Part 9

"Sven Riiseä ajatellessani ei mieleni koskaan murheelliseksi painu, ja senvuoksi juuri en tahtoisi häntä koskaan ajatuksistani laskea."

"Suuresta arvosta on sellaisen ystävän muisto", sanoi Kustaa Aadolf.

"Varsinkin soisin, että hänen kuolinhetkensä vaikutukset himmenemättä mielessäni kangastaisivat. Eikö sinustakin tuntunut ikäänkuin olisimme nähneet taivaan portit avoimina edessämme? Ja siinä taivaan porttien edustalla olisin mielelläni kaiken jälellä olevan aikani elellyt, milloinkaan enää palaamatta matoiseen maailmaan takaisin."

"Siinä on jo kylliksi, että kerran elämässämme, jonakin suurena hetkenä olemme saaneet nousta kirkastusvuorelle Jumalan tutkimattomia aarteita katselemaan", vastasi Kustaa Aadolf. "Mutta sinne älä pyydä jäädä, se olisi uhkarohkeata, sillä vielä emme ole katoamattomaan kirkkauteen kypsyneet. Mutta se pyhä tuulahdus, joka meitä siellä kosketteli, se meitä matoiseen maailmaankin seuratkoon ylläpitävänä ja elähyttävänä voimana."

"Mutta se voima vaipuu, mikäli pyhät muistot himmenevät. Ja täällä maailmassa on niin paljon sellaista, joka ne himmentää."

"Me emme saa perustaa elämäämme ihastuksen muistoihin, vaan yksin Jumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa", sanoi Kustaa Aadolf ja lisäsi luoden Elisaan kysyväisen katseen: "Painaako sinua mikään asia erityisemmin?"

Elisa katseli ympärilleen seutua, joka heinäkuun paahteisen päivän helteessä näytti niin kuivalta ja tomuiselta.

"Kerran Sven Riisen avoimen ruumiin arkun luona seisoessani oli kuin olisi sisällinen ääni minulle kuiskannut: Samoin kuin hänen ruumiinsa tässä makaa kuolleena, pitää sinun jo eläessäsi kuolla maailmalle, sen haluille ja huolille; samoin kuin hänen henkensä riemuitsee taivaallisia haluja ja iloja täynnä, niin pääset sinäkin siitä ilosta osalliseksi, jos Kristuksen kanssa kuolet ja Hänen kanssansa nouset ylös. Sen tunsin silloin selvään itsekin ja pitkän aikaa Sven Riisen kuoleman jälkeen olivat hengelliset pyyteeni maallisia paljon voimakkaammat. Ja onnellinen olin silloin, sillä jo iäisten aarteiden ikävöiminenkin antaa meille jonkun verran tyydytystä. Mutta viime aikoina on maailma taas alkanut vetää minua puoleensa ja semmoiset halut tuottavat levottomuutta ja tyytymättömyyttä.

"Paljon odotat itseltäsi, Elisa, jos todellakin luulet voivasi elää maan päällä täysin kuolleena maailmalle. Monet ovat siihen kiihkoisasti pyrkineet, mutta kenellekään se ei ole onnistunut. Jumala ei meiltä mitään luonnotonta, ylimaailmallista vaadikkaan, Hän muistaa meidät tomuksi."

"Mutta sanoohan Raamattu, että meidän pitää kuoleman maailmalle ja ainoastaan Jumalalle elämän."

"Niin, siihen päämäärään tulee meidän tietysti lakkaamatta pyrkiä. Mutta kypsyminen tapahtuu hitaasti. Toista on ihanteen _oivaltaminen_, toista sen _saavuttaminen_."

"Mutta minä sen tahtoisin saavuttaa; miks'en siihen pääse?"

"Siks' että olet tomua ja synnillä saastutettu. Ole vaan iloinen siitä, että niin selvästi tunnet synnin itseäsi painavan, muuten ehkä ylpeillen luulottelisit olevasi vapaa, mutta joutuisit juuri silloin vieläkin vaarallisimpiin siteisiin. Mikä erityinen halu sinut nyt levottomaksi tekee? Sitä et ole vielä sanonut."

