Part 3

VIHTO. Niin, mutta olisittepa vaan, tuota, kuulleet sitä hyssytystä ja syssytystä, mikä siinä kävi. Ja sitten se ämmä, tuota noin, vielä kehaisi, tuota, jotta hänkö nyt »tuommoisesta ukosta» veisaisi, johon toinen taas hyssäytti, jotta: »sst!»

NIMISMIES. Vai niin! Ohhoh!

VIHTO. Niin se on, tuota. Ja sitten he keljut ottivat ja painalsivat tänne metsään. — Semmoinen asianseikka se on.

NIMISMIES. Niin, asia näyttää kylläkin vakavalta...

JANNE. Ne pitäisi nyt ottaa kiinni oikein todistajien kanssa, silloinhan asia olisi selvä.

VIHTO. Joo, joo. Sitähän minäkin meinaan. Ja kun tuota herra nimismiehellä on semmoinen koirakin joka antaa vähän nuuskaa varkaille ja muillekin pakanoille, niin minä tuumin itsekseni, tuota noin, jotta eiköhän tämä ole yhtä pakanallinen synti tämäkin. Nimittäin sen koirankin mielestä.

NIMISMIES. Kyllä niin. Kyllähän se äkkiä ne pussiin pistäisi. Epäilemättä. Mutta sen pitäisi ensin päästä rikollisten jäljille.

VIHTO. Jaa ettäkö ensin haistella niitä?

NIMISMIES. Niin, tai jotakin esinettä, jota jompikumpi niistä on kosketellut.

VIHTO (Kynsien päätään.) Jaa jaa... Mistäpä sen nyt semmoisen haistettavan otti? (Miettii.)

NIMISMIES. Niin. Siksipä ei tässä ole koirasta apua.

VIHTO (Ottaa lakin päästään ja koettelee tukkaansa.) Mutta herra nimismies, eiköhän se, tuota, haistaisi vaikka tästä. Tätä se Miina on harva se päivä kopeloinut.

NIMISMIES (Nauraa.) Ei hiidessä se käy päinsä. Omaan kurkkuunne se silloin ensimmäiseksi karkaisi. Mutta älkää hätäilkö. Kyllä tässä joku keino keksitään.

JOONAS (Tulee oikealta edestä taluttaen koiraansa.) Olipa siellä nimismiehenkin koira, vaikka en sitä saanut kiinni.

NIMISMIES. No mitä ne siellä mekastivat?

JOONAS. Ärhentelivät pakanat yhden lehmänraadon kimpussa. Onko se Vihton vai?

VIHTO. On. Kullannuppu se, tuota, siihen eilen kupsahti.

JOONAS. Minä jo ihastuin, että niillä on siellä hirvi hampaissaan.

VIHTO (Nauraa höröttää.) Vai hirvi!... Mutta tuossa Rautsuon laidassa, tuota, oli ihka selvät makuupaikat...

JOONAS. Oliko? Millä kohtaa? Mennäänpäs katsomaan.

VIHTO. Mennään vaan. (Menee vasemmalle eteen. JOONAS seuraa.)

JANNE. No mitä nimismies tuumii tästä Vihton aviojupakasta?

NIMISMIES. Mitäpä muuta kuin että ukko on saatava leppymään ja akka nöyrtymään. En vain tiedä kuinka.

JANNE. Kyllä siihen tarvitaan hyvää supliikkia! (Seuraavat edellisiä.)

URHO. (Perältä ja kuiskaa jäljempänä tulevalle INKERILLE.) Jo ne lähtivät. Viimeinkin tuli rauha.

INKERI. Jumalan kiitos!

URHO. Tuhat tulimaista! Täällähän on kansaa kuin markkinoilla. (Oikealta risujen ritinää.)

INKERI. Hyss!

URHO. Mitä?

INKERI. Kuulitko taas?

URHO. No lempo vie! Kenenkä kauha tästä kattilasta vielä puuttuu? (Katsoo oikealle.) Kas, sieltähän tuo sinun kosijasi jo loikkii.

INKERI. Santeri taasko?

URHO. Siinä se on poika! Yks kaks kiersi Halikon kautta Ruotsiin — Korpimäeltä Korpimäelle.

INKERI. Voi yhdeksän kertaa kuinka hän näyttää väsyneeltä. (Nauraa.)

URHO. Kuitti kuin Koljosen markkinakoni.

