Chapter 20

Mutta Diokletianus ymmärsi, että tämä valtakunta oli liian avara yhden miehen hallita; sentähden hän päätti jakaa koko roomalaisen alan kahteen osaan ja otti toiseksi keisariksi Maksimianuksen, joka oli talonpoikaista syntyperää Illyriasta. Jonkun vuoden kuluttua kumpikin keisari vielä otti itselleen apukeisarin. _Diokletianus_, joka hoviansa piti Nikomediassa, Vähä-Aasian luoteiskulmassa, asetti apulaisekseen Pannonian, Illyrian ja Kreikan yli erään _Galeriuksen_, joka nuoruudessaan oli karjopaimenena ollut. _Maksimianus_ taas, joka Milanossa hallitsi läntistä maailmaa, heitti Gallian, Britannian ja Espanjan sivistyneelle _Konstantiukselle_, jota kalpean muotonsa tähden sanottiin _Klorukseksi_. Niinkuin yhteistä valtakuntaa piti näiden neljän miehen yksimielisesti hallitseman, ja mitä kukin heistä sääsi, se oli olevinansa ikään kuin yhteisestä hengestä lähtenyttä ja tuli kohta yleiseksi laiksi koko keisarikunnassa. Näin piti hallitusvaivan oleman jaettuna, vaan hallituksen kuitenkin yhteisenä.

Mutta alammaisille kävi tämä nelinkertainen hovinpito ja virkamiesten enennetty lukumäärä kovin rasittavaksi. Diokletianus rakasti loistoa ja komeutta, hän tahtoi ylentää keisarillisen arvon "jumalalliseksi majesteetiksi", jota kansa ainoastaan vaivaloisesti ja suurimmilla kunnian osoituksilla voisi lähestyä. Sen tähden hän ei enää menestynytkään Roomassa, jossa senaatin ja väestön muinaisista ajoista peritty arvo häntä loukkasi, vaan järjesti palatsinsa Nikomediassa persialaisen kaavan mukaan. Suuri joukko hovipalvelijoita piti huolen kaikista noudatettavista juhlatempuista; itse keisari ei enää tyytynyt entisten hallitsijain purpuraviittaan, vaan koristi otsansa valkoisella helminauhalla, ja kuka ikänä pääsi häntä lähestymään, sen täytyi itämaisen tavan mukaan langeta kasvoillensa hänen jalkainsa juureen. Eittämättä Diokletianus kuitenkin saattoi järjestystä hallintoasioihin. Mutta tämä tarkka virallinen järjestys esti alammaisten vapaata tointa, ja maanviljelys niinkuin teollisuuskin alkoi nääntyä verokuormain alla.

Kaksi vuosikymmentä hallittuansa päätti Diokletianus palata yksinäiseen elämään ja pakotti silloin Maksimianuksenkin luopumaan keisariudesta. Samana päivänä, 1 p. toukok. 305, tekivät molemmat keisarit, toinen Nikomediassa, toinen Milanossa, julkisen luopumuksensa, ja Diokletianus muutti syntymäseuduilleen Dalmatiaan, jonne hän oli Salonaan rakennuttanut itsellensä suuren komean palatsin. Siellä hän sitte hiljaisuudessa eli viimeiset yhdeksän ikävuottansa, hoitaen yrttitarhojaan ja rakennuksiaan ja unhottaen maailman meteliset menot. Nämä vuosikaudet olivatkin erinomaisen melskeiset; sillä keisarit ja apukeisarit taistelivat toisiansa vastaan, ja vuonna 308 oli yht'aikaa kuusi sellaista hallitsijaa. Eikä Maksimianuskaan ajan pitkään voinut hillitä levotonta mieltänsä, vaan pukeutui uudestaan purpuraan, kehoittaen Diokletianusta seuraamaan esimerkkiä. Mutta Diokletianus vastasi hymyillen: "jos näkisit, kuinka kaunista kaalia minä omilla käsilläni Salonassa kasvatan, et sellaista pyyntöä tekisikään." Maksimianus saikin surmansa näissä meteleissä. Mutta eipä Diokletianuskaan vallan koskematta jäänyt. Hänen puolisonsa ja tyttärensä joutuivat murhattaviksi, ja hän itsekin lienee elämänsä katkaissut, karttaaksensa pahoja kohtauksia. Hänen palatsinsa rauniot ovat vielä nähtävinä; ne ovat niin avarat, että koko nykyinen kaupunki Spalatro niissä on saanut sijansa.