"Ei oikeastaan mikään, jota voisin nimellä mainita", vastasi Elisa viivytellen. "Epämääräisenä, muodottomana tunnelmana se sisimmässäni vallitsee, mutta kuitenkin siksi voimallisena, että se taivaalliset vaikutukset heikentää. Sanalla sanoen, olen niin maallistunut. Alan liiaksi kiinnittää mieleni tämän maailman katoaviin kappaleihin."

Kustaa Aadolf ei päässyt asiasta sen selvemmälle. Elisan vastaus tuntui hänestä välttelevältä.

"Jos vaan se, joka sinua puoleensa vetää, ei ole mitään väärää, niin ei ole sinulla aihetta levottomuuteen", sanoi hän. "Varo epäraitista hengellisyyttä, Elisa!"

Elisa vaikeni. Joko ei ollut Kustaa Aadolf häntä oikein ymmärtänyt tai oli hän aikonut nämä sanansa nuhteeksi hänelle.

Kustaa Aadolf itse oli harvinaisen välittömässä suhteessa Jumalan kanssa. Hänelle osoittausi kaikki niin selvänä, eikä koskaan tarvinnut hänen vaipua mietiskelemään, mikä olisi oikein, mikä väärin. Suurenmoinen ja suora luonne kun oli, ei hän milloinkaan joutunut hämäriin tunnelmiin eikä sekaviin mietelmiin. Mutta toisin oli Elisan laita. Hänellä oli usein vaikea määrätä, mikä olisi synniksi, mikä ei.

"Mitä sanot isän perhelääkärituumista?" kysyi Kustaa Aadolf hetken kuluttua.

"Toivon, ettei niistä mitään tule."

"Eikö sinua miellytä tuo tohtori Hessel?"

"Miellyttää kyllä; olen tavallani huvitettukin hänestä, mutta jokapäiväiseen seuraan en häntä haluaisi."

"Miks'et siitä äsken isälle mitään sanonut, ei hän pane tuumaansa toimeen, jos vaan _sinulla_ on jotakin vastaan."

"Juuri siksi en mitään sanonutkaan. En tahdo panna esteitä isän huville muulloin kuin välttämättömän tarpeen vaatiessa."

"Tässä kohden olisi se minusta välttämättömän tarpeellista kylläkin", vastasi Kustaa Aadolf ritarillisesta "Puhun isälle ennenkun hän ennättää tohtori Hesselille mitään ehdotella."

"Luulen, että hän on aiottu joksikin suuremmaksi ja jalommaksi kuin miksi on tullut?"

"Kuka?"

"Tohtori Hessel."

"Vai niin, sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta suureksi ja jaloksi onkin hän tietysti aiottu, hän kuten muutkin. Olemmehan kaikki ihmiset Jumalan lapsiksi aiotut, ja sen jalommaksi ei voi kukaan tulla", sanoi Kustaa Aadolf.

Elisan suu meni hymyyn. "Näin sinä alati vaan pääasian huomaat", sanoi hän. "Näet koko ihmiskunnan ainoastaan kaksivärisenä, huomaamatta moninaisia välivivahduksia."

"Kylläpä toki nekin huomaan", vastasi Kustaa Aadolf hiukan puolustautuen tuommoista väitettä vastaan, joka hänen mielestään sisälsi syytöksen.

"Et huomaa", vastasi Elisa päätään pudistaen. "Voisinpa melkein kääntää sinuun itseesi takaisin tuon minulle äsken antamasi varoituksen. Eikö ole hiukan yksipuolista sinunkin hengellisyytesi? Sinä ajattelet vaan ihmisen suhdetta Jumalaan, mutta et ensinkään välitä syventyä ihmiseen itseensä ja hänen puhtaasti inhimillisiin puoliinsa. Onhan olemassa niin paljon sellaista, mikä itsessään ei ole hyvää eikä pahaa, kuten esimerkiksi nero, kaunoaisti, luonnonlahjat, ulkomuoto y.m. Nämä avut rikastuttavat ihmiskuntaa ja tekevät sen sisällökkääksi."

