Part 11

Ei ollut hän lupaustaan rikkonut, Irene oli hänet siitä vapaaehtoisesti päästänyt. Ja minkä hän nyt voi sille, että tunteet jäähtyivät? Näin puolustihe Helmer sisällisiä syytöksiä vastaan.

Tuon sormuksen paljas näkeminenkin jo kiusasi häntä, hän pani sen pois. Mutta sitä tarkemmin silmäsi hän käärepaperia, joka oli ollut kotelon ympärillä, missä sormus oli takaisin lähetetty. Hän luki siinä nimensä ja osotteensa, mutta kirjoitus ei ollut Irenen käsialaa.

Oliko Elisa lukenut hänen kirjeensä? Mahtoiko hän nyt hyvinkin ankarasti tuomita Helmeriä? Mutta eihän Helmer voinut asialle mitään, ei kerrassaan mitään!

Miks'ei kumpainenkaan sisaruksista hänelle ollut sanaakaan kirjoittanut? Ehk'ei hän heistä ollut sitä ansainnut. Jos Irene todellakin olisi häntä rakastanut, niin tuskin olisi hän hänestä tällaisella vaiteliaalla vihamielisyydellä tahtonut erota. Ja Elisan, jolla oli suuri sielu, olisi pitänyt ymmärtää häntä, ymmärtää, että Helmerin ennen kaikkia piti olla suora sekä itselleen että muille. Mutta Elisa kohtelee häntä, kuin olisi hän tehnyt suuren vääryyden.

Hän tunsi vastustamattoman halun todistaa syyttömyytensä varsinkin Elisalle ja istahti heti kirjoittamaan hänelle pitkää kirjettä. Se uhkui lämpöä, joka ei kuitenkaan Ireneen ulottunut, vaikka kirjoittaja tarjousikin pitämään Irenelle kerran tehdyn lupauksensa, jos vaan Elisa niin tahtoi. Hän jätti kohtalonsa Elisan käsiin; Elisa saisi määrätä, mitä hänen tuli tehdä.

Kirjoitettuaan kirjeen läksi Helmer ulos ja pisti sen lähimpään postilaatikkoon.

Hänen tätä tehdessään sattui Kustaa Aadolf paikalle... Ja juuri häntä ei Helmer olisi tahtonut tällä hetkellä tavata.

"Kirje Irenelle, kas niin", virkkoi Kustaa Aadolf, mutta kävi äkkiä vakavaksi tarkemmin silmäiltyään ystäväänsä.

"Mitä? Onko jotain ikävää tapahtunut?"

"Onhan, sellaista, joka ehkä riistää minulta sinun ystävyytesikin."

Kustaa Aadolf loi häneen tutkivan katseen.

"Kenelle oli kirje?" kysyi hän äkkiä.

"Elisalle."

"Minkätähden hänelle kirjoitat? Onko Irene sairas?"

"Ei", vastasi Helmer ja lisäsi, ett'ei hän halunnut asioitaan näin keskellä katua selvitellä.

"Mennään sitte minun luokseni", sanoi Kustaa Aadolf.

Ääneti he astuivat eteenpäin, kunnes saapuivat Kustaa Aadolfin ylioppilasasunnolle. Hänellä oli kaksi huonetta, joista toinen oli Torvaldin hallussa. Torvald sattui olemaan ulkona.

"Onko mitään ikävyyksiä Irenen ja sinun välillä tapahtunut?" kysyi Kustaa Aadolf lamppua sytyttäessään.

Helmer vastasi pitkällä esipuheella, mutta ei näyttänyt ollenkaan pääsevän pääasiaan käsiksi.

"Puhu suoraan, mitä on tapahtunut", sanoi Kustaa Aadolf, joka ei kärsinyt viivykkeitä eikä mutkia.

Helmeriä suututti, mutta hän totteli kehoitusta.

Kustaa Aadolf kuunteli hetken äänettömänä.

"Konna!" oli ainoa sana, minkä hän sitten sai sanotuksi, mutta sen hän sanoi voimalla.

Helmer ei koskaan sietänyt, että muut häntä tuomitsivat, ei edes silloinkaan, kun hän itse sydämessään tekojaan soimasi. Vaikka hän sisimmässään olisi ollut miten masentunut tahansa, niin eivät sitä muut milloinkaan saaneet nähdä. Eikä hän mielestään tässä tapauksessa suinkaan ollut konnamaisesti menetellyt, vaan pikemmin vallan oikein. Sentähden pitikin hän nyt itseänsä marttyrina, joka sai syyttömästi kärsiä. Ei hän kuitenkaan suuttunut, vaan antoi Kustaa Aadolfille anteeksi hänen pikaisuutensa. Mutta puolustautua hän sittekin tahtoi ja sentähden alkoi hän matalalla äänellä esiintuoda selityksiään. Vaan Kustaa Aadolf ei niitä ottanut kuullakseenkaan.

"Menettelytapasi on puolustamaton", väitti hän.

"Kunhan tyynnyt, niin tuomitset minua oikeammin", sanoi Helmer tuntien arvonsa loukatuksi. "Itsehän Irene kihlauksen purki, en minä sitä tehnyt. Ja kirjeessäni Elisalle lupasin vielä uudistaa liiton, jos hän sen parhaaksi näkee."

"Kuka?"

"Elisa."

"Mitä tämä asia Elisalle kuuluu? Irenen kanssa yksin sinun kaiketi tulee tästä sopia."

Helmer punastui.

"Irene ei vastannut minulle sanaakaan, vaan antoi Elisan lähettää sormuksen takaisin", puolustihe Helmer.

Kustaa Aadolfia aavistutti, että syynä pikku sisaren vaitioloon mahtoi olla ylen valtava suru. Tämä ajatus pani hänen mielensä uudestaan kuohuksiin.

"Oletko myös ajatellut edesvastaustasi tässä?" kysyi hän. "Irene ei kestä tätä. Hän sairastuu, hän, joka on niin tunteellinen!"

Helmerin mieltä kouristeli, mutta näköjään pysyi hän tyynenä.

"Mitä tahdot, että minun pitää tekemän? Enhän voi valheessa elää."

"Älä joutavia!" sanoi Kustaa Aadolf keksimättä mitään parempaa vastausta toisen intomielisiin sanoihin.

"Et tiedä, mitä vaadit minulta", jatkoi Helmer. "Avioliitto ilman rakkautta heikentäisi minussa siveellisen tarmon ja lamauttaisi minun omaa kehittymistäni..."

"Vai niin, omaa kehittymistäsi siis ensi sijassa ajattelet välittämättä montako särjettyä ihmissydäntä se maksaa", vastasi Kustaa Aadolf paheksuen.

Helmer ojensihe suoraksi. Tuntui ikäänkuin olisi jotakin hänen sisässään murtunut.

"Et saata arvatakaan, miten kovasti jokainen sanasi minuun koskee", sanoi hän. "Kärsin jo kylliksi niitä paitsikin. Mahdoton oli minun menetellä toisin. Ja onko se niin ankarasti tuomittava, että uskalsin Irenelle totuuden ilmaista?"

Hänen äänensä surullinen sävy lievensi Kustaa Aadolfin suuttumusta, joka ei koskaan muutenkaan kauvan kestänyt.

"Asian tuomittava puoli on siinä, että sinulla piti oleman sellainen totuus Irenelle ilmaistavana", sanoi hän hetken jälkeen.

"Voinko sille mitään, että tunteeni jäähtyivät?"

"Ehk'et voi. Mutta sen sijasta, että tässä nyt totuudenmukaisuudestasi kerskailet, saattaisit ainakin suoraan tunnustaa, että olet epävakainen ja katala mieheksesi", virkkoi Kustaa Aadolf taas harmistuneena. "Heittiön tavoin ei voi menetellä muu kuin heittiö."

Helmer ei mitään vastannut, ja Kustaa Aadolfista tuntui kuin olisivat hänen omat sanansa äänettömyydestä kimmahtaneet takaisin häneen itseensä. Mielen kiihko vaimenemistaan vaimeni, ja hän alkoi katua suuttumustaan. Se joka Kustaa Aadolfin kanssa kiistellessä vaan osasi pysyä tyynenä, se pääsi aina voitolle, sillä taitavasti menetellen sai hän Kustaa Aadolfin tuittupäisyydestä parhaimman liittolaisensa. Heti huomattuaan yli rajain menneensä oli Kustaa Aadolf valmis tekemään myönnytyksiä, sitä suurempia, kuta kiivaammin oli väitellyt. Tämä tapahtui kuitenkin vaan silloin kun mieskohtaiset syyt olivat riidan aiheuttaneet; uskon asioissa sitävastoin pysyi Kustaa Aadolf lujana loppuun asti.

"Vähemmän ankarasti ehkä sinua tuomitsisin, ellei asia koskisi omaa pientä sisartani", sanoi hän hetken jälkeen sovintoon taipuvaisena. "Puolueellisuudessani ja pikaisuudessani en ole rahtuakaan parempi kuin sinä epävakaisuudessasi. Anna anteeksi minulle!"

Liikutettuna tarttui Helmer sovinnoksi ojennettuun käteen. Vasta nyt oli Kustaa Aadolfille onnistunut saada hänet tajuamaan, miten tyhjänpäiväiset ja heikot hänen puolustuksensa olivat olleet.

"Voitko tämän jälkeen olla ystäväni kuten ennenkin?" kysyi Helmer alakuloisesti ja nöyrästi.

"Ehk'en aivan kuten ennen, en ainakaan ensi aluksi", vastasi Kustaa Aadolf vilpittömästi, "mutta ystäviä voimme aina olla. Ehkä Irenekin tämän voittaa. Kenties ovat hänenkin tunteensa jäähtyneet; sellainen lieneekin aina molemminpuolista, ja niinmuodoin ei ole mitään vahinkoa tapahtunut. Itsellenne ja muille olette vaan opettaneet, ett'ei pidä hätäillä."

Vilkasmielisyydessään luuli Kustaa Aadolf varmaan todellisuuden vastaavan hänen toiveitaan, ja siinä uskossa oli anteeksi-antaminen helppoa.

Jonkun päivän perästä tuli Elisalta vastaus Helmerin kirjeeseen. Se vaan lyhyesti ilmoitti, ett'ei Irene halunnut kihlausta uudistaa.

Helmerin mieli kiihtyi, ja hän tunsi moninpuoleista pettymystä. Hän olisi toki odottanut enemmän ymmärtämistä Elisan puolelta. Ja nyt oli Elisa selvästi osoittanut paheksivansa hänen menettelyään, ja se häntä sekä suretti että harmitti. Oliko hän Elisan suhteen vallan erehtynyt? Elisa siis ei ollutkaan niin suurenmoisen jalo ja lämminsydäminen kuin hän oli luullut.

Entä Irene sitte! Tuo hento, alttiisti taipuvainen pikku olento oli ihan varmaan alistunut toisen vaikutuksille, sillä itsellään hänellä ei olisi ollut voimaa pysytellä tällaisessa ylpeässä vaiteliaisuudessa. Ireneä ajatellessaan hän tunsi omantunnonvaivoja ja, ihme kyllä, jotakin kaipauksen tapaistakin. Nyt olisi ollut syytä iloita vapaudestaan, mutta vapaus alkoi maistua hiukan tyhjältä. Irenen ihailua hän oli halveksinut ja pitänyt hänen rakkauttaan tunkeilevaisuutena, mutta nyt hän ihmeeksensä huomasi, että nämä avut sittekin olivat häntä miellyttäneet, jopa enemmän kuin hän olisi saattanut aavistaakaan. Hän tuskin enää itsekään tiesi, mitä halusi. Oliko Kustaa Aadolf oikeassa nimittäessään häntä epävakaiseksi raukaksi? Ei; ei hän sellainen tahtonut olla. Parasta oli siis nyt koko tarmollaan pysyttäytyä siinä asemassa, johon kerran oli itse pyrkinyt.

Kahdeskymmenesviides Luku.

Hirvenhovissa alkoivat huolettavat ajat. Surun painosta oli Irene käynyt vallan umpimieliseksi, eikä hän antanut kenenkään lohduttaa itseään. Elisa oli hyvin levoton hänen puolestaan, sillä tätä tekoa eivät saattaneet asiat ajan oloon mennä. Eivätkä menneetkään; Irene kääntyi sairaaksi. Itse iloitsi hän taudistansa, sillä se oli omiaan hänen sydänsuruansa lieventämään. Elämä oli hänet pettänyt, siksi halusi hän mielellään kuolla. Nyt hän epäluulotta avasi sydämensä ystävyyden ja rakkauden osoituksille, sillä mikäli ruumiin voimat raukesivat, parani hänen mielensä.

Harvoin tulee onnettomuus yksinänsä, vaan saapuu sen seurassa toinenkin, joka useinkaan ei ole missään lähemmässä yhteydessä ensimmäisen kanssa. Heti Irenen sairastumisen perästä tapasi halvauskohtaus Silla-tätiä.

Kaikeksi onneksi oli tohtori Hessel juuri käymältä Hirvenhovissa. Hän oli tullut tiedustelemaan Irenen tilaa ja oli nyt varsin hyvänä apuna toimiellen tyynesti ja neuvokkaasti yleisen hämmennyksen ja sekasorron keskellä.

Majuri-parka oli kovin onneton, kun Hirvenhovissa niin paljon tautia sattui. Hän pyysi tohtori Hesseliä jäämään sinne edes lyhemmäksi aikaa. "Se on aina ollut hartain toiveeni ja monasti ennenkin olen ajatellut sitä teille esitellä, vaikk'en sitä tähän asti ole tullut tehneeksi", puheli majuri luoden Elisaan uhkaavan silmäyksen, joka sanoi, että tällä kertaa hän isäntänä tahtoo asiat määrätä.

Tohtori Hesselkin kääntyi Elisan puoleen, mutta ei uhkamielin. Hän koetti vaan päästä selville siitä, mitä Elisa asiasta ajatteli, ennenkuin hän vastaisi majurille.

"Tuntuisihan meille hyvin rauhoittavalta, jos jäisitte, herra tohtori", vastasi Elisa ajatellen vanhaa ja saamatonta piirilääkäriä. Kaupungissa asui kyllä etevä lääkäri, mutta matka sinne oli niin pitkä.

Tohtori Hessel oli ensin aikonut viipyä Bergsjön tehtaalla vaan neljätoista päivää, mutta olikin vähitellen pitkittänyt oloaikansa yhtä moneksi kuukaudeksi. Nyt muutti hän sieltä joksikin aikaa Hirvenhoviin. "Lyhyelle vierailulle muutaman vuoden ajaksi", ilkkui Kristian kuultuaan Elisalta päätöksestä.

Lähinnä seuraava aika ei tullutkaan niin synkäksi, kuin oli pelätty. Irenen sairaus ei ollut mitään vaarallisempaa laatua. Itse hän ensin luuli varmaan kuolevansa ja siinä toivossa lauhtui hänen mielensä tyyneksi ja tyytyväiseksi, joka seikka suureksi osaksi ehkäisi taudin vauhtia.

Silla-täti ensin johonkin määrään toipui, mutta sitte jäi paraneminen sikseen. Hän jäi osittain rammaksi ja tarvitsi alituista hoitoa, jonka vuoksi erityinen hoitajatar hänen varalleen hankittiin.

Vähitellen vieri elämä Hirvenhovissa vanhoihin entisiin tapoihinsa takaisin. Tohtori Hessel viihtyi oivallisesti; hän oli kotiutunut taloon jo ensi hetkestä alkaen.

Majuri tuli kohta kokonaan tohtorista riippuvaksi ja kysyi hänen neuvojaan joutavimmissakin asioissa.

"Miten olen saattanutkaan näin kauvan tulla lääkärittä toimeen?" ihmetteli hän ja lisäsi sitte huolestuneena: "mutta semmoistahan se sitten oli kuin olikin".

Tohtori Hesselin virkatoimet Hirvenhovissa eivät hänelle paljonkaan vaivaa tuottaneet. Joka päivä hän kyllä kierteli sairaitten luona, mutta nämä käynnit eivät paljon työtä antaneet. Hoitamisen, joka kysyi sekä aikaa että voimia, toimittivat naiset, tohtorin tarvitsi vaan antaa määräyksiään. Eikä hänellä oikeastaan näissä molemmissa tapauksissa muuta tointa ollutkaan kuin seurata taudin kulkua.

Työnpuutteesta huolimatta ei mikään mitättömyyden tunne tohtoria painostanut, sillä hänellä oli talossa hyviä toveria, jotka hänen laillaan viettivät päivänsä joutilaana. Sekä majuri että Kristian ottivat elämän kevyeltä kannalta, eivätkä he itseltään paljonkaan vaatineet. Kristian oli kesällä ollut rykmentin kokouksessa ja katsoi sillä täyttäneensä kaiken, minkä häneltä saattoi vaatia. Tavallaan oli hän auttavinaan isäänsä maantilan hoitamisessa, mutta siinä he molemmat alituiseen luottivat toisiinsa, ja seurauksena oli, ett'ei kumpainenkaan tullut mitään tehneeksi. Itse asiassa oli siis Hirvenhovin hoito uskottu pehtorin käsiin.

Eikä pehtori täysin luotettava ollut, sen tiesivät kyllä sekä majuri että Kristian. Se selveni heille kerran kun he sattumalta näkivät pehtorin kuljettavan aittaansa jotakin, mikä ei ollut hänen omaisuuttaan. Ikäänkuin salaisesta sopimuksesta olivat silloin sekä isä että poika kääntyneet takaisin ennenkuin varkaat ehtivät heitä huomatakaan. Muuten olisi täytynyt panna toimeen kuulustelu, ja sellaisiin toimiin ei kumpikaan heistä halunnut ryhtyä, majuri herkän sydämensä, Kristian laiskuutensa vuoksi. He eivät tästä kiusallisesta huomiostaan hiiskuneet mitään toisilleenkaan, saatikka sitte muille; vaistomaisesti he käsittivät, että silloin ehkä pitäisi tarttua kiinni asiaan, jott'ei naurun alaiseksi joutuisi. Toisilleen he eivät nauraneet, sillä sisimmässään he tunsivat olevansa yhtä hyvät kumpikin.

Tohtori Hesseliä miellytti sekä isän että pojan seura. Itse tietämättään he viehättivät häntä omituisuudellaan, ja hän puolestaan viehätti heitä mieltä häpäisevillä kaskuilla elämänsä seikkailuilta.

"Tämä joutilaitten triumviraati", kuten Elisa leikillisesti nimitti näitä kolmea herraa, järjesti, häiritsemättömän sovun vallitessa jäsenten kesken elämänsä tavallaan säännölliseksi, jopa omasta mielestään varsin hauskaksikin. Pitkät iltapuhteet vietettiin aina korttia lyöden. Pöytäkirja laadittiin ja mikä yhtenä iltana hävitettiin, se voitettiin toisena takaisin. Pelattiin niin vähästä, "ett'ei kysymyksessä oikeastaan ollut muuta kuin kunnia", kuten majuri selitti. Huonolla säällä herrat aina pujahtivat majurin huoneeseen, ja kohta otettiin kortit esille. Jokainen osaltaan tunsi itsensä ikäänkuin vikapääksi pahaan, eikä kukaan heistä silloin toivonut Elisan sinne saapuvaksi, niin paljon kuin hänestä muuten pidettiinkin. Kerran sattui hän kuitenkin heidät siellä yllättämään. Tohtori Hessel nousi heti seisaalleen, kuten hän aina teki Elisan tullessa huoneeseen. Hieno kunnioitus oli aina huomattavissa hänen käytöksessään Elisaa kohtaan.

Kristian, joka hiukan hämmentyi sisaren tullessa näin sopimattomaan aikaan, seurasi ehdottomasti tohtorin esimerkkiä nousten suurella kolinalla paikaltaan hänkin, mutta istuutui tuokiossa taas harmitellen hullunkurista kohteliaisuuttaan.

"Tuolla ulkona tuiskuaa niin kovasti...", selitti majuri ja jatkoi samaan hengenvetoon: "Kuinka Silla ja Irene voivat? Tarvitsetko apua? Siinä tapauksessa olemme heti alttiit, ymmärrät hän."

Elisa huomasi, minkä sekasotkun hän äkkiarvaamattomalla esiintymisellään oli aikaansaanut ja hymyili sille. Mitään apua hän ei tarvinnut, oli vaan tullut noutamaan jotakin pientä kalua, jota Irene kaipasi ja joka oli majurin huoneessa. Suurella auliudella antoi majuri Elisalle, mitä hän pyysi.

"Hyvä merkki", sanoi hän, "että sairas jo jotakin kaipaa, eikö totta, Hessel? Kyllä hän kohta taas terveeksi tulee. Katso, Elisa, emme tätä tässä enää kauvan jatka. Ulkona on niin ruma ilma... Lopetamme jo tuossa tuokiossa."

"Miksihän niin hartaasti puolustaut, isä?" kysyi Elisa hymyillen. "Enhän ole sanaakaan virkkanut."

"No, ethän olekaan", sanoi majuri ymmärtämättä oikein, miten tästä selviytyisi. "Luulin vaan -- sinun ajattelevan, ett'emme mitään tee."

Kristian heläytti naurun.

"Mutta siinäpä hän olisikin ollut helkkarin oikeassa", sanoi hän.

Kaikki yhtyivät Kristianin nauruun, itse Elisakin.

Hänen lähdettyään istui tohtori Hessel ääneti ja viskeli korttiaan niin huonosti, että Kristian aiheutui kysymään, missä ihmeessä hänen ajatuksensa mahtoivatkaan harhailla. Tohtori ei vastannut hänelle mitään. Ja kun peli vihdoinkin oli lopussa, viskasi hän kortit pöytään ja selitti lähtevänsä pitkälle kävelylle.

"Tällaiseenko koiran ilmaan", kysyi Kristian. "Etkö sinä milloinkaan ole ollut sellaisella tuulella, että hartain halusi on ollut rynnistää myrskyjä vastaan ja antaa lumenhiukkasten neulasina pistellä kasvojasi?" kysyi tohtori.

"Ehkä joskus, häijyllä päällä ollessani, mutta silloin minä mieluimmin kaikkein ensimmäiseksi antaisin selkäsaunan sille, joka on minut suututtanut", vastasi Kristian.

"No, entä silloin kun olet itseesi suutuksissa?"

"En minä itseeni suutu", selitti Kristian.

"Lähdetkö todellakin, Hessel?" kysyi majuri ja hänen silmänsä siirtyivät kaihoten tohtorista korttikasaan.

"Minun täytyy saada ilmaa", vastasi Hessel.

"Ilmaa! Mitä sillä teet? Se on liian koleata tänään."

"Ei minulle."

Turha oli estellä tohtori Hesseliä, kun hän oli saanut päähänsä jotakin. Aina hän teki, kuten itse tahtoi. Hän läksi.

Tohtori oli Kristianille sanonut olevansa suuttunut itseensä, ja sitä hän tavallaan olikin. Ennen saattoi hän useasti kyllästyä ulkonaisiin olosuhteitansa ja muihin ihmisiin, mutta nyt, mieluisessaan seurapiirissä elellen, kesken ihmisiä, joita hän ystävinään piti, -- mikä muuten ei juuri ollut hänen tapaistaan, -- nyt alkoi hän kyllästyä omaan itseensä.

Jotakin kummaa oli toisinaan ollut Elisan katseessa, jotakin selittämätöntä, joka saattoi hänet painumaan pahoille mielin. Äsken varsinkin oli se ilme tullut oikein erityisesti näkyviin. Etsineekö Elisa hänessä jotain, jota hän ei löytänyt? Miksikä olisikaan muutoin hänen silmiensä katseessa asunut ikäänkuin tiedoton kysymys, epäröivä kaiho, kuin olisi hän tuntenut itsensä pettyneeksi, mutta tahtoisi sittenkin vielä toivoa.

Tämä liikutti tohtorin mieltä ja herätti hänessä eleille joitakin siitä eteenpäin pyrkivästä, voimasta, mikä muinoin, nuoruuden ja ihanteitten aikana, oli hänenkin rinnassaan vallinnut. Mihin oli paennut tämä voima, mihin oli hän sen hukannut? Nyt, kun hän tahtoi sen uudelleen eloon herättää, oli se kuin siipirikko lintu, joka turhaan yrittelee ylöspäin lehahdella.

"Neiti Elisa", sanoi hän pitkältä kävelymatkaltaan palattuaan, "lainatkaa minulle joku niistä kirjoista, jolla omaa sieluanne ruokitte".

Elisa tuumi hetkisen ja toi hänelle sitte Martensen'in siveysopin.

Tohtori käänteli epäilevän näköisenä sen lehtiä.

"Eikö tämä mahda olla liian vaikeatajuinen minulle?" arveli hän.

"Minulla siitä on ollut sekä huvitusta että hyötyä."

"Te olette tällaisiin asioihin perehtynyt, minulle sitävastoin ne ovat vallan vieraita", sanoi tohtori.

"Tämä kirja on auttava teitä niihin perehtymään", sanoi Elisa. Hän näytti toivovan, että tohtori sen lukisi.

"Sanokaa, saattaako kuolleeksi ammuttua enää uudelleen eloon herättää?" kysyi tohtori.

"Saattaa", vastasi Elisa empimättä ja toivoa herättävällä äänellä. Hän oli huomannut väsähtäneen piirteen tohtorin kasvoissa ja päätti siitä, että tohtori puhui itsestään.

Ei hän sittekään oikein tohtoria ymmärtänyt, mutta hän ajatteli salatun elämän voimia ja kokemuksia, ja niihin vedoten hän antoi vastauksensa.

Tohtorin katse lauhtui erinomaisen lempeäksi. Hänen, epäilijän, sydämessä alkoi usko herätä, usko Elisaan.

Kahdeskymmeneskuudes Luku.

Vasten tahtoaan parani Irene vähitellen. Kauvan oli tauti vaihdellut milloin parempaan, milloin huonompaan, mutta lopulta kuume vihdoin kokonaan poistui. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Irene vieläkin varsin heikko ja alakuloinen. Elisa teki kaikki voitavansa herättääkseen hänessä edes hiukankin elämänhalua, mutta turhaan! Kaikki näytti vaan niin synkältä.

"Miks'en saanut kuolla, kun ei minulla kumminkaan ole mitään, jonka hyväksi eläisin?" huokaili Irene eräänä päivänä.

"Luuletko, että Jumala olisi lahjoittanut sinut elämälle takaisin, ellei Hänellä siinä olisi ollut joku tarkoitus?" kysyi Elisa häneltä.

"Mutta minä en voi mitään tehdä, en kerrassaan mihinkään kelpaa", valitteli Irene.

"Kukaan ihminen ei jäljittä kulje maailman läpi. Sinuakin varmaan joku elämäntehtävä odottaa, joku työ, jota varten olet luotu."

"En näe sitä missään."

"Pyydä Jumalaa näyttämään sen sinulle."

"Ei ole minulla voimia."

"Jumala on oleva väkevyytenäsi."

Samassa koputettiin ovelle ja tohtori Hessel astui sisään. Hän tuli määräämään unta Irenelle ja kävelyretken Elisalle, joka ei vielä koko päivään ollut ulkona käynyt. Molemmat taipuivat alttiisti hänen määräyksiinsä.

Irene, jäätyään yksin, uneksui hetken hereillään keväimen valoisassa hämyssä, kunnes viimein nukahti. Ruusunhohteisia eivät nyt olleet hänen unelmansa, kuten ennen, mutta ne liitelivät maata ylempänä.

Hänen mieleensä muistui vertaus, jonka hän aikoja sitte oli Sven Riiseltä kuullut. Se oli kertomus linnusta, joka ruovonkorrella kiikkui ja korren katketessa lensi ylöspäin. Miks'ei ollut hänellä siipiä? Miks'ei voinut linnun lailla lentää hänkin?

Ei hän Jumalan rakkautta epäillyt, -- Sven Riise oli niin usein sanonut, että se oli ihmismitoilla mittaamaton, -- mutta miks'ei se kyennyt häntä lohduttamaan? Sairauden pitkinä päivinä oli moni sana, jonka hän lapsuudessaan oli kuullut, siihen silloin enempää huomiota panematta, äkkiä noussut hänelle mieleen ja saattanut hänen katseensa kohoamaan. Mutta nyt, toipumus-aikana tuntuivat ne tehonsa menettäneen; ne eivät enää voineet hänen epätoivoisten aatostensa yksitoikkoista kiertokulkua viihdyttää. Hän väsähtyi ja elämä häntä painosti. Miks'ei ollut hänellä siipiä?

Elisa oli äsken puhunut elämäntehtävästä, joka muka häntäkin, Ireneä odottaisi; se puhe oli painunut hänen mieleensä ja hetkeksi aikaansaanut käänteen aatosten synkeässä juoksussa. Kunpa hän nyt vaan keksisi itselleen jonkun elämäntehtävän, ehkä silloin elonintokin uudelleen heräjäisi.

Oi, kunpa kykenisi hänkin jotain toimittamaan, ja saisi näyttää Helmer Broolle, ettei hän ollutkaan tuommoinen tyhjänpäiväinen raukka, joksi Helmer häntä oli luullut!

Tämän ajatuksen hän heti halventavana hylkäsi; mutta siitä huolimatta se kätkeysi hänen mieleensä.

Sitte Irene vähitellen nukkui. Sillä aikaa Elisa tohtori Hesselin kanssa taivalsi maantietä eteenpäin. He eivät poikenneet metsäpoluille, sillä silloin he epäilemättä olisivat polviaan myöten lumihyhmään vajonneet. Sitä oli jo maantielläkin kylliksi, jos kohta se ei polviin ulottunutkaan. He eivät menneet kirkolle, sillä tie sinne oli molemmin puolin metsän reunustama, ja siis liiaksi varjoisaa. Ylempänä, Hirvenhovin takaisilla mäenrinteillä, oli maa sitävastoin kivikkoista ja aukeata, siellä paistoi aurinko kaiken päivää ja "maa kannatti", kuten tohtori Hessel sanoi. Hän ei rakastanut kevättä, eikä saattanut käsittää, miksi runoilijat lauluissaan niin erityisellä mielihalulla ylistelevät jäänlähdön aikaa. Kauniin runollista tosin, kun tuulispäät kaikilta kulmilta puhaltaen kilvan koettavat riistää hatun päästä! Ei se mieli lumihyhmää kahlatessa ylene, eikä liioin siitä, kun näkee kruunun maanteiden puroina solisevan.

Elisa nauroi hänen harmilleen ja rupesi kevään puoltajaksi.

"Ettekö ymmärrä, että se on elämä, joka uhkuilee? Se tungeksii joka taholta teitä piirittämään, tahtoen temmata teidät mukanaan."

"Kuten tuulikin", sanoi tohtori Hessel, kääntyen samassa sivulleen pitämään puoliaan vinhaa vihuria vastaan, joka nytki ja repäsi häntä vaatteista.

Vaieten he painalsivat eteenpäin, kunnes ilma hetkeksi asettui.

"Ohoh", virkkoi tohtori pitkäveteisesti ja pysähtyi huoahtamaan. "Mitä on tämä elämä tosiaankin?" kysyi hän sitten.

Elisa tarttui heti kysymykseen. Vastaus oli jo valmiina hänen mielessään, vaikkei hän vielä oikein ymmärtänyt, miten ajatuksensa esiin toisi.