Part 12

"Onko elämä oikeastaan mitään?" jatkoi tohtori. "Onko siinä niitäkään kokonaisuutta? Eikö se oikeimmiten ole vaan joukko arvottomia vähäpätöisyyksiä? Vai onko se lopultakin vaan olemisen tapa?"

"Jos se alkaa tuntua tavalta, on se varmaan jo sammumaisillaan."

"Niin on se minusta tuntunut, vaikka en läheskään vielä ole kuolemaisillani."

"Ruumiin elämä ei ole _elämää_. Elämää on se, mikä ei koskaan kuole."

Toisinaan oli Elisassa jotakin sibyllan tapaista, niin oli tälläkin hetkellä. Mutta tohtori ei hämmästynyt; tehden käsivarrellaan laajan liikkeen osotti hän ympärillä olevaa seutua.

"Äsken sanoitte elämäksi sen, mikä keväässä kuohuilee, mutta se kaikki syksyllä kuitenkin kuolee. Ja sittekin vakuutatte, ettei elämä koskaan kuole. Kuinka se sopii yhteen?"

"En tiedä, ajattelevatko muut niin kuin minä", vastasi Elisa viivytellen, "mutta minä pidän luonnon elämää todellisen elämän vertauskuvana. Ja ihmisen maallista elämää pidän vaan koterona, missä hänen tosi-elämänsä ensimmäisinä aikoinaan kehittyy".

"Te ette siis maalliseen elämään paljonkaan arvoa pane", huomautti tohtori.

"Panen toki, jopa enemmänkin kuin ne, jotka väittävät, että siinä on kaikki. Jos siinä jo olisi kaikki, niin olisi se tarkoituksetonta, nyt sitävastoin on sillä iäisyysmerkitys. Ettekö sitä käsitä?"

"Mutta ettekö siis yhtään välitä tästä maallisesta elämä-parasta sen itsensä tähden?"

Elisaa nauratti hänen liikuttava äänensä.

"Välitän toki, enemmänkin kuin tahtoisin."

"Hyvä, se minua ilahuttaa", virkkoi tohtori keveämmällä mielin.

Niin he astuivat edelleen, kumpainenkin omaa viertään, sillä keskitie oli niin sohjuinen, ettei siinä saattanut kulkea. Tohtori Hessel jättäysi tahallaan vähän jälemmäksi, voidakseen pitää Elisaa silmällä ja ihaillakseen hänen ryhtiään ja käyntiään. Elisalla näytti olevan oikein syntyperäinen taipumus tietämättään tehdä kauniisti, minkä teki. Nytkin sadetamineihin puettuna, sohjuisella maantiellä tuulta vastaan taistellessaan, näytti hän miellyttävältä. Tohtori ajatteli Elisan äsken lausumaa vertausta koterosta ja mietti, että monesti oli kotero sittekin paljoa kauniimpi kuin perhos-elämä, joka siinä oli kehittymässä.

Ehdottomasti käänsihe Elisa taaksepäin ja huomasi silloin, että tohtori hymyili. Hän kysyi syytä siihen.

"Minua ihmetyttää, että te, joka olette niin reipas ja luonnollinen, olette niin suuressa määrin mystillisyyteen taipuva", vastasi tohtori ilmaisematta Elisalle, mitä äskettäin oli ajatellut.

"Mystillisyyteen! Kuinka niin?"

"Se todellinen elämä, josta äsken puhuitte, on sittekin varsin epätodellista. Ken sitä oikein ymmärtänee."

"Se joka sitä elää", vastasi Elisa. "Entä se poloinen, joka sitä _ei_ elä? Miten hän siihen pääsee?"

"Samalla lailla kuin ruumiilliseenkin elämään, -- syntymällä", vastasi Elisa. "Oletteko lukenut Jesuksen sanat Nikodemukselle?"

"Olen: 'Tuuli puhaltaa, kussa hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa, ja et tiedä kusta hän tulee, taikka kuhunka hän menee.' Se on minusta tosi sana!"

"Näin on jokainen, kuin Hengestä syntynyt on", lisäsi Elisa.

"Tietänevätkö ne Hengestä syntyneet usein itsekään, mistä tulevat ja minne menevät. Ainakin ne usein tuntuvat varsin hölmistyneiltä."

"Jos heidän elämänsä vaan on oikein todellista Hengen elämää, niin ne sen kyllä tietävät. Jumalasta ovat tulleet ja Häneen taas palajavat".

Tohtori Hessel pysähtyi.

"Miten siitä voitte olla niin varma?" kysyi hän. "Miten tiedätte, että Hengen elämä todellakin saavuttaa Jumalan, eikä kuolemassa kuole? Ei ole kukaan kuolleista noussut meille sitä ilmoittamaan."

"Yksi on noussut ja sen meille ilmoittanut, Jesus Kristus. Joka Häneen uskoo, saa elämän Häneltä, eikä pidä iankaikkisesti kuolemata näkemän."

Elisa oli pysähtynyt vaaran huipulle. Tohtori jäi muutaman askeleen alemmaksi voidakseen ihailla hänen vartaloaan, joka selvin ääripiirtein esiintyi keväistä, sadepilvien puhdistamaa taivasta vastaan.

"Tulkaa tänne ylös asti, että näette seutua kukkulan toiseltakin puolelta, ennenkuin kotiin käännymme", sanoi Elisa, joka ei tyytynyt mihinkään keskeneräiseen.

Tohtori tuli. Siinä Elisan rinnalla seisoen päivän mailleen menoa katselemassa oli niin turvallinen olla. Varmaankin hyvä enne!

Elisa ei milloinkaan voinut katsella heloittavaa auringonlaskua muistamatta erästä talvipäivää joitakuita vuosia sitte, jolloin hän yhdessä Kustaa Aadolfin ja Irenen kanssa oli koettanut selittää luonnon vertauskuvia.

"Oletteko milloinkaan nähnyt kristityn kuolevan, tohtori Hessel?" kysyi hän.

"En."

"Minäpä olen. Ja sitä hetkeä en eläessäni unhota."

Tohtori Hessel ajatteli itsekseen, että vaikkakin hän olisi seisonut saman kuolinvuoteen ääressä, niin ei olisi hän sittekään nähnyt, mitä Elisa näki.

"Kuolinhetki oli Sven Riisen onnellisin hetki maan päällä. Mutta koko hänen elämänsä olikin ollut iäisyyselämää. Maisella elämällä oli hänen mielestään arvoa vaan, mikäli se oli taivaalliseen yhdistyneenä."

Ensi kerran oli Elisa tohtorin kuullen maininnut Sven Riisen nimen. Tohtori huomasi tämän heti ja ihmetteli itsekseen, mitä se merkitsisi. Elisasta oli se ihan luonnollista, eikä hän sitä sen enempää ajatellut.

He kääntyivät kotiapäin. Tohtori ei hellittänyt äsken kuulemastaan nimestä; hän tahtoi Elisaa kertomaan enemmän Sven Riisestä, ja siihen Elisa mielellään suostuikin. Milloinkaan ennen ei ollut Elisa hänelle sellaista luottamusta osoittanut. Tohtori ei nyt malttanut kulkea tien vastaista viertä, vaan asteli ihan Elisan rinnalla huolimatta siitä, että lumisohju ulottui hänelle milt'ei pohkeihin.

Tuuli asettui. Päivänlaskun jälkeinen harmaja hämärä kattoi salaperäisellä hunnullaan kaikki esineet ja näytti liittävän heidätkin toisiaan lähemmäksi.

Tohtori Hessel teki tällä hetkellä päätöksen. Hän tahtoi nousta ylös valoisille vaaroille Elisan rinnalle, maksoi minkä maksoi.

Sinä iltana oli hän niin eriskummainen, että majuri ja Kristian kumpikin tiedustelivat, mikä häntä vaivasi. He olivat kyllä jo tottuneet hänen vaihteleviin tuuliinsa, mutta milloinkaan eivät he olleet häntä näin ajattelevana ja vakavana tavanneet. Varmaan tässä piileksi jotakin merkillistä. He kyselivät kyselemistään, mutta tohtori ei halunnut heidän uteliaisuuttaan tyydyttää.

Kun Elisa seuraavana aamuna seitsemän ajoissa lähti huomenaskareilleen, tapasi hän alaetehisessä tohtori Hesselin, joka jo tuli ulkoa. Hän ihmetteli, että tohtori tänään oli näin varhain liikkeellä.

"Elisa-neiti", alkoi tohtori heti, "ei ole minusta kasvatusopillisesti oikein esitellä toisen hyviä avuja saadakseen sen kautta toisen raukan häpeämään omaa kehnouttaan, mutta siitä huolimatta tarttui minuun jotakin tuon Riisen tarmosta, josta minulle eilen kerroitte."

"Ei ollut tarkoitukseni saattaa teitä sillä häpeään, tohtori Hessel."

"Sen kyllä ymmärsin ja juuri sentähden häpesinkin. Usein ennenkin olette saattaneet minut sellaiseen tilaan. Mistähän se oikein tulee?"

"En todellakaan tiedä", sanoi Elisa vilpittömästi, ihmetellen tohtorin käsittämätöntä käytöstapaa. Jotakin hän nyt mahtoi tapailla. Mutta mitä?

"Kuten sanoin, te saatatte minut häpeämään", jatkoi tohtori, "ette niin paljon sanoillanne ja teoillanne kuin sen kautta, mitä itse olette. Läksinkin ulos saadakseni oikein ajatella."

"Vai ajatellako? Ja pääsittekö mihinkään tulokseen?"

"En oikein vielä. Asia kieppuu vaa'assa. Mutta teidän sananne painaa siinä paljon; lausukaa vaan sana, Elisa-neiti!" vastasi tohtori.

Elisa katsoi kysyvästi tohtoriin. Hänen sydämensä alkoi sykähdellä, sillä tohtorin katseessa oli jotakin, joka kertoi, että ratkaisun hetki nyt oli käsissä.

"Kysymys on", alkoi tohtori, "pitääkö minun, tullakseni joksikin, lähteä Hirvenhovista pois vai jäädä tänne".

Elisan katse välähti kirkkaammaksi. "Teidän pitää lähteä", kehoitti hän.

"Tahtoisitteko siis niin mielellänne minusta päästä?" kysyi tohtori teennäisellä surulla, sillä hän kyllä ymmärsi hyvin, mitä Elisa oli tarkoittanut.

"Haluaisin kerran nähdä teidät sinä miehenä, jommoiseksi te saattaisitte tulla", vastasi Elisa. Hän puhui hellästi, mutta samalla kehoittavasti.

Jokapäiväisen yhdessäolon aikana oli Elisa yhä enemmän kiintynyt tohtoriin, huolimatta siitä; että tämä toiselta puolelta oli hänen silmissään alentunut.

Tämä seikka oli suuresti Elisaa huolestuttanut, sillä se uhkasi seurauksenaan tuottaa paljon ristiriitoja ja kärsimyksiä. Ja nyt, kun hän huomasi tohtorilla itselläänkin olevan halua herätä nykyisestä epämiehekkäästä velttoudestaan, valtasi hänet ilo ja halu ruveta häntä kaikin puolin auttamaan, jott'ei hän enää pääsisi uudelleen alentumaan.

"Ja jos kerran sellaisena palajaisin, niin...?" virkkoi tohtori silmissä kiihkeä kysymyksen ilme. Kaikki tulisi riippumaan Elisan vastauksesta.

Elisa vapisi edesvastauksen tunnossa, mutta samalla sydän riemuitsi.

"Silloin...", alkoi hän vastata, mutta vaikeni äkkiä. Vielä ei ollut aika enempää ilmaista. Hän jäi tuokioksi seisomaan ja lähti sitte pois lausettaan lopettamatta.

Tohtori Hessel jäi ääneti paikalleen. Jalona, ylevänä kuin oman sisimmän tunteensa kirkastamana oli Elisa seisonut hänen edessään. Ainokaisen pienen sanan oli hän vastaukseksi antanut, mutta se sana sisälsi ehdollisen lupauksen. Tuntui kuin olisi tällä hetkellä saanut katsahtaa Elisan sielun sisimpään.

Tohtori pyyhkäsi kädellään otsaansa ja silmiään. Jotakin toivotonta ilmeni näissä liikkeissä. Tulleeko hänestä milloinkaan sellaista miestä, jota Elisa voisi rakastaa, sellaista, miksi Elisa toivoi ja uskoi hänen tulevan?

Jo samana päivänä ilmoitti tohtori Hessel aikovansa lähteä Tukholmaan opintojaan täydentämään, jotta voisi tulla kotimaiseksi lääkäriksi. Tämä uutinen sai kaikki hämmästymään. Majuri pahastui ja alkoi luetella lukemattomia esteitä, Kristiankin asettui vilkkaasti vastarintaan; mutta tohtorin lujan päätöksen tähden raukesivat kaikki vastaväitteet tyhjiin.

"Elisa, sinähän et mitäkään virka. Kehoita sinä häntä jäämään, ehkä onnistut sinä paremmin kuin me", sanoi majuri.

"Miehekäs mies pysyy aina hyvässä päätöksessä kaikista houkutuksista huolimatta", vastasi Elisa kumartuen Kristianin mäyräkoiraa hyväilemään.

Kristian katsoi ensin häneen, sitte tohtoriin, kohotteli kulmiaan ja herkesi houkuttelemasta. Sen sijaan rupesi hän viheltämään ja hyräili: "Mä lähden Kaliforniaan ja kultia sulle tuon."

Kahdeskymmenesseitsemäs Luku.

Pari päivää myöhemmin lähti tohtori Hessel Hirvenhovista matkustaen Tukholmaan. Raskaalta tuntui näin vanhemmiten ruveta uudelleen lukemaan; se otti kovemmalle kuin olisi saattanut aavistaakaan. Mutta hänen toimintakykynsä oli herännyt, ja pian hän näytti, mihinkä kelpasi.

Luvut sujuivat reipasta vauhtia. Monesta aineesta oli hän pyytänyt sekä saanut vapautusta. Perinpohjaisuudesta hän ei suurin lukua pitänyt, eikä liioin korkeista arvolauseistakaan. Hän tahtoi vaan tulla oikeutetuksi kotimaiseksi lääkäriksi.

Muutakin hän tutkieli lääketieteen rinnalla; hän etsi sitä elämää, josta Elisa oli puhunut. Toisinaan se jo oli hänelle havaittavissakin, mutta hänen yritellessään sitä tavoittelemaan se joko solahti tiehensä tai usvaksi haihtui.

Eräänä iltana istui hän anatomiasalissa ympärillään hilpeä joukko nuoria kandidaatteja. Silvotuita ruumiinosia näkyi siellä täällä. Lamppujen hohde valaisi selvästi erään nuoren miehen piirteitä, joka kumarassa asennossa istuen tutki äsken avattua ruumista sellaisella mielenkiinnolla, ettei rahtuakaan ollut aikaa ajatella, mikä se kerran eläessään oli ollut, jota hän nyt veitsellään viilteli. Tohtori Hessel vertaili elävän ja kuolleen kasvoja toisiinsa. Niin likitysten ja niin erilaiset kuitenkin! Elävän kasvoissa kuvastui älyä ja harrastusta; sielua ilmeni joka piirteessä. Kuolleen kasvot olivat jäykän kelmeät, ja säilyttivät luoksepääsemättömän ilmeensä huolimatta alentavasta kohtelusta, joka tuli hänen osakseen.

Kumpi on ihminen noista kahdesta? Molemmatko? Mikä sitte oikeuttaa toisen silpomaan toista kuin mitäkin kappaletta? Vai elämäkö se on, joka ihmisen tekee? Jos niin on, eikö siis kuollut enää olekaan suuremman arvoinen kuin pöytä, jonka päällä se makaa.