"Ja nämätkö pyrkivät vieroittamaan ajatuksesi Jumalasta ja taivaallisista?"

"Eivät toki. Olen aina ollut mieltynyt ihmisolentoon sellaisenaan, ja luulen sen ominaisuuden saavan seurata minua vielä iankaikkisuuteenkin, vai mitä ajattelet sinä?"

"Kyllä, mikäli se koskee ihmisen kuolematonta osaa."

"Mutta voitko tarkoin määrätä rajan kuolevaisen ja kuolemattoman välillä meidän olennossamme? Onhan itse kuollut tomukin kirkastettuna ruumiina kerran haudasta nouseva."

"Oikein sanoit. Suurta on olla ihminen", myönsi Kustaa Aadolf hartaasti ja vakavasti.

"Kun ottaa tutkiakseen koko ihmisolennon kaikessa laajuudessaan, niin on vaikea määrätä, mikä hänessä todellakin on suurta, mikä pientä. Vaarinottamattomalla hetkellä saattaa ihminen pienen pienessä teossa selvemmin ilmaista todellisen luonteensa kuin suuressa työssä, mikä on monelle nähtävänä ja mikä hänet maailman edessä leimaa. Hauska on tutkia ihmiskuntaa sen yksityiskohtia myöten."

Elisa oli oikein haltioissaan. Kustaa Aadolf hymyili veitikkamaisesti.

"Kokeiletko jonkun erityisen yksilön kanssa nyt?" kysyi hän.

"Koetan päästä selville kaikista niistä, jotka tielleni sattuvat", vastasi Elisa mitään sen enempää aavistamatta.

"Varo vaan, etteivät tunteesi sekaannu kokeiluihin, ne vievät helposti harhaan."

"Mutta ne myös auttavat. Tunteitta tutkittuna on koko ihmiskunta kuin mikähän puunukkekokoelma."

Kustaa Aadolf sen nauraen myönsi. Heillä oli ollut kahdenkesken niin hupaista, ja aika oli lentänyt kuin siivillä. Ihmeekseen tapasivat he pappilan jo ihan edessään.

Elisa sai nyt, kuten useasti ennenkin, tohtori Hesselin pöytä-naapurikseen. Eikä se hänelle yhtään vastenmielistä ollut. Kuten itse äsken oli sanonut, koetti hän aina tutkia, mitä maata kukin ihminen oli, joka hänen tielleen sattui, mutta tuosta tohtori Hesselistä ei hän hevin selville päässyt. Hän oli erilainen kuin muut ja miellytti senvuoksi Elisaa.

Puolisen jälkeen alettiin salissa soitella. Muudan Bergsjön tehtaan konttoriapulaisista lauloi rovastin vanhimman tyttären säestykseen.

"Mitä pidätte herra Salmsonin laulusta, neiti Spitzenholdt?" kysyi tohtori Hessel Elisalta.

"Hänellä on kaunis ääni", vastasi Elisa.

"Mutta mitähän puuttuu siitä? Miks'ei tempaa hän kuulijoita mukanaan?" virkkoi tohtori. "Hänellä on kehittynyt ja huolellisesti harjoitettu ääni, hän laulaa hyvin, mutta..."

"Niin -- hyvin; siinäpä juuri osasitte oikeaan", vastasi Elisa merkitseväisesti hymyillen. Saattoi heti huomata, ettei hän pitänyt tätä juuri minään ansiona.

"Olisiko parempi, jos hän hutiloisi?"

"Pelkkä ulkoaopittu ei tempaa mukanaan", vastasi Elisa viimeistä kysymystä huomioon ottamatta. "Hän on varmaan kokenut eläessään liiaksi vähän voidakseen laulullaan todellisesti viehättää."

