Part 2

JANNE (Naurahtaa.) No sen arvaa, että siellä maa jo polttaa. Kyllä minä Suonpään Jussin tunnen!

NIMISMIES (On itsekseen jatkanut lukemista.) Suonpään Jussi! Mutta tämäpä on merkillinen yhteensattuma. Täällä on myöskin yksi Jussi Suonpää.

SIINA. Missä on?

NIMISMIES. Tässä laivassa, joka on ajanut miinaan ja uponnut.

SIINA. Mitä? Ettäkö Jussi olisi hukkunut —?

NIMISMIES. Ei se ole ollenkaan mahdotonta. Tässä sanotaan muun muassa näin: »Räjähtäessään miina lennätti koko Bermudan» — Bermuda oli sen laivan nimi — »lennätti koko Bermudan ilmaan, jonka jälkeen laiva upposi melkein silmänräpäyksessä.»

VIHTO. Ai ai ai ai, kauheita mööpeleitä ne Miinat.

MIINA. Sst!

NIMISMIES. »Muutamat matkustajat ehtivät alusvaatteisillaan hypätä mereen, mutta tuliko heistä kukaan pelastetuksi siihen saksalaiseen torpeedoveneeseen, joka tapauksen aikana risteili läheisyydessä, on vielä epätietoista.»

SIINA. No mutta oliko siellä meidän Jussi?

NIMISMIES. Vartokaahan nyt. »Matkustajia oli kaikkiaan 612 henkeä, m.m. suomalaiset ensi luokan matkustajat William Kekäläinen ja John Suonpää.» John on sama kuin Jussi suomeksi. Ja tehän sanoitte, että hän aikoo kohta tulla Suomeen, eikö niin?

SIINA. Niin, niin se kirjoittaa.

JOONAS. Kyllä se on sitten se. (Muutkin myöntävät.)

SIINA (Itkee.) Voi hyvä Jumala! Jussi hukkunut!

KALLE. Oliko hän teidän ainoa veljenne?

SIINA. Oli... Velipuoli...

KALLE. Eikö teillä ole muita omaisia?

SIINA. Ei ketään...

KALLE (Nousee pöydästä ja taputtaa Siinaa olalle.) No mitä te sitten turhia vetistelette. Ei niitä semmoisia perintöjä joka itsellisen leskelle ole tarjona. Kaksikymmentä tuhatta!

SIINA (Itkee ja nauraa.) Tämä on ihan niinkuin unta. Ei minun järkeni tätä vieläkään käsitä. (KALLE hykertää salavihkaa käsiään.)

JOONAS. Sehän on selvä kuin pläkki; toisen kuolema toisen leipä. (Nousee.) Mutta kyllä kai tästä pitää jo metsään mennä. Päivä on jo noussut.

KALLE (Kokoilee tavarat koriinsa.) Niin on. Lähdetään pois vaan. Mihinkähän, emäntä, nämä kampsut saa panna siksi kun taas päivälliselle tullaan?

MIINA. Viekää vaikka tuonne aittaan siksi aikaa. Minä tulen näyttämään. (Muut paitsi Siina, Maiju, Inkeri ja Vihto menevät kantaen kapistuksiaan. VIHTO nousee ja aikoo tyhjentää lasinsa, mutta samassa palaa MIINA ovelta, koppaa häntä käsipuolesta, kuljettaa hänet vasemmalle sängyn reunalle istumaan, tempaa lasin hänen kädestään ja heittää sen sisällön likaämpäriin, mennen senjälkeen ulos.)

INKERI (Itsekseen.) Nyt pitäisi piilottaa Santerinkin pyssy. (Ottaa sataa pyssyn käteensä.)

VIHTO (On Miinan mentyä noussut ja mennyt uunin luo sytyttämään piippuaan.) No mitä se Siina nyt, tuota, aikoo niin isolla rahalla tehdä?

SIINA. Kyllähän sillä rahalla aina reikiä on. Porsaan minä nyt aluksi ainakin hankin.

INKERI (Katseltuaan pyssylle piilopaikkaa, itsekseen.) Ei, mutta jos minä ottaisinkin luodin pois panoksesta. — Niin minä teenkin. (Tekee sen.)

VIHTO. Niin... Kyllähän se on porsaskin paikallaan. Tuleehan se, tuota noin, sika siitäkin. Tuleehan se. Mutta eikö sopisi, tuota, samalla vaivalla ottaa oikein ukko?