GERMANIALAISET.

Germanialaisten vanhimmat olot.

Reinin ja Veikselin välinen maa oli muinaisaikaan täynnä suuria metsiä ja avaroita suoseutuja, jonka tähden myöskin ilmanala oli kosteampi ja kylmempi sekä maa vähemmin hedelmällinen kuin nykyaikaan. Vanhastaan ei siellä ollut mitään hedelmäpuita; roomalaiset vasta veivät niitä sinne. Niukasti viljeltiin vehnää, kauraa ja ohraa ja tästä viimemainitusta viljasta pantiin olutta. Metsät olivat täynnä villieläimiä, varsinkin hirviä, metsähärkiä, karhuja, susia ja metsäsikoja; myöskin villiporoja löytyi. Sellainen oli roomalaisten aikaan etelägermanialaisten kotimaa.

Toisella vuosisadalla Kr.s.j. kirjoitti suuri roomalainen historioitsija _Tacitus_ kirjan germanialaisista, esittäen liian hienostuneelle ja tavoiltaan turmeltuneelle aikakaudelleen heitä voimakkaaksi ja urholliseksi luonnonkansaksi, jonka keskuudessa uskollisuus, vakavuus ja yksinkertaiset tavat vallitsivat. Se kirja onkin päälähde saadaksemme tietoa heidän elintavoistaan ja yhteiskunta-laitoksistaan ennen suurta kansainvaellusta.

Germanialaiset kuuluvat, samoin kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, _arjalaiseen_ kansanheimoon. Alkuperäisestä kotiseudustaan Ylä-Aasiasta ovat he jo ennen historiallista aikaa tunkeutuneet Skandinavian niemelle ja sitte sieltä vähitellen levinneet etelään päin. Jo entuudesta oli heillä omituinen vaalea tukka, siniset silmät ja kookas vartalo. Uljas itsenäisyyshenki ja levoton vaellushalu olivat heidän huomattavimmat ominaisuutensa. Vapaa mies eli enimmäkseen metsästellen tai pitkillä sotaretkillä kuljeksien; taloutta ja maanviljelystä hoitivat naiset ja sodissa saadut orjat. Kun germanialainen nuorukainen kansankokouksen edessä juhlallisesti sai aseensa, oli hän "mies puolestaan", heimon itsenäinen jäsen. Naiset seurasivat miehiä sotaretkillä ja kiihottivat heitä urhollisuuteen; usein he myöskin esiytyivät tietäjinä, joiden puhetta kuunneltiin taikauskoisella kunnioituksella.

Lammas- ja nautalaumat varsinkin olivat germanialaisten suurimpana rikkautena; maanviljelyksestä sitä vastoin pidettiin vähä lukua. Yksityistä maata ei vielä ollut. Kylän alueella olevia peltosarkoja viljeltiin kaikille kyläläisille yhteisen järjestyksen mukaan. Lähteiden luo, aukeille paikoille tai varjoisiin metsikköihin tekivät germanialaiset yksinkertaiset puu- tai savimajansa. He elivät aina ikään kuin matkalla, sillä viljelys ei voinut sitoa heitä mihinkään erityisiin paikkoihin, joten he helposti voivat lähteä etsimään itselleen uusia kotipaikkoja. Suurissa, muurien sisälle sullotuissa kaupungeissa eläminen ei heitä miellyttänyt; roomalaiset ne vasta niitä perustelivatkin Germanian rajoille, Reinin ja Tonavan varsille.

Jumaliansa palvelivat germanialaiset personallisen elämän etevimpäin voimien vertauskuvina. _Wodan_ (skand. _Oden_), kaiken isä, oli viisauden ja järjestävän ymmärryksen jumala; hänen uskottiin antavan sotaonnea ja ottavan sodassa kaatuneet taistelijat luoksensa Valhallaan. _Donar_ (skand. _Tor_) oli voiman ja urhollisuuden korkein edustaja; pukkien vetämillä vaunuillaan ajeli hän läpi pilvien, suurella vasarallaan iskeä paukutellen jättiläisiä ja noitia. Näiden korkeain jumalain ohella oli kansan uskon mukaan keijukaisten, haltiain, tonttujen ja kääpiöiden kirjava maailma, jotka moninaisella tavalla ihmeellisesti vaikuttivat kaikkiin ihmisten toimiin.

Germanialaiset heimot olivat jakautuneena moneen itsenäiseen _fylkeen_, jotka puolestaan jakautuivat pienempiin sata- eli _kihlakuntiin_ (_hundari, härad,_ cents); joka kihlakunnassa oli enempi tai vähempi joukko kyläkuntia. Kansankokous eli _keräjät_ ("tinget"), joihin vapaiden miesten oli velvollisuus aseellisina kokontua tekemään oikeutta ja päättämään yhteisiä asioita, käytti suurta valtaa. Mahtavimmat miehet valmistelivat asiat ja vaikuttivat paljon niiden päätökseen; kokous ilmoitti suostumuksensa hyväksymishälinällä ja aseiden kilistelemisellä. Sotapäälliköillä (_Heerzoge_, josta _herttua_-sana,) jotka kuuluivat arvokkaihin johtajasukuihin (Adalinge'ihin), oli myöskin rauhan aikana suuri valta. Perinnöllistä ruhtinuutta oli kuitenkin vasta ainoastaan nimeksi. Mahtavan päällikön ympärille kokoontui mielellään _seurue_ eli joukko taistelijoita, kiintyen häneen uskollisesti; "päälliköt taistelivat voiton, vaan väki päällikön tähden", lausui tästä Tacitus. Tästä seurueesta tuli vast'edes keskiaikaisen lääniaatelin alku.

Germanialaisten ensi taistelut roomalaisia vastaan.

Kimbriläisten ja teutonilaisten sotaretket, joista edellä jo on puhuttu, lienevät tapahtuneet yhteydessä koko germanialaisheimon siirtymisen kanssa etelään päin. Miten Caesar esti germanilaisten leviämisen Galliaan ja sitte roomalaislegioneinensa tunkeutui Germanian alueelle, on myöskin edellä kerrottu. Augustuksen aikana levittivät roomalaiset valtaansa Reinin suuhun, jossa _batavilaiset_ (nykyisen Hollannin asujamet) saatettiin alammaisuuteen. Sitä vastoin ei onnistunut yritys saattaa Germanian sisäosia Rooman valtaan.