"Poika parka", sanoi tohtori Hessel ja puoleksi ivaa, puoleksi sääliä ilmaiseva hymy huulilla katseli hän nuorta miestä, joka oli koettanut panna parastaan ja itse näytti olevan perin tyytyväinen tuloksiin. Hetken perästä pyysi perheen isäntä tohtori Hesseliä laulamaan, ja tämä, kumma kyllä, suostui heti pyyntöön.

Hänen lopetettuaan vallitsi salissa niin syvä vaitiolo, että olisi saattanut kuulla nuppineulan kilahtavan lattialle. Tohtori loi vilahduksen Elisaan, joka istui liikkumatta paikallaan, lakkaamatta häntä katsellen, nähtävästi itse siitä tietämätönnä. Tästä innostuneena lauloi tohtori vielä pari pientä laulua ja lähti sitte pianon äärestä kohteliaista vastalauseista huolimatta. Rovastin tytär asettui hänen sijalleen soittotuolille ottaen huolekseen keskustelun säestämisen epäkiitollisen tehtävän.

"Lauloinko hyvin?" kysyi tohtori Hessel taas Elisan viereen asetuttuaan.

"Sitä en tullut ajatelleeksi", vastasi Elisa todenmukaisesti.

"Lienenkö minä eläessäni mitään kokenut?"

"Liiaksikin paljon", pääsi Elisalta.

Tohtori hymyili. Hän oli hyvillään huomatessaan laulunsa näin syvästi vaikuttaneen Elisaan.

Elisa silmäili arasti häneen. Hän mahtoi olla vaarallinen mies tuo! Ylenmäärin intohimoa uhkui hänen laulussaan, jotakin siitä oli tunkeunut Elisankin mieleen ja saattanut sen outoon liikkeeseen, herättänet ennen väräjämättömät kielet sointuun. Itsekin oli hän niiden helkettä säikähtänyt.

Tohtori Hessel aavisti, minkä vaikutuksen hän oli aikaansaanut ja tunsi itsensä ylpeeksi siitä.

Elisa katseli ulos. Verannan molemmat ovet olivat selällään, jotta kirkko näkyi. Siellä kirkon kupeella oli hauta, jonne Elisa aatoksen siivin riensi ikäänkuin apua anomaan. Sven Riisen hauta! Ja tällä hetkellä muistui hänelle selvästi mieleen vainajan rukous hänen puolestaan; tuntui ikäänkuin Sven Riisen käsi rauhoittavasti vieläkin hänen päälaellaan lepäisi. "Tulla kokonaan Kristuksen omaksi, vaikuttaa siunaukseksi muille!" Kuinka aivan toista oli tämä, kuin tuo äskeinen pauhaava laulu. Ja rauha palasi Elisan mieleen, mutta samalla painui hän hyvin surulliseksi huomatessaan, miten altis oli ollut muillekin vaikutuksille kuin puhtaasti taivaallisille.

"Voiko kukaan eläessään liiaksi paljon kokea?" kysyi tohtori Hessel.

"Voi kyllä, jos hän antautuu sellaiseen, joka tekee hänet huonommaksi entistään", vastasi Elisa enemmän itseään kuin tohtoria ajatellen.

"Mihin esimerkiksi?" tiedusteli tohtori viattoman näköisenä itsekseen ihmetellen, miten pitkälle Elisa rohkenisi mennä.

"Sellaiseen, mikä hänet Jumalasta erottaa; -- syntiin", vastasi Elisa yhä omia taistelujaan ja mielenliikutuksiaan ajatellen.

Mutta näistä tohtori tietysti ei niitäkään tietänyt, ja senvuoksi olivat hänelle Elisan sanat kuin isku silmille. Synnin olemassaoloa hän tosin ei myöntänyt, mutta liikaa oli sittekin, että Elisa häntä sellaisesta soimasi.

"Synti, mitä se on?" kysyi hän olkapäitään kohotellen.

Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan kääntyi sen asemesta sanomaan jotakin herra Salmsonille, joka sattui kävelemään heidän ohitsensa. Herra Salmson pysähtyi, mutta pian jätti tohtori sekä hänet että Elisan ja alkoi kävellen paikasta toiseen singahuttaa, omiksi iloikseen, pisteliäitä kokkapuheitaan sinne tänne. Viimein meni hän ulos verannalle ja piilousi huonoine tuulineen sen äärimmäiseen soppeen. Kumartuneena kaidepuun ylitse tarkasteli hän muurahaisten toimintaa hiekassa tietämättä itsekään, mitä siinä oikeastaan katseli.

"Tohtori Hessel!"

Hän kavahti kiivaasti istuviltaan ja näki Elisan seisovan sivullaan. Elisa tahtoi pyytää anteeksi. Silmät sen paremmin kertoivat kuin mitkään sanat.

"Ymmärsitte ehkä minut väärin äsken", alkoi hän. "Luulitte varmaan, että tarkoitin teitä."

"Ketäs muuten?"

"Itseäni tietysti."

"Itseänne! Mitä syntiä te muka olisitte tehnyt?"

"Puhuin vaan enemmän ylimalkaan. Kuinka saatoitte ajatellakaan, että tahtoisin teitä moittia, minä, joka teitä tuskin tunnen."

Hän punastui jo sellaista säädyttömyyttä ajatellessaankin ja oli nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että tohtori hänestä oli saattanut sellaista otaksua.

"Joka minua tuskin tunnette", toisti tohtori. "Sanokaa sitte minulle miten katkeria totuuksia tai valheita tahansa, mutta älkää sanoko itseänne minulle vieraaksi!"

Elisa tunsi jähmettyvänsä näitä sanoja kuullessaan, ja hän käänsi kasvonsa pois. Mutta kohta hän käänsihe tohtorin puoleen takaisin.

"Kernaasti minun puolestani, olkaamme vaan ystäviä", vastasi hän hymyillen omalla herttaisella tavallaan.

Miksikä pitäisi hänen tohtorista vieroittautua, kun selvästi tunsi vetäytymystä hänen puoleensa. Pikkumaisten juorujen pelostako? Eihän! Platooniseen rakkauteen hän kokemuksesta uskoi, miks'ei siis löytyisi platoonista ystävyyttäkin? Vilpitön lähestyminen miellytti häntä enemmän kuin piilosilla leikki, julki tunnustettu ystävyys häätäisi tiehensä kaikellaiset salaiset hienostelut.

Ja tohtori Hessel tunsi tällä hetkellä tulevansa ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi; Elisa vaikutti häneen koko olentonsa voimalla. Hän oli aina valmis taipumaan alamaiseksi sille, mikä oli oikein tosinaisellista. Sitä hän jumaloi.

Kotimatkalla sai Irene kiessit Helmerin ja itsensä varalle. Tänä iltana ei Elisa halunnut puhua kenellekään, ei edes Kustaa Aadolfille.

Kalmiston ohi ajettaessa Elisa kallistihe hiukan vaunuista, katseellaan hakien kiviristiä, joka oli Sven Riisen haudalle pystytetty. Hän istui koko matkan ääneti ja puhuteltaessa huomattiin monasti, ettei hän ollut keskustelua seurannut.

Kahdeskymmenesensimmäinen Luku.

"Miten kauvan hän viipyykin", valitteli Irene vitkaan astellen nurmikon poikki puutarhassa, jossa Elisa huvikseen haravoi käytävät siroksi. Huomenna, näet, oli sunnuntai.

"Lähde vastaan", sanoi Elisa.

"Mutta enhän tiedä, miltä taholta he tulevat. Olenpa jo astellut joen viertä niitylle asti, sieltä kuljin edelleen ensimmäiselle putoukselle, mutta vielä ei ole ketään näkynyt", jatkoi Irene haikealla äänellä.

Hän taittoi päivänkakkaran nurmikolta, nyhtäsi siitä terälehden toisensa perästä, kertaillen puoliääneen: "on, ei, on, ei".