SIINA (Nauraa.) Ukkoko? Kukapa minusta enää huolisi — vanhasta variksesta?

VIHTO. Höh! Johan nyt.

INKERI (Itsekseen.) Kas niin. Ampukoonpas vielä, senkin tohlo.

VIHTO. Huolisinhan sitä, tuota noin, vaikka minäkin, (SIINA nauraa) jollei vaan jo olisi tätä entistä. (Eteisestä kuuluu kolinaa, Inkeri panee nopeasti pyssyn pois.)

KALLE (Tulee SANTERIN kanssa.) Ei täällä ole kuin sinun pyssysi. — (Vihtolle.) Vihto, missä helkkarissa minun on?

VIHTO. Höh, no eikö, tuota, siellä ulkonakaan... (Menee ulos. INKERI ottaa pienen korinsa ja menee ovelle.)

KALLE. No minne nyt?

INKERI. Sieneen.

KALLE. Herrajesta, yksinkö? Kyllä Santeri saattaa.

SANTERI. Niin, kyllä minä...

INKERI. Ei kiitos.. Hirvi ensin.

SANTERI (Kiihkeästi.) Mutta sitten, Inkeri —

INKERI (Ottaa maasta Urhon rutistaman paperin ja heittää sen Santerin kasvoihin.) Siinä on sinulle »sitten»! (Juoksee nauraen ulos.)

KALLE. Kas sillä lailla. Rauta alkaa jo olla kuuma. (SANTERI ottaa ajatuksissaan Inkerin heittämän paperin ja avaa sen vähitellen.)

SIINA (Nousee ja sitoo huiviaan.) Mennään nyt mekin, Maiju. Ei meitä tarvita ennenkuin päivälliseksi.

KALLE. No niin. Johan se emäntä on rauhoittunut. Se on oikein se.

SIINA. Ikäväähän tämä on, herra nähköön. Mutta eihän se itkukaan hädästä pelasta.

KALLE. Älkää nyt hädästä —! Kiittäkää te vaan sallimusta ja nauttikaa elämästä. — Kuulkaahan, emäntä, teidän pitäisi muuttaa kaupunkiin.

SIINA. Pyhä isä, minunko? Kaupunkiin! (Nauraa.) Mitä se herra nyt leikkiä.

KALLE. Kautta kunniani, tarkoitan täyttä totta. — Kaupungissa te vasta oikeaan arvoonne pääsette. Sillä mikä te täällä olette? Hm, kultakala rapakossa. Toista on kaupungissa...

SIINA. Ei, hyvät ihmiset. Menisinhän minä siellä päästäni pyörälle.

KALLE. Ettekä mene, kun vaan joku opastaa. Ja jollei ole muita, niin kyllä minäkin sen verran. Jollei nimittäin teillä ole mitään vastaan.

SIINA. Voi, voi, herra on ihan liian hyvä minulle. Mutta voisinhan tätä sentään vähän ajatella. Eikäpähän se olisikaan minulle ensimmäinen Helsingin matka.

KALLE. No niin no! Ja jos siellä tulee kuiva yksin lekotella, niin voitte mennä naimisiinkin milloin tahansa.

SIINA (Nauraa.) Ai ai sitä herraa, kun tekee pilkkaa yksinkertaisesta ihmisestä. Kaupunkilaisetko nyt tämmöisestä piittaisivat.

KALLE. Oo, te ette tunne kaupunkilaisia. Ihmisiähän ne ovat kaupunkilaisetkin.

SIINA Mutta eipähän minun ikävä tulisikaan. Onhan minulla tämä Maiju.

KALLE. Ahaa, onko tämä teidän tyttärenne? Niin hiljainen ja herttainen lapsi. (Silittää Maijun päätä.)

MAIJU (Vetäytyy pois ärjäisten itkunsekaisesti.) Noo!

KALLE. No, no, enhän minä...

SIINA (Nuhdellen.) Maiju!

MAIJU (Itkee.) Niin, en minä vaan rupea herrojen kelkkaan, en. (Menee ulos.)

SIINA. Tyttö raiska on niin ujo, hän kun on ikänsä ollut täällä maalaiskollojen seurassa. — No hyvästi nyt, pitää mennä. (Kättelevät.)

