Part 10

"Onko Helmer kielinyt?" kysyi Kustaa Aadolf. "Ei hänen tarvinnut mainita muuta, kuin että jouduitte väittelyyn hengellisistä asioista, niin jo hyvin ymmärsin, miten kuumaverinen veljeni siinä väittelyssä suoriutui", vastasi Elisa kietoen nuhteluunsa mitä sydämellisintä hellyyttä.

He seisoivat kahden parvekkeella. Kustaa Aadolfin katse suuntautui Hanninkylän metsään päin. Jalo murhe kuvastui hänen piirteissään.

"Herra siunatkoon jumalanpalveluksesi tänään, rakkaani", toivotti Elisa hartaasti.

Kustaa Aadolf katsahti häneen ja huomasi hänen silmänsä kosteina säteilevän.

"Elisa, mikähän meille neuvoksi tulisikaan, jos Herra meihin nähden menettäisi kärsivällisyytensä yhtä helposti, kuin me sen menetämme muihin nähden? En tosiaankaan ymmärrä, miten Herra saattaa heikkouksiani kärsiä. Mutta tunnen, että Hän sen sittekin tekee. Rakas Herrani!"

Vaikka syvintä nöyryytystä tuntien oli hän kuitenkin ylen onnellinen, niin onnellinen kuin ainoastaan se saattaa olla, joka tietää ansiotta saaneensa Jumalan suuren armon ja rakkauden osakseen.

Heti aamiaisen jälkeen ajelivat muut kirkkoon, mutta Kustaa Aadolf yksin suuntasi kulkunsa Hanninkylän metsään päin kuuliaisena Herran käskylle: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"

Kävelemisestä nauttien asteli hän reippain, pontevin askelin eteenpäin hengittäen täysin siemauksin havumetsän raitista tuoksua keuhkoihinsa. Sen ohella hän sydämessään peittelemättä haasteli kaikki Hänelle, joka on sekä ihmisen että luonnon Herra.

Bergsjön tehtaalle tultuaan hän heti kysyi tohtori Hesseliä, ja hänelle neuvottiin missä tämän huone oli. Tohtori ei ollut vielä pukeunut. Toisinaan juolahti hänen päähänsä nukkua puolille päiville asti, mutta vaadittaessa voi hän nousta keskiyölläkin, ilman että kukaan saattoi mitään erotusta hänessä huomata.

"Sisään!" huudahti hän kuultuaan lyhyen rohkean koputuksen ovelleen. Näin ei kukaan talonväestä koputtanut.

Tohtori ei senvuoksi suuresti hämmästynytkään, kun Kustaa Aadolf astui sisään.

"Tuletko jatkamaan helvetti-kysymyksen pohtimista?" kysyi hän. "Ole toki armelias ja säästä se edes viileämpään vuodenaikaan. Silloin saattaa olla terveellistäkin kuulla puhuttavan tulenhelteestä, mutta nyt, auringon paahteessa..."

Hän ei lausettaan lopettanut, vaan sukelsihe suin silmin pesuvatiinsa polskuttaen kuin virtahepo. Kustaa Aadolf hymyili ja odotti, kunnes peseminen oli suoritettu ja tohtori puhdistanut korvansa saippuavaahdosta.

"En tullut helvetistä pulmakseni", sanoi hän, "tulin sinulta anteeksi pyytämään".

"Vai niin, anteeksi! Mistä? Siitäkö, että eilen tuomitsit minut helvettiin."

"Sitä en tehnyt."

"Et tosin sanoilla, sen minäkin myönnän; mutta olihan tarkoitus hiukan siihen tyyliin."

"Anna anteeksi pikaisuuteni!"

"Mitä joutavia! Siitä en ollut millänikään."

"Sen kyllä uskon; mutta joka tapauksessa tein väärin, kun vihastuin ajaessani lempeän Mestarini asiaa. Älä kristillisyyttä minun käytökseni mukaan tuomitse, Hessel. Minä niin usein häpäisen rakkaan Vapahtajani opin."