Mutta varmaankaan ei ollut kukkasen vastaus hänelle mieluinen, sillä hän viskasi sen pahastuneena pois ja poimi vireästi uuden. Mutta sekin petti hänen toiveensa.

"Uskotko päivänkakkaroihin, Elisa?" kysyi hän.

"Ettäkö niistä voitaisiin ennustaa? En minä sitä usko. Entä sinä?"

"En minäkään juuri, -- -- -- mutta mieli painuu niin pahaksi, kun ne vastaavat kieltävästi."

"No, älä sitte niiltä mitään kysy, tai jatka hellittämättä, kunnes ne myöntävät."

Viimeiseen neuvoon oli Irene mieluummin taipuvainen ja viehättyi siihen määrään päivänkakkarain suosiota etsimään, ettei hän huomannutkaan kaivatun Helmerinsä yhdessä Kustaa Aadolfin kanssa häntä lähestyvän. Hän ei nähnytkään Helmeriä ennenkuin kuuli tämän äänen ihan rinnaltaan. Silloin hän riemastuen havahtui ja alkoi torua sulhoansa, joka niin kauvan oli poissa viipynyt. Jos hän sen olisi alussa aavistanut, niin mukaan olisi varmaankin lähtenyt.

Helmer vastasi Irenen kysymyksiin ja hyväilyihin, mutta kuitenkaan ei jäänyt häneltä huomaamatta, miten Elisan kasvoille vetäysi ihmettelevä ilme, hänen nähdessään Kustaa Aadolfin allapäin sanaakaan lausumatta jatkavan kulkuansa asunnolle päin.

"Mikä Kustaa Aadolfia vaivaa?" kysyi hän.

Helmer hymähti ja alkoi puolustellen selitellä:

"Tapasimme tohtori Hesselin Hanninkylän metsässä ja rupesimme siinä kolmisin juttelemaan. Pahaksi onneksi kääntyi puhe hengellisiin, ja niin jouduimme kiistaan."

"Kiivastuiko Kustaa Aadolf?"

"Kiivastui, ikävä kyllä."

"Entä tohtori Hessel?"

"Oli tyyni kuin viilipytty, mutta hänestä näytti olevan hauskaa härnäillä toista. Häntä vastaan on aina vaikea väitteessään pysyä, mutta suorastaan mahdottomaksi käy hän, jos vaan toinen kiivastuu."

"Miks'et sinä vastannut hänelle?"

"Minä kyllä koetin, mutta silloin Kustaa Aadolf suuttui minullekin, sillä minä tein muutamia myönnytyksiä, jotka eivät olleet hänelle mieleen. Ja kotimatkalla sain niistä aika lailla löylyytystä minäkin."

"Kustaa Aadolfin suuttumusta ei tarvitse paljonkaan sydämelleen panna", virkkoi Elisa rakkaimman veljensä puolustukseksi. "Hänen mielensä tuhahtaa nopeasti tuleen, mutta yhtä pian se taas entiselleen tasoittuu."

"Sen kyllä tiedän", vastasi Helmer, "enkä siitä omasta puolestani mitään välittänytkään; ainoastaan tohtori Hesselin tähden olen pahoillani. Hän ei tunne Kustaa Aadolfia niin hyvin kuin minä ja sai ehkä tämän kautta huonon käsityksen sekä hänestä itsestään että hänen kristillisyydestään."

"Mistä te puhuitte?" kysyi Elisa.

"Sovituksesta sekä elämästä kuoleman jälkeen."

"Kustaa Aadolf tulistuu aina, milloin huomaa jonkun asettuvan ristiä vastaan", sanoi Elisa.

"Mutta sillä tuottaa hän itselleen haittaa, sillä ei saa se tulistua, joka perinpohjin tahtoo jotakin asiaa puolustaa. Parempi on koettaa asettua vastustajansa kannalle ja mieluummin tehdä hänelle joitakuita myönnytyksiäkin, kuin itsepintaisesti pysyä kiinni omissa väitteissään."

"Mutta emmeköhän näin menetellen helposti horjaannu vakaumuksestamme?"

"Totuutta ennen kaikkia!"

"Tietysti, se on Kustaa Aadolfinkin mielilause. Vai luuletko, että hän vaan saadakseen oikeuden omalle puolelleen itsepintaisesti pysyy kiinni siinäkin, missä hänellä ei ole varmaa vakaumusta?"

"En toki; mutta kiihkossaan saattaa hän mennä liiallisuuksiin. Ja sitte hän vielä niin peittelemättä ilmaisee mielipiteensä sellaisissakin asioissa, missä olisi noudatettava suurinta varovaisuutta."

"Kuten esimerkiksi missä?"

"Kysymyksessä elämästä tämän jälkeen. Äsken siitä keskustellessamme selitti Kustaa Aadolf uskovansa iankaikkisen kadotuksen mahdollisuuteen. Se olisi saanut sanomattakin jäädä, sillä selvästi näin, miten tohtori Hessel sisimmässään jäykistyi. Löytyyhän Raamatussa myös paikkoja missä viitataan kaiken entiselleen palauttamisesta, miks'ei Kustaa Aadolf mieluummin usko niitä kohtia?"

"Tietysti tahtoo hän niihinkin uskoa", vakuutti Elisa, "mutta silti hän ei voi selittää olemattomiksi niitä Raamatun kohtia, joista edellämainittu käsitys käy selville, varsinkin kun niitä on sekä useampia että ovat ne selvemmin huomattavissa."

"Mutta miksi on Raamattu niin hämärä ja ristiriitaisuuksia täynnä?" virkkoi Helmer.

Hän oli niin hartaasti kiintynyt keskustelemaan Elisan kanssa, että näytti varsin unhottaneen morsionsa läsnäolon. Tähän ei Irene suinkaan ollut liioin tyytyväinen. Hän olikin jo monella keinoin koettanut ilmaista olemassaoloansa; mutta turhaan.

Elisa piirteli mietteihin painuneena haravallaan kuvioita hiekkaan.

"Ehkä sentähden, että paremmin kävisi selville, ketkä oikein tahtovat uskoa", vastasi hän, "sillä uskoa voi, ken vaan tahtoo".

"Sepä rohkea väite."

"Ehk'ei liian rohkea sentään."

"Mutta kuinka nyt selittänet äskeiset sanasi? Sanoit, että Kustaa Aadolf tahtoo uskoa kaikkien entiselleen palauttamiseen, mutta uskoo kuitenkin iankaikkiseen kadotukseen", sanoi Helmer varmana siitä, että Elisa nyt oli takertunut ansaan.

"Tahdosta puhuessani tarkoitin sellaista tahtoa, joka kokonaan on Jumalalle alistunut, joka himoitsee Jumalaa ja on valmis luopumaan kaikesta, jos Jumala niin vaatii. Jolla sellainen tahto on, hän lähestyy Jumalan sanaa opetuslapsen eikä arvostelijan mielellä."

"Mutta tosiasia on, että mitä ristiriitaisimmat mielipiteet vetoavat Raamattuun ja syystä kyllä", vakuutti Helmer.

"Joka Raamatusta todellakin elämää etsii, ei hän siinä harhaan joudu. Ja kun yhdistämme Raamatun tutkimisen omaan jokapäiväiseen elämäämme ja sen kokemuksiin, niin auttaa se meitä varman elävän vakaumuksen omistamiseen. Ei kaiketi Kustaa Aadolfkaan kadotukseen uskoisi, ellei hän olisi tuntenut itseään kadotetuksi."

Helmer jäi mietteihin.

"Kokemukset ovat monellaiset", sanoi hän viimein. "Minä puolestani en tunne, enkä milloinkaan ole tuntenutkaan itseäni kadotetuksi, vaikka kyllä tiedän, ettei kaikki minussa oikealla kannalla ole. Kenties tuo kadotus-oppi juuri sentähden onkin minulle niin vastenmielinen, etten sitä saata hyväksyä. Kunpa Kustaa Aadolf edes myöntäisi, että kysymys vielä on ratkaisun-alaisena, mutta sitä ei hän tee, vaan selittää suoraan uskovansa iankaikkiseen rangaistukseen."