KALLE. Missä emäntä asuu.

SIINA. Tuollahan minulla on Korpimäen lähellä oma töllipahanen.

KALLE (Nauraa.) Vai niin, vai niin! Jos pistäytyisi katsomassa. (SIINA menee nauraen ulos Kallen saattaessa ovelle.)

SANTERI (On sillävälin lukenut saamansa paperin.) Isä! Katsokaapas tätä.

KALLE. Mikä se on? (Lukee.) »Tahtoisin mielelläni tavata sinut kahdenkesken. Jos voit, niin tule hetkeksi Korpimäelle. Minä odotan sinua siellä. Mutta eksytä ensin herrat jäljiltäsi, jotta saisimme olla rauhassa. Sydämellisesti tervehtien sinun» ja kysymysmerkki. — Mikä paperi tämä on?

SANTERI. No ettekö muista? Inkeri heitti.

KALLE. Inkeri... Ahaa, no nyt minä ymmärrän. Hän oli tietysti jo aikaisemmin heittänyt tämän lattialle etten minä hoksaisi. Vai niin, vai niin!

SANTERI. Niin, sehän on luonnollistakin. Mutta ette kai te, isä, ainakaan tule meitä häiritsemään.

KALLE. Johan nyt. Minulla on omiakin asioita hoidettavana. Onnea vaan ja pitäkää lystiä, että korvat ovat sulana.

SANTERI. Kiitoksia paljon. Olen siis jo lähellä päämäärääni.

KALLE. Niin, kiittäkäämme onneamme. Tämä paperi on ainakin viidenkymmenentuhannen arvoinen, sillä sen sinä kumminkin saat. Viisikymmentätuhatta ja kaksikymmentätuhatta tekee... seitsemänkymmentätuhatta. No, hyvä niinkin.

SANTERI. Mitkä kaksikymmentätuhatta?

KALLE. No, hitto vieköön, ne Ameriikan Jussin perintörahat.

SANTERI (On hetkisen vaiti niinkuin ei käsittäisi asiaa, purskahtaa sitten nauramaan.) Mitä? Ette kai te aikone tuon ämmän kanssa —

KALLE. So, so, so, älä hiivatissa tulevaa äitiäsi moiti. Ei koiraa karvasta eikä naamasta naista. Ja kyllä naamasta aina kalun saa, kun pesee ja värjää. Naaman saattaa kyllä väärentää, mutta menepäs, piru vie, väärentämään rahoja. Ja niitähän me tarvitaan. Tarvitaan jumaliste niin että jo hampaat kitisee.

SANTERI. Niin, niin. Kyllähän tuo kaikki totta on.

KALLE. Niin totta kuin aamen kirkossa. Et siihen muuta todistusta kaipaa kuin muistelet laskujasi ja kouraat taskujasi. Ja entä tulot sitten?

SANTERI. Mitkä tulot?

KALLE. Niin, niin, sitähän juuri kysytäänkin. Saakeli soikoon! Sota-ajat, kieltolait! Ne muutamat pullot, mitkä saa salaa selkänsä takaa kaupaksi, ne on kuin saunan kiukaalle sylkäisisi. Sen verran ne tuottaa. Ei muuta kuin juo pois itse vaan koko varastosi ja juota vielä kameelisikin kaupan päälle. (MIINA tulee ja ryhtyy korjaamaan astioita pöydältä. Hänen perässään tulevat NIMISMIES ja JANNE.)

NIMISMIES (Ovelta.) No eikö herrat jo ala olla valmiit?

KALLE. Kyllähän me muuten, mutta kun ei sitä kirottua kivääriä löydy. (VIHTO tulee.)

NIMISMIES. Vai ei löydy. Sepä kumma.

VIHTO. Ei sitä ulkonakaan ole, tuota, missään.

MIINA (Vilkaistuaan ympärilleen.) No siellä sen olla pitää. Missä se olisi?

VIHTO. Höh. Mene ottamaan sitten.

MIINA. Niin menenkin. Mies ei nää nokkaansa etemmäksi, vaikka silmiä on kuin helmiä.

VIHTO. No älä nyt taas —

MIINA. Kitas kiinni! (Menee. KALLE ja SANTERI seuraavat.)

VIHTO (Sytytettyään piippunsa ja hetkisen mietittyään.) Höm, herra nimismies...