Tuo nuori mies puhui niin avomielisesti ja nöyrästi, että iva haihtui tohtorin huulilta.

"Kunpa vaan kaikki sinun laillasi kristinopin häpäisisivät, niin...", sanoi hän melkein sydämellisesti ja antoi Kustaa Aadolfille kätensä. "Rehellistä haaveilijaa aina kunnioitan, jos kohta hänen haaveilleen hymyilen."

"Ei usko ole haaveilua", sanoi Kustaa Aadolf.

"Todistakoon sen minulle, ken voi! Minä en sitä usko ennenkuin olen saanut tilaisuutta tutkia kristityn elämää hamaan hänen kuolinhetkeensä asti."

"Toivon, että kerran näkisit minun kuolevan, ja että kuolemani olisi sellainen, jotta sinä sen kautta voitetuksi tulisit", virkkoi Kustaa Aadolf äänellä, joka selvään todisti, miten vilpitön tuo toivomus oli.

Tohtori Hessel nauroi suopeasti: "Ja jos minä nyt kerran tulisinkin 'voitetuksi', käyttääkseni sinun lausetapaasi, niin toivon, että se tapahtuu vähemmällä."

"Vähemmällä!" toisti Kustaa Aadolf. "Ei tapahdu se edes silläkään. Äskeinen toivomukseni oli typerä; ketään ei voiteta vähemmällä kuin Jumalan Pojan kuolemalla."

Tohtori huomasi, kuinka syvä rakkaus Jumalaan sekä ihmisiin loisti Kustaa Aadolfin silmistä. Ehdottomasti tuli hän ajatelleeksi "valkeuden lapsia", joista Raamattu puhuu.

Jalo vastenmielisyys valtasi hänet: hän ei tahtonut omalla epäuskollaan ja ivallaan solvata tuon nuoren miehen hyvää uskoa.

"Älä päärlyjäsi sikain eteen heitä!" sanoi hän äkkiä.

"Olen usein kuullut sinun viittaavan Raamatun sanoihin. Lueskeletko sitä?" kysyi Kustaa Aadolf.

"En enää. Entisaikoina luin."

"Aloita uudelleen", kehoitti Kustaa Aadolf tunnetulla miellyttävällä suoruudellaan.

Taas kohosi äskeinen suopea hymy tohtorin huulille, mutta sen karkoitti piankin synkkä muisto, joka häntä varjon lailla seurasi ja esti häntä valoon pääsemästä.

"Raamattu on minulle mennyttä kalua", sanoi hän. "Milloin ikänäni sitä koetan lukea, kuulen aina tekopyhän äänen ihan korviani vihlovan."

"Kenen äänen?"

"Erään teeskentelijän. Minä uskoin häneen kuin kultaan. Tapasin hänet nuorella iälläni merellä. Hän sai minut joksikin aikaa mieltymään hengellisiin, mutta opittuani hänet perinpohjin tuntemaan haihtuivat kaikki vaikutelmat, mitkä hän minuun oli istuttanut. Hän oli valkeaksi sivuttu hauta, liukasteleva konna."

"Älä tuomitse kaikkia kristityitä niin surkean poikkeuksen mukaan."

"Hän ei ollut mikään poikkeus. Vähän senjälkeen, kun hänestä olin eronnut, tapasin toisen ihan samantapaisen henkilön, ja silloin uskoni Jumalaan ja Jumalan ihmisiin kerrassaan loppui. Jälkimmäinen konna on vielä tänäpäivänäkin arvokkaassa asemassa, muutaman poloisen seurakunnan päämiehenä, mutta minä tiedän, mitä miehiä hän on. Sen sanon sinulle, Kustaa Aadolf: jos tahdot hengen miehestä käydä, niin älä salaisuudessa anna lihan vallita."

