Part 14

Siis päätettiin että majuri, Elisa ja Torvald lähtisivät.

Kun majuri palasi kotiin, oli hän ylenmäärin ihastunut tulevaan miniäänsä. Hienot viinit, samppanja ja hyvä ruoka olivat hänet saattaneet ihan haltijoihinsa. Yhtä ihastunut oli Torvaldkin, Elisa sitävastoin oli jokseenkin tyyni.

Hääräillessään sitten seuraavina päivinä emäntänä Hirvenhovissa näytti Elisa varsin miettivältä. Täällä oli kaikki käynyt hänelle niin rakkaaksi, lapsuudestaan asti oli hän jokaiseen soppeen koteutunut. Milloin ikänänsä ikkunastakin ulos vilkasi, niin pelkkiä tuttuja esineitä silmään sattui. Jopa silmät kiinnikin olisi saattanut ne edessään nähdä; ulkomuistista olisi voinut piirtää metsän ja taivaanrannan ääriviivan ihan jokaista sen taivetta myöten. Kotoisen kosken kohina hänelle oli tuttua kuin joku armas hellä ääni. Ja tupasissa asuskeli kansaa, joiden elämää hän oli elänyt.

Tosin Elisa jo kauvan oli tietänyt, että hänen tästä kaikesta kerran tulisi erota, mutta vasta nyt kun hän oli nähnyt Hirvenhovin tulevan hallitsijattaren, alkoi tuo tieto tuntua oikein todenperäiseltä. Eronhetki ei enää etäisyyden usvaisissa helmoissa häämöittänyt, se oli jo lähellä. Miltä mahtoi se tuntua aivan käsissä ollen?...

Kolmaskymmenesensimmäinen Luku.

Uunna vuonna vietettiin Kristianin häät. Kohta senjälkeen läksivät nuorikot muutamiksi kuukausiksi ulkomaille. Tämä oli Kristianin puolesta suuri uhraus, sillä hänen velttouteen taipuvalle luonteelleen olivat pitkät matkat varsin vastenmielisiä. Mutta nyt hän kumminkin taipui seuraamaan nuoren vaimonsa mielihalua, ja siitä päättivät kaikki, jotka hänet lähemmin tunsivat, että hän todellakin mahtoi olla rakastunut.

Toukokuun puolivälissä he palasivat kotiin ja asettuivat asumaan Hirvenhoviin, jossa toinen puoli alakertaa oli heille varattu.

Nuoren rouvan ensimmäinen olo uudessa kodissa ei tullutkaan niin valoisaksi, kuin sitä oli kuvaeltu; se sattui, näet, yhteen aikaan Silla-tädin kuoleman kanssa. Vanha neiti oli toistamiseen saanut halvauskohtauksen, jonka jälkeen loppu nopeasti läheni.

Eedit ei itsekkäästi vetäynyt sairaanhoidosta pois, päinvastoin otti hän siihen hyvin tehokkaasti osaa, vaikkei kukaan sitä häneltä vaatinut. Tämä ilahutti Elisaa ja hänen silmissään nuoren kälyn arvo tämän kautta kohosi. Mutta pian huomattiin, ett'ei Eedit oikeastaan tullutkaan sairaan huoneeseen auttaakseen, vaan enemmän siellä hallitakseen ja määrätäkseen.

Pikku Eedit, niin rakastettava ja kissanpoikamaisen ovela kuin muuten olikin, oli pohjaltaan hyvin omavaltainen luonne. Hän kuului niihin, joiden pitää saada hallita voidakseen olla hyviä. Ja yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta sopi koko Hirvenhovin perhe erinomaisesti hänen luonteelleen. Kristianin kietoi hän helposti sormiensa ympäri, majuri oli häneen niin hurmaantunut, että saattoi unhottaa vanhat totutut tapansakin hänen tähtensä. Irene, joka paraillaan oli sairashoitokurssillaan ja silloin tällöin vaan lyhyesti käväsi kotonaan, oli hänkin kälyynsä ihastunut, niinikään Torvald. Kustaa Aadolfin puolelta ei saattanut hän muuta odottaakaan kuin ystävällisen ritarillista kohtelua. Elisa oli ainoa, jota ei ollut aivan helppo taivuttaa, sen oli Eedit jo vaistomaisesti huomannut, vaikkei mitään epäsopua heidän välillään ollutkaan ilmennyt. Elisa ei helposti kenenkään kanssa riitaantunut; hän saattoi peräytyä ja sallia muitten tehdä mielensä mukaan, mutta pysyi siitä huolimattakin aina itsenäisenä, peräytyen vaan vapaaehtoisesti ja sellaisella arvokkuudella, että se pikemmin tuntui suosionosoitukselta kuin pakkokeinolta. Eeditiä tämä suututti, mutta samalla täytyi hänen sitä ihailla. Hän olisi voinut pitää Elisasta enemmän kuin kenestäkään muusta, jos he vaan olisivat olleet toisistaan loitommalla eikä heidän molempain työalansa olisi näin yhteen sattunut.

