Part 4

SANTERI. Se on jo tapettu ja nyljettykin.

KALLE. Kuka sen on tappanut?

SANTERI. Kyllä minä tiedän. Ettekö muista äskeistä puhetta sala-ampujista?

KALLE. Ahaa! Muistan, muistan.

SANTERI. Ja äsken minä vielä Inkerin kanssa tapasin täällä metsässä yhden niistä. Nimismies ajaa häntä juuri takaa. Hän se tietysti on hirvenkin kaatanut.

KALLE. No ihan varmasti. Kuka sitten!

SANTERI. Ja nyt kun se lurjus joutuu kruunun ruokiin, niin ei se enää näitä lihoja tarvitsekaan. Ne joutavat siis meidän konttiin.

KALLE (Nousee nauraen.) Hyvä, hyvä. Nyt me voidaankin sanoa, että se sinun kutisi, joka äsken oli koota minut isieni tykö, kellistikin tämän hirven. Ja silloin sinä olet Isomaan vävy niinkuin valettu. Onneksi olkoon vaan!

SANTERI. Kiitos, kiitos! Mutta mennäänpäs nyt täyttämään laukut.

KALLE. Mennään. Ja sitten jumalattomat kestit ja kaksoiskihlajaiset siunatuksi lopuksi! (Menevät oikealle eteen.)

URHO (Tulee INKERIN kanssa vasemmalta perältä.) Täältä se pamaus ja meteli kuului, mutta ei täällä näy ketään.

INKERI. Olisikohan Santeri ampunut hirveä luodittomalla pyssyllään?

URHO (Nauraa.) Kyllä tämä on aika kometiia. Mutta kuule, millä tavalla me tästä loppujen lopuksi selviydytään?

INKERI. Hui hai! Jätä minulle se vaiva. Sanotaan esimerkiksi, että sinä pelastit minut rosvon kynsistä. Silloin isäkin heltyy niin, että yhdistää meidät siinä paikassa.

URHO. Niin, mutta kyllä se maisteri pakana tuntee minut liiankin hyvin.

INKERI. Tuntekoon vaan! Mutta luuletko, että hän tunnustaa tuntevansa. Ja sitäpaitsi, mitäpä meidän tarvitsee valehdellakaan. Kerrotaan niinkuin asia on ja sillä hyvä.

URHO. No niin. Ja pelastinhan minä sinut ainakin sen suurisuisen lurjuksen käsistä.

INKERI (Nauraa.) Niin todellakin. Mahtavatkohan kaikki miehet olla yhtä raukkamaisia kuin Santerikin?

URHO. Kaikkiko?

INKERI. Niin, minä tarkoitan kaikki muut paitsi tietysti sinä. (Tarttuu Urhon käteen.)

URHO. Luuletko sinä niin? No, en tiedä, ehkä.

NIMISMIEHEN ÄÄNI (Oikealta.) Kädet ylös!

INKERI. Oih! (Painautuu pelästyneenä Urhon syliin.)

URHO. Mitä nyt?

NIMISMIEHEN ÄÄNI. Kädet ylös taikka minä ammun.

URHO (Nostaa kätensä ylös.) Älkää hyvät ihmiset ampuko. Mehän täällä ollaan.

NIMISMIES (Tulee vasemmalta edestä pyssy kädessä JANNEN seuraamana.) Konstaapeli, pankaa mies rautoihin.

JANNE. Mutta mitä hemmettiä? Tämähän on Junnilan Urho!

NIMISMIES. Olkoon ken tahansa. Rosvo kuin rosvo.

INKERI (Purskahtaa nauramaan.) Nyt minä ymmärrän! Herra nimismies, kaikki oli puhdasta pilaa. Urho oli olevinaan rosvo peloittaakseen Santeria.

NIMISMIES. Voi te sakramenskatut komeljanttarit. Ja kun me olemme henkihieverissä ravanneet teidän perässänne. (Istuutuu kivelle.) Ohhoh.

JANNE. Minä menen sanomaan Isomaalle, että —

INKERI. Ei, älkää menkö! Kyllä me itsekin selvitämme tämän asian.

NIMISMIES. Tässä näyttää olevan jotakin muutakin pelissä...

INKERI (Nauraa.) Mitä muuta?