INKERI. Nyt taitaisi jäädä valat vannomatta.

URHO. Pitämättä ainakin.

INKERI. Koetetaanpas. — Kuule, nyt minun mieleeni juolahti vallan mainio tuuma.

URHO. No?

INKERI. Mene sinä ensin piiloon ja kuuntele salaa hänen tunteenpurkauksiaan. Ja kun vihdoin kuulet ja näet, että ne ovat kiehumapisteessään, niin sinä syöksyt esille jonakin ryövärinä tai muuna semmoisena ja vaadit minut mukaasi. Eihän hän tunne sinua?

URHO. Ei kylläkään. Mutta jos se peeveli ampuu.

INKERI. Ole huoletta. Minä olen rassannut kuulan pois hänen panoksestaan.

URHO. No hyvä on. Pelataan sitten.

INKERI. No niin. Mene pian piiloon. (URHO menee, Inkeri istuu mättäälle kuusen eteen.)

SANTERI (Juoksee oikealta perältä ja pysähtyy hengästyneenä tarkastaen paikkaa ja keskellä kasvavaa kuusta.) No Luojan kiitos! Viimeinkin.

INKERI (Hypähtää pystyyn ollen pelästyvinään.) Kuka siellä on?

SANTERI. Inkeri? Olet kai jo kauan odottanut.

INKERI. Noo, mitä vielä.

SANTERI. Niin, minä arvaan, että olet pahoillasi. Mutta anna anteeksi. Minä vakuutan, etten mahtanut sille mitään. Kesti näet kauan, ennenkuin sain toiset eksymään. Ja loppujen lopuksi, hitto vieköön, eksyin itsekin. — Mutta ethän sinä ole vihainen minulle, Inkeri?

INKERI (Istuutuu.) Varjelkoon! Päinvastoin.

SANTERI (Istuutuu myöskin ja tarttuu Inkerin käteen.) No niin. Tiesinhän sen, että sinä pidät minusta. Sinä olet niin hyvä ja sinulla on niin hieno maku. (Äänettömyys.) Sanopas, Inkeri, minkälaisen ensi vaikutelman sinä sait, kun tutustuit minuun?

INKERI. Minä ajattelin heti, että siinä se on oikea gentlemanni.

SANTERI. Älä helkkarissa. Niin sanovat kaikki, ja niin ajattelin minäkin sinusta. (Kietoo kätensä Inkerin vyötärölle INKERIN hiukan vastustellessa.) Sinä ihanin ruusu kaikkien, höm, gentlemanskojen kukkatarhassa. Mikä onni, että sinut löysin. Ties lempo missä nyt harhaileisinkaan, jollei muudan mies olisi neuvonut minua tänne.

INKERI (Säpsähtävinään.) Mies? Mikä mies?

SANTERI. Mikä lie ollut moukka. En minä tuntenut.

INKERI. Herranen aika! Tuntematon mies täällä metsässä! Kauheata!

SANTERI. Mitä, pelkäätkö? Älä turhia. Ei hän taita hiuskarvaakaan sinun päästäsi.

INKERI. No mutta kukahan merkillinen se sittenkin on?

SANTERI. Etkö sinä sitten nähnytkään häntä? Sanoihan hän tavanneensa sinut.

INKERI (Pelkäävinään.) Hyvä Jumala! Sellainenko nuori ja harteva mies?

SANTERI. Niin oli.

INKERI. Pitkä ja muutenkin muhkea?

SANTERI. No, taisi olla. Sehän on makuasia.

INKERI. Millaiset vaatteet hänellä oli?

SANTERI. En minä muista. Ja mitä tuo nyt sitten on?

INKERI. Oliko hänellä harmaa takki ja harmaat housut?

'SANTERI. Kyllä kai.

INKERI. Ja läyskälakki?

SANTERI. Joo.

INKERI. Ja tähän asti pieksujen varret?

SANTERI. Niin, niin, puoliväliin reittä. — Mutta mitä helkkaria? Sinähän näytät vallan värisevän.

INKERI (Pelkäävinään.) Hirveätä! Se se on...

SANTERI. No mutta kuka se? Sano nyt hiidessä.

INKERI. Etkö sinä ole kuullut, tai lukenut sanomalehdistä...?

SANTERI. En. Onko hän joku salametsästäjä, vai?

INKERI. On hän sitäkin, mutta paljon muutakin. Hän on koko tämän paikkakunnan kauhu.

