Part 13

"Varmaan on sinulla nyt joku erityinen asia, josta et ole selvillä", lisäsi Kustaa Aadolf.

"Ehkä onkin."

"Sano se minulle!"

Elisa pudisteli hiljaa päätään.

"Etkö sisimmässäsi milloinkaan ole tuntenut sellaista, joka ei siedä sanain kosketusta?" kysyi Elisa epäröiden.

"En", vastasi Kustaa Aadolf niin varmasti, että Elisan täytyi hymyillä.

"Mutta minä nyt tunnen sellaista."

"Se ei ole hyvä. Jos et tahdo sitä minulle ilmaista, niin ilmaise ainakin Jumalalle!"

"Jumala sen kyllä tietää paremminkin kuin minä ja yksin Hänen tietoonsa sen toistaiseksi uskonkin", vastasi Elisa luottavaisella varmuudella, johon Kustaa Aadolf ymmärsi panna arvoa, vaikk'ei hän muuten Elisan sanoja hyväksynyt eikä oikein käsittänytkään.

Samassa tuli Irene sisään. Hän oli jo niin toipunut, että saattoi jalkeilla oleskella.

"Miten pikku muru tänään jaksaa?" kysyi Kustaa Aadolf ystävällisesti ja istutti hänet viereensä sohvaan.

Tänä vierailunsa aikana oli Kustaa Aadolf oikein erityisesti ottanut nuoremman sisarensa huostaansa. Hänen oli Ireneä sääli; kaikin tavoin koetti hän häntä hauskutella ja rohkaista, koskematta kertaakaan hänen surunsa aiheeseen. Usein sai hän jo Irenen hymyilemään, vieläpä nauramaankin yhtä huolettomasti kuin entisinä aikoina, sillä Kustaa Aadolfilla oli erinomainen kyky lohduttaa ja elvyttää. Hänen pelkkä läsnäolonsa herätti rohkeutta ja toivoa. Oli jotain vastustamatonta hänen reippaassa olennossaan ja valoisassa maailmankatsannossaan. Irene oli yleensä varsin herkkä vaikutuksille, ja seurustelu Kustaa Aadolfin kanssa tehosi häneen kuin parahin lääke. Mutta siitä, mikä oli sydäntä lähinnä, ei saattanut hän veljelleen puhua. Ainoastaan Elisalle oli hän joskus maininnut Helmerin nimen senjälkeen kuin kihlaus oli purkautunut.

Eräänä päivänä iltahämärässä, kun Elisa poimutteli nauhoja, tarjousi Irenelle kauvan kaivattu tilaisuus kysyä häneltä jotakin, joka oli pyörinyt hänen huulillaan jo siitä asti kun Elisa pappisvihkiäisistä palasi, vaikka ei hän ollut uskaltanut sitä esille tuoda.

"Elisa", alkoi hän arkaillen, "tapasitko Upsalassa käydessäsi Helmeriä?"

"Näin hänet kerran kaukaa."

"Seurusteleeko Kustaa Aadolf usein hänen kanssaan?"

Äänestä kävi ilmi, miten kiihkeästi sydän sykki.

"Luullakseni ei niin paljon kuin ennen", vastasi Elisa silmiään nauhoista kohottamatta. Irenen rohkeus kasvoi.

"Minun tähtenikö?" kysyi hän hiljaa, tuskin kuulumatta.

"Ehkä osaksi sinunkin tähtesi", vastasi Elisa lempeästi, "mutta he ovat myös viime aikoina käyneet niin erilaisiksi".

"Kuinka niin?"

Hämy sakeni jo siihen määrään, ettei Elisa enää nähnyt työtä tehdä. Hän vetäsi Irenen luokseen.

"Mikäli heidän luonteensa ovat kehittyneet, on niiden erilaisuuskin tullut selvemmin näkyviin", vastasi hän.

"Helmer se sitten kaiketi muuttunut on, sillä Kustaa Aadolf on minusta aivan entisensä lainen", virkkoi Irene.

"Mutta onhan Kustaa Aadolfkin paljon kehittynyt, hän on edistynyt luonteen vakavuudessa ja selvyydessä."

"Entä Helmer?"

"Niin, Helmer", virkkoi Elisa epäröiden, sillä ei hän tahtonut kenestäkään puhua alentavasti. "Helmerillä ei ole Kustaa Aadolfin luonteen vakavuutta eikä ole hänen laillaan iäisyysasioihin perehtynyt; hänen harrastuksensa on hajaantunut kaikellaisiin muihin asioihin."

"Mutta onhan tuo niin inhimillistä", sanoi Irene Helmeriä puolustellen.

"Valitettavasti onkin; ihminen tahtoo niin mielellään kiintyä harrastuksilleen tähän maailmaan."

Irene vaikeni ja alkoi sovitella itseensä, mitä Elisa oli Helmeristä puhunut. Hänenkin mielensä paloi tähän maailmaan! Se oli hänelle iäisyyttä rakkaampi. Hän tunsi selvästi, ettei näin ollut hyvä. Ja surullisinta kaikesta oli, että se mikä valtasi hänen mielensä, oli vain tyhjä, toivoton kaiho. "Oi Elisa, kunpa olisi minulla jotakin, jonka hyväksi eläisin!" huokasi hän. "Mistä saisin jonkun toimialan?"

"Vielä olet niin heikko, että et jaksa mihinkään erityiseen työhön ryhtyä."

"No, olkoonpa niin, mutta jos olisi minua joku elämäntehtävä odottamassa, niin paranisin varmaan pikemmin. Ajatukset kääntyisivät toiselle suunnalle; nyt ne sitävastoin alituiseen vierivät taaksepäin, menneihin asioihin, ja se mieltäni painostaa. Toisinaan tuntuu ikäänkuin en saattaisi elää ilman Helmeriä, enkä tiedä kuhun turvautuisin. Oi, kunpa sen sijaan rakastaisin Jumalaa niin kiihkeästi!"

"Pyhä rakkaus on kiihkotonta", vastasi Elisa ja sulki rauhoittavasti Irenen molemmat kädet omiinsa.

Irene alkoi hiljaa itkeä. Kyynelet huojensivat hänen mieltään. Elisan sanat tyynnyttivät hänen mielensä levottomat tunteet, ne rohkaisivat häntä kohottamaan katseensa ylöspäin. Miksi olikaan hän täten asettanut oman surunsa ikäänkuin maailman kaikkeuden keskipisteeksi? Hänen piti pelastuakseen välttämättömästi siitä päästä. Elämässä oli paljon jalompia suruja kuin hänen ja paljon korkeampia iloja kuin mitä hänen sydämensä oli halajanut. Hän tahtoi nousta pienuudestaan, pyrkiä omistamaan suuria tunteita, pyhiä, intohimoista vapaita...

Kahdeskymmenesyhdeksäs Luku.

Kustaa Aadolfin matkustettua olivat hänen kirjeensä kuten ennenkin valonvilahduksina Elisan elämässä. Hän kirjoitteli usein Elisalle ja Elisa välitti hänen ja muitten omaisten kirjevaihtoa. He kaksi olivat toisiaan lähinnä.

Kirjeissään Elisalle hän selitti, kuinka ihanata hänestä oli saada suurille joukoille julistaa, mitä sisimmässä sydämessään itse oli tuntenut ja kokenut. -- -- -- "Kuten Paavali", kirjoitti hän kerran, "pitäisin itseäni kirottuna, ellen voisi saarnata evankeliumin sanomaa. Maailma tarjoo kyllä paljon muutakin, joka itsessään saattaa olla hyvää, mutta anna tieteen tutkimuksen parhain, tulos, anna taideneron kaunein kukka ihmiselle, joka synnin yössä apua huutaa, niin saat nähdä, minkä verran ne iäisyyden valossa merkitsevät. Minä luen kaikki vahingoksi ylenpalttisen Jesuksen Kristuksen tuntemisen tähden.

"Tulen juuri kuolinvuoteelta, jossa muuan mies vast'ikään synnintuntoon heränneenä toivotonna kuolemaa vastaan taisteli. Voithan ajatella, että tällaisessa tapauksessa tuntui ihanalta voida julistaa Kristuksen evankeliumin lohtua ja vieläkin ihanammalta saada omin silmin nähdä evankeliumin voimallista vaikutusta. Mies, josta puhun, ei ollut suinkaan mikään törkeä syntinen, vaan kaikin puolin nuhteeton ihminen. Hänellä oli ollut jonkinlaisia hengellisiä harrastuksiakin, ja ihaillut Kristuksessa ideali-ihmistä. Mutta nyt ei voinut ideali-ihminen häntä auttaa, Jumalan teurastettua Karitsaa hän tarvitsi. Jesus naulittuna ristinpuuhun ihmisten syntien tähden ja Hänen sanansa ryövärille, siinä ainoa, mikä voi kuolevalle sairaalleni lohdun antaa.

"Tämmöisten näkeminen vahvistaa uskoa.

"Oi Elisa, aikana tällaisena, jolloin eivät ainoastaan kehnoimmat ja kurjimmat, vaan ihmiskunnan etevimmät, vieläpä muutamat Jumalan tunnustajatkin käyvät rynnäkköön ainoata pelastustaan Kristusta, Jumalan Poikaa vastaan, joka on uhrattu meidän puolestamme, on ylen tärkeätä kohottaa ristinlippu korkealle. Oi, kuinka rakastan tuota halveksittua ristiä, Jumalan rakkauden merkkiä, johon niin monet ovat loukkaantuneet. Siitä tahdon kaiken elinaikani puhua, siitä enkä mistään muusta. Ainoa pelkoni on, että siitä lankeaisin, sillä maailma pyrkii minua puoleensa viettelemään ja itsessänikin asuu syntiä. Mutta kiitos olkoon Jumalalle, joka meille voiton antanut on Jesuksen Kristuksen kautta! Hän on väkevämpi. Elisa, rukoile puolestani sinäkin, että aina, aina pysyisin Jumalalle uskollisena, kuolemaan asti!..."

Tämän kirjeen luki Elisa ääneen perheen piirissä. Majuri heltyi, niinpä Kristiankin, vaikka hän kaikin voimin koetti tunteitaan salata. Torvaldiin se nähtävästi ei tehnyt mitään vaikutusta; hän oli kauvan asunut Kustaa Aadolfin kanssa ja tottunut hänen katsantotapaansa. Irene vaipui mietteisiin. Tällä hetkellä ei hän sanaakaan sanonut, mutta pari päivää myöhemmin pyysi hän Elisalta kirjettä lainaksi. Sen saatuaan lähti hän metsään ja istuutui kosken partaalle. Siinä hän sen luki tarkkaan ja vitkalleen, kunnes uudelleen vaipui mietteisiinsä.

Illalla Elisan maatapantua tuli hän tämän huoneeseen.

"Häiritsenkö sinua?"

"Et ollenkaan."

Irene polvistui vuoteen ääreen.

"Nyt luulen tietäväni mihin tahdon ryhtyä kun voimistun", sanoi hän.

Hänen silmänsä loistivat kesäyön vienossa puolihämärässä. Ikkunakaihdin oli ylhäällä.

"Olin sitä jo jonkun aikaa mielessäni hautonut", sanoi hän, "vaikk'en vielä ollut varmuuteen päässyt. Mutta nyt on Kustaa Aadolfin kirje saanut minut tekemään päätökseni. Olisiko uhkarohkeata minulta mennä pakanain luokse? He ovat kuin lapsia, ehkä voisin heille Kristuksesta puhua. Täällä kotipuolella tietävät kaikki jo niin paljon, ett'en täällä voi ketään opettaa. Sanohan Elisa, luuletko, että tässä seuraan Jumalan kutsumusta?"

Irene puhui niin yksinkertaisen tyynesti, että hänen sanansa tekivät syvän vaikutuksen.

"Luulen", vastasi Elisa liikutettuna.

Tosin hän hiukan epäili ajatellessaan pientä hentoa sisartaan taistelemassa pakanuuden pimeyttä vastaan, mutta tällaiset sydämen vastaväitteet, arveli hän, todistivat vaan itsekkäisyyttä ja uskon puutetta.

"Siis on se Jumalan tahto", sanoi Irene hartaudella. "Päätin pitää sinun suostumustasi Jumalan tahdon merkkinä."

"Oletko mitään isälle puhunut?"

"En vielä; tahdoin ensin kuulla, mitä sinä arvelet."

"Isän suostumusta voisit mieluummin pitää Jumalan tahdon merkkinä kuin minun."

Pari päivää tämän jälkeen Irene esitti tuumansa isälleen. Ensin käänsi majuri koko asian leikiksi, mutta huomattuaan, että siinä oli tosi takana, hän nosti aika jyryn. Mutta se kiivaus millä hän toi esille kieltonsa, osoitti selvästi ettei hän juuri odottanut sen noudattamista. Hyvin tuntien heikkoutensa tahtoi hän estää kaikki houkuttelemis-yritykset ja purki vimmansa moisia mielenjohteita vastaan. Elisa koetti puhua Irenen puolesta, mutta silloin sai hänkin tuiskahduksen osakseen.

"Olet pilattu lapsi, sinä aina olet saanut tehdä oman tahtosi mukaan, mutta tällä kertaa ei isäsi ainakaan suostu hyppimään sinun pillisi mukaan. Aina te yksissä neuvoin asetutte vanhaa isäänne vastaan, mutta tälläpä kertaa tie nousee pystyyn."

Elisa, joka huomasi, miten tämä sanatulva Ireneä kiusasi, viittasi hänet menemään ulos, vaan jäi itse kestämään myrskyn loppu-puuskauksia.

Irene lähti puutarhaan. Olihan luonnollista, ett'ei isä häntä ymmärtänyt, sillä isältä puuttui kaikki lähestystoimen käsittämisen edellytykset. Mutta ei ollut Irene kuitenkaan ajatellut asian näin tyhjiin raukeavan. Hän oli pikemmin luullut, että Jumala tässä tekisi jonkun ihmetyön.

Ja nyt, ajatellessaan, että hänen näin piti jättää koko aikeensa, tuntui lähetystyö hänestä kerrassaan korvaamattomalta, niin ettei hän millään ehdolla voisi siitä luopua. Siihen kuuluva täydellinen uhrautuminen oli häntä niin miellyttänyt, ja hän piti elinehtonaan päästä kauvas pois, uuteen ympäristöön, suurelle työalalle vaikuttamaan. Ja nyt isän vastustus ajoi kaikki karille.

Saiko hän antaa isän itseään estää?

Jos Elisa tai Kustaa Aadolf olisi asettunut asiata vastaan, niin olisi hän siinä saattanut nähdä jonkunlaisen Jumalan viittauksen. Mutta isä! Kyllä Irene, kuten muutkin siskot, hellästi rakasti isäänsä, mutta piti häntä enemmän kilttinä armaana lapsena kuin isänä. Mitään kunnioitusta ei siinä rakkaudessa ollut, eikä koskaan olisi Irenen mieleenkään juolahtanut turvautua isän neuvoihin elämänsä tärkeimmissä asioissa. Eivät sitä olleet muutkaan siskot tehneet, miksi sitten hän? Mitä ajattelikaan Elisa, joka tässä asetti isän suostumuksen tärkeimmäksi ehdoksi ja Jumalan tahdon merkiksi?

Tavattuaan jälleen Elisan uskoi hän hänelle ajatuksensa.

"Luulin jo niin varmasti löytäneeni jotakin; jonka hyväksi elää. Pitäisikö minun siis nyt palata takaisin tyhjän edestä elämiseeni? Sitä en voi, en voi!" lopetti hän.

"Luulen sittekin, että sinun tulee ottaa huomioon isän arvelut; olisi varmaan väärin tehdä hänen tahtoansa vastaan", sanoi Elisa. "Onhan hän oma isäsi! Kuulehan, Irene", jatkoi hän ystävällisesti vetästen Irenen käsivarren kainaloonsa heidän siinä käytävällä kulkiessaan, "heräsin juuri äsken huomaamaan, ett'emme, jos kohtakin isää sydämellisesti rakastamme, sittenkään anna hänelle kylliksi kunnioitusta ja arvoa. Onko meillä oikeutta näin menetellä?"

"No, eihän isä juuri olekkaan niitä isiä, joihin voisi katsoa ylös", arveli Irene.

"Ja miksikä ei?" sanoi Elisa. "Löydätkö mistään ihmistä, niin rakastettavaa ja lämminsydämistä kuin isä on? Kaikkien parasta hän aina katsoo, useastikin oman onnensa kaupalla. Tiedätkö ketään, joka itsestään ajattelisi niin vähää kuin hän? Luulenpa, että hän pitää kaikkia muita itseään parempana, jopa meitäkin, omia lapsiaan. Onhan kaikki tämä jo kunnioituksen arvoista."

Irenelle puhuessaan Elisa oikeastaan itseään soimasi. Itse sai hän tällä hetkellä korkeamman käskystä astua alemmaksi tehden tilaa toiselle, jota usein oli itseään vähäpätöisempänä pitänyt.

Sanat sattuivat syvästi Ireneen.

"Onko isä vielä hyvin pahoillaan?" kysyi hän.

"Lähtiessäni oli hänen mielensä jo hiukan lauhtunut, ei hän enää ollut niin vihainen", vastasi Elisa.

"Mitä hänelle sanoit?"

"Ett'et tule lähtemään vastoin hänen tahtoansa. Ja siinähän olin oikeassa, vai mitä?"

"Olit."

Tämä sana tuli hiukan epäröivänä, mutta kuitenkin kuuluvasti.

"Tyyntyikö hän sen kuultuaan?"

"Tyyntyi tavallaan, mutta samalla tuli hän uudelleen levottomaksi", vastasi Elisa ja hymyili kuin lapsesta puhuen. "Hyväsydäminen kun on ja tottumaton pitämään meitä vallassaan, vaivaa häntä nyt se, että on täytynyt sinulta jotain kieltää."

"Lähden heti hänen luokseen", päätti Irene vetäisten kätensä Elisan kainalosta.

"Älä vaan houkuttele häntä taipumaan, hän sen kyllä tekee itsestäänkin, se on hänen kohtalonsa. Isä-parka! Emme saa häntä pakoittaa."

"Tahdon vaan osoittaa hänelle rakkautta, ja samalla arvon-antoa. Äskeiset sanasi sattuivat minuun", sanoi Irene ja lähti kiiruhtamaan asuinrakennusta kohti.

Majuri mitteli lattiata huoneessaan. Hän oli kuin irtireväisty tapojensa vanhoista liitoksista, sen oli tuo Irenen mullistava ehdotus aikaansaanut. Minkä päähänpiston oli se Elisakin nyt saanut, kun tässä kohden piti häntä, isää, kuin jonakin korkeampana auktoriteettina, jolta oli neuvoa kysyttävä? Eipä olisi hän millään ehdolla tahtonut Irenen toiveita tyhjäksi tehdä, olihan lapsiraukalla jo ollut kylliksi vastoinkäymisiä muutenkin. Mutta vieläkin vähemmän halusi hän häntä alastomien villien keskelle lähettää.

Irenen tullessa huoneeseen loi isä häneen katseen, joka juuri ei ollut rohkaisevaa laatua. Varmaankin tuli tyttö nyt oikein rukoilemalla rukoilemaan ja kyyneleitä vuodattamaan, mutta tälläpä kertaa tahtoo isäkin olla mies puolestansa.

Irene kietasi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

"Rakas isäni!"

"No niin, niin, hyvä, hyvä", sanoi majuri hermostuneesti, sillä hän tunsi jo, että Irenen hellä hyväily vähitellen alkoi lamata koko hänen vastustelemiskykynsä. "Olenhan kieltänyt sinua siitä asiasta enää mitään puhumasta."

"En aiokaan siitä puhua", vastasi Irene ystävällisesti. "Tulen vaan sinulle selittämään, ett'en koskaan ota tätä askeletta ilman sinun suostumustasi."