NIMISMIES. Niin, niin, kyllä minä näen. No, Jumala siunatkoon kahta rakastavaista.

INKERI. Kiitos! Kas kun ei herra nimismieskin jo mene naimisiin.

NIMISMIES. Minäkö? Johan nyt! Kyllähän rakkaus on hauska ilveily, mutta sitä on lystimpi katsella kuin näytellä. Ja naimiskauppa vielä! — Jumala varjelkoon minua ammattinäyttelijän urasta!

INKERI. Näyttelijänkö? Mutta jos rakkaus onkin todellista...

NIMISMIES. Silloin se onkin murhenäytelmä. Sillä se päättyy melkein aina ohraisesti.

MALJASET (Laulavat oikealla.)

Hurraa nyt komppania kotiamme kohti Suomemme suloisille rannoille. Oi kallis kotimaa, Suomi, sulo Pohjola, ei löydy maata sen armaampaa :,:

(Laulu etääntyy vähitellen.)

NIMISMIES. Mikä Maljasten marssi tuo on?

JANNE. En tiedä, mitä ne äkseeraa. Näkyy olevan aikamoiset kantamuksetkin selässä.

URHO. Minäpä käyn katsomassa, mitä ne ovat oikein huhtoneet tuolla lepikossa.

INKERI. Minä tulen myöskin. (Menevät oikealle eteen.)

NIMISMIES (Hetken kuluttua.) Riuska, osaatteko te hyvin haukkua?

JANNE. En oikein, herra nimismies. Minä annan mieluummin suoraan köniin.

NIMISMIES. Ei, minä tarkoitan kirjaimellisesti: haukkua oikein koiramaisesti.

JANNE. Niin no, sitä minä olen taas osannut tenavasta saakka. Mitenkä niin?

NIMISMIES. No kun minä olen niin vaivannut päätäni sillä Vihton aviojutulla, enkä vaan ole tahtonut keksiä keinoa sen selvittämiseksi. Mutta nyt minusta tuntuu siltä, että poliisikoiraa tässä sittenkin tarvitaan.

JANNE. Vai niin. Ja minunko pitäisi ruveta siihen rolliin?

NIMISMIES. Eihän meillä parempaakaan ole. Ja kun niille jo kerran on uskoteltu, että meillä on poliisikoira, niin ei tässä enää peräytyminen auta.

JANNE (Nauraa.) Eipä tietenkään. Mitä minun sitten pitää tehdä?

NIMISMIES (Ottaa taskustaan Siinan pudottaman huivin.) Minä sanon kohta. Kas tässä on tällainen huivi, joka äsken löydettiin täältä metsästä. (Antaa sen Jannelle.)

JANNE. Niin. Pitäisikö minun nyt nuuskimalla löytää tämän omistaja?

NIMISMIES. Omistaja on jo kyllä tiedossa. Nimittäin Vihton eukko. Kun saisimme hänet nyt vaan tunnustamaan, nöyrtymään ja pyytämään ukoltaan anteeksi.

JANNE. Siitä ei taida tulla kalua.

NIMISMIES. Se riippuu kokonaan poliisikoirasta. Minä manaan akalle siitä ensin paholaisen seinälle. 'No, ja kun minä sitten annan jonkun sovitun merkin, esimerkiksi rykäisen tällä tavalla, niin te ryhdytte oven takana haukkua nalkuttamaan niin kovasti kuin ikinä jaksatte.

JANNE. Hyvä, kyllä minä äläkän nostan...

NIMISMIES. Ja ellei se vaikuta, niin on akka joko viaton tai on sen omatunto krokodiilin nahasta. (Nousee. URHO ja INKERI tulevat kovasti nauraen oikealta edestä.) No mitä siellä oli?

URHO. Aina tulee toistaan toprempaa. Herrat ovat päässeet riistan kimppuun.

JANNE. Mitä? Saiko ne hirven?

URHO. Vai hirven. Lehmänraadon ne ovat kontteihinsa korjanneet.

NIMISMIES. Mitä? Raadonko?

JANNE. Niin. Meiltä kuoli eilen lehmä. Isä toi sen tänne ja nylki. Ja nyt ovat Maljaset vohkineet siitä parhaat palat pois. (Nauraa.)

NIMISMIES. Lähdetäänpä sitten, jotta keritään kesteihin.

JANNE (Nauraen.) Niin. Ennenkuin paisti jäähtyy. (Menevät nauraen oikealle.)

INKERI. Etkö sinä tulekaan, Urho?

URHO. Hirvihän on vielä saamatta, koe suorittamatta.

INKERI (Nauraa.) Ole hupsimatta. Leikkiähän se oli.

URHO. Vai leikkiä! Minä lupasin vakavasti ja minä täytän lupaukseni. En minä tahdo sinua ilmaiseksi saada.

INKERI. Mutta älä viivy kauan.

URHO. En.

INKERI. No näkemiin sitten.

URHO (Tarttuu Inkerin käteen.) Ei sillä lailla.

INKERI. Mitenkä? Mitä sinä vielä tahdot?

URHO. Pienen suukon.

INKERI. Hm... (Suutelevat.)

URHO. Kiitos. Nyt haen hirven vaikka sinisen kiven sisästä. (Menee vasemmalle. INKERI oikealle.)

ESIRIPPU.

KOLMAS NÄYTÖS.

Junnilan tupa. Päivä. MIINA on päivällishommissa.

SIINA (Tulee MAIJUN kanssa.) Päivää taas. Joko sinä nyt päivällistä värkkäät?

MIINA. Johan tässä on aikakin kohta käsissä.

SIINA. Voi voi, kun en minä huomannut ennen tulla.

MIINA. No kyllähän sitä nyt vielä ehditään.

SIINA. Mitä herkkuja sinulla onkaan tekeillä?

MIINA. Ei minulla erikoisia. Tapoin vain yhden kanan ja laitoin siitä ja kukosta lihapullia.

SIINA. Älä. Vai kananlihapullia. En minä ole semmoisista kuullutkaan.

MIINA. En minäkään. Mutta mitä niille nyt muutakaan keksi. Eikä niitä voi silakalla ja piimälläkään semmoisia vieraita pitää.

SIINA. Ei, hyvänen aika, jotka on ikänsä herkkujen varassa eläneet! (Istuutuu jäykkänä pöydän ääreen, MAIJU samoin perälle.)

MIINA. Kuulehan, Siina hyvä, viitsitkö — Tai en minä tiedä, voiko sinua enää vaivatakaan, kun sinä olet niin upporikkaaksi tullut.

SIINA. No voinhan minä nyt sentään jotakin tehdä, vaikka se jo alkaakin vanhuus tulla. Mitä minä tekisin?

MIINA. Niin, minä ajattelin, että voisitko sinä vaikka vähän kuoria noita perunoita? Minulla kun on tässä muuta.

SIINA. Jaa perunoitako? Miksi ei. Tai kuori sinä, Maiju. Minun on niin selkäni tullut kovasti kankeaksi. Taitaa olla reumatismia.

NIINA. Ai ai. En minä sitten pyydäkään.

SIINA. Ei se mitään. Kyllä Maiju kuorii.

MAIJU. Mutta siitä tulee kädet niin pahaksi..

MIINA. Mitä?

SIINA. Ole hassuttelematta. Kyllä sinä vielä voit kuoria. Siten kun tullaan Helsinkiin, niin palkataan piika kuorimaan. (MAIJU ryhtyy kuorimaan.)

MIINA. Vai niin, aiotteko te muuttaa Helsinkiin?

SIINA. Semmoinenhan se olisi tarkoitus. Tämä maaelämä on niin yksitoikkoista, että hirvittää. Ja sitten pitäisi Maijunkin vähän fiinistyä.

MIINA. Maijunko fiinistyä! Se nyt on minun mielestäni vallan turhaa. Kyllä se Urholle tuommoisenakin kelpaa.

MAIJU. Viis minä Urhosta. Minusta tuleekin rouva.

SIINA. So so, Maiju!

MIINA. Varjelkoon! Vai oikein rouva! No niin. Kukapa sen kissanhännän nostaisi...

SIINA. Eihän sitä nyt vielä tiedä. Mutta Maijuhan onkin vielä liian nuori naimisiin ja liian kokematon.

MIINA (Katkerasti.) Niin, niin. Ja onhan teillä nyt rahaa kokeilla.

SIINA. Niin. Eikö se ole Jumalan siunaus! Kyllä se Jussi-veikka oli nuuka mies. Ajattele! Joka ikisen pennin, minkä se oli tienannut, se oli heti paikalla pannut talteen. (Nyyhkien.) Ja nyt ei se itse saa yhtään nauttia rikkaudestaan.

MIINA. Onpa ne ristinsä rikkaillakin, Laatsaruksillakin ilonsa. (Ulkoa kuuluu MALJASTEN lähestyvää laulunhoilotusta.)

SIINA (Hypähtää ikkunan luo.) No nyt ne herrat jo tulevat. Voi voi, kun ne astuu topakasti, niinkuin sotamiehet. Sen tuntee jo käymisestäänkin sivistyneen ihmisen. Tulehan katsomaan, Miina.

MIINA. Ei minulla ole aikaa silmiäni palvella. — On tässä muutenkin eteensä katsomista. (KALLE ja SANTERI tulevat laulaen Työväen marssia.)

KALLE. Ei tämä marssi oikein sovi meille. Mutta eikö ole olemassa mitään porvarien marssia?

SANTERI. Ei taida olla erityistä.

KALLE. No hitto vieköön! Eikö porvarien kannata pitää omaa marssia, kun kerran proletaristeillakin on omansa?

SANTERI. Porvarit eivät tarvitse mitään marssia. Ne ajavat hevosella ja autolla ja lentokoneella.

KALLE. Niin. Ja laulavat jotta: »Lennä, lennä, airoplaani, lennä muille maille?»... Mitenkäs se sitten onkaan? — Ai, hyvää päivää, emäntä!

MIINA. Jumal' antakoon!

SANTERI. Eivätkö toiset ole vielä tulleet?

MIINA. Eihän noita ole näkynyt.

SANTERI. Vai ei. (Kallelle.) Kyllä minua vähän peloittaa se Inkerin kohtalo.

KALLE. Ole huoletta! Olisihan nyt ihme, elleivät kruununmiehet häntä löytäisi. — (Ottaa laukun selästään, Miinalle.) Tässä sitä nyt olisi emännälle hirvenpaistia.

SANTERI. Ja tässä myöskin.

MIINA (Välinpitämättömästi.) Vai niin.

KALLE (Taputtaa Miinaa.) Laittakaa nyt, emäntä, siltä oikein hyvä, ruhtinaallinen päivällinen.

MIINA (Väistää kärsimättömästi.) Kyllä minä laitan, mitä häntä laitan.

SIINA (On maltitonna seisonut ikkunan ääressä, astuu esille.) Ja kyllä minä autan, jos tarvitaan —

KALLE. No kas. Onhan se pikku Siinakin täällä. (Taputtaa Siinaa.) Minä ole niin onnellinen, että minä tahtoisin syleillä koko maailmaa.

SIINA. Voi jestantee, kuinka sinä olet hyvä.

KALLE (Syleilee Siinaa.) Niin, sinä se oletkin minun maailmani, jonka minä onnellistutan rakkaudellani. Jumaliste, Siina! Tämä on minun elämäni merkillisin merkkipäivä. Eikä minulla ole niitä vielä ollutkaan muuta kuin kaksi: rakkaan Karoliinani kihlajais- ja hautajaispäivä. (SIINA nyyhkii.) Mitä sinä itket, Siina?

SIINA. Sitä, että kun minä nyt vaan kunnolla pystyisin täyttämään sinun vaimovainajasi paikan.

KALLE. Älä Herran nimessä koetakaan, Siina, ellet sinäkin tahdo ilahduttaa minua vain kahdella merkkipäivällä.

SANTERI. Mutta eiköhän haeta virvokkeita pöytään? Kieli on jo kankea kuin lapio.

KALLE. Haetaan vain. (Miinalle.) Vieläkö ne ovat aitassa, emäntä?

MIINA. Kuka ne sieltä olisi kehveltänyt, jollette itse.

KALLE (Taputtaa Miinaa.) Kiitos, kiitos!

MIINA. Menkää hornan kitaan siitä lääppimästä.

KALLE. No no no no! (Santerille.) Aivan kuin mamma-vainajasikin. (Menevät.)

MIINA. Vai olet sinäkin taas naimahommissa.

SIINA. No, pyhä isä, enhän minäkään ole mikään hakotukki.

MIINA. Et niin. Mutta pistäpäs kaksikymmentätuhatta hakotukkiin, niin naidaan sekin.

SIINA. Ehkä. Mutta ei herra Maljanen vaan rahan takia nai. On se niin noopeli mies.

MIINA. Hm. Vannomatta paras. — Mutta asiasta toiseen. Pidätkö sinä hirvenlihasta? (Ottaa laukut.)

SIINA. Niin hirvenlihastako?... Enpä oikein tiedä.

MIINA. Kannattaakohan sitä nyt paistaa, kun minulla on nämä lihapullatkin jo melkein valmiina?

SIINA. Suotta se on. Ovathan toki kananlihapullat paljon hienompia ja harvinaisempia.

MIINA. Siksi toiseksi en minä tiedä mikä siinä on, mutta en minä voi sietää hirvenlihaa.

SIINA. Niin ja mistäpä ne tietävät, että ne pullat kananlihasta ovat. Liha kuin liha.

MIINA. No niin. Minä vienkin nämä sitten tuonne perunakuoppaan.

MAIJU (On saanut perunat kuorituiksi.) Tässä on nyt perunat.

MIINA. Hyvä. Voi jos tuo Maiju hyppäisi vielä vettä hakemassa, kun minun pitäisi maitokin kuoria.

MAIJU. No jos minä nyt vielä tämän kerran menisin.

SIINA. Ja voisinhan minä ehkä kuoria sen maidon. Missä se on?

MIINA. Täällä maitokamarissa. (Menevät.)

KALLE (Tulee kantaen SANTERIN kanssa koppaa.) No nyt sitä juhlitaan, poika, ja kyllä kannattaakin. Isomaan talo on meidän!

SANTERI. Meidän on.

KALLE. Ja tyttö on meidän. (Asettaa juomavehkeitä pöydälle.)

SANTERI. Tai tarkemmin sanoen minun.

KALLE. Niin niin. Tietysti. Kyllä minä tulen omallanikin toimeen.

SANTERI. Mutta olen minä sittenkin vähän rauhaton sen Inkerin takia.

KALLE. Joutavia! Johan minä sanoin, että se löytyy.

SANTERI. Niin mutta jollei se sitten enää olekaan, tuota —

KALLE. Mitä?

SANTERI. Viaton.

KALLE. Älä vätystä. Oletko sinä itse sitten? Katso sinä karaktääriä vaan, se on pääasia. (Kilistävät ja juovat.)

SANTERI. No kyllä se Inkeri taas sen karaktäärinsä puolesta menee.

KALLE. Ettet saisi tuommoista tärpästikkeliä kuin on tämä Vihton akka. Taikka niinkuin äiti-vainajasi, joka aina säliisi kuin käypä tynnyri.

SANTERI. En minä luule, että Inkerillä on semmoista kuraasia. Ja siitä minä olen pantti, etten ainakaan minä käy riitaa rakentamaan.

KALLE. No niin. Se on oikein se. Silloin ei muijalla ole muistuttamista, jos sinä riidan taas lopetat. Kippis! (Juovat nauraen.) Sillä tavalla sinä pänttäät eukkosi päähän lakia ja moraalia.

SANTERI. Ja ilman kirjaa ja koraalia. (Nauravat.)

KALLE. Olet sinä aika neropatti. Lasketat vaikka runomitalla.

SANTERI. No vaikka kerupimmien kielellä. Mutta kunnia sille Kelle kunnia tulee, nerouteni siemen on sentään teidän kylvämänne.

KALLE. Niin, mutta sinapinsiemenestä on nyt kasvanut suuri puu. Saakeli soikoon! En minä suotta pannut nimeksesi Aleksanteria.

SANTERI. Ei. Siinä teitte kerrassaan fiksusti. Kenen kantaa nimeä, sen sitä on melkein housuissakin. Mutta käyttikö Aleksanteri Suuri housuja vai hametta?

KALLE. Ehkä hän käytti housuhametta.

SANTERI. Jaa! Niin kai. Olihan hänellä persialaisia rouvia, joilta sai lainata. — Terve! (Nauravat, kilistävät ja juovat.)

KALLE. Olet sinä aika vaarnaakeli. Minäkin voin hyvin sanoa sinusta niinkuin Kalle Suurikin sanoi kerran pojastaan Santeri Suuresta —

SANTERI. Oho! Aleksanteri Suuren isän nimihän oli Filippos.

KALLE. Olkoon vaan. Mutta meidän Santerin isän nimi on Kalle. Ja kyllä Kallekin voi sanoa pojastaan niin kuin Filipposkin, jotta »Ille pasiat».

SANTERI. »Ille faciet» se äännetään.

KALLE. Äännetään niinkuin väännetään. Minä äännän, niinkuin se kirjoitetaan.

SANTERI. Mutta kuulkaahan. Ei suinkaan Filippos osannut latinaa.

KALLE. Mutta minä osaan. Filippos oli tyhmä mies, mutta minä osaan vaikka kalmukkien kieltä. (Nousee seisomaan.) Hih! Minä puhun kaikilla helluntaiepistolan kielillä.

SANTERI (Nousee myöskin.) So so so. Nyt sinäkin olet täynnä makeata viinaa. — Anteeksi! Piti sanoa: te olette.

KALLE. Noo, ei se ole niin nuukaa. Ollaanhan me jo vanhoja tuttuja.

SANTERI. No niinhän se on. Lapsuudentuttuja.

KALLE. Sinäpä sen sanoit. Heitetään siis tittelit hiiteen.

SANTERI. Heitetään vaan ja ollaan tästedes besta bruureja. (Juovat veljenmaljan ja kättelevät.) Minun nimeni on Santeri... Suuri.

KALLE. Ja minun Kalle Suuri. (SIINA ja MAIJU tulevat.) Ahaa! Tervetuloa, rakkaat ystävät. Käykää tänne peremmälle. Ehkä minä saan esittää teidätkin. Santeri, tuleva poikasi, ja tämä on tuleva äitisi Siina — niin, mikä se sukunimi onkaan?

SIINA. Suonpäähän se on.

KALLE. Vai niin, vai Suonpää. No niin. Ja tässä on sinun tuleva sisaresi Maiju — mikä sinun sukunimesi taas on?

MAIJU. Hyh! Tottakai minäkin olen Suonpää.

KALLE. Niin, aivan niin! Minä vain ajattelin, että jos sinä olet jotakin vieläkin vanhempaa perua. Siis neiti Maiju Suonpää.

SANTERI. Erittäin hauska tutustua.

SIINA (Nauraa.) Niin. Sanokaas muuta.

KALLE. Tehkää hyvin ja istukaa ja olkaa niinkuin sukulaiset ainakin.

SIINA (Nauraa.) Kiitos, kyllähän me jo ollaankin. (Istuutuu MAIJUN kanssa pöytään. MIINA tulee.)

KALLE. No emäntä. Eikö paisti jo ala kypsyä?

MIINA. Vai jo kypsyä! Eihän tässä jäniksen selässä olla.

SIINA. Miina on näet laittanut lihapullia. Sillä se vähän viipyy.

KALLE. Vai lihapullia. No koira vieköön, pitäisipä niitten maistua. Sillä se oli vasta muhkea hirvi.

MIINA. Taisi olla sama, joka tästä on harva se päivä tuon ahon poikki koikkiellut.

KALLE. En tiedä. Mutta mahdottoman suuri se vaan oli. Oikea elehvantti!

SANTERI. Oli. Suuri oli. Silmätkin kuin kahvikupin pohjat ja sarvet kuin tervaskannon juuret ylösalaisin.

KALLE. Jaa-a. Semmoisen juupeluksen tämä Santeri sai kynityksi. Kyllä kai te kuulitte pamauksen?

SIINA. Ooja. Meille kuului yksi.

SANTERI. Oli siinä jo yhdessäkin. Hullu paljon paukuttaa.

KALLE. Vähemmälläkin pääsee viisas. Niin se on. Ei tämä Santeri olekaan mikään naukumamman poika, e-ei. Sillä on pappansa voimat ja mammansa kuraasi.

SANTERI. Mitä? Pappansako voimat? Oho! Päin taivasta minä tuommoisen papan töppöset milloin tahansa vilautan.

KALLE. No no, äläpäs livertele! Vai voitko näyttää sanasi toteen?

SANTERI. Sen teen vaikka paikalla. (Nousee ja heittää takin päältään.) No, tuletko?

KALLE. Tietysti. Luuletko, että minä pelkään omaa lihaani ja vertani. (Riisuu myös takin yltään.)

MIINA. Sus siunatkoon! Mitä te nyt aiotte?