SANTERI. Mitenkä niin?

INKERI. Ryöstää ja raastaa niin paljon kuin ehtii, ja sitten varsinkin ahdistaa — turvattomia naisia.

SANTERI. Ohhoh, siis oikea raakalainen. No mutta, rakas Inkeri, eihän sinun ole syytä pelätä. Ethän sinä ole turvaton.

INKERI. Niin... Kyllähän minä tiedän, että sinä, Santeri...

SANTERI (Tarttuu Inkerin käteen.) Inkeri! Niin totta kuin kunniallinen nimeni on Aleksanteri Maljanen puolustan minä sinua viimeiseen veripisaraani asti.

INKERI. Kiitos, Santeri! Sinä olet niin jalo ja kiltti.

SANTERI (Heittäytyy polvilleen.) Ja nyt, kallein ja ihanin Inkerini, nyt kun me katsomme itse kuoleman mahtavaa majesteettia kasvoista kasvoihin, kun minä rakkaudesta sinuun olen valmis vuodattamaan hehkuvan sydänvereni tämän taivaallisen lempeni uhrialttarille, nyt kysyn minä taaskin sinulta, tahdotko korvata tämän suurenmoisen uhrini tulemalla omakseni elämässä ja kuolemassa?

INKERI (Nousee.) Kyllähän sinä puhut kauniisti, mutta (nauraa) en minä oikein tiedä.

SANTERI (Nousee.) No mutta Inkeri! Luuletko ehkä, että minä rakastan sinua talosi ja tavarasi, metsiesi ja peltojesi takia, niinkuin kenties tuhannet toiset tekisivät? En, Inkeri. Sillä mitä hyötyä minulla olisi maallisista, kun minä kerran olen valmis astumaan iankaikkisuuteenkin sinun tähtesi?

INKERI. No taivaan kiitos. Nyt alan jo uskoa rakkautesi vilpittömyyteen.

SANTERI (Tavoittelee Inkeriä syliinsä.) Oi oma Inkerini!...

INKERI. Sst! Joku tulee.

SANTERI. Jos tulee, niin ruumiini yli. (Yrittää suudella Inkeriä.)

URHO (Astuu esiin piilostaan.) Kas, kas! Mitä katinkiimaa täällä on?

INKERI (Kätkeytyy Santerin taakse.) Herra siunaa, se on hän...

URHO. No no, pikku kissanpoikanen, pelkäätkö?

INKERI. Suojele minua, Santeri.

SANTERI (Levottomasti.) Älä pelkää... (Urholle.) Suokaa Anteeksi, hyvä herra, mutta täytyisi lähteä...

URHO. Niinkö? No älkää siekailko. Tie on auki taivasta myöten.

SANTERI. No tule, Inkeri!

URHO. Ei. Laputtakaa yksin. Tyttö jää tänne.

INKERI (Kuiskaa.) Älä poistu luotani, Santeri!

SANTERI (Yhä levottomampana.) Mutta, hyvä herra, hän on minun morsiameni.

URHO. Yhdentekevää. Saa olla minunkin yksin tein.

SANTERI. Ei, ei se käy...

URHO. Käy kuin käykin. Marssikaa matkaanne, tai syyttäkää itseänne. (Tapailee Inkeriä.) No, tipu, tulepas esiin.

INKERI (Pysyttelee Santerin takana.) Ei saa...

SANTERI (Vapisevin äänin.) Ei saa...

URHO. Saakeli soikoon! Menkää, sanon! Ettekö jo näe, että tästä on leikki kaukana.

INKERI. Santeri kulta, älä hylkää minua.

SANTERI. Enhän minä... mutta minkä minä mahdan.

INKERI. Muistathan valasi, että rakastat minua kuoloon asti.

URHO. No. Tuhlaatte aikaa turhanpäiten. Annatteko tytön vai?

INKERI. Ei, Herran nimessä. Annathan ennemmin henkesi.

SANTERI. Niin... niin... melkein...

URHO. Viimeisen kerran minä varoitan teitä. Älkää suututtako minua. (Yrittää Inkeriin käsiksi.) Tule nyt, tyttö.

INKERI. Ei, ei, ei!

SANTERI. Ei... ei...

INKERI. Saatte minut vain sulhoni ruumiin yli.

SANTERI. Niin... yli ruu...

URHO (Ottaen pyssyn selästään.) No piru teidät sitten periköön.

SANTERI (Kauhistuen.) Inkeri... Se a... ampuu...

INKERI. Tee sinä samoin. Tempaise pyssysi, tee sankarityösi.

URHO (Kohottaa pyssynsä.) Uskotteko, vai?

SANTERI (Toivottomana.) Mutta, hyvä herra, olittehan te äskenkin niin jalomielinen ja pelastitte minut eksymästä. Minä pyydän, minä rukoilen —

URHO (Tähtää.) Yksi —

SANTERI. Minä maksan teille, mitä ikinä vain vaaditte — Paljonko te tahdotte? Sanokaa! Riittääkö sata markkaa? Tuhat? Kymmenen tuhatta?

URHO. Kaksi —

SANTERI (Polvistuu.) Armoa, armoa, taivaan nimessä! Minä annan teille kaikki myötäjäiseni!

URHO. Kolme.

SANTERI (Syöksähtää Inkerin taakse ja työntää tämän Urhoa kohti.) Siin' on, siin' on.. (Pakenee oikealle.)

INKERI. Santeri, petturi! (Itkevinään.) Näinkö sinä palkitset minun rakkauteni?

URHO (Ottaa Inkeriä kädestä.) No, itkut pois! Ei tätä kauppaa katua tarvitse. (Kuljettaa Inkerin vasemmalle perälle.)

SANTERI (Juoksee oikealta pyssy kädessä ja tähtää Urhon ja Inkerin jälkeen, mutta antaa kohta pyssyn painua.) Ei. Jollei vielä sattuisikaan, niin se panisi minut kanankaaliksi. (Heittää pyssyn olalleen.) Haen ennemmin apua. (JOONAS, VIHTO, NIMISMIES ja JANNE tulevat vasemmalta edestä.) No Jumalan kiitos, siinähän apu onkin.

JOONAS. Mitä? Santeri? Ja vapisee kuin haavan lehti!

SANTERI. Voi, setä... Onnettomuus...

JOONAS. Häh?

NIMISMIES. Mitä on tapahtunut?

JOONAS. Mika onnettomuus?

SANTERI. Kamala onnettomuus.

NIMISMIES. Oletteko ampunut itseenne?

SANTERI. Pahempaa, pahempaa.

JANNE. Tai ampunut toisen?

SANTERI. Ei, ei! Vieläkin kauheampaa...

JOONAS. No mitä hemmettiä? Suu puhtaaksi nyt!

SANTERI. Kerronhan minä. Kerron, kun ette vaan suutu. En minä mahtanut sille mitään —

JOONAS. No niin, asiaan nyt!

SANTERI. Kyllä, kyllä, mutta älkää, setä kulta, vaan olko vihainen.

JOONAS. Jumaliste! Yksi liika sana vielä ja minä olen suunniltani. No?

SANTERI. Niin tuota, teidän tyttärenne —

JOONAS. Inkerikö? Mitä? Missä?

SANTERI. Mutta älkää nyt suutt —

JOONAS (Ravistaa Santeria rinnuksista.) Voi kirous ja kuolema...

NIMISMIES (Erottaa heidät.) So, so, isäntä, tyyntykää! — Ja nyt, nuori mies, kertokaa suoraan, mitä on tapahtunut.

SANTERI (Itkunsekaisesti.) Inkeri on... on ryöstetty...

JOONAS. Ryöstetty?! Oletko sinä pökerryksissä?

NIMISMIES. Sst! Älkää hätäilkö. (Santerille.) Oletteko aivan varma siitä?

SANTERI. Näinhän minä sen omin silmin.

JOONAS. Herra Jumala, näit, etkä tehnyt mitään?

SANTERI. Vai en! Tuijotin jo pyssyn suuhun.

NIMISMIES. No niin. Missä tämä tapahtui ja milloinka?

SANTERI. Juuri tässä paikassa, noin kymmenen minuuttia sitten.

JOONAS. Ja sitä sinä et ennen sanonut. Nyt olisi rosvot jo raudoissa. Hyvä Jumala, mitä te kaikki siinä töllistelette? Ottakaa rosvot kiinni! Pelastakaa lapseni, ainoa aarteeni... tuokaa se elävänä tai kuolleena!

NIMISMIES. Rauhoittukaa, hyvä isäntä, rauhoittukaa. Tässä täytyy menetellä järkevästi eikä hosua ilmaa. Konstaapeli, menkää te maisterin kanssa ja tarkastakaa tuo puoli. (Viittaa vasemmalle perälle.) Minä isännän kanssa tutkin tämän puolen. (Viittaa oikealle perälle.) Ja Vihto voi tarkastaa vaikka tämän viidakon tässä. (Viittaa oikealle etualalle.)

VIHTO. Joo, kyllä minä.

NIMISMIES. Ja jos huomaatte jotakin epäiltävää, niin hihkaiskaa.

JOONAS. Hyvä on. Pidetään nyt kiirettä ja haetaan vaikka vuoren sisästä. (Menevät.)

SIINA (Tulee hetken kuluttua MAIJUN kanssa vasemmalta edestä. Miinan antama huivi päässään.) Täältä se ääni kuului, mutta eihän täällä ketään ole. Eiköhän se mahda tullakaan?

MAIJU. Jos se vaan valehteli.

SIINA. No joko taas? _Narrasi_ sinun pitää sanoa eikä _valehteli_.

MAIJU. No narratkoon vaikka kymmenesti sitten —

SIINA. No niin. Sinun pitää oppia puhumaan fiinisti niinkuin muutkin fröökinät. Ei sinua ennen kehtaa Helsinkiin viedä.

MAIJU. Mutta mikä fröökinä minä olen? Eihän minulla ole hattuakaan.

SIINA. Kyllä se sitten saadaan, kun aika tulee. Tuohestako minä sen sinulle nyt värkkään!

MAIJU. Mutta en minä semmoisesta hatusta huoli kuin apteekkerskalla on. Se on niin pikkuinenkin kuin meidän kastrtilli.

SIINA. Millainen sinulla pitäisi olla?

MAIJU. Semmoinen kuin ruustinnallakin. Tuommoinen noin, ja iso kukonsiipi tuossa.

SIINA. Phyh! On niitä fiinimpiäkin hattuja maailmassa!

MAIJU. Olkoon vaan. Mutta semmoisen minä tahdon. Ja rapasoliin kanssa —

SIINA. Parasolli se on eikä mikään rapasolli.

MAIJU. Niin parasolli, niin —

SIINA. No, tuolta hän nyt tulee! — Muista nyt, Maiju, ettet sinä ole herroille sturski. Sinun pitää kohdella niitä, niinkuin vertaisiasi ainakin.

MAIJU. Kohtelenko minä niitä niinkuin Urhoakin?

SIINA. Paremmin, hyvänen aika. Ethän sinä enää ole minkään mökkiläiskollon ja lantajaakon vaivainen. Rouva sinusta tulee että kahisee. — (KALLE tulee oikealta perältä.) No hyvää päivää, herra Maljanen.

KALLE. Aa! Terve, terve! (Suutelee Siinaa kädelle.)

SIINA. Viimeinkin te tulette. Me jo tässä ventattiin hyvän aikaa.

KALLE. Täällä näkyi olevan muitakin ihmisiä, niin minä en viitsinyt suoraa päätä tulla. Minusta on parempi olla rauhassa.

SIINA. Niin, niin. Sitähän minä juuri tässä Maijun kanssa funteerasinkin. — (KALLE viittailee salavihkaa Siinalle.) Kuulehan, Maiju! Mene sinä nyt edeltäpäin kiehauttamaan kahvit. Me tullaan sitten kohta perässä. (MAIJU katsoo epäilevästi Siinaa.) No mene nyt.

MAIJU (Itkeä vollottaa.) Niin! Kyllä minä tiedän. Lähetätte minut pois, etten minä saisi nähdä teidän riiasteluanne.

SIINA. Soh! Pidätkö suusi kiinni siinä. (MAIJU menee vasemmalle eteen. KALLE nauraa.) Se on vielä niin tuhma kakara, että ihan hävettää.

KALLE. Ei maar. Ei se niin typerä ole kuin miltä se näyttää.

SIINA. Taitaisi se kyllä sivistyä, kun joutuisi oikein ihmisten seuraan.

KALLE. Tietysti. Seurahan se vasta vaikuttaakin. (Istuu kivelle oikealle.) »Sano minulle kenen kanssa sinä seurustelet, niin minä sanon sinulle kuka sinä olet.»

SIINA (Makeasti.) Voi, voi, mitä te nyt! En minä ole seurustellut yhtään kenenkään kanssa sitten kuin ukko kuoli.

KALLE. En minä sitä tarkoittanut. Se on vain semmoinen sananlasku, näetkö. Mutta mitä varten sinä seisot? Tule nyt tähän istumaan.

SIINA. Ei se taida oikein passata...

KALLE (Vetää Siinan viereensä istumaan.) Passaa kyllä. Mitä me tässä kainostellaan! Eihän me ensikertalaisia näissä hommissa olla.

SIINA. No eipä sillä. Herra on tainnut olla jo useastikin. (Siirtää keimaillen huivinsa hartioilleen.)

KALLE. En. Eukkoni haudalla vannoin, että hän oli ensimmäinen ja viimeinen. Mutta enhän minä silloin voinut aavistaa että minä vielä löytäisin sellaisen aarteen kuin sinä. (Kietoo käsivartensa Siinan ympäri.) Sinä olet oikea kultakaivos minulle. — Sano nyt, pidätkö sinä minusta.

SIINA. Hm! Kysyykin tuota vielä!

KALLE. No mitäpä muuta! Vietetäänkö jo tänään kihlajaiset?

SIINA. Vietetään vaan minun puolestani.

KALLE. Hyvä on. Ja nyt siis sinetti sen asian päälle, niinkuin runkataan. (Suutelevat. SIINA kääntyy poispäin ja pyyhkii suutaan. KALLE sylkäisee omalle taholleen.)

SIINA. Uskaltaisinko minä nyt esittää erään asian?

KALLE. No? Antaa kuulua vaan.

SIINA. Että me olisimme lähempiä tuttavia.

KALLE (Nousee.) No hitto vieköön! Eikö sitä sitten olla vielä' Kalle minä olen. (Kättelevät.)

SIINA. Ja minä Siina. (Nauraa.) Kyllä kai tämäkin asia olisi sinetillä vahvistettava.

KALLE. Niin, ettäkö tämäkin vielä? No kyllähän sitä tätä lakkaa riittää. (Suutelevat.)

VIHTON ÄÄNI (Oikealta.) Hoi!

SIINA (Hypähtää seisomaan.) Siunatkoon! Mitä nyt?

MUIDEN ÄÄNIÄ (Kaukaa eri tahoilta.) Hoi, hoi! Haloo!

VIHTON ÄÄNI. Hei, tännepäin!

SIINA (Pyörähtelee neuvottomana.) Herrajesta! Näkevät vielä vanhan ihmisen, niin on kohta kunniastaan kuitti.

VIHTON ÄÄNI. Joutukaa!

SIINA. Kalle kulta, juostaan meille.

KALLE. Taikka hypätään tuonne pajukkoon. (Juoksevat vasemmalle eteen, SIINA pudottaa huivinsa.)

JOONAKSEN ÄÄNI. Ottakaa kiinni!

VIHTO (Rientää tyynellä touhulla oikealta, katsahtaa ympärilleen ja löytää Siinan pudottaman huivin.) Höh! Miinako se olikin! (Pistää huivin poveensa. Toiset tulevat kiireesti omilta suunniltaan.)

JOONAS. No mitä? Näitkö?

VIHTO. Höh, tottakai.

JOONAS. Mitä? Ketä?

VIHTO. No ettekö te sitten nähneet?

JOONAS. Emme kerrassaan mitään. Mutta mitä sinä näit?

VIHTO. Tästä vilahti vain, tuota, sumunaan...

JOONAS. Mikä vilahti?

NIMISMIES. Puhukaa nyt aivan tyynesti.

VIHTO. Tyynesti, joo. Ettäkö mikä siinä vilahti, tuota? No tietysti mies- ja naisihminen.

JOONAS. No Jumalan kiitos! Minnepäin ne katosivat?

VIHTO. Höh, tuohon suuntaan ne pyyhkäisivät.

JOONAS. Hyvä. Perään miehet! (Juoksee vasemmalle.)

JANNE. Nyt niiden täytyy löytyä. (Seuraa Joonasta.)

SANTERI. Ampukaa se konna! (Sieppaa pyssyn selästään ja pudottaa samassa silmälasinsa, joita ryhtyy etsimään.) Turkanen, silmälasit putosi...

VIHTO (Vetää huivin povestaan.) Herra nimismies! Tässä olisi nyt koirallenne haistamista. (Antaa huivin nimismiehelle.)

NIMISMIES. Mitä? Oliko ne niitä?

VIHTO. Sanokaa muuta. Ja, tuota, vielä kehtaavatkin! Niin että, tuota, ero tästä pitää tulla ja tänäpäivänä.

NIMISMIES. Koetetaan, koetetaan. (Menevät toisten jälkeen. SANTERI etsii yhä silmälasejaan ollen kontallaan kuusen oikealla puolella.)

KALLE (Hiipii lakki kädessä vasemmalta perältä, itsekseen.) Se oli saakelin fiksu konsti. Suin päin pajukkoon vaan ja toiset ohi niinkuin vihuri.

SANTERI (Konttoa peremmälle, itsekseen.) Ei pahuksia löydy. (Räpyttää silmiään ja koettaa katsoa.) Erotan tuskin omaa nenääni. (Hakee.)

KALLE (Istuu kuusen juurelle.) Huh-huh, olipa melkein henki mennä. Se Siina-vietäväkin on aika Kolehmainen. (Ottaa eväslaukustaan pullon ja ryyppää.) Hik... (SANTERI säpsähtää ja koettaa katsoa kuusen oksien läpi. Kalle juo taas.) Hik...

SANTERI (Kyyristyy ja tarttuu pyssyynsä, itsekseen.) Siinä se roisto on taaskin. Nyt ei se paholainen ainakaan pääse livahtamaan. (Hiipii lähemmäksi kuusta.) Ja ellei osuisi, niin tulevathan toiset avukseni.

KALLE. (Juo.) Hik...

SANTERI (Itsekseen.) Kunpa näkisin vähän paremmin. (Koettaa tirkistää kuusen läpi.) Ahaa, tuolla on. (Tähtää.)

KALLE (Juo.) Hik. (SANTERI laukaisee, Kalle kaatuu ja valittaa käheällä äänellä.)

SANTERI (Kiiruhtaa Kallen luo.) Mitä? Isä?! Isäkö?

KALLE. Oih! Auttakaa!

SANTERI (Laskeutuu polvilleen.) Voi minua onnetonta!

KALLE. Voi kurjaa poikaa... Tapoit isäsi...

SANTERI. Isä kulta, älkää kuolko...

KALLE (Kiemurrellen tuskissaan.) Oih... kuolen... kuolen...

SANTERI. Hyvä Jumala, mitä minä tein.

KALLE. Kirottu poika... Surmasit oman isäsi...

SANTERI. Sa kulta, mihinkä se sattui? (Koettaa tutkia.)

KALLE (Tarttuu Santerin käteen.) Hyvästi vaan, Santeri... Hyvästi...

SANTERI (Surkeasti.) No mutta rakas isä. Vartokaa nyt vähän —

KALLE. Hyvästi... Kenties me vielä tavataan... tähtien tuolla puolen.

SANTERI (Itkee.) Voi minua kurjaa. En minä taida kelvata sinne enää.

KALLE (Rauhoittaa.) Minä annan sinulle anteeksi kaikki pahat tekosi.

SANTERI (Itkee.) Kiitos, isä. Samoin minä teille.

KALLE. No niin. Erotaan ystävinä. Nyt minä olen jo aivan rauhallinen. Nyt saa kuolema tulla. Näkemiin, Santeri! Näkemiin! (Huiskuttaa kädellään.)

SANTERI (Huiskuttaa vastaan.) Näkemiin! Voikaa hyvin, isä. Sanokaa terveisiä äidille.

KALLE (Hätkähtää.) Ai saamari. Sekin on siellä... Santeri, Santeri, nyt minä olen taaskin levoton...

SANTERI. No mutta minkätähden?

KALLE. Kun minä tulen näin myöhään kotia. Äitisi on odottanut jo kymmenen vuotta. Rukoile, Santeri, minun puolestani, tai laula joku virsi.

SANTERI. En minä osaa muuta kuin »Integer vitaen».

KALLE. Laula mitä vaan, kunhan saat minut rohkeammalle tuulelle.

SANTERI (Laulaa itkunsekaisella äänellä.) Integer vitae scelerisqve purus non eget —

KALLE. Älä laula sitä. En minä ymmärrä siitä hölynpölyä. Sitäpaitsi se on liian surullinen.

SANTERI. En minä nyt muista muuta.

KALLE. Ei ole väliäkään. Kuulehan, Santeri, anna minulle yksi ryyppy, lähtöryyppy. Se on auttanut aina ennenkin. (SANTERI antaa. Kalle ryyppää.) Noin... Vielä yksi kulaus. (Juo.)

