voittamaan aseilla alkoi keisari hieroa sovintoa, teki uudestaan liiton Teodorikin kanssa ja taivutti hänet kääntymään toiselle taholle.

Länsi-Rooman keisarit olivat kauan germanialaisten päällikköjensä leikkikaluina, kunnes viimein heidän kauttansa kukistuivatkin. Attilan kuoleman jälkeisinä aikoina oli mahtava sveviläinen sotapäällikkö _Ricimer_ mielensä mukaan asetellut ja erotellut keisareja. Kolmen vuoden kuluttua Ricimerin kuolemasta puettiin keisarilliseen purpuraan nuori _Romulus Augustulus_, erään ylimyksen poika, joka muinoin oli ollut Attilan seuralaisia. Kun germanialaisten palkkajoukkojen vaatimusta, että heille annettaisiin kolmas osa Italian maasta, ei voitu tyydyttää, nousivat he kapinaan _Odoakarin_ johdolla, joka rugililainen ruhtinas myöskin oli Attilan ylimyksen poika, ja erottivat nuoren keisarin, säästäen kuitenkin hänen henkensä, jonka jälkeen hän eli eräällä maatilalla Kampaniassa. Länsi-Rooman keisarikunta kukistui (476) niin huomaamatta, että se aivan kuin itsestään sortui kokoon. Odoakar hallitsi germanialaisena sotakuninkaana (476-93) yleensä lempeästi ja hyvästi. Häntä vastaan taivutettiin nyt Teodorik lähtemään, kun näet Zeno, ollen Rooman valtakunnan ainoa keisari, lahjoitti hänelle Italian.

Itägotilaisten sotakuntoisia miehiä oli 200,000. Naiset, lapset ja vanhukset seurasivat lukemattomissa vaunuissa. Suuret karjalaumat ja ääretön joukko vaunuja irtainta tavaraa olivat sotaväen kuormastona. Elatuksekseen kuljettivat nämä siirtolaiset melkoiset varastot viljaa, jota naiset jauhoivat kantaen mukana kuljetetuilla käsikivillä. Näin laskeutuivat he (keväällä 489) alas Julisilta Alpeilta. Kolmessa taistelussa peräkkäin voitettiin Odoakar. Hän sulkeutui Ravennaan ja puolustautui siellä urhollisesti kolme vuotta, kunnes asujanten tyytymättömyys kärsimyksiinsä pakotti hänet avaamaan kaupungin portit (493). Rauhasopimus tehtiin siten, että molemmat kuninkaat päättivät tasa-arvoisina hallita Italiaa. Mutta ystävyys oli vain teeskennelty, sillä, kuten kerrotaan, Teodorik juhlallisissa päivällisissä pisti miekallansa turvatonta Odoakaria rintaan.

Kun nyt ainoakin vastustaja oli poissa tieltä, oli itägotilaiskuningas Italian rajaton hallitsija. Onnellisilla sodilla ja rauhallisilla neuvotteluilla levitti hän valtaansa aina Tonavaan asti. Sittemmin yhdisti hän valtakuntaansa osan Etelä-Galliasta ja ryhtyi tyttärensä pojan holhojana hallitsemaan Espanjan horjuvaa länsigotilaista valtakuntaa. Silloin oli Teodorikin valtakunta mahtavimpia maan päällä. Ravennassa ja Veronassa piti hän hovia. Sinne kokoutui kuninkaan seurueesen kuuluisia taistelijoita kaikista germanialaisista maista; yksinpä Skandinaviankin kaukaisista seuduista saapui sotilaita "_Tidrek Berniläisen_" luo, joksi he sanoivat Veronan hallitsijaa.