Tohtori Hessel olisi halunnut kysyä tuolta elävältä ihmiseltä, mitä hänen vaivannäkönsä hyödytti. Jonkun pikaisesti vierivän vuoden kuluttua ehkä makaat itse kuolleena tuossa; käytä siis eläessäsi voimasi sellaiseen, josta edes saat jotain vastaavaa: syö, juo ja nauti, sillä huomenna sinun pitää kuoleman.

Eräs toinen kandidaatti lähestyi sitä, jonka piirteitä tohtori Hessel paraillaan tutki.

"Vai niin", virkkoi viimeiseksi tullut, osoittaen ruumista, "tuossako se Påhlman nyt makaa. Sääli miestä! Eläessään möi hän jo itsensä tänne, mutta kun hän sitte viimein kuoli, aikoi ämmä haudata hänet, sillä eihän hän tietänyt, että tämä tänne oli itsensä myönyt ja rahat juonut."

"Ole vaiti raakoine juttuinesi", vastasi toinen, johon asia nähtävästi oli pahasti vaikuttanut. "Mitä se minuun kuuluu, mikä hän on ollut ja mitä tehnyt eläessään."

Ja hän syventyi uudelleen tutkimuksiinsa.

Tämä puheenkatkelma oli kääntänyt tohtori Hesselin ajatukset toiselle suunnalle. Tuon miehen ihminen siis ei ollut tuossa raadellussa ruumiissa, vaan se oli siinä, mitä hän eläessään oli tehnyt ja ollut. Mutta missä nyt olivat hänen tekonsa, missä se sisällinen olemus, jonka ne ilmaisivat? Ainoastaan jälkeenjääneitten muistossako? Vai vieläkö ne iäisyydessä elelivät ja johdonmukaisesti kehittyivät? Mistä saanen vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiini? ajatteli tohtori Hessel.

Aina kun joku ihmiskunnan syvempiä elinkysymyksiä nousi hänelle mieleen, kääntyivät ne hänelle vastenmieliseen suuntaan kohdistuen häneen itseensä, terävinä kirpeinä. Niin nytkin.

"Mitä olet eläessäsi tehnyt, miksi tullut? Millainen on sisin olemuksesi, millaiseksi kehittyisi se, jos se nyt siirrettäisiin iäisyyteen?"

Kiusallisia kysymyksiä! Tohtori Hessel koetti niitä välttää, koetti tukahuttaa sitä sisintä ääntä, joka hänelle vakuutti, että hänen piti itsessään oppia tuntemaan ihmistä ja sen salaisuuksia. Mutta hän etsiskeli sitä aina muissa, ja senvuoksi se aina pakeni hänen huomattavistaan.

Maailman meluava elämä oli hänelle jo kyllin tuttua, hän oli jo siihen määrään tyhjentänyt sen riemumaljoja, että oli saanut niiden katkerata pohjamakuakin maistella. Hyvin tiesi hän, ettei hän etsimäänsä sieltä löytänyt, sillä hän etsi sellaista, joka ei melua eikä huuda ja jonka ääntä ei kuulu kaduilla. Hän muisti joskus kuulleensa lausuman: "sisällisesti teissä". Sentähden hän tahtoi tutkia ihmissydämen sisimmät. Itsessään ei voinut hän ajatellakaan Hengen elämää tapaavansa, hyvin tietäen, ettei hän sitä elänyt. Ja Elisan tutkiminen oli vaan turhaa vaivannäköä, sillä jo tämän paljas läsnäolokin hämmensi hänen terveen järkensä ja käänsi koko hänen arvostelukykynsä ylösalasin. Ei, puolueettomana ja selväjärkisenä täytyi hänen koettaa pysyttäytyä etsiessään, jos mieli millinkään tuloksiin tulla.

Sairaalassa hän potilailtaan kyseli paljon yli sen, mikä oli välttämätöntä, siten eläytyäkseen heidän harrastuksiinsa. Näin voitti hän heidän luottamuksensa, sai kuulla pitkän sarjan heidän taudeistaan, vastoinkäymisistään ja heidän elämästään yleensä. Mutta sitä Hengen elämää, jota hän etsi, ei hän kenessäkään tavannut, ei edes vilahdukseltakaan. Harvoin huomasi hän heissä mitään ylevämpiä harrastuksia. He eivät näyttäneet tietävänkään muusta elämästä kuin maallisesta, eivätkä muita tarpeita tuntevankaan, kuin mitä maalliseen elatukseen kuului.

Kuolinvuoteitten ääreenkin oli hän useasti sattunut, mutta minkäänlaista kuoleman kauhua ei ollut hän lähtevissä koskaan huomannut, haudantakaisesta elämästä ei kukaan puhunut. Joko menivät he tajuttomina kuolemaan tai odottivat sitä pelastajana ruumiillisista vaivoista.

Löytämättä, mitä etsi, lankesi hän yhä syvempiin epäilyksiin. Aine on Jumala; aine se on, joka sanoo ihmiselle, tuolle sekuntien olennolle: "Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Ei löydy menneisyyttä eikä tulevaisuutta, siis nykyisyydessä eläkäämme! Hulluja olemme, ellemme nykyhetkeä hyväksemme käytä, ellemme omantunnon epäilyksittä elämältä ota mitä otettavissa on!

Usein oli hän jo heittää sikseen kaikki turhat etsimiset ja joutavat pyrkimiset olemattomien perään, mutta Elisan muisto silloin aina kehoitti häntä kestävyyteen. Elisa oli niin älykäs ja teräväjärkinen; se mihin hän niin lujasti uskoi, sen täytyi toki jostakin arvosta olla. Entä Kustaa Aadolf sitte? Tyhjä harhaluuloko hänet innostuttaisi panemaan ilolla alttiiksi koko elämänsä, voittaakseen muitakin siihen uskoon, joka häntä itseänsä elähytti? Siitä selville päästäkseen pyrki hän Kustaa Aadolfin seuraan. Tämä oli heti vihkimisensä jälkeen saanut pappisviran muutamassa pääkaupungin seurakunnassa. Milloin hän saarnasi, oli kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Hessel lähti sinne, tungeskeli väkijoukossa, mutta saarnaajassa hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin Elisan veljen. Ja kun hän eksyi tarkastamaan väkijoukkoa, pyrki kylmä ivanilme usein hänen kasvoillensa. Hänen mielestään näkyi pikkumainen itsekkäisyys varsin hyvin viihtyvän hengellisen liikutuksen, kyynelten ja huokausten keskellä. Hän oli valmis epäilemään kaikkea mitä olisi voinut hyvinpäin selittää, mutta oli sen sijaan liiankin nopsa virheitä keksimään.

"Sinä puhut liian paljon armosta, sinulla on kyllä kuulijoita, jotka ansaitsisivat kuulla lakiakin luettavan", sanoi hän kerran Kustaa Aadolfille.

"Kuinka niin?"

"Viime sunnuntaina näin sinun kirkossasi hienon rouvan, joka myöhästyneenä tungeskeli, käsillään tietä raivaten väkijoukossa, kunnes pääsi täpötäysinäisen penkin luo, istui sitten muitta mutkitta milt'ei kahden ihmisparan syliin, penkoen siinä, kunnes sai toisen heistä nousemaan paikaltaan, sillä rouvan piti ehdottomasti päästä sinne istumaan. Eikä edes silmäykselläkään kiittänyt paikan luovuttajaa, piti kai sen vallan luonnollisena ja asiaan kuuluvana. Sitte kuunteli hän nähtävästikin hyvin liikutettuna ja hartaana sinun saarnaasi Jumalan armosta, jonka Hän syntisille suo ilman heidän ansiotaan. Annoit siis hänelle täyden synninpäästön itsekkäisyydestänsä."

Kustaa Aadolf kävi vakavan näköiseksi.

"En voi muusta puhua kuin siitä, mistä sydän on täynnä", sanoi hän. "Jos onkin joku, joka käsittää sanani väärin, niin on taas toisia, joissa se lankee hyvään maahan. Siihen panen toivoni."

Tohtori Hessel piti nuorta pappia tarkkaan silmällä ja pani hänet usein kireälle. Hän tähtäili leikkelyveitsellään tuotakin sydäntä, joka niin lämpimästi ja pelkäämättä sykähteli Jumalalle ja ihmisille. Eikä se vaikeata ollutkaan, sillä Kustaa Aadolfin sisin elämä kuulsi niin selvästi pinnan alta, hänessä ei ollut mitään petosta eikä vilppiä. Itse hänen vikansakin olivat silminnähtävissä, ei hän milloinkaan valearvoa saavuttaakseen pyrkinyt niitä salaamaan. Mutta samalla oli hän valpas ja taisteli vikojansa vastaan, jott'ei tohtori niistäkään saanut aseita, millä hyökätä hänen kristillisyyttänsä vastaan.

Vaikka tohtori Hessel tavallaan ihailikin Kustaa Aadolfin uskoa, piti hän sitä sittekin mahdollisena vain sellaiselle jalolle ja lapsellisen suoralle luonteelle kuin Kustaa Aadolf oli. Toiset ovat luodut heti löytämään ja uskomaan, toiset taas kaiken ikänsä etsimään ilman menestystä.

"Sinä soimaat minua alituiseen ja moitit kaikkia mitä ikänänsä teen", sanoi Kustaa Aadolf kerran surunsekaisella kärsimättömyydellä tohtori Hesselille.

"Älä sitä toki niin syvälle mieleesi pane, en minä mitään pahaa tarkoita."

"Mitä sitte tarkoitat?"

Kustaa Aadolf loi häneen avomieliset siniset silmänsä. Joka kerta, kun tohtori Hessel sattui niihin katsomaan, luuli hän näkevänsä heijastuksen siitä, mitä etsi.

"Mitäkö tarkoitan?" toisti tohtori hajamielisenä. "En kerrassaan mitään. Minussa on, näetkös, liiaksi sappea, minun täytyy saada se purkaa jonkun päälle, ja koska katson sinut kyllin vahvaksi ryöppyä kestämään, niin suuntaan sen sinuun. Siinä kaikki! Saattaa se tehdä sinulle hyvääkin keskellä kaikkia pyhän savun suitsutuksia, joita sinulle sytytetään."

"Kansa ei tule kirkkoon minua ihailemaan, vaan evankeliumin jano sen sinne vetää", vastasi Kustaa Aadolf.

"Näyttää todellakin kuin itse uskoisit, minkä sanoit", huomautti Hessel, "sillä pöyhkeältä et juuri tunnu".

Vaikk'ei Kustaa Aadolf tohtori Hesseliä ymmärtänytkään, toivoi hän hänestä kuitenkin parasta ja huomattuaan saarnastuolista hänet kuulijainsa joukossa puhkesi hän äänettömään rukoukseen tuon miehen puolesta. Eikä hän hävennyt tämmöisenkään arvostelijan kuullen julistaa sitä yksinkertaista evankeliumia, joka on viisaalle hulluutta.

Pian olivat tohtori Hesselin tutkinnot suoritetut. Halu veti hänet väkisin Hirvenhoviin, mutta aluksi koetti hän sitä vastustaa. Elisasta erotessaan ja oltuaan hänen voimakkaan vaikutuksensa alaisena oli tohtori Hessel vakaasti päättänyt olla palaamatta takaisin, ennenkuin voisi saada omakseen sen uskon, joka Elisaakin elähytti. Sitäpä oli hän nyt etsinyt, väsyksiinsä asti etsinyt, mitään löytämättä. Mutta pitäisikö hänen nyt senvuoksi luopua Elisastakin, ainoasta hyvästään maan päällä? Yrittäköön hän yrittämistään nousta, ilman Elisaa ei hänestä kuitenkaan milloinkaan miestä tulisi. Elisahan se oli, joka hänet sai tällaiseen voimainponnistukseen, yksin hän voisi myös voimassa pitää alulle pantua parannusta. Pitäisikö hänen nyt kukistaa senkin vähän, mitä hänessä itsessään oli hyvää ainoastaan sentähden, että oli niitä, jotka eivät sitä korkeimpana hyvänä pitäneet? Elisa oli hänen jumalansa, ja Elisaa jumaloidessaan tuli hän ikäänkuin paremmaksi ihmiseksi. Eikö hän siis saisi sitä jatkaa, ainakin niin kauvan kun hän ei muuta jumalaa tuntenut.