NIMISMIES. Jaa-a. Mitäs Vihto...?

VIHTO. Suokaa anteeksi, tuota noin, mutta tehän olette kruununmies ja tunnette lain niinkuin katkismuksen.

NIMISMIES. No niin. Ehkä vähän paremminkin. Onko Vihtolla jotakin hampaankolossa ensi käräjiin, vai?

VIHTO. Eihän minulla vielä käräjiin saakka, tuota. Mutta eikö herra nimismies voisi neuvoa, että millä tempulla sitä, tuota noin, saisi niinkuin eron eukostaan...

NIMISMIES (Nauraa.) Vai sitäkö hammasta sillä kolottaakin. (JANNE tulee nauraen lähemmäksi.)

VIHTO. Niin. Semmoinen se on asianseikka, tuota, ettei se paljon naurata. Näkeehän herra vallesmanni itsekin, tuota, että millainen räkättäjä se on.

NIMISMIES. Kyllä, kyllähän se näkyy. Täytyyhän se myöntää.

VIHTO. Täytyy, jukoliste. Ja jos olisi edes räkättämisellä hyvä, mutta kun lyödäkin livauttaa, tuota, ettei aina tiedä varaansakaan pitää. (NIMISMIES nauraa.)

JANNE. Mutta onhan Vihto jo vanha mies. Eiköhän tuota kestä loppuunkin saakka.

VIHTO. Höh. Vanhapa se rauhaa vaatiikin. Edes henkensä heittimeksi.

NIMISMIES. Niin niin. Se on totta. Mutta se tuuma on vähän vaikea toteuttaa, sillä sanotaanhan sanassakin, että minkä Jumala —

VIHTO. Joo joo. Kyllähän minä itsekin, tuota, sanan tunnen. Mutta eiköhän sentään laki olisi, tuota noin, vähän niinkuin armahtavampi?

NIMISMIES. Lailla on samat periaatteet kuin sanallakin.

VIHTO. Mutta eikö niitä periaatteita kävisi, tuota, jollakin lailla tulkitseminen. Mitenkä ne, tuota, ne toiset sitten saavat niitä erokirjoja. Ne oppineet, meinaan.

NIMISMIES. Voisittehan tekin saada esimerkiksi siinä tapauksessa, että vaimonne suostuu.

VIHTO. Höh. Ei se piru suostu.

NIMISMIES. Taikka jos voitte todistaa hänet syylliseksi aviouskottomuuteen.

VIHTO (Kotvan mietittyään.) Niin, ettäkö Miina pitäisi yhtä jonkun toisen kanssa...? Kuka hullu siitä välittäisi.

NIMISMIES. Tjaa... Sitten ei ole muuta neuvoa kuin kärsiä.

JANNE (Nauraa.) Ja odottaa kirkkaampaa kruunua.

VIHTO (Hetken mietittyään.) Herra nimismies! Mutta eiköhän kävisi päinsä ja riittäisi, jos tuota noin, jos niinkuin minä harrastaisin sitä — sitä aviollista uskomattomuutta. (NIMISMIES ja JANNE nauravat.)

JANNE. Johan se Vihto nyt vallan uskomattomia latelee.

NIMISMIES. Vaimostanne kaikki silloinkin riippuisi.

VIHTO (Kynsii korvallistaan.) No voi sun pakana... (KALLE, SANTERI, JOONAS ja MIINA tulevat.)

KALLE. Ei näy pyssyä, vaikka silmä kourassa hakisi.

VIHTO. No enkö minä sitä —

MIINA. Sst!

NIMISMIES. Mihinkä te sen jätitte sitten?

KALLE. No kun en minä sitä kuolemaksenikaan muista. Mutta koska sitä ei kerran missään näy, niin sen ovat kai varkaat vieneet.

VIHTO. Ei täälläpäin varkaita liiku —

KALLE. No kuka hirteinen sen sitten —?

VIHTO. On sen voinut, tuota, joku muukin varastaa. Vaikka joku sala-ampuja —

NIMISMIES. Onko nyt näkynyt sala-ampujien jälkiä.

VIHTO. On kyllä. Löysin minäkin, tuota, tässä yhdet räntyt tuolta Korpimäen luota.

JOONAS. Kyllä ne sala-ampujaroistot olisi saatava tilille, maksoi mitä maksoi. Muuten ei täällä kohta ole hirvistä hajuakaan.