Viisaasti hallitsi Teodorik suurta valtakuntaansa. Eipä ollut suinkaan helppo keskenään sovittaa kahta erilaista kansaa, gotilaisia ja roomalaisia, varsinkaan kuin toiset olivat urholliset ja raa'at sekä Areion uskoa tunnustavat ja toiset sotaan kykenemättömät, hienosti sivistyneet ja uskonnoltaan kiihkeät katolilaiset. Teodorik koetti viisaalla sävyisyydellä poistaa kaikkia riidan ja katkeruuden aiheita, joita niin helposti voi syntyä. Itägotilaisten, jotka nyt saivat kolmannen osan Italian maasta, tuli vast'edes ainoastaan harjoitella sotatointa; sata tuhatta sotilasta, jaettuna neljääntoista osastoon, oli aina valmiina ja aseiden käyttöön tottuneena sotaväkenä. Maan omille asujamille jätti kuningas sen sijaan sisähallituksen, lainkäytön ja hallinnon. Entinen valtiomuoto ja Rooman lait pidettiin muuttamatta. Teodorik piti voimassa roomalaiset koulut, vaikka hän ei tahtonut gotilaisia panemaan niihin lapsiansa, "sillä", sanoi hän, "ken lapsena vapisee vitsaa, ei miehenäkään voi koskaan käyttää miekkaa". Mutta samalla hän osoitti oppeneimmille roomalaisille suurta kunnioitusta. Niinpä hän otti lähimmäksi ystäväkseen _Kassiodoruksen_, joka oli tavattoman oppinut ja syvätaitoinen mies, ja ylensi hänet korkeimpiin virkoihin. Kassiodoruksen kynästä ovat lähteneet kuninkaan asetukset, jopa hänen yksityiset kirjeensäkin. Itse ei Teodorik osannut kirjoittaa nimeänsäkään, vaan merkitsi ainoastaan neljä kirjainta läkkilevyn avulla, johon ne olivat leikatut. Mikäli hänellä oli taitoa, edisti hän rauhallisia ammatteja. Suosien rakennustaidetta suojeli hän huolellisesti Rooman ihanoita muinaisjäännöksiä ja koristeli molempia pääkaupunkejaan kauneilla kirkoilla ja palatseilla.

Mutta kirkollista hajallisuutta ei Teodorikin koskaan onnistunut poistaa. Hänen roomalaiset alammaisensa pitivät kiinni katolisesta uskostaan vakuutuksen voimalla, jopa myöskin suvaitsemattomuuden innolla. Kun nyt Konstantinopolissa keisari Justinus-vanhus, jota kaikessa johti sisaren poika _Justinianus_, sääsi ankaroita asetuksia Areion uskolaisia vastaan, loukkautui Teodorik itse siitä, ja samaan aikaan olivat hänen katoliset alammaisensa pahoillaan ankarasta rangaistuksesta, jota olivat eräässä tilaisuudessa saaneet kärsiä väkivaltaisuuksistaan juutalaisia kohtaan. Nähden siis suhteensa roomalaisväestöön olevan kireän eksyi hän epäluulosta koviin ja väkivaltaisiin tekoihin. Niinpä hän mestautti kaksi kunnioitettua senaattoria _Boetiuksen_ ja _Symmakuksen_, joiden epäiltiin olevan salaisessa yhteydessä kreikkalaishovin kanssa. Sellaisilla teoilla veti hän vielä suuremmassa määrässä päällensä katolilaisen väestön vihan.

Omantunnon vaivat kiusasivat Teodorikkia hänen viimeisinä vuosinaan. Kun eräänä iltana suuren kalan pää tuotiin kuninkaalliseen pöytään, kerrotaan hänen kiivaasti, huudahtaneen ja sanoneen näkevänsä Symmakuksen haamun, jonka silmät raivoisasti säihkyivät ja suu täynnä pitkiä ja teräviä hampaita, uhkasi niellä hänet. Hän läksi heti huoneihinsa ja tunsi kylmyyden leviävän ruumiisensa, vaikka häntä peiteltiin tyynyillä. Kolme päivää sairastettuaan kuoli hän (526), kutsuttuaan vuoteensa viereen gotilaiset ylimykset ja roomalaiset virkamiehet ja vannotettuaan heillä uskollisuusvalan hennolle tyttärensä pojalle Atalarikille, jonka äiti _Amalasunta_ oli johtava holhohallitusta. Eräs italialainen erakko kertoi uskovaiselle kansalle nähneensä jumalallisen koston henkien heittäneen Areion uskoisen kuninkaan sielun helvetin liekkeihin.

Klodvig.

Kolmenkymmenen vuoden kuluttua Châlons'in taistelusta frankilaiset, vaikka silloin jo asuivatkin Gallian pohjoisrajalla, eivät vielä olleet yhteisen päämiehen hallittavina, vaan moneen heimoon jakautuneina, joista Ala-Reinin eteläpuolella asuvat _salilais_-frankilaiset olivat etevimmät, ja heidän jälkeensä huomattavimmat olivat _ripuarilais_-frankilaiset, jotka asuivat salilaisten itäpuolella. Salilaisfrankilaisia hallitsi kuningassuku, jota kanta-isänsä mukaan on sanottu _merovingeiksi_. Tähän sukuun kuului Klodvig, suuren frankilais-valtakunnan perustaja. Hänen luonteessaan vallitsivat aikakauden yleiset ominaisuudet, raaka voima, väijyvä kavaluus, teeskenteleväisyys ja taikuus. Samalla hän myöskin oli elinvoimainen, toimelias, nopeasti päättäväinen ja rohkeamielinen.