Roomalainen maaherra _Varus_ kiskoi Ala-Reinin germanialaisilta veroa ja koetti siellä panna toimeen roomalaista lainkäyttöä, mutta siten pahasti ärsytti heidän taipumatonta itsenäisyystuntoansa. _Arminiuksen_ johdolla nousivat Harz-vuoren seuduilla _keruskilaiset_ ja monta muuta germanialaisheimoa aseihin. Kukistaakseen kapinaa ihan alussansa marssi Varus raivaamattomia teitä myöten tiheässä Teutoburgin metsässä. Äkkiä alkoi ankara rajuilma; myrsky kaateli puita juurinensa ja rankkasade muutti maan pehmeäksi suoksi. Silloin myöskin germanialaiset alkoivat ahdistaa roomalaisia joka taholta. Suurella vaivalla sai Varus muutamain päiväin kuluttua viedyksi kolme legioniansa aukealle kedolle, johon saatettiin tehdä leiri. Mutta silloin läheisiltä kukkuloilta germanialaiset äkisti syöksyivät alas. Verisessä taistelussa, joka nyt alkoi, ei roomalaisia urhollisuutensa eikä sotakurinsa vähääkään hyödyttänyt. Varus toivottomuudessaan syöksyi miekkaansa ja melkein koko roomalaisjoukko joutui germanialaisten raivon uhriksi. Augustus, joka muuten niin hyvin osasi pysyä maltillisena, löi tämän onnettomuuden kuultuaan päätänsä monta kertaa seinään, vaikeroiden: "Varus, Varus, tuo takaisin legionit!"

Täten alkanutta taistelua jatkettiin seuraavina aikoina, ainoastaan silloin tällöin vähän hengähtäen. Tiberiuksen veljen poika _Germanikus_ tunkeutui setänsä hallitusajan alussa syvälle keruskilaisten maahan. Hän voitti Arminiuksen verisessä taistelussa ja sai siten kostetuksi Varuksen tappion. Mutta palatessaan meritse joutui hän ankaran myrskyn valtaan, josta hän ainoastaan hengen vaaralla pelastui, menetettyään paljon väkeä.

Vähitellen alkoivat germanialaiset heimot yhtyä suuremmiksi kansanliitoiksi. Noin v. 250 on kolme suurta liittoa: _frankilaisten_ Ala-Reinin, _allemannilaisten_ Ylä-Reinin ja _saksilaisten_ Ala-Elben varsilla, joihin kuhunkin kuului monta pikku kansaa. Peljättävimmät germanialaisista olivat kuitenkin voimakkaat _gotilaiset_, joilla oli suuri valtakunta Itämeren ja Mustanmeren välillä. He olivat jakautuneet kahteen pääheimoon, _itä_- ja _länsigotilaisiin_, sekä ottaneet yhteyteensä monta muuta heimoa (_alanilaiset, gepiläiset_ y.m.).

KRISTINUSKO JA KRISTILLINEN KIRKKO.

Vainojen aika.

Apostolien perustamat seurakunnat tulivat valolähteiksi, joista ilmoitettu sana säteili joka taholle. Aikaisin joutuivat kuitenkin uuden uskon tunnustajat pakanamaailman epäilyksen ja vihan esineiksi, sillä heillä kun ei ollut temppelejä, uhreja, jumalain kuvia eikä mitään ulkonaista loistoa, katsoi heitä vallan jumalattomiksi kaikki taikauskoinen ihmisjoukko, josta juuri nuo ulkonaiset asiat olivatkin uskontoa; kun he vetäytyivät erilleen pakanoista, kammoen heidän siveettömyyttänsä, katsottiin heitä ihmiskunnan vihollisiksi; ja kun heillä oli paljo ystäviä sorrettujen orjain joukossa eivätkä he millään tavalla taipuneet uhraamaan jumaloiduille Caesareille, epäiltiin heitä vaarallisiksi kapinoitsijoiksi. Kansanjoukon raivo ja hallitsijain etuluuloisuus antoivat siten aihetta verisiin vainoihin.