Kustaa Aadolf oli käynyt hyvin vakavaksi. Hänen mielensä oli levoton, äärettömän edesvastauksen tunne häntä painosti. Suuria tosin elävän Jumalan palvelijalta vaaditaan ja syystä kyllä. Pyhän Jumalan aseena toimiminen ei suinkaan leikintekoa ole. Mutta vaatimukset, ne Hän itse täyttää ja aseet Hän pitää käsissään. Meidän tulee vaan olla vilpittömät ja rehelliset Hänen edessään, emmekä saa peljätä paljastaa saastaisuuttamme Hänen pyhäin silmiensä nähtäviin, meidän tulee avata sydämemme, jotta Jumalan valkeus pääsisi sen salaisimpiinkin soppiin paistamaan. Ole valpas, sinä Jesuksen Kristuksen sotasankari, kuuntele, jotta huomaisit pienimmän ja salatuimmankin rikoksesi hiipivät askeleet, jott'ei se sinua veisi lankeemukseen! Mutta valvo, rukoile ja taistele Herrasi yhteydessä, sillä "jos ei Herra kaupunkia varjele, niin vartijat hukkaan valvovat".

Kahdeskymmenestoinen Luku.

Oli heloittavan kirkas lokakuun päivä. Puut olivat jo kerinneet muuttua kellervän punaisiksi, ne katselivat kuvaansa joen pinnasta, ja joki kokoili niiden varisevat lehvät virtojensa viedä.

Elisa asteli pitkin porrasta Hanninkylän metsään päin. Hän pysähtyi hetkeksi katselemaan ohivierivän veden kulkua. Väsymättä, herkeämättä se siinä oli soljunut monen ihmispolven iän, ajan virran selvänä vertauskuvana.

Mistä lähti se ja minne vieri?

Elisa kulki edelleen ja joutui yhä syvemmälle ihmeelliseen metsään, jota hän niin sydämellisesti rakasti. Puitten alla syksyn kirjailema monivärinen maa välkkyi auringon hohteessa. Etäämmällä oli enimmäkseen havumetsää. Mutta sielläkin oli auringon valta suuri. Se kultasi mäntyjen ruskeakuoriset haarat punerviksi, ja tummat kuuset se niin viehättäviksi valaisi, että ne muistuttivat vakaita ihmiskasvoja, joita herttainen, harvoin nähty hymyily kirkastaa.

Joki luikertelihe niin moneen mutkaan, että se vähän matkan päässä taas sattui Elisan eteen. Siinä paikassa kulki polku ihan joen viertä. Elisa katseli veden valkeita vaahtopäitä ja kuunteli niiden kaihonsekaista juhlallista laulua. Sen laulun sävelen hän hyvin ymmärsi, olihan se hänen oman sydämensä laulua, jossa ilmeni syvä, voimallinen kaiho kerran päästä toivotuille perille.

Pian kulki taas polku joen äärestä loitommaksi. Mutta etäämmällekin vielä kuului kosken kohina, tosin heikenneenä, mutta sittekin kuin mahtavana taikasävelenä ikään. Ainoa muuttumaton sävel luonnon tuhansien vaihtelevien satunnaisten äänten maailmassa.

Äkkiä Elisa seisahtui. Hän oli saapunut eräälle kukkulalle. Tästä johti tie alas laaksoon, ja siellä kasvoi puita harvemmalta. Laaksossa näki hän tohtori Hesselin kulkevan metsästystamineissa, koira mukanaan.

Elisan aikomus oli pyörähtää takaisin ennenkuin tohtori hänet huomaisi, mutta jäi paikalleen pienen näytelmän tähden, jota siinä, ihan hänen silmiensä edessä esitettiin.

Tohtori Hessel, joka päivänpaisteesta huolimatta näytti olevan huonolla tuulella, potkasi äkäisesti tieltään kiven, johon oli ollut kompastua. Hän vinhautti sen lentämään sellaisella voimalla, että se vierähti pitkän matkan päähän ja sattui koiraan, joka surkeasti ulvahti. Sen asemesta, että hän olisi eläinparkaa lohduttanut, rupesi tohtori Hessel sille ärjymään. Herkkähermoisesti tunteellisena, kuten lintukoirat ainakin, ryömi eläin vingasten häntä lerpallaan isäntäänsä kohden. Siitä äärimmilleen ärsytettynä sivalsi tohtori sitä selkään.