"Miten saatoit edes ajatellakaan, että sellaiseen suostuisin", vastasi majuri puoleksi hellästi, puoleksi harmissaan.

"Ajattelin, että Jumala kyllä olisi voinut sinut siihen taivuttaa, jos se olisi hänen tahtonsa ollut", vastasi Irene. "Pyysin Hänen vastaamaan sinun kauttasi."

"Teitkö niin? Mutta, lapsi-kulta, kuinka saatoit niin tehdä?" huudahti majuri peljästyneenä. "En suinkaan olisi halunnut estää sinua Jumalan tahdon mukaan toimimasta, mutta en vaan saata suostua eroamiseen sinusta. Ymmärräthän, että se tapahtui pelkästä rakkaudesta."

"Ymmärrän toki", vastasi Irene ja painoi hyväillen poskensa isän poskea vasten.

Hänen taipuvaisuutensa saattoi majurin mielen apeaksi.

"Eihän sinun sentään kovin mielesi tehnyt ruveta lähetyssaarnaajaksi?" kysyi hän rukoilevin äänin.

Irene hymähti:

"Onhan se tuuma minua hyvin miellyttänyt, mutta minun täytyy osata siitä luopuakin, jos Jumala ja isäni niin tahtovat."

Jumala ja isäni! Sen sanoi Irene niin tyynesti ja luonnollisesti kuin olisi yhteensovitus tuntunut perin luonnolliselta, mutta majuria se oikein, pelotti. Kiihkeästi hän pyrki purkaamaan tämän kumppanuuden jumaluuden kanssa, haluten asettautua inhimilliselle, alaikäisyyden kannalle.

"Rakas lapsi", virkkoi hän vihdoin hermostuneesti, vaikka tavallaan juhlallisesti: "Jos Jumala tahtoo sinut villien keskelle lähettää, niin lähde sitte Herran nimessä, mutta minulta älä enää mitään kysy."

"En lähde ilman sinun suostumustasi", vakuutti Irene rauhoittavasti.

"Lähde vaan, lähdehän toki", vastasi majuri kiihkeästi. "Enhän minä kiellä. Tee kuten itse tahdot, tai kuten Jumala tahtoo, miten tuo nyt sitte selitettäneen. Jos Jumala minun laillani soisi sinut kotiin jäämään, niin toimittakoon Hän sitte jonkun muun esteen matkallesi, minä en uskalla siksi ruveta."

Irene ei oikein ymmärtänyt, miltä kannalta hänen piti katsoa isän äkkiarvaamatonta suostumusta. Olisiko hän sittekin isää siihen jollakin tavoin pakoittanut?

Majuri katsoi kelloa. Puolen tuntia oli jo kulunut hänen tavallisesta maatapanoajastaan ja tämmöisen liikuttavan kohtauksen perästä saisi hän kaiketikin kauvan taas vuoteellaan unetonna virua. Ja jos nyt Irene lähtee ihmissyöjien pariin, niin tuskinpa hän, isä, sitte enää milloinkaan saa unenhiukkaa silmiinsä. Majuri sääli itseään niin, että Irenekin sen huomasi.

"Nyt lähden, isä, jotta saat makuulle mennä", sanoi hän rakastettavasta "Ja vaikka lähetyssaarnaajaksi rupeaisinkin, niin ei se ainakaan vielä huomispäivänä tapahdu. Viipyy siihen varmaankin joitakuita vuosia, joiden kuluessa paljon saattaa tapahtua."

"Paljon sellaista, joka estää tuuman toteen käymästä", jatkoi majuri kiitollisena ja lohdutetulla mielellä. "Jumala sinua siunatkoon, lapsukaiseni! Kaikki kyllä vielä hyväksi kääntyy."

Tyyntyneenä ja tyytyväisenä alkoi majuri järjestellä kuntoon kaikkia pieluksia, saaleja ja huopapeitteitä, mitä hän makeasti nukkuakseen välttämättömästi tarvitsi. Hän oli hukannut aikaa ja kiiruhti nyt toimiaan sellaisella vauhdilla kuin olisi kysymyksessä ollut ennättää ensimmäiseen junaan.

Irene ajatteli, miten ikävältä isästä eroaminen kerran tulisikaan tuntumaan. Ei hän oikein itsekään tietänyt, oliko syytä olla iloinen isän suostumuksesta.

Kolmaskymmenes Luku.

Eräänä päivänä majuri varsin hyvällä tuulella ja salamyhkäisen näköisenä asettui aterialle. Hän oli juuri saanut kirjeen, joka sisälsi aivan vereksen suuren uutisen. Mutta, ken sen tahtoi tietää, hänen piti arvaamalla sen perille päästä.

"Joko Kustaa Aadolf on arkkipiispana?" tokaisi Torvald.

"Ei vielä", vastasi majuri.

"No, onko Kristian kenraalina?" kysyi Irene.

"Vieläkin parempaa", vakuutti majuri.

"Onko hän kihloissa?" kysyi Torvald.

"No, älä noin suoraa päätä paukuttele. Vähitellen pitää sen tapahtua! Ensiksi, keneltä kirje on, ja sitte, kenestä siinä puhutaan!"

"Keneltä se on sitte?" kysyi Elisa.

"Vastaan ainoastaan 'on' tahi 'ei'", selitti majuri.

"Se muuten ei ole isällä ollut tapana", sanoi Torvald.

"Suu poikki, poika-viikari", sanoi majuri lauhkeasti.

"Onko kirje Kustaa Aadolfilta?" kysyi Irene.

"Miksikä se häneltä olisi?"

"Siinäkö nyt oli 'on tahi ei'"? nauroi Torvald.

"Se merkitsi 'ei'", selitti majuri arvokkaasti.

"Vai niin. No, onko kirje tohtori Hesseliltä?" kysyi Torvald vilkasten veitikkamaisesti Elisaan.

Majuri pudisti päätään. Hänen mielihyvänsä kasvoi sitä myöten, kuta useammin arvaaja kirveensä kivehen iski.

"Kristianiltako?" kysyi Elisa.

"Kas, oikeaan osasit", sanoi majuri.

"'Kenestä' vai 'mistäkö' se puhuu?"

"Molemmista."

"Kenestä?"

"En vastaa enempää kuin 'on' tai 'ei'".

"Siltäpä kuuluu", pisti Torvald väliin.

"Puhuttele kunnioittaen isääsi, pojan-nallikka."

"Kristian kirjoittaa tietysti etupäässä itsestään", sanoi Torvald.

"Miten siitä olet niin varma?"

"Siksi että eräät ihmiset kirjoittavat aina itsestänsä, olkoonpa sitten kysymys mistä tahansa."

"Sepä filosofiaa se. Mutta arvaa nyt, äläkä filosofeeraa", sanoi majuri, joka ei suosinut sivuseikkoihin eksymistä.

"Kirje kertoo sekä hänestä itsestään että jostakin toisesta, niinkö, isä?" kysyi Elisa.

Majuri hymyili salamyhkäisesti.

Nyt nousi innostus ja uteliaisuus ihan polttopisteeseensä. Majuri oli ylen onnellinen.

"Kuka, kuka on se muu, se toinen", kaikui kuorossa hänen ympärillään.

"Malttakaa toki, lapset, malttakaa", sanoi majuri arvokkaasti ja otti kirjeen taskustaan.

Vitkaan, juurtajaksain rupesi hän sitä luettavakseen levittelemään, siten yhä ärsyttäen muitten uteliaisuutta. Alkoi sitten lukea hartaasti ja suurella äänenpainolla. Mutta käsiala oli vaikealukuista, majuri takertui sanoihin, luki väärin ja sekaantui, joka seikka ei juuri soveltunut yhteen juhlallisuuden kanssa. Kuulijakunta heläytti naurun.

"Lue sinä", sanoi majuri ja jätti luku-yrityksensä viskaten kirjeen Elisalle.

Kirjeestä selveni, että Kristian oli mennyt kihloihin nuoren, ylen suloisen ja varakkaan tytön kanssa, joka jo oli ennättänyt kääntää ainakin kuuden luutnantin pään pyörälle, ennenkuin lopulta Kristianiin tarttui. Miten juuri hän, Kristian, onnekseen oli niin usean joukosta tullut valituksi, sitä ei kirjeessä lähemmin kerrottu, se vaan tosiasiaksi todistettiin.