NIMISMIES. Olkaa huoleti, isäntä. Tässä on semmoinen koira, joka hakee roiston vaikka maan alta.

KALLE. Älkää nyt. Onko se poliisikoira?

NIMISMIES. Se on poliisikoira, se on hirvikoira ja se on yleensä kaikkea, mitä koiralta voi vaatia.

JOONAS. Ohhoh. Kylläpä, siinä sitten onkin koiraa kerrakseen.

KALLE. On totta toisen kerran. Eikä ole paljon minkään näköinenkään.

NIMISMIES. Noo, ei mekko miestä tee. Eikä toisekseen salapoliisi milloinkaan virkapukua käytäkään. (Toiset naurahtelevat.)

KALLE (Nauraa.) Vai on se oikein salapoliisi-koira.

NIMISMIES. Te nauratte. Mutta minä puhun täyttä totta. Sillä koiralla on niin hienon hieno sukutaulukin, ettei luullakseni herroista kellään. Kerronko pari esimerkkiä? (Toiset kehoittavat kertomaan.) No. Tämän isä on kuuluisimpia alallaan. Sen nimi on Zeus ja palvelee se Moskovan poliisikamarissa. Tehtiinpä sitten tässä takavuosina eräässä Moskovan pankissa miljoonavarkaus eikä varasta löydetty, vaikka olisi neulalla etsitty. No, haettiin paikalle Zeus ja annettiin sen istua puolisen tuntia kassakaapissa, jotta se olisi perinpohjin tutustunut rosvon hajuun. Ja voitteko te kuvitella, hyvät herrat! Päästyään kaupungin ulkopuolelle, se näytti tulleen kerrassaan hulluksi. Ulvoi vain ja teki parin kolmen metrin loikkauksia ylös ilmaan. Oli kuin se olisi tavoitellut itse paholaista hampaisiinsa. Silloin eräs konstaapeleista arveli, että rosvo on mahdollisesti lentänyt tiehensä. No, tuotiin oitis lentokone ja Zeus hyppäsi istumaan sen kokkaan ja annettiin mennä.

KALLE. Koiran yksinäänkö?

NIMISMIES. Ei, ei. Pari miestä mukana. Ja mihin ikinä Zeus haukahtaen käänsi kuononsa, niin siihen suuntaan ohjattiin konekin. Ja uskokaa hyvät herrat tai älkää: kuuden ja puolen tunnin kuluttua saatiin muudan yksitaso kiinni ja Zeus tarrasi rosvon kraiveliin. (Naurua.)

JOONAS. Jopa oli aika peto.

VIHTO. Höh. Ei se enää ollut laita koira.

KALLE (Nauraa epäilevästi.) Mutta mitenkä se voi olla mahdollista?

SANTERI (Nauraa.) Enhän minä ryssäläisen rosvon hajua epäile. Mutta kyllä tämä on sittenkin satua.

NIMISMIES. Satua? Miksi niin? Asia on yksinkertainen. Ilma oli onneksi ollut niin tyyni, että haju oli pysynyt paikallaan. (Naurua.) Niin, ja tahdotteko vielä kuulla tämän emästä jotakin!

KALLE. Onko se vielä etevämpi?

NIMISMIES. Se se vasta jotakin onkin. Oikea helmi nelijalkaisten herojen joukossa. (Ihmettelyn huudahduksia.) Niin, saattepa nähdä. Se toimii Hampurin poliisilaitoksessa ja on nimeltään Sibylla.

VIHTO. Höh, sen rohveetan kaima...

NIMISMIES. Niin. Sattuipa sitten niin, että erään suuren hampurilaisen laivayhtiön konttoriin oli murtauduttu. Rosvoja etsittiin monta päivää, mutta ei niin jälkeäkään. Poliisikoiratkin olivat ymmällä. Viimein päätettiin koettaa Sibyllankin taitoa, vaikka se oli silloin vielä melkein penikka. No, se tuotiin konttoriin, ja haistatettiin sillä murretut lukot ynnä muut sellaiset. Ja tiedättekö! Äkkiä pomppasi koira pöydälle, kohosi kahdelle jalalle suuren seinäkartan varaan ja nuuskaisi sen tuossa tuokiossa pohjoisesta etelään ja idästä länteen. Sitten se pysähtyi erään pisteen kohdalle ja rupesi vimmatusti kiljumaan. Katsottiin tarkemmin; se oli New York. Sähkötettiin heti sinne ja aivan oikein: siellä se oli koko rosvojoukko.. (Naurua.)