Elisa, joka oli suuri eläinten-ystävä, ei voinut tyynenä katsella tällaista väärää menettelyä. Hän kiirehti nopeasti alas kukkulalta. Hänet nähtyään joutui tohtori niin hämilleen, ettei muistanut hyvää päivääkään sanoa. Mutta siihen ei Elisa näyttänyt huomiota panevan, hänen silmissään paloi outo, ennen huomaamaton tuli.

"Kuinka saatatte te, -- -- --?" kysyi hän mielipahasta väräjävällä äänellä.

Tohtori ei vastannut mitään. Hän vaan katseli Elisaa. Miten suurenmoisen kaunis hän noin vihastuneena oli! Ehkä ilmaisivat tohtorin silmät, mitä hän sisimmässään ajatteli, sillä kohta loi Elisa ikäänkuin häpeillen katseensa maahan. Ei halunnut hän ulkonäöllään ihmisiin vaikuttaa, muilla keinoin hän siihen pyrki.

Hänen silmänsä sattuivat koiraan, joka oli laskeunut kyyryksiin isäntänsä eteen. Säälin pakoittamana koetti hän sitä luokseen houkutella. Mutta se ei välittänyt hänen hyväilyistään, ponnistihe vaan päästäkseen isäntänsä luokse. Silloin huomasi Elisa, että muulla tavoin täytyi koiraa lepyttää. Ehkä oli se hänen vallassaan. Hän katsoi tohtoriin:

"Olkaa ystävällinen koirallenne! Ettekö näe, että se kerjää teiltä hellyyttä?" sanoi hän sekä rukoileva että vaativa ilme silmissään.

Tohtori loi halveksivan silmäyksen koiraan, mutta tästä katseesta eläin jo rohkastui. Se vinkasi ja ryömi värvähtelevin liikkein isäntänsä jalkain juureen.

"Mitä minulle annatte, jos sen otan armoihini?" kysyi tohtori.

"Mitä pyydätte", vastasi Elisa lyhyesti.

Niin, mitä hän pyytäisi? Siitä ei ollut hän itsekään selvillä. Suuteloa! Ei toki; Elisa ei ollut niitä, jolta moisia tohtisi pyytää. Vyöhikköönsä oli hän kiinnittänyt kimpun syyskukkasia, mutta typerältä olisi tuntunut niitäkään pyytää. Enempää hän halusi, jotakin sellaista, mitä ei voinut pyytääkään, vaan muulla tavoin voittaa; se oli selvennyt hänelle, kun hän äsken Elisaan katsoessaan luuli keksineensä halveksimisen ilmeen hänen silmissään.

Ja niin ei hän mitään pyytänytkään, houkutteli vaan koiran luokseen, ja ylen iloisena eläin hypähti takajaloilleen nuollakseen isäntänsä kättä.

"Sinä, sinä toki annat isännällesi anteeksi hänen tylyytensä, vaikka juuri vast'ikään saitkin siitä kärsiä. Sinä et ole niin ankaran vaativainen, sinä", puheli hän hiljalleen.

Sanat olivat koiralle, mutta äänen samalla sekä hellyyttä että nuhtelua ilmaiseva sävy, se oli Elisalle aiottu.

Elisa seisoi ääneti hänen vieressään. Taas katsoi tohtori häneen ja huomasi äskeisen ilmeen hänen silmistään jo lauhtuneen.

Elisa alkoi taas hyväillä koiraa. Nyt vasta näkyi se hänestä välittävän, kun oli ensin osakseen voittanut sen, minkä oli niin tuiki tärkeänä pitänyt.

"Koirain uskollisuus on tosiaankin oikein liikuttavaa", sanoi Elisa katkastakseen vaitiolon, joka hänestä alkoi käydä liian sisällysrikkaaksi.

"Mutta siinä on jonkinlaista luikertelua, joka tympäisee", vastasi tohtori.

"Eihän ole. Ei se koirassa tympäise", sanoi Elisa mielihyvällä silitellen koiran silkinhienoista päätä.

"Tuntuuhan äitelältä, kun nuoleksii käsiä se, jota vast'ikään on ruoskinut", intti tohtori.

"Minusta se, jos mikään, saattaisi ruoskijan häpeään, varsinkin silloin kuin iskut ovat niin epäoikeutettuja kuin teidän äsken. Ja varmaan häpeättekin, tohtori, eikö niin?"

"No, jos häpeänkin, niin se ei ainakaan ole koiran ansio."

"Kenen sitte?" kysyi Elisa, mutta katui heti kysymystään, sillä tiesihän hän hyvin minkä vastauksen saisi. Tämähän saattoi näyttää siltä kuin keräileisi hän itselleen kiitosta. Ja estääksensä tohtoria mitään vastaamasta, jatkoi hän heti leikillisesti:

"Varmaan ette olisi rumaa käytöstänne hävennytkään, ellei olisi ollut ketään sitä huomaamassa ja paheksimassa. Siis olen saanut edes jotakin aikaan tällä metsäkävelylläni, johon luulin vaan huvin vuoksi lähteneeni. Nyt, tehtäväni suoritettua, on aika kääntyä kotiinpäin."

Hän ojensi tohtorille kätensä jäähyväisiksi. Mielellään olisi tohtori vieläkin jäänyt hänen seuraansa, mutta Elisa ei ollut niitä, joita noin muitta mutkitta kävisi saatteleminen. Tohtori kumartui hänen kättään suutelemaan. Elisa ei ollut hänen menettelyään huomaavinaankaan, mutta vieno puna nousi hänen poskilleen.

"Hyvää metsästys-onnea!"

"Sellaista ei saa toivotella", varoitti tohtori.

"Sen tiedän ja siksi juuri sitä toivotan."

"Ette siis suo minulle onnea."

"En sellaiseen yritykseen, jonka tarkoituksena on tappaa vaan huvin vuoksi", selitti Elisa naurussa suin, taputteli vieläkin kerran koiraa ja lähti.

Niin kohtelias ja ystävällinen kuin hänen jäähyväistervehdyksensä olikin, oli koko hänen käytöksessään sittekin jotakin ehdottoman ruhtinaallista, varsinkin siinä tavassa, millä hän tervehdittyään jälleen päätään kohotti. Mitään Elisan ulkomuodossakaan ei tohtori niin ihaillut kuin tuota hänen tapaansa tervehtiä, siinä ilmeni niin paljon luonnetta ja arvokkuutta.

Tohtori jäi katselemaan hänen jälkeensä, olematta itsestään ensinkään selvillä. Miks'ei hän saattanut Elisaa kotiin, kun niin halutti? Näin kainostelevan hienotunteinen ei ollut hän vielä kenellekään naiselle ollut. Eikä ollut hän kenellekään niin nöyrästi taipuvainen ollut kuin Elisalle. Mutta tästä ei tuntunut hänen luontainen miehuullisuutensa ollenkaan kärsivän; se päinvastoin varttui ja karaistui.

Kahdeskymmeneskolmas Luku.

Ulkona kattoi talvi Hirvenhovin seudut heleän valkoisiksi, ja sisällä asusteli kodikkuus hämyhetkin loimottavien takkavalkeitten ääressä ja sytytettyjen lamppujen ympärillä, missä ahkerasti tehtiin työtä.

Irene valmisteli uutterasti kapioitaan. Muut nauroivat hänen kiireelleen, sillä häitten aika kangasteli vielä epämääräisen kaukana.

"Saattaa se joutua ennenkuin aavistattekaan", sanoi Irene, nuorten tavoin uskoen onnen tuottamiin odottamattomiin elämän muutoksiin.

Mutta talvemmalla alkoi Elisasta nuori sisar tuntua niin levottomalta, varsinkin postintulopäivinä oli hän erittäin hermostunut. Eikä hän enää entisellä uutteralla innolla ommellutkaan. Toisinaan antoi hän työn painua polvelleen ja istui joutilaana eteensä tuijottaen. Jos häntä tällöin puhutteli, havahtui hän kuin unesta; jos kysyi, mitä hän ajatteli, vastasi hän nauraen tietysti aina ajattelevansa Helmeriä. Ja tosihan vastaus olikin, mutta Irene koetti salata, etteivät nämä ajatukset enää olleetkaan niin iloisia kuin entisaikoina. Koko syksyn oli Helmer osoittautunut huonoksi kirjeenkirjoittajaksi, mutta varsinkin nyt, viimeisinä aikoina, oli hän siinä suhteessa käynyt oikein anteeksiantamattoman kehnoksi. Irene sai toisinaan kirjoittaa kolme, jopa neljäkin kirjettä ennenkuin vastaus saapui. Ja sen vihdoinkin saapuessa kätki hän kirjeen muitten näkyvistä, jott'ei kukaan huomaisi, miten ohut se oli. Sen luettuaan hän tuskin itselleenkään tunnusti, miten kuiva ja kylmä se sisällykseltään oli ollut.

Postilaukkua ei koskaan saanut avata kukaan muu kuin majuri itse. Sen hän aina teki erittäin juhlallisesti omassa huoneessaan. Hän oli siitä huvitettu kuin lapsi; usein hän oikein ihastuneena härnäsi muitten malttamattomuutta.

"Siinä on minulle kirje. Kas, annappa tänne!" huudahti Irene innoissaan kättään ojentaen.

Heleä puna karkasi hänen kasvoilleen. Kirje näytti tällä kertaa tavallista paksummalta.

"Annas olla, kunnes sovitan lasit nenälleni, jotta oikein näen, onko se sinulle, ehkäpä se lopulta onkin minulle", sanoi majuri, koettaen leikkisästi estää kirjettä hänelle joutumasta. Mutta Irene oli häntä vikkelämpi, sieppasi kirjeen käteensä ja riensi naurahtaen pois.

"Näytät niin huolestuneelta, Elisa; sitäkö suret, ett'et _sinä_ milloinkaan rakkauden kirjettä saa?" kysyi majuri lystikäs ilme silmissä.

Elisa nauroi hajamielisesti koettaen karkoittaa kauvas ahdistuksen tunnetta, mikä hänet oli vallannut äsken nähdessään Irenen niin ihastuneena. Mikä ihme häntä saattoi Ireneä säälimään? Sitä hän itsekään ei ymmärtänyt. Vai olisiko tuo joku paha enne?

Elisa alkoi lueskella sanomalehteä, mutta huomasi pian, ettei hänelle siitä niitäkään hyötyä ollut, sillä ajatukset ne vaan harhailivat muualla, jotta ei hän ensinkään käsittänyt, mitä luki. Hän pani lehden pois ja haki itselleen toisellaista työtä, enemmän koneenomaista, joka sitoi ajatukset vaatimatta niiden myötävaikutusta.

Illallisen aika jo joutui, mutta Ireneä ei vieläkään näkynyt. Palvelustyttö, joka lähetettiin hänen huoneeseensa, palasi pian kertoen, että Irene-neiti makasi sohvalla, sanoi päätänsä pakottavan, eikä tahtonut mitään ruokaa.

Syötyään hommasi Elisa kupillisen teetä ja lähti sitä Irenelle viemään.

Huoneessa oli vallan pimeä, vaikka ikkunan kaihdin oli ylhäällä ja ulkona olivat tähdet virittäneet valonsa helmikuu-illan talviselle taivaalle. Levottomana sykkäili Elisan sydän. Hän toiselta puolelta toivoi, toiselta puolelta pelkäsi saavansa osaa siitä surusta, mikä täällä vallitsi. Hän sytytti lampun ja asetti sen huoneen nurkkaan palamaan, ripusti tumman varjostimen sen eteen, jotta sohvan-kohta jäi ainoastaan himmeästi valaistuksi. Sitte houkutteli hän Irenen teetä juomaan.

"Oliko kirjeessä mitään ikävää?" kysyi hän Irenen juotua teen ja asetettua kupin tarjottimelle.

"Miten niin luulet?" kysyi Irene ja taisteli pysyäkseen tyynenä, joka kuitenkaan ei hänelle onnistunut.

Elisa silitteli hellävaraa itkevän tytön otsaa ja hiuksia. Hän, jos kukaan, osasi hyväilyynsä sulkea koko mielensä hellyyden.

"Aavistukseni minulle usein ennakolta ilmoittavat, milloin jotakin tulee tapahtumaan niille, joita elämässä enin rakastan", vastasi hän niin lempeästi, että Irenen umpimielisyys kerrassaan raukesi.

"Hän ei minua rakasta. Lue kirje!" kehoitti Irene murtuneella äänellä.

Elisa otti täyteen kirjoitetut paperiliuskat käteensä ja siirsihe lähemmä lamppua. Lamauttava raukeus teki hänelle vaikeaksi astua nämät muutamat askeleet. Pikku Irene, pieni raukka! Miten saattaakaan hän tämän kaiken kestää?

Sisällyksestä päättäen oli Helmerillä ollut varsin vaikea kirjoittaa kirjettä, jota Elisa nyt paraillaan luki. Mutta hän selitti itsensä siihen pakotetuksi. Irene oli oikeutettu saamaan totuudesta tiedon ja itsensä tähdenkin oli Helmer velkapää sen tunnustamaan. Hänen tunteensa Ireneä kohtaan olivat jäähtyneet. Mutta hän ei ollut voinut ilmaista Irenelle asian todellista laitaa, vaan oli lykännyt sen aina tuonnemmaksi toivoen, että Irene sen itse sanomattakin huomaisi. Nyt pyysi hän anteeksi suoruutensa sekä myös, ett'ei jo ennen ollut vilpittömästi puhunut. Jos Irene siitä kärsikin, niin eihän Helmer suinkaan vähemmin kärsinyt, sillä vielä raskaammalta tuntuu tuottaa toiselle mielenhaikeutta, kuin itse sitä kärsiä.

Elisan ajatukset palasivat kuluneeseen kesään. Silloin oli hänkin puolestaan täysin Helmeriin luottanut ja mielellään uskonut lapsellisen tuntehikkaan sisarensa tulevaisuuden hänen huostaansa. Ja näin oli Helmer tätä luottamusta väärinkäyttänyt!

Elisa palasi sohvan ääreen takaisin koettaen saada Ireneä levolle laskeutumaan. Itse hän asettui sängyn laidalle istumaan.

Hän lohdutteli Ireneä kuin lasta, uneen tuudittelevia sanoja hän hänelle kuiskaili. Irene ei enää tänä iltana saisi mitään ajatella, ei mistään huolehtia, hänen pitäisi vaan rauhassa nukkua. Pimeä, se niin suloisesti suojellen hänet syliinsä kietoo. Täällä oli niin hiljaisen rauhaisaa, mikään ei täällä häiritse, ja vuoteen ääressä enkelit valvovat. Näin olisi Elisa tahtonut itselleenkin puhua, kun haikea, nöyryyttävä suru häntä olisi kohdannut; näin olisi hän itseään lohduttanut voidakseen taas nousta, elää ja hengittää.

Väsyneenä mielenliikutuksestaan Irene sisarensa hellän huolen alla viimein nukahti pois suruistaan. Elisa istui vielä hetkisen vuoteen laidalla, nähdäkseen jäisikö Irene todellakin nukkumaan, sitte meni hän omaan huoneeseensa.