"Ja siinä hän tehnee oikein", arveli Elisa. "Sillä jos asia todellakin on, kuten hän uskoo, niin olisi rakkaudetonta, jopa julmaa saarnata, että kaikki tulevat autuaaksi; jos hän taas olisi erehtynyt ja suotta kehoittaisi ihmisiä ikuiseksi parhaakseen etsimään pelastusta niin pian kuin mahdollista, mieluummin tänään kuin huomenna, niin ei ole siitäkään vahinkoa kenellekään."

"Mutta tuo oppi iankaikkisesta rangaistuksesta voi monet uskonnosta vieroittaa."

"No, mitäpä haittaa siitä on, jos kaikki kumminkin lopulta hyväksi kääntyy? Mutta jos iankaikkinen rangaistus todellakin on säädettynä, niin olisihan kauheata tuuditella ihmisiä huolettomuuteen sen asemesta, että antaisi totuuden kaikua heidän korviinsa niin kauvan kun vielä on aikaa tuomiota välttää."

Helmer Broo jäi miettimään. Epäilemättä hän huomasi, että Elisa oli ongelman selittänyt käytännöllisellä, jos kohtakaan ei häntä miellyttävällä tavalla.

"Kovaa puhetta tuo", sanoi hän.

"Eiköhän vaan suolanmakua?" vastasi Elisa.

Helmer pudisti päätään.

"Niille täytyy löytyä joku toinen selitys, noille lauseille, jossa puhutaan iankaikkisesta tuomiosta", arveli hän.

"Jos mielin määrin kierrämme ja vääntelemme Jumalan sanaa saadaksemme sen sopimaan mielipiteitämme ja tunteisiimme, kadottaa se uudistavan voimansa meihin nähden", vastasi Elisa. "Parasta on antaa sen vaan kohdata meitä, silloinkin kun se kaksiteräisenä miekkana tunkee olentomme lävitse."

"Mutta ei silloin kun se vääristelee Jumalan ja tekee Hänestä julman tyrannin."

"Julman tyrannin!" huudahti Elisa. "Hänkö olisi julma tyranni, joka rakkaudesta kuoli koko maailman puolesta kirouksen ristinpuulla? Ja Hänen hallussaan on maailman tuomitseminen. Kyllä Hän tuomitsee paremmin kuin me."

Helmer vaikeni. Hänellä ei ollut mitään vastattavaa tähän todistuskeinoon. Elisalle oli siinä kylliksi, ja vaikk'ei se riittänytkään vastaukseksi kaikkiin Helmerin sisällisiin kysymyksiin, niin ei voinut hänkään millään väitteellä sitä kumota, sillä se oli sydämen kieltä.

"Mutta sinähän, Helmer, et ensinkään välitä minusta", nureksi Irene. "Ensinnäkin viivyt niin tavattoman kauvan poissa, ja kun viimein palajat, keskustelet vaan Elisan kanssa."

Helmer tarttui lepytellen Irenen käsivarteen ja niin he lähtivät. Mutta Irene ei huomannut, miten Helmerin täytyi ponnistella parastaan voidaksensa käyttäytyä herttaisesti. Elisa sen huomasi ja hän mietti itsekseen tulisiko hänen neuvoa pikku sisartaan olemaan varuillansa.

Koko illan pysyi Kustaa Aadolf tavattoman vakavana. Seuraavana aamuna kysyi Elisa häneltä, aikoiko hän lähteä kirkkoon. Hän odotti myöntävää, mutta saikin ihmeekseen jyrkästi kieltävän vastauksen.

Kustaa Aadolf huomasi ihmettelyn ilmeen hänen kasvoissaan ja alkoi sentähden selitellä, että hänellä tänään oli toisellainen jumalanpalvelus toimitettavana.

"Bergsjön tehtaallako sen suoritat?" kysyi Elisa hymyillen.