Roomalaista ylimystä _Syagriusta_ vastaan, joka vielä länsimaisen keisarikunnan kukistuttua piti maaherruutta Pohjois-Galliassa, lähti Klodvig sotaretkelle ja voitti hänet taistelussa _Soissons'in_ luona (486), joka kaupunki sitte jonkun aikaa oli frankilaisen kuninkaan hovileirinä. Taistelun jälkeen näytti Klodvig mielenlaatuansa. Ryöstöretkellä olivat näet frankilaiset jostakin kirkosta ottaneet muun muassa kauniin astian. Kaupungin piispa sai Klodvigilta luvan, että se oli annettava takaisin. Kun sitte germanialaisen tavan mukaan saalista jaettiin, tahtoi kuningas paitsi omaa osaansa myöskin sitä kallisarvoista astiaa. Mutta eräs frankilainen, iskien sitä tapparallaan, lausui: "Kuningas, sinun ei pidä saaman saaliista enempää, kuin oikea arvanheitto sinulle määrää." Klodvig sillä kertaa hillitsi vihansa ja taipui. Mutta kun sotajoukko vuoden kuluttua kokoutui aseiden tarkastukseen, pysähtyi kuningas äkisti sen miehen eteen, joka oli ollut niin rohkeapuheinen, ja sanoi: "Eihän kellään ole niin huonosti hoidettuja aseita kuin sinulla; keihäs, miekka ja tappara, kaikki yhtä huonosti pidetyt!" ja löi samassa hänen tapparansa maahan. Kun mies kumartui ottamaan kirvestänsä, antoi kuningas tapparallaan hänelle sivulta päin kuolettavan iskun päähän, sanoen: "Samalla tavalla iskit sinä astiaa Soissons'issa."

Klodvigin avioliitto burgundilaisen prinsessan _Klotildan_ kanssa tuotti tärkeitä seurauksia. Burgundilaisia hallitsi Gundebad, joka oli surmauttanut kanssahallitsevan veljensä, kivi kaulassa hukuttanut hänen puolisonsa, mestauttanut hänen poikansa ja heitättänyt heidän ruumiinsa kaivoon; surmatun tytärtä Klotildaa piti hän ankarasti vartioituna. Kun Klodvig nyt kosi prinsessaa, ei Gundebad uskaltanut vastustaa, vaikka häntä kyllä varoitettiin seurauksista. Jo lähtiessään osoitti Klotilda, miten kiihkeästi hän himosi kostaa isänsä ja äitinsä murhaajalle, sillä hän frankilais-saattajillansa poltatti matkan varrella burgundilaisten maatiloja ja uuteen kotiinsa saavuttuaan sytytti frankilaisten ja burgundilaisten välille sodan, joka päättyi burgundilaisten kukistukseen. Tästä avioliitosta seurasi kristinuskon tulo frankilaiseen kuningassukuun. Klotilda, ollen itse katolilainen kristitty, sai aikaan, että hänen esikoispoikansa kastettiin. Kun lapsi kohta sen jälkeen kuoli, sanoi Klodvig äkeissään: "Jos se olisi pyhitetty meidän jumalillemme, olisi se kyllä saanut elää; mutta se nyt kastettiin teidän Jumalanne nimeen eikä sentähden saanut jäädä eloon." Kuitenkin hän suostui Klotildan toisenkin pojan kastamiseen. Se myöskin sairastui, vaan kun se kuitenkin parani, onnistui Klotildan vähitellen taivuttaa puolisonsa lempeämmäksi kristinuskoa kohtaan.

Allemannilaiset, jotka olivat jo kauan asuneet Ylä- ja Keski-Reinin itäpuolella, siirtyivät (496) sen joen yli ja alkoivat anastella ripuarilais-frankilaisten aluetta. Klodvig riensi heimolaistensa avuksi ja taistelu syttyi (496). Jo alkoi voitto kallistua allemannein puolelle. Silloin Klodvig nosti kätensä taivasta kohti ja huusi: "Jesus, sinä, jota Klotilda sanoo elävän Jumalan pojaksi! Minä rukoilin omia jumaliani, vaan he ovat luopuneet minusta, jonka tähden minä en enää luota heihin. Jos sinä annat minun voittaa viholliseni ja minä saan tuntea sinun voimasi, jota kansat julistavat, niin minä kastatan itseni sinun nimeesi." Onni kääntyi pian, niin että Klodvig saavutti täydellisen voiton. Frankilaiset marssivat voittajina allemannilaisten alueelle.