Irene oli tavattoman kalpea ja vähäpuheinen, kun hän seuraavana päivänä tuli aamiaiselle. Kukaan ei sitä sentään ollut huomaavinaan, sillä Elisa oli perheen muille jäsenille jo kaiken kertonut ja huomauttanut, että Irenen tunteitten säästämiseksi olisi parasta olla koko asiaan kajoomatta. Majurikaan ei mitään erityisempää ilmaissut, oli vaan tänään nuoremmalle tyttärelleen oikein silminnähtävän hellä ja hyväili häntä alituiseen ilman syytä; yleensä onnistui hänelle Elisan kehoituksen vaarinottaminen varsin hyvin. Kristian näytti vaivatulta, kuten aina surun pariin sattuessaan. Silla-täti tuon tuostakin silmiänsä pyyhkieli, ei haluttanut häntäkään nyt haastella terveydentilastaan, ja oli siis varsin harvapuheinen hänkin.

Päivä kului, toinen seurasi, mutta aina pysyi Irene vaan kalpeana ja hiljaisena. Ei hän itkenyt, vetäysi vaan syrjään ja näytti vaivautuvan ystävällisyyden osoituksista, ikäänkuin epäillen, että ne vaan johtuivat säälistä häntä kohtaan. Hänen rakkauttaan oli niin syvästi loukattu, että koko hänen arvokkuus-hiukkasensa kerrassaan oli kadonnut; ja mieli oli muuttunut sairaalloiseksi.

Oli kulunut pari päivää sitte tuon kovan onnen kirjeen saapumisen. Alkoi jo hämärtää. Elisa askaroi arkihuoneessa ollen paraillaan sytyttämässä tulta takkaan, jotta huone, ennättäisi lämmitä hyväksi ennenkuin isä ja Silla-täti kahville tulisivat. He olivat vilunarkoja kumpainenkin, varsinkin nyt, vast'ikään vahvasta iltapäiväunestaan heränneinä.

Pian valkea jo iloisena liedellä loimotti, ja Elisa oli juuri aikeessa viedä puunkantimen pois, kun äkkiarvaamatta huomasi Irenen, joka oli tullut huoneeseen. Varmaan oli Irenellä jotakin sydämellä.

Elisa siirsi puunkantimen loukkoon, vetäsi Silla-tädin lepotuolin likemmäksi uunia ja pakotti Ireneä siihen istumaan. Itse istui hän tuolin laidalle.

"Mitä tahdot, kultaseni?" kysyi hän. Irene koetti kaikin voimin terästää mieltänsä, jott'ei itseään säälien itkuun herahtaisi.

"Minun pitäisi hänelle kirjoittaa, enkö pitäisi? Mutta en osaa, en tiedä, mitä hänelle sanoisin", sai hän viimein vaivoin lausutuksi.

Elisan piti nielasta jotakin, joka oli hänelle kurkunpäähän nousemaisillaan, ennenkuin hän saattoi mitään vastata.

"Sinun ei tarvitse mitään kirjoittaa, jos se sinusta tuntuu vaikealta, siinä on jo kylliksi, kun sormuksen lähetät", sanoi hän viimein.

Irene säpsähti katsellen pitkästi häneen. Ettäkö lähettäisi sormuksen takaisin ja purkaisi kihlauksen? Sitä hän ei ollut ajatellutkaan. Eikä Helmerkään siihen kirjeessään viitannut, mutta Elisa näytti arvelevan, ettei mikään muu voisi kysymykseenkään tulla. Olisiko Helmerkin sitä tarkoittanut? Varmaan olikin! Vasta nyt Irenelle kaikki selveni. Hän antoi päänsä vaipua, mielestä pakenivat toivon ja omanarvontunnon viimeisetkin tähteet. Hän joutui kuin huumaustilaan, jott'ei voinut ajatuksiaan koossa pitää; yksi kuitenkin oli hänelle selvänä: hänen piti menettelemän niinkuin häneltä vaadittiin. Mutta hän ei voinut. Vaivoin riisui hän sormuksen sormestaan ja antoi sen Elisalle.

"Kirjoita sinä!" pyysi hän avuttomana.

Ja Elisa kirjoitti.

Kahdeskymmenesneljäs Luku.

Helmer Broo istui huoneessaan Upsalassa ja piteli kädessään sormusta, jonka kerran oli Irenelle lahjoittanut.