KALLE. Ei, mutta nyt herra nimismies ainakin syöttää pajunköyttä.

NIMISMIES. Ettäkö valehtelen? Kuinka niin?

KALLE. No ei suinkaan siinä kartalla voinut mitään jälkiä olla. Eihän ne rosvot sitä myöten sinne New Yorkiin livistäneet niinkuin kärpäset.

NIMISMIES. Ei-ei, ei tietenkään. Eläinlääkärit selittävätkin, ettei Sibylla toimi vain hajuaistinsa avulla, vaan sillä on lisäksi jonkinlainen selvänäköisyystaito. Se on spiritisti.

KALLE. Jaa, se onkin eri asia. No sittenhän nimismiehenkin koira voi ottaa minun pyssyni varkaat kiinni.

NIMISMIES. Kyllä muuten, mutta ettehän te muista mihin te sen pyssynne jätittekään. Täytyyhän koiran päästä edes langan päästä kiinni.

KALLE. Niin, niin tietysti. No mikäpä siinä sitten auttaa. Ehkäpä minusta on jotakin hyötyä pyssyttömänäkin. (VIHTO laskeutuu vasemmanpuoliseen sänkyyn pitkäkseen.)

JOONAS. No niin. Lähdetäänpä sitten. (Miinalle.) Kyllä kai Miina laittaa meille vähän ruokaa päivälliseksi.

SANTERI. Paistista me kyllä pidetään itse huolta.

JANNE. Niin. Kun ei vain nuolaistaisi, ennenkuin tipahtaa. (Menevät. MIINA pesee ja pyyhkii kuppeja.)

KALLE (Tulee hetken päästä hiljaa sisään.) Pst! Emäntä! Nukkuuko ukkonne?

MIINA. Joko se tuhannen vietävä taas —

KALLE. Sst! Antakaa sen hylkiön kuorsata. Minä maksaisin nyt teille sen äskeisen vahingon. Paljonko se maksaa? (VIHTO on kuorsaavinaan, mutta kuuntelee kuitenkin salaa.)

MIINA. No. Herra antaa vain mitä itse tahtoo.

KALLE. Riittäisikö kolme markkaa?

MIINA (Ilostuen.) Tuommoisesta kukostako!

KALLE. Sst! Pitäkää kaikki vaan. Mutta älkää puhuko kellekään.

MIINA. En niin halaistua sanaa. Kiitoksia paljon. Kyllä tämä on liikaa.

KALLE. Ei ollenkaan. — Mutta kuulkaa, emäntä! Mistähän tie menee Korpimäelle?

MIINA. Korpimäellekö? Minä näytän teille mistä sinne menee oikopolku. Sama kuin Siinan mökillekin. (Menee ulos.)

KALLE. Kiitos, kiitos (Menee.)

VIHTO (Kohottaa hetkisen kuluttua päätänsä ja kuuntelee, nousee sitten ylös ja kurkistaa varovasti ikkunasta.) Joo-o... Metsään menevät.. (Pistää hatun päähänsä.) Höh!... No ei sitä pirukaan olisi uskonut... (virittää piippunsa) että se Miinakin viljelee sitä uskomattomuutta... (Menee.)

ESIRIPPU.

TOINEN NÄYTÖS.

Korpimäki. Perällepäin kohoava mäenrinne, joka on tiheän sekametsän ympäröimä. Keskellä kasvaa tuuhea kuusi. Aamupäivä.

URHO (Istuu mättäällä kuusen edessä ja viheltelee. Vaikenee lopulta ja katsoo kelloaan, nousee sitten ja kävelee edestakaisin katsoen odottavasti metsään. Oikealta kuuluu vihellys, johon Urho vastaa ja vetäytyy piiloon kuusen suojaan.)

SANTERI (Kiiruhtaa oikealta perältä, pysähtyy ja viheltää taas, johon URHO hiljaa vastaa; lähenee kuusta makeasti hymyillen.)

URHO (Hypähtää vastaan, mutta huomaakin Santerin.) Mitä hittoa?