Voiton jälkeen noudatti Klotilda Reims'in piispan Remigiuksen, joka toimitti kuninkaan kasteen katolisen jumalanpalveluksen koko komeudella ja juhlallisuudella. Tie Reimsin katuja pitkin palatsista kirkkoon oli koristettu maalatuilla tapeteilla, kartanot puettu juhlakoristuksiin ja kirkko valaistu tuhansilla vahakynttilöillä. Hengellisiä hymnejä ja virsiä laulaen astuivat papit saaton etupäässä, kantaen pyhiä evankeliumeja, ristiä ja lippua; heidän jäljessään talutti piispa kuningasta; sitte astui kuningatar ja viimein kansa. Kun kuningas kumartui kasteastian viereen, lausui piispa: "Kumarra nöyrästi niskasi! Palvele sitä, jonka olet polttanut, ja polta, mitä olet palvellut!" Kuninkaan kaksi sisarta myöskin kastettiin ja samoin kolme tuhatta miestä frankilaisesta sotaväestä. Tarina kertoo Klodvigin kasteessa puuttuneen öljyä voitelemiseen, koska pappi, jonka sitä piti tuoda, ei päässyt kansanjoukon läpi; silloin piispan rukouksesta laskeutui valkoinen kyyhky taivaasta ja toi nokassaan pienen pullon pyhitettyä öljyä, jolla sittemmin Klodvigin seurajatkin vast'edes voideltiin kuninkaiksi. Klodvigilla säilyi vielä kasteen jälkeenkin entinen pakanallinen raakuus. Kuullessaan kerran kerrottavan Kristuksen kärsimisen historiaa, huudahti kuningas äkisti ja hyvin kiivaasti: "Jospa minä olisin ollut siellä frankilaisineni, niin olisinpa kurittanut juutalaisia." Muut germanialaiset kuninkaat tunnustivat kaikki Areion oppia, niin että Klodvig, joka nyt oli kääntynyt katoliseen uskoon, oli ainoa oikeauskoinen kuningas kristikunnassa, jonka tähden Rooman piispa antoikin hänelle nimen "kaikkein kristillisin", jota nimeä hänen seuraajansakin sitte ovat kantaneet.

Jonkun ajan kuluttua kasteensa jälkeen läksi Klodvig kostosotaan Burgundin kuningasta Gundebadia vastaan. Hän voitti taistelussa Dijon'in luona (501) ja piiritti sitte kauan Gundebadia Avignon-kaupungissa sekä pakotti hänet viimein antautumaan.

Sitte alkoi hän sodan länsigotilaisten kuningasta _Alarik II:sta_ vastaan. Sitä ennen kutsui hän etevimmät päällikkönsä kokoon ja puhui heille: "Minä en ilman suurta mielipahaa voi kauemmin kärsiä, että Areion uskolaisilla on suuri osa Galliaa; karkoittakaamme heidät Jumalan avulla tästä ihanasta maasta ja saattakaamme se valtamme alaisuuteen." Heti hän sitte läksikin sotajoukkoineen liikkeelle (507). Pariisissa hän teki lupauksen rakennuttaa kirkon pyhille apostoleille, jos hän onnellisesti palasi sodasta, ja samalla hän viskasi kirveensä, sanoen, että kirkko oli rakennettava siihen paikkaan, johon kirves putosi. Myöskin lupasi hän, jos hän voiton jälkeen onnellisesti saapui Tours'iin, lahjoittaa sotaratsunsa pyhän Martinuksen kirkolle. Vihollismaan katoliset asujamet tervehtivät frankilaisia ystävinään ja heidän avullaan marssi Klodvig Loire-joen yli. Tämän hänen retkensä kertomuksesta on hurskas kansanusko sittemmin saanut aihetta runoelmiinsa. Kahdeksan peninkulman päässä Poitiers'ista pysäyttivät pienen, mutta hyvin paisuneen joen laineet hänen retkensä, ja toisella rannalla näkyi länsigotilaisten leiri; silloin tuli metsästä valkoinen naaraspeura ja kaaloi joen yli; niin löysi sotajoukko sopivan ylimenopaikan ja riensi joen toiselle rannalle. Länsigotilaisten peräytyessä tunkeutui Klodvig yhä etemmäksi. Hänen öistä marssiansa johti, kuten sanottiin, leimuava tulenvalo, joka näkyi Poitiers'in tuomiokirkon päältä. Kello kolme aamusilla saavuttivat frankilaiset gotilaisjoukon ja taistelu alkoi. Kuninkaat ryhtyivät kaksintaisteluun, jossa Alarik kaatui Klodvigin käden kautta. Länsigotilaiset katsoivat joutuneensa siten tappiolle ja jättivät enimmät asumuksensa Etelä-Galliassa alttiiksi voittajalle.