Hän päätti uskoa lopullisen ratkaisun Elisan käsiin ja pakottaa hänet antamaan sellaisen vastauksen kuin hän, Hessel, tahtoo.

Olot näyttivät häntä suosivan. Hirvenhovin vanha piirilääkäri kuoli ja hänen virkansa julistettiin avoimeksi. Tohtori Hessel lähetti hakemuksensa. Jos asia nyt onnistuisi, tulisi hän asumaan Elisan läheisyydessä ja saisi tuon tuostakin Elisaa tavata. Aluksi ehkä Elisa häntä omantunnon epäilyksen tähden välttäisi, mutta ajan oloon ei se enää onnistuisi. Hän tiesi, että Elisa häntä rakasti ja hän uskoi rakkauden kaikkivaltaisuuteen.

Kahdeskymmeneskahdeksas Luku.

Samana keväänä, jolloin tohtori Hessel Hirvenhovista lähti, oli Kustaa Aadolf vihitty papiksi. Elisa ja Kristian olivat olleet Upsalassa juhlatilaisuudessa saapuvilla. Senjälkeen seurasi Kustaa Aadolf heitä kotiin viipyäkseen siellä muutamia viikkoja ennenkuin asettui uuteen virkaansa, joka Tukholmassa oli hänelle varattu.

Kustaa Aadolf huomasi heti, että Elisa oli muuttunut. Tuntui kuin olisi hän sisimmässään ollut ylen onnellinen, ja tätä ei voinut hän millään tavoin salata, vaan uhkui se koko hänen olennossaan ilmeten käynnissä, ryhdissä, äänessä ja katseessa. Mutta toisinaan, ilman nähtävää syytä tämä sisäinen loiste himmeni, tai oikeammin vaihtoi väriä.

"Kustaa Aadolf", sanoi hän kerran sellaisena hetkenään, "rukoile, ettei mikään maailmassa tulisi meille niin rakkaaksi, että sen takia unhotamme taivaan."

"Tarkoitatko mitään erityistä tällä, Elisa?" kysyi Kustaa Aadolf.

"Sitä tuskin itsekään tiedän", vastasi tyttönen ja katseli haaveillen kauvas etäisyyteen. "Ehkä jotakin, joka ei kuulu tähän maiseen elämään. Olen uneksinut voivani olla kynttilä, joka muita valaisisi Herran luo."

"Se unelmasi muuta todeksi!"

"Jumala minua siihen auttakoon", vastasi Elisa sydämensä syvyydestä.

Mutta pian tunkihe huokaus esiin:

"Miksikä aina tomua siipiin tarttuu?"

"Sen voi pestä pois."

"Mutta kohta tarttuu uutta."

"Senkin voi pestä pois."

"Miks'eivät ole mitkään ajatuksemme täysin puhtaat?"

"Ne puhdistuvat kerran täydellisesti, silloin kun Jumala täydelliseksi tekee sen hyvän työn, minkä hän on meissä aloittanut."

"Entä siihen asti?"

"Siihen asti on meidän taisteleminen Jesuksen voittorikkaassa nimessä Hänen sota-aseihinsa puettuna."

"Mitä on tehtävä, jos elämässään kohtaa jotakin, josta ei varmaan tiedä, onko se hyvää vai pahaa?" kysyi Elisa hetken vaitiolon jälkeen.

"On rukoiltava, että Jumalan Henki sen meille ilmaisisi. Rukoile Pyhän Hengen valaistusta, Elisa!"