SIINA. Älkää hyvät ihmiset ruvetko tappelemaan.

KALLE. Ei me tapella. Me vaan painitaan pikkuisen. (Levittää käsivartensa.) No!

SANTERI. Ei. Sylipaini on moukkien ja katupoikain painia. Mennään oikeata ranskalaista.

KALLE. No vaikka ameriikkaiaista, kun et vaan tee kravattia tai muuta kokoniilssonia. (Kättelevät ja asettuvat alkuasentoihin.)

SANTERI. Ei muuta kuin hartiat mattoon vaan. (Painivat. Santeri paiskaa Kallen pöytää vasten niin, että pöytä horjahtaa ja lasit putoavat permannolle.)

SIINA (Koettaa estää laseja putoamasta.) So, so, so, so.

MIINA (Rientää Siinan avuksi.) Seis, seis te jumalattomat! Johan te panette koko talon raunioiksi, mokomatkin urheilijat.

KALLE (Istuu ja pitelee selkäänsä, mutta sittenkin ylpeänä.) Kas semmoisia poikia meillä kasvatellaan. Ja sitten puhutaan, että ihmisen muka pitäisi voittaa oma lihansa.

MIINA. Voi surkeus! Nyt ovat taas kaikki paikat sekaisin ja tuolta näkyy jo Isomaakin tulevan päivälliselle. (Ryhtyy siivoamaan.)

SANTERI. Laittautukaa, isä, kuntoon nyt. Appiukkoni tulee. (Pukevat takit ylleen.) Hitto vieköön, kuinkas teidän kravattinne on? (Korjaa Kallen kravattia.)

KALLE. Jaa, mutta sinä peijakas taisit sittenkin kuristaa minua kravatilla.

SANTERI. Älkää höpsikö. Painikravatti on toista. — Harjatkaa tukkannekin, sillä minun kihlajaisissani pitää joka hiuskarvankin seisoa smirnaassa. (JOONAS tulee synkkänä VIHTON seuraamana.)

KALLE. Hei Joonas! Saipas Santeri hirven ja komean saikin.

JOONAS. Vähät minä hirvistä... Tuokaa minulle minun tyttäreni, antakaa minun aarteeni takaisin. Vähät minä muusta.

KALLE. Mitä? Eikö Inkeriä ole vielä löydetty?

JOONAS. Ei jälkeäkään. Voi näitä päiviä! (Istuutuu murtuneena pöydän ääreen.)

KALLE (Santerille.) Jokohan meni humalat hukkaan? (Joonakselle.) No pelkäätkö, ettei hän löydykään?

JOONAS. Jos löytyykin, niin ties millaisena... Ah taivas, taivas.

KALLE. No viis siitä, millaisena. Pääasia, että löytyy. (Santerille.) Ei hätää! Vielä on toiveita.

SANTERI. No Jumalan kiitos!

KALLE (Joonakselle.) Niin, Joonas rukka! Minä surkuttelen sinua.

JOONAS. Kiitos, veliseni. Minä olen murtunut mies.

KALLE. Minä tiedän sen. Minullakin on näet ainoa lapsi, tämä Santeri tässä. Jos se minulta rosvottaisiin, en totta vieköön minäkään tietäisi, menisinkö mereen vai hirteen, vaiko molempiin.

JOONAS. Niin, niin, Kalle kulta. Vain isät voivat tietää mitä isän-rakkaus on. (MIINA vie lakaisemansa lasisirpaleet ulos.)

KALLE. Se on totinen tosi. Ja minäkin kun jo rakastin Inkeriä kuin omaa lastani ainakin. Sillä minähän näin, että nuorilla oli joitakin helliä tunteita toisiaan kohtaan.

JOONAS. Nyt siis ei siitäkään liitosta synny mitään.

KALLE. Mitä? Miksi ei syntyisi, jos vain Inkeri löytyy?

JOONAS. Kukapa huolisi enää turmellusta tyttärestäni.

KALLE. Voi, voi, rakas veliseni. Etkö sinä enää muista nuoruuttasi. Nuorten rakkaus se on... se on jotakin käsittämätöntä. Se antaa empimättä anteeksi, vaikka sen eteen saapuisi raadeltuna, häväistynä ja kurjana tuhlaajamorsiamena. Katsohan tuota Santeria. (Nykäisee Santeria takista.) Eikö hän ole mielestäsi juuri sellaisen rakkauden ilmestys?

SANTERI. Älkää puhuko, isä. Minun rakkauttani ei voida sanoin selittää.

KALLE. Poika raiska! Jos minulla olisi tytär, niin minä antaisin vaikka henkeni saadakseni sille tuollaisen miehen. — Vai mitä, veliseni? Hennoisitko sinäkään sammuttaa tuota ikuista lieskaa?

JOONAS. Voi, ystäväni. Minä olen aivan päästäni sekaisin.

MIINA (Tulee ulkoa.) No sieltähän se Inkeri nyt tulee nimismiehen kanssa.

JOONAS (Hypähtää pystyyn.) Kuinka? Inkerikö? (Katsahtaa ulos ikkunasta.) Totta tosiaan se on hän, minun lapseni... (Juoksee ulos tulijoita vastaan.)

KALLE. No siinä paha, missä panetellaan. (Menee myöskin ulos. SANTERI, SIINA ja MAIJU seuraavat.)

MIINA. Missähän sinäkin taas olet koko päivän loiraillut?

VIHTO (Istuu sängyn laidalla ja tupakoi.) Siitä ei minun tarvitse sinulle tiliä tehdä.

MIINA. Mitä sinä sanot?

VIHTO (Itsetietoisesti.) Höh, sitä, että, tuota, tilitätkös sinä itse kaikki ulos- ja sisällekäymisesi?

MIINA (Yrittää luimistaa.) Mutta nyt en minä käsitä. Mikä meininki sinulla on oikein?

VIHTO. Onpahan vain, tuota, semmoinen meininki, että vielä muistat, ketä olet pistänyt.

MIINA (Lauhtuneemmin.) Ole nyt vaiti, äläkä hae riitaa.

VIHTO (Mahtavasti.) Höh. Milloinka minä olen ennen riitaa hakenut? Mutta lakia ja oikeutta minä olen hakenut, tuota, ja niillä minä pärjään. (MIINA katsoo Vihtoa epätietoisena.)

KALLE (Tulee sisälle käsiään hykertäen.) No emäntä. Paisti pöytään nyt. Suuri kunnia tapahtuu teidän huoneellenne. (INKERI ja SANTERI, JOONAS, NIMISMIES y.m. tulevat jäljessä.)

JOONAS. Niin, lapset. Tosin käy kaksiteräinen miekka sydämeni läpi, mutta pääasia on, eläkää te onnellisina.

KALLE. Juuri niin. Kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa, niin kehoitetaan sanassakin.

JOONAS. Santeri, rakas vävypoikani, anna kun minä nyt rutistelen sinuakin. (Syleilevät.)

KALLE (Yrittää syleillä Inkeriä.) Ja minä kallista miniääni. Inkeri! (INKERI väistää nauraen.) Olethan sinäkin nyt minun lapseni.

JOONAS. No mitä sinä konstailet, Inkeri?

KALLE. Se on kai sitä hääilon aavistelua. Sekin juutas on semmoista ainetta, että se panee hyppäämään vaikka harakkaa.

SANTERI. Mutta, hyvät vieraat, käydäänpä nyt istumaan.

KALLE. Niin. Pöytään nyt, ystävät ja kylänmiehet. Ja olkaa niinkuin kotonanne vaan. Herra nimismies, olkaa hyvä! Ja missä konstaapeli on?

NIMISMIES. Konstaapelilla on vielä eräs ikävä asia selvitettävänä.

KALLE. Mitä ikäviä asioita hänellä nyt vielä on?

NIMISMIES. Onpa hyvinkin ikäviä. Eräs aviorikosjuttu, josta voi olla seurauksena avioero.

JOONAS. Ohhoh! Jopa jotakin!

KALLE. No mutta tämähän on vallan mielenkiintoista. Voisitteko kertoa siitä jotakin enemmänkin, herra nimismies?

NIMISMIES. Juttu on pian kerrottu. Muudan mies sai tuolla metsässä vaimonsa kiinni luvattomasta rakkaudesta. Rikolliset pääsivät kyllä livahtamaan tiehensä, mutta onneksi sattui vaimo pudottamaan huivinsa. No, tämähän on tietysti erinomainen todistuskappale.