Neron aikana olivat juutalaiset panneet toimeen kapinan, joka päättyi siten, että Vespasianuksen poika Titus hävitti Jerusalemin, ja silloin ruvettiin kohtelemaan yhtä ankarasti myöskin kristityitä kuin juutalaisia. Kestipä viha vielä sittekin, kuin kristityt huomattiin erityiseksi lahkoksi. Mutta vainotut ylistelivät itseään onnellisiksi, että saivat _martyreinä_ (verellään todistajina) kärsiä vainoa Jesuksen nimen tähden; ja kansaan tämä kestäväisyys kärsimyksissä vaikutti niin mahtavasti, että yhä suuremmat joukot kastattivat itsensä martyrein haudoilla. Niinpä kristinusko vähitellen levisi vastustamattomalla voimalla yli Rooman valtakunnan. Monikin caesar luuli voivansa uudistaa vaipuneen roomalaisvallan ainoastaan vanhan uskonnon uudistamisella. Mutta kun kristityt eivät taipuneet ottamaan osaa määrättyihin uhritoimituksiin eivätkä myöskään kantaneet keisarille jumalallista kunnioitusta, pantiin valtion puolelta heitä vastaan toimeen julmia vainoja. _Deciuksen_ aikana (noin 250) alkoi sellainen vaino ja sitä jatkettiin vielä hänen lähimpien seuraajainsakin aikana; mutta julmin ja kiihkein vaino pantiin toimeen _Diokletianuksen_ aikana, joka kanssahallitsijansa, ankaran ja taikauskoisen _Galeriuksen_, toimesta taipui säälimättömän julmiin tekoihin.

Aluksi hävitettiin komea kirkko, jonka kristityt olivat itselleen rakennuttaneet Nikomediaan, Diokletianuksen asuinkaupunkiin. Neljäntoista päivän kuluttua alkoi kaksi kertaa tulipalo keisarillisessa palatsissa, vieläpä hallitsijan omassa makuuhuoneessa. Siitä epäiltiin, ehkäpä syyttä, kristityitä, ja silloin alkoi varsinainen vaino, joka pian levisi melkein kaikkiin Rooman maakuntiin, vaikka se pahimmin raivosi itämailla. Kaikkialla revittiin kristittyjen kirkot, heidän uskonnolliset kirjansa poltettiin ja pappinsa mestattiin. Eräässä paikassa poltettiin suuri joukko ihmisiä sytytetyn kirkon sisällä. Diokletianuksen luovuttua hallituksestaan (305) jatkoi vielä säälimättömämmin vainoa Galerius, kunnes viimein hänkin, huomattuaan loppunsa lähenevän, lakkautti väkivallan, jonka oli nähnyt turhaksi.

Konstantinus ja valtion kirkko.

Eräs Diokletianuksen kanssahallitsijoista, jalo Konstantius Klorus, joka hallitsi Galliaa, Britanniaa ja Espanjaa, suosi kristityitä, vaikka kuitenkin kääntymättä heidän uskoonsa. Hänen poikansa _Konstantinus Suuri_ kasvoi nuoruuden-aikansa Diokletianuksen hovissa Nikomediassa ja näki siellä suuren vainoa ensi purkaukset; hän tottui silloin varovaisuuteen ja mielen malttiin. Konstantinuksella oli kookas vartalo, majesteetilleen muoto ja kunnianhimoinen, toimelias mieli. Hänen olemuksessaan oli ihmeellisellä tavalla sekaisin taikauskoista haaveksimista ja kylmästi punnitsevaa järkeä ja hänen luonteessaan oli kylliksi kavaluutta ja uskottomuutta pimittämään muita tosikuninkaallisia ominaisuuksia.

Marssiessaan (312) kilpaveljeänsä _Maksentiusta_ vastaan, joka vallitsi Roomassa, oli hän eräänä päivänä, kun aurinko vielä paistoi korkealla taivaalla, näkevinään sen päällä loistavan ristin ja siinä kirjoituksen: "Tämän merkin turvissa voitat." Ainakin koristeltiin tällä kertomuksella Konstantinuksen kääntyminen kristinuskoon, jonka tunnustajat joukottain kokoutuivat hänen lippujensa ympärille. Voitettuaan ensin Maksentiuksen ja yhdentoista vuoden kuluttua toisen kilpaveljensä Liciniuksen pääsi hän yksin koko Rooman valtakunnan herraksi.