SANTERI (Pelästyen.) Suokaa anteeksi. Tämä... tämä oli erehdys. Mutta ettekö te ole huomannut täällä —

URHO. Ahaa, sitäkö te vihellätte.

SANTERI. Mitä? Oletteko te tavannut —?

URHO. Olen kyllä. Mutta se oli hyvän matkaa täältä.

SANTERI. Olisitteko ystävällinen ja sanoisitte missä päin se oli.

URHO. Kuinka se nyt olikaan... (Viittaa vasemmalle.) Tuolla suunnalla noin. Siellä se harhaili häntä koipien välissä!

SANTERI. Mitä te sanotte? Häntä?

URHO. Niin, minä tarkoitan, että se näytti olevan kovasti suruissaan ja etsivän teitä.

SANTERI. Vai niin. Kiitoksia paljon. Ehkäpä minä löydän. (Kiiruhtaa vasemmalle, mutta palaa kohta takaisin.) Anteeksi, että vielä vaivaan. Mutta eikö tämä sitten olekaan Koipimäki?

URHO. Korpimäki! (Nauraa.) Herra taitaa olla vieras näillä mailla.

SANTERI. Niin olen. Ja olen nähtävästi eksynyt.

URHO. Siltä se kuulostaa — Menkää tuota polkua. (Viittaa vasemmalle.) Joka kerta kun tulette polun haaraan, niin käännytte aina oikeaan. Huomaatteko?

SANTERI. Kyllä. Aina oikeaan.

URHO. Niin. Ja jatkakaa sillä tavalla siksi, kun tulette tämäntapaiselle mäenrinteelle kuin tämäkin. Siinä on juuri tämmöinen sankka kuusikin keskellä niinkuin tässäkin. Se se on Korpimäki.

SANTERI. Vai niin. Kiitos neuvosta. Siis aina oikeaan.

URHO. Aina vaan. (SANTERI rientää vasemmalle perälle.) Silloin tulette varmasti Korpimäelle. (Nauraa.)

INKERI (Kurkistaa oikealta perältä.) Huhuu!

URHO. Inkeri! Vihdoinkin!

INKERI. Joko hän meni?

URHO. Jo, rensselit rentonaan. (INKERI hypähtää esille.) Penikkaansa hän haki, ja minä luulin sinun siellä viheltelevän. Vähältä oli, etten jo kaulaansa kapsahtanut.

INKERI (Nauraa.) Sitäpä olisi kelvannut katsella.

URHO. Hyi hiidessä. Mutta tiedätkö? Nyt se poika riepu huhkii murtomaata tämän mäen ympäri.

INKERI (Istuu mättäälle kuusen eteen.) Onko se hassu jo aivan järjiltään?

URHO (Istuu Inkerin viereen.) En tiedä. Sanoi eksyneensä ja kyseli Korpimäkeä. No, ettei pahemmin eksyisi, niin minä panin sen laukkaamaan koko tämän mäen ympäri tähän samaan paikkaan takaisin.

INKERI (Nauraa.) Se on oikein. Se tekee hyvää hänen sydämelleen. Sillä hän vannoi sen särkyvän, jos minä annan hänelle rukkaset. — Minun tekisi muuten mieleni vieläkin koetella noita hänen variksenvalojaan.

URHO. Hm. Taidat vielä uskoa niihin...

INKERI. Hyi, Urho. En pennin edestä. (Katsoo Urhoa silmiin.) Vai näytänkö minä siltä?

URHO (Tarttuu Inkerin käsiin.) Anna anteeksi, Inkeri... Sinä et usko, miten minun on ollut paha olla koko tämän ajan, kun sinä olet ollut poissa. En minä osaa sitä selittääkään.

INKERI. Älä koetakaan. Itsestäni minä sen tiedän.

URHO. Inkeri! (Syleilee Inkeriä.)

INKERI. Urho! (Painautuu Urhon rintaa vasten.)

URHO (Irroittaa hetken päästä kätensä.) Ei. Minä en nytkään voi päästä niistä epäilyksistä.

INKERI. Mistä ihmeen epäilyksistä? (Leikillään.) Vai tahdotko, että minäkin vielä vannomaan rupeaisin?

URHO. Ei, Inkeri. Sinun puolestasi ovat jo silmäsi vannoneet. — Maailmata minä epäilen, asemaasi, sukuasi ja —

INKERI. Isää ei sinun ainakaan tarvitse epäillä. Hän pitää sinusta kuin omasta pojastaan. Hänhän sinut kansanopistoonkin auttoi.