Kuninkaan oleskellessa Tours'issa tuli kreikkalaisen keisarin Anastasiuksen juhlallinen lähetystö tuomaan hänelle konsulin arvomerkkejä. Kunniakoriste päässä ja yllä purpuravaippa ratsasti Klodvig tuomiokirkkoon, omin käsin runsaasti jaellen kulta- ja hopearahaa iloiselle ihmisjoukolle, joka lakkaamatta huuteli "konsnli"- ja "Augustus"-nimiä. Roomalainen väestö katsoi nyt häntä _lailliseksi_ herrakseen ja frankilaistenkin silmissä sai hän suuremman arvon. Oikeauskoinen kuningas ei Tours'issa myöskään unhottanut velkaansa pyhän Martinuksen kirkolle. Hän tarjoutui maksamaan rakkaasta sotaratsustansa lunnaiksi sata kultarahaa. Mutta hänelle kohta kerrottiin, ett'eivät hevosta noutamaan lähetetyt miehet saaneet sitä liikahtamaan paikastansa. Klodvig suurensi summan kaksinkertaisesti ja silloin hevonen kyllä tuli. Kuningas tästä lausui: "Pyhä Martinus on kyllä hyvä auttaja, mutta kallis hän on."

Valittuaan nyt pääkaupungikseen Pariisin päätti kuningas samalla saattaa valtansa alaisuuteen itsenäiset frankilaisheimot. Ja sen yrityksensä pani hän toimeen kavalalla viekkaudella ja raa'alla väkivallalla, jotka olivat hänen luonteensa omituiset piirteet. Ripuarilaisten kuninkaan pojalle lähetti hän sanoman: "Isäsi on vanha ja ontuva haavoistaan; jos hän kuolee, saat sinä hänen valtakuntansa ja minun ystävyyteni." Poika surmasi isänsä hänen levähtäessään metsästysretkellä pyökkimetsässä ja lähetti sitte sanansaattajat Klodvigille tarjoamaan niin paljon, kuin hän tahtoi murhatun aarteista. Vaan kun hän sitte näytti Klodvigin miehelle isänsä aarteita ja kumartui arkun päälle ottamaan siitä jotakin, nosti eräs frankilainen tapparansa ja halkasi hänen päänsä takaa päin. Nyt kutsui Klodvig kokoon ripuarilaiset ja kertoi heille, että kuninkaan olivat pojan käskyläiset murhanneet ja sitte tuntematon mies oli surmannut pojan hänen tarkastaessaan isänsä aarteita. "Minä", lisäsi hän teeskennellen, "olen aivan viaton koko asiasta, enkä minä voi koskaan vuodattaa sukulaisteni verta, sillä se on rikos. Nyt minä en voi muuta kuin antaa teille yhden neuvon. Yhtykää minuun, elämään minun turvissani!" Riemuiten silloin ripuarilaiset nostivat Klodvigin kilvelle ja tunnustivat hänet kuninkaaksi.

Nyt tuli Pohjois-Gallian frankilaisten pikku kuningasten vuoro. Klodvig houkutteli muutamia erään sellaisen kuninkaan miehiä puolellensa lahjoittamalla heille kullatuita vaskisia asekoristuksia, sanoen niitä puhtaaksi kullaksi. Nämä miehet silloin ottivat kiinni herransa ja veivät hänet sekä hänen veljensä, kädet seljän taa sidottuina, Klodvigin eteen. "Sinä olet", sanoi Klodvig muka hyvin vihoissaan kuninkaalle, "häväissyt sukuamme, kun annoit sitoa itsesi; parempi sinun olisi ollut kuolla." Ja hän halkasi tapparallaan vangin pään. Veljelle hän sanoi: "Jos olisit auttanut veljeäsi, niin ei häntä olisi sidottu", sekä surmasi hänetkin. Kun kavaltajat sitte valittivat, että heitä oli petetty kultakoristimilla, vastasi hän: "Vääristä teoista annetaan väärää kultaa. Olkaa iloissanne, ett'en teitä kavalluksestanne kiduta kuoliaaksi."

Viimeisenä elinvuotenaan (511) kutsui Klodvig kirkolliskokouksen Orleans'iin ja siellä hyväksyttiin sääntöjä, jotka myönsivät kirkolle suuria etuoikeuksia, yhdistivät likeisesti kirkon ja valtion sekä antoivat kuninkaalle suuren vallan kirkollisissa asioissa.