Kokonaan ei Konstantinus kuitenkaan eronnut pakanuudesta; hän näet edelleenkin piti ylimmäisen papin arvonsa. Mutta hän kielsi pakanallisten uhrien toimittamisen yksityisasunnoissa, koska muka helposti saatettiin käyttää uhraamista väärin, niin että jumalat saattoivat pahastua; sittemmin hän sääsi kuolemanrangaistuksen sellaisten uhrien toimittamisesta. Julkisesti hän lausui tosin _ei tahtovansa_ ketään _pakottaa_, mutta _neuvovansa_ jokaista kääntymään kristinuskoon.

Konstantinus siis varovaisesti sekä vallitsi pakanuutta että sysäsi sen syrjään, mutta samalla myöskin perusti valtion vahvan herruuden kristillisen kirkon yli, jolle keisari täst'edes tuli niin sanoaksemme ylipiispaksi. Papit tulivat nyt valtion palkatuiksi palvelijoiksi, heille annettiin suuret tulot ja toimitettiin komeat virkapuvut. Jumalanpalvelusta pidettiin varmain sääntöjen mukaan ja suuremmalla juhlallisuudella, jonka kartuttamiseksi rakenneltiin suurenmoisia, runsaasti koristettuja kirkkoja. Kirkolle annettiin oikeus ottaa vastaan lahjoja ja testamentteja, joten se vähitellen sai haltuunsa suuret maaomaisuudet. Mutta mikäli ulkonainen järjestys ja loisto karttuivat, sikäli heikkoni sisällinen elämä. Ylellisyys, oman voiton pyyntö ja kunnianhimo tunkeutuivat papiston elämään; tekopyhyys ja teeskenteleminen esiytyi monenkin henkilön elämässä, jotka ainoastaan ajallisten etujen tähden kääntyivät uuteen uskoon, ja maallista kirkollisjärjestystä seurasi myöskin maallinen mieli.

Voitettuaan Liciniuksen kutsui Konstantinus _kirkolliskokouksen Nikaiaan_ (325) ratkasemaan erästä riita-asiaa, joka oli kauan häirinnyt itäisten seurakuntain rauhaa. Pappismies _Areios_ oli esittänyt opin, että Isä oli luonut Kristuksen, joten siis Kristus muka ei ole osallinen jumaluuden olemuksesta täydellisessä määrässä, ja hän oli tälle mielipiteelleen saanut koko joukon kannattajia ja siten saanut alkuun kiivaan oppiriidan. Nyt Areion oppi kirkolliskokouksessa hyljättiin ja keisari tuomitsi hänet itsensä maanpakoon. Konstantinus ei ollut sekautunut kokouksen neuvotteluihin, mutta pani toimeen sen tekemän päätöksen, vaikka se olikin vastoin hänen omaa käsitystänsä. Keisari oli nyt kuitenkin saavuttanut oikeuden kutsua kokoon yleisiä kirkolliskokouksia ja siten johtaa kirkon tärkeimpiä asioita. Viimeiset ikävuotensa toimiskeli Konstantinus rakennuspuuhissa, laajentaen vanhaa Byzantionia koko valtakunnan uudeksi kristityksi pääkaupungiksi. Kreikanmaan ja Italian kaupungeista kuljetettiin sinne kalleita taideteoksia ja uudistettu kaupunki sai kohtakin uudistajansa mukaan _Konstantinopoli_-nimen. Pian ilmestyi sinne monta komeaa kirkkoa ja suuri keisarillinen palatsi.

Julianus ja Teodosius.

Konstantinuksen kolme poikaa _Konstantinus, Konstantius_ ja _Konstans_, jotka isänsä kuoleman jälkeen jakoivat keskenänsä valtakunnan, olivat huomattavat ainoastaan ylellisyydestään, petollisuudestaan ja ilkeydestään. Heti hallituksensa alussa surmauttivat he kaikki sukulaisensa, paitsi kahta veljestä _Gallusta_ ja _Julianusta_, jotka säästettiin nuoruutensa tähden. Julianus oleskeli nuorukaisena hovissa kaikenlaisten juonien ja vehkeiden keskellä ja sai kuivan uskonnonopetuksen kirkollisten riitain hengen mukaan. Sittemmin pääsi hän oman toivonsa mukaan Atenaan ja omisti siellä taitavain opettajain johdolla hartaan rakkauden pakanallisen muinaismaailman taiteesen ja kirjallisuuteen.