SANTERI. Älkää juoko liikaa, ettette olisi kohmelossa ylösnousemuksessa.

KALLE. No niin... Nyt on taas hyvä olla. Nyt minä uskallan mennä vaikka hirteen vielä. (Laulaa.)

On mua lyöty puukolla, On rautapuntarilla —

SANTERI. Älkää hiidessä, isä. Tehän syöksytte päistikkaa kadotukseen.

KALLE. Hih! Antaa mennä vaan! (Kohoaa istumaan.) Tiedätkö mitä, Santeri?

SANTERI. No?

KALLE. En minä menekään taivaaseen. Antaa sen akan siellä odottaa.

SANTERI (Ilostuen.) Ettekö te siis kuolekaan?

KALLE. Kyllä; mutta minä menen mieluummin sinne toiseen paikkaan. (Laskeutuu taas pitkäkseen.) Nyt minä olen taas ihan tyyni. En tunne pienintäkään tuskaa. Nyt minä voin kuolla.

SANTERI. Mutta mihin hiivattiin se kuula osui sitten?

KALLE (Heikolla äänellä.) Rintaan... sydämeen...

SANTERI (Tarkastaa Kallen rintaa.) Ei rinnassa ole naarmuakaan.

KALLE. Vatsaan sitten. Tuntuu verta vaatteissa.

SANTERI. Ei se ole kuin viinaa. Vatsa on ihan ehyt.

KALLE. Entä kuinka on pään laita?

SANTERI. Ei siinäkään ole mitään. (Nostaa lakkiaan.) Morjens, isä? Se olikin pummi!

KALLE (Kohottaa päätään.) Mitä?

SANTERI. Ei se, Jumalan kiitos, sattunutkaan.

KALLE. (Nousee istumaan vihaisena.) No lempoako siinä sitten räiskytät! Enkö minä ole sinulle jankuttanut, että ruutia pitää säästellä? Häh? (Nousee pystyyn koetellen kupeitaan.) Ja kuitenkin suitsuttelet sitä ihmisten kukkoihin ja taivaan tuuliin. Mitä? Ole vaiti. Ja sitten on vielä olevinaan hirvenampuja. Luuletko sinä pääseväsi sylen päähän hirvestä niinkuin minusta pääsit? Häh? (Oikealta kuuluu koirien haukuntaa.) Mitä se on?

SANTERI. Netta ja joku toinen; taitaa olla nimismiehen koira. (Nousee.)

KALLE. Onkohan niillä hirvi?

SANTERI. En tiedä. Voi olla.

KALLE. Ja onkin. Kuule, kuule sitä meteliä. Kyllä se on varmasti hirvi.

SANTERI. Siltä se tuntuu. Missähän Isomaa ja nimismies ovat?

KALLE. Mitä sinä niistä! Nyt on sinulla tilaisuus kuitata kaikki kolttosesi. Älä päästä sitä käsistäsi.

SANTERI. Mutta jos minä taas ammun sivu. Koettakaa te, isä, nyt.

KALLE. Eihän minulla ole pyssyäkään.

SANTERI. Kyllä minä lainaan.

KALLE. Ei, ei, ammu sinä vaan.

SANTERI. En minä näe. Minä olen hukannut silmälasini,

KALLE. Mitä? Tuossahan nuo riippuvat rintapielessäsi.

SANTERI. Siinäkö ne ryökäleet ovatkin.

KALLE. No joudu pian nyt. Muista, että sinulla on tarjolla rahat, kodit ja konnut. Eikä joka mies saa edes sellaista akkaakaan. No mene, mene!

SANTERI. Mutta ei minulla ole enää luotia.

KALLE. Iske vaikka perällä ja pistä sitten puukko kurkkuun. Kas niin. (Työntää Santeria menemään oikealle.) Minä odotan täällä sen aikaa. Juokse, veikkonen, pian. (Palaa kivelle istumaan.) Poikapahan pöksyt taitavat hieman tutista. Ja onko kummakaan! En minä vain lähtisi mokomaa sarvifaijaa vastaan, en hitto vieköön lähtisikään. (Ottaa laukustaan pullon ja ryyppää.)

SANTERI (Tulee hätäisesti oikealta edestä.) Isä. Täällä on hirvi.

KALLE Enkö minä sitä sanonut? Joko sinä tapoit sen?