URHO. Se on totta, isäsi on ollut liiankin hyvä minulle.

INKERI. No mitä sinä sitten pelkäät?

URHO. Kuulehan, minä ajattelen näin. Jos me menemme naimisiin, niin me joudumme purjehtimaan elämän merta ikäänkuin yhdessä veneessä. Eikä meillä ole hätäpäivääkään niin kauan kuin rakkaus yksin antaa tuulta purjeisiin. Mutta jos maailma, tuo pahansuopa ja kade maailma, nostaa ristivihurinsa, silloin —

INKERI (Surullisesti.) Silloinko et tohdi veneeseen tulla?

URHO (Hypähtää pystyyn.) Herra Jumala, Inkeri. Sinun tähtesi tohdin vaikka tuleen. Sinua minä ajattelenkin. Sillä sinulla siinä ei olisi hauska olla.

INKERI (Nousee.) Voi, Urho, missäpä minulla olisi hauskempi olla kuin sinun lähelläsi, oli tyyni taikka tuuli.

URHO (Syleilee Inkeriä.) Oma kallis Inkerini!

INKERI. Tulkoot nyt vihurit ja ristituulet... (Oikealta kuuluu risahduksia. URHO ja INKERI säpsähtävät.) Kuulitko?

URHO. Kuulin.

INKERI. Kukahan siellä on?

URHO. En tiedä. Minäpä katson.

INKERI. Ei, älä mene. Noustaan tuonne mäelle. Sieltä näkee hyvin tänne, mutta ei täältä ollenkaan sinne.

URHO. No niin. Sama se. (Menevät vasemmalle perälle.)

JOONAS (Tulee oikealta perältä NIMISMIEHEN ja JANNEN kanssa.) Eipä näy, eipä näy yhtään hirveä. Mihinkähän hiiteen ne koiratkin ovat livistäneet?

JANNE. Taitavat vain ajaa jäniksiä ja oravia.

NIMISMIES. Ei minun koirani ole ainakaan niin tyhmä. (Koirien haukuntaa kauempaa oikealta.)

JOONAS. Ahaa, nyt niillä on taas jotakin. Täytyy antaa selkään, jos ne turhanpäiten nalkuttavat. (Menee oikealle eteen.)

JANNE (Nauraa.) Kylläpä nimismies kertoi aika rasvaiset kaskut niistä poliisikoirista.

NIMISMIES (Hymähtää.) Niin. — Rahvaassa täytyy koettaa ylläpitää kunnioitusta järjestysvaltaa kohtaan. Ja poliisikoira on siinä suhteessa erinomainen...

JANNE. Vaikka onkin vain tavallinen lappalainen.

NIMISMIES. Vaikka olisi hölmöläinen. Usko se on, joka autuaaksi tekee, tai paremminkin — taikausko (VIHTO tulee etsien vasemmalta edestä.) No kas, Vihtokin hirvestämässä!

VIHTO. Ei, herra nimismies. Akkaani minä jahtaan.

NIMISMIES. Akkaanne? Onko se hävinnyt?

JANNE. Pitäisikö sen olla täällä?

VIHTO. Pitäisi... Kas se on semmoinen asianseikka, herra nimismies, tuota, että kyllä se ryökäle sittenkin harjoittaa sitä —

NIMISMIES. Harjoittaa mitä?

VIHTO. Höh, no sitä uskomattomuutta (NIMISMIES ja JANNE nauravat.)

NIMISMIES. Kuulkaahan nyt, Vihto! Nyt te olette nähnyt unta.

VIHTO. Johan nyt! Ei se unta ollut. Koiruuttani minä vain olin, tuota, nukkuvinani. Kyllä minä näin.

NIMISMIES. No ja mitä te näitte?

VIHTO. Höh, koko venkutuksen. Ensin se herra, tuota... mikähän lie Maljanen vai Kaljanen.

NIMISMIES. Maljanen! Onko sellainen mahdollista?

JANNE. Oliko se vanhempi vai nuorempi?

VIHTO. Oli. Ensin se, tuota noin, antoi akalle rahaa ja akka oli kohta yhtenä messinkinä.

NIMISMIES. Tuo nyt ei kumminkaan vielä todista mitään.