Pikku morsian oli Eedit nimeltään ja yhdenkolmatta vuoden vanha. Hänen isänsä oli tehtaanomistaja ja asui lähellä rykmentin harjoituskenttää. Kirjeessä kutsuivat nyt Eeditin vanhemmat Kristianin omaisia ensi viikolla kihlajaisten viettoon.

Alettiin tuumia, ken tulisi kutsua noudattamaan. Torvald vakuutti heti, että hän ainakin olisi valmis lähtemään, vaikka kaikki muut kotiin jäisivät. Hän oli vilkas ja iloinen poika, joka vapaan käytöksensä ja kauniin ulkomuotonsa tähden tuli jokaisen suosikiksi. Hän oli saanut osakseen hyvän joukon vallattomuutta ja mielen keveyttä, mutta kun hänellä sen ohella oli hyvä sydän ja luontainen hienous käytöksessään, vaikuttivat edellämainitutkin ominaisuudet seuraelämässä pikemmin hänen edukseen, kuin vahingokseen.

Pääkysymyksenä keskustelussa oli kuitenkin se, lähtisikö majuri tai ei. Hyvin mielellään olisi hän tällä kertaa halunnut lähteä, mutta sittekin näytti olevan jotakin, joka saattoi hänet epäröimään.

"Näyttäisihän kerrassaan epäystävälliseltä, jos isä jäisi pois", arveli Irene.

"Vai niinkö ajattelet?" kysyi majuri kiitollisena tällaisesta tepsivästä puoltolauseesta. Mutta taas loi hän epäröivän silmäyksen Elisaan kysyen häneltä: "Mitä ajattelet sinä?"

"Ajattelen, että sinun tietysti pitää lähteä, nimittäin jos vaan itse haluat", vastasi Elisa.

"Vai ajattelet sinäkin niin? Katsos, onhan suuri ero tällä ja Kustaa Aadolfin pappisvihkiäisjuhlalla. Upsalaan oli jo matkakin niin pitkä, tänne vaan muutaman tunnin taival, ja minä sovin paremmin olemaan läsnä iloisissa kemuissa kuin vakavan juhlallisissa tilaisuuksissa. Sen lisäksi olin keväällä niin raihnainenkin, ihan lääkärin hoidon alaisena; nyt olen paljoa pirteämpi."

"Älä pelkää, isä, että Kustaa Aadolf luulisi sinun rakastavan Kristiania enemmän kuin häntä", sanoi Elisa hymyillen, sillä hän alkoi jo ymmärtää, minkätähden isä epäröi.

Majuri joutui hieman hämilleen, kun Elisa näin luki hänen ajatuksensa.

"No, enpä juuri sitä pelännyt, ajattelin vaan, että tulisi vähän semmoiselta näyttämään."

"Kuka jää kotiin Silla-tädin luokse?" kysyi Torvald. "Ehk'ei tarvitse kenenkään jäädä?"

"Tarvitsee tietysti. Minä jään", vastasi Elisa.

"Et sinä, vaan minä", päätti Irene.

"Sinun juuri pitää lähteä, jos jonkun. Tarvitseehan sinunkin vielä kerran pistäytyä iloiseen maailmaan ennenkuin luostariin sulkeudut", sanoi Torvald, joka sisarensa tulevaisuuden tuumia ei ensinkään hyväksynyt. Hän oikein sääli Ireneä.

Mutta Irene pysyi aikeessaan ja tahtoi välttämättömästi jäädä kotiin. Mielestänsä hän täällä yksinäisyydessä paremmin kuin juhlassa voi valmistautua tulevan talven kieltäymyksiin. Oli nimittäin päätetty, että hän talven tullen lähtisi Tukholmaan sairaanhoitoa harjoittelemaan, sillä lähetysalalla saattoi sairaanhoidon aikeitten tunteminen olla hyvinkin tarpeellista.

267