Konstantius, kolmesta keisarista kauimmin elävä, määräsi jonkun ajan kuluttua Julianuksen perintöruhtinaaksi ja lähetti hänet Galliaan johtamaan sotaa sinne tunkeutuvia germanialaisia vastaan. Mutta kun Julianus siellä pian osoitti suurta päällikkötaitoa ja saavutti melkoisia voittoja, alkoi Konstantius häntä epäillä. Keisari aikoi viimein siirtää osan galttalaissotaväestä Aasiaan, mutta silloin ne joukot tekivät Pariisissa matkalla kinastuksen ja korottivat Julianuksen keisariksi. Hän ryhtyi rohkeasti kapinaa johtamaan ja marssi pitkin Tonavaa Konstantiusta vastaan, julki julistaen "olevansa kuolemattomien jumalain suojassa". Konstantius kuoli retkellä kapinajoukkoa vastaan ja Julianus tunnustettiin keisariksi.

Kaksivuotisena hallitusaikanaan (361-63) koetti Julianus kaikin tavoin uudistaa pakanuutta, jonka uhrit, temppelit ja papisto asetettiin entiselleen. Ankaraan vainoamiseen hän ei ryhtynyt, päin vastoin hän kutsui takaisin edellisten hallitsijain aikana maanpakoon ajetut harhaoppiset, toivoen kristinuskon piankin hävittävän itsensä sisällisillä oppiriidoilla. Hän kielsi kristittyjä panemasta lapsiaan pakanallisiin puhujakouluihin, että, kuten hän pilkaten lausui, "he eivät tahrautuisi pakanain erhetyksistä", mutta oikeastaan vain siten estääkseen heitä saamasta mitään tieteellistä sivistystä. Hän uudisti pakanatemppelit, pystytti jälleen jumalain kukistetut kuvapatsaat ja antoi temppeleille takaisin niiltä riistetyt tilukset, pakottaen kristityt korvaamaan kaikki, mitä heidän kauttansa oli turmeltunut tai hävinnyt. Mutta eipä noista toimista ollut mitään hyötyä: pakanuus oli ja pysyi kuolemaisillaan.

Uudistaakseen vanhan sotakunnian loistoa alkoi hän persialaisia vastaan sodan. Alussa olikin hänellä menestystä, mutta hänen saavuttuaan autioon, asumattomaan seutuun, jossa sotaväki kärsi puutetta ja vihollisia ratsujoukkoja vilisi ympärillä, sai hän vihollisnuolesta kuolinhaavan. Kuten kirkkoisät kertovat, lausui hän kuollessaan (363): "Oletpa tosiaankin viimein voittanut, Galilealainen."

_Valens_, joka kohta sitte tuli itäisten maakuntain keisariksi, oli kiivas Areion opin ystävä ja vainosi yhtä ankarasti pakanoita kuin Nikaian kokouksen puolustajiakin. Mutta kun Valensin ja hänen veljensä poikien kuoltua _Teodosius Suuri_ pääsi koko valtakunnan hallitsijaksi, pantiin voimakkaasti ja ankarasti kaikkialla voimaan Nikaian kokouksen uskontunnustuksen hyväksyminen, joka täst'edes tuli oikean eli _ortodoksiopin_ pohjaksi ja jota yleinen eli _katolinen_ kirkko tunnusti. Gotilaisille alkoivat tähän aikaan kristinoppia julistaa Areion suuntaa kannattavat saarnajat; heidän ensimmäisiä piispojansa oli kunnianarvoinen _Ulfilas_, joka käänsi gotilaisten kielelle pyhän Raamatun.

Yhtä voimakkaasti toimi Teodosius myöskin pakanuuden kannattajia vastaan. Roomassa lakkautettiin senaatin päätöksellä Jupiterin palvelus, Kapitolium kadotti loistonsa ja tyhjiksi jääneet temppelit rappeutuivat. Yli koko Rooman valtakunnan kiellettiin uhraamasta jumalille, temppelit suljettiin ja niiden maatilukset omistettiin muihin tarpeihin.

Teodosius kuoli 395. Hän oli viimeinen niistä keisareista, jotka hallitsivat jakamatonta Rooman valtakuntaa.

Kirkon sisällinen tila.

Seurakuntain hallitusmiehet, _piispat_, laajensivat vähitellen valtansa melkein täydelliseksi itsevaltiudeksi. Muutamain kaupunkien, varsinkin Rooman, Konstantinopolin, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin piispat kohosivat vähitellen muita mahtavammiksi ja heitä sanottiin _patriarkoiksi_. Rooman piispa, ollen länsimaiden ainoa patriarkka, sai siten aikaisin hyvin mahtavan aseman. Tavallisesti käytettiin hänestä papa- (isä-) nimitystä, josta _paavi_-nimitys on muodostunut.

Kristittyjen kiitollinen kunnioitus kirkon perustajia ja martyrejä kohtaan muuttui aikaa myöten varsinaiseksi jumaloimiseksi. Aljettiin vaeltaa heidän haudoillensa. Näitä matkustajia sanottiin pyhiinvaeltajoiksi ja kunnioitettiin suuresti hurskautensa tähden. Apostoleja ja martyrejä varsinkin sanottiin _pyhiksi_; heidän kuviansa koottiin kirkkoihin ja viimein aljettiin palvella niitä kuviakin. Tämä pyhäinpalvelus levisi niin, että kansa viimein alkoi kunnioittaa ja palvella myöskin pyhäin oikeita tai luultuja jäännöksiä, niin sanottuja _reliikkejä_; melkein kaikkiin kirkkoihin hankittiin niitä ja uskottiin niissä olevan yliluonnollista voimaa.

Tämän ajan merkillisimpiä ilmiöitä oli _munkkilaitos_. Vainojen aikana oli moni kristitty siirtynyt erämaihin elämään yksinäisyydessä _erakkona (eremiittinä)_. Mutta vainojen lakattuakin seurasi vielä moni tätä esimerkkiä, antautuen joko väärin käsitetystä hurskaudesta tai laiskuudestakin tuollaiseen elämään. Kohta yhdistyi heitä useampia, ollakseen toinen toisellensa mielenylennykseksi, ja he rakensivat autioihin erämaihin asumuksensa, joita sanottiin _luostareiksi (claustra)_, ja itseään sanoivat he _munkeiksi_ (erakoiksi). Kokoutuipa naisiakin tällaisiksi erakkoyhdistyksiksi, ja heitä sanottiin _nunniksi_ (äiteiksi). Munkkein johtaja oli _apotti_ ja nunnain _apetissa_. Luostarielämä alkoi ensinnä Egyptissä, josta se vähitellen levisi yli itämaiden. Teodosiuksen aikana kuljeksi hurjia munkkijoukkoja sokean raivoisesti havittelemassa pakanallisia temppelejä ja kirjastoja. Oppiriitain aikana olivat munkit useinkin riiteleväin piispain aseellisina kätyreinä ja tekivät milloin minkä mitäkin vallattomuutta. Vähän myöhemmin levisi munkkilaitos länsimaillekin. Kohta alkavan kansainvaelluksen kautta levisi luostarielämä vielä laajemmalle, kun näet monikin luopui maailmasta, siten välttääkseen yleistä hävitystä.

KESKIAIKA.

Keskiajan luonne.