Elisankin sydämessä liikkui samallaisia vaistomaisia tunteita kälyä kohtaan, mutta ne olivat ainakin aluksi paljon epämääräisempiä. Hänellä oli nykyisin niin paljon muuta ajateltavaa. Kuolema oli taasen saapumaisillaan vieraaksi taloon, ja sen läheisyys häätää mielestä kaiken pikkumaisuuden.

Vitkaan, ja tietämättänsä Silla-täti elämästä erkani. Mietinnättä, harkinnatta oli hän kulkenut elämänsä läpi ja samallaisena hän nyt kohtasi kuolemansakin. Hellävaroin hänet kuolema korjasi, vaikka muista näyttikin kovalle.

Syvä hiljaisuus valtasi koko talon varhaisena aamuhetkenä, jolloin vanha neiti viimeiset raskaat kuolonkorahduksensa oli hengittänyt.

Majuri oli paennut alakertaan Kristianin huoneustoon noita kammottavia äännähdyksiä kuulemasta. Häntä puistatutti kuin vilutaudissa. Alati piti hänelle kerrata lääkärin rauhoittava vakuutus, että kuoleva tajuttomassa tilassaan ei enää tuskiaan tuntenut, kunnes viimein Elisa tuli ilmoittamaan, että kaikki oli loppunut.

"Jumalan kiitos!" nyyhkytteli majuri.

Muuten ei Silla-tätiä paljon itketty; hän oli jo niin kauvan kitunut, että kuolemaa pidettiin pelastuksena, joka mielellään hänelle suotiin. Välttämättömän tarpeellinen ei hän myöskään ollut eläessään kenellekään, ei edes niille, jotka häntä enin olivat rakastaneet.

Hänen kuolemansa näkyi kuitenkin syvästi vaikuttaneen majuriin, joka, ihmeellistä kyllä, saattoi toisinaan istua pitkät ajat ajatuksiinsa vaipuneena. Tässä hänen mielentilassaan näki Elisa jotakin toiveita herättävää ja iloitsi siitä, mutta Eeditin mielestä piti ukko välttämättömästi siitä herätettämän ja jälleen vireeseen elvytettämän. Hän otti sen tehtäväkseen ja onnistui siinä varsin hyvin.

Silla-tädin kuoleman jälkeen oli Elisa isänsä kehoituksesta alkanut lukea jonkun värssyn Raamatusta ennenkuin kukin yöksi erkani omaan huoneeseensa. Majuria se miellytti ja hän tahtoi, että Kristian ja Eeditkin tällöin olisivat läsnä. Eräänä iltana ehdotti Eedit, että yhdessä laulettaisiin joku virsi.

"Minäkin tahtoisin jollakin tavoin avustaa", sanoi hän asettuen pianon ääreen.

Heleällä äänellä hän aloitti virren ja tahtoi muitakin siihen yhtymään, vähemmällä ei hän ketään päästänyt. Kristian ei ollut vielä eläessään virsiä laulanut. Hän häpesi isäänsä ja Elisaa ja koetti vaieta. Mutta ei ottanut onnistuakseen se keino. Eedit herkesi soittamasta kesken tahtia ja katsoi häneen, kuin hemmoteltu lapsi, joka on tottunut saamaan kaikki mielensä mukaan taipumaan. Kun hän uudelleen alkoi soittaa, yhtyi Kristiankin lauluun.

Myöhemmin Eedit ehdotti, että palvelusväkikin kutsuttaisiin rukoushetkeä viettämään.

"Jos sinä aristelet lukea niin monen kuullen", sanoi Eedit Elisalle, "niin saattaahan isä tahi Kristian sen tehdä. Sopivintahan oikeastaan onkin, että isäntä itse pitää kotihartautta."

Mutta isännistä ei kumpainenkaan tahtonut lukea rukousta. Eeditpä ei kuitenkaan hellittänyt. Majurin hän tosin pian jätti rauhaan, mutta Kristian ei niin vähällä päässyt. Viimein piti tämä helpompana suostua iltarukouksen toimittamiseen kuin kauvemmin kinailla vaimoansa vastaan.

Elisaan teki tämä Kristianin ensimmäinen toimi perheenisäntänä liikuttavan vaikutuksen, vaikkakin hän huomasi, ett'ei Kristian uuteen tehtäväänsä oikein pystynyt. Hän luki nopeaan ja hutiloimalla, ja päästi helpotuksen huokauksen, kun tehtävä oli loppuun suoritettu. Mutta Eedit oli varsin tyytyväinen, kun oli saanut tahtonsa tapahtumaan, hän tahtoi mielellään näyttää Elisallekin, miten suuri vaikutusvalta hänellä oli Kristianin yli.

Kolmaskymmenestoinen Luku.

Suuret surut ylentävät mielen, ja ihastuksella voidaan antautua mitä suurimpiin uhrauksiin, mutta pienet harmit, ne vaan mieltä ärsyttävät ja alituinen peräytyminen saattaa ajan oloon käydä varsin tuskauttavaksi. Sen sai Elisa nyt kokea. Jos hän tähän asti olikin voinut vapautua kaikellaisesta naisekkaasta pikkumaisuudesta, huomasi hän nyt, että ulkonaiset olosuhteet olivat häntä siinä paljon auttaneet. Hän koetti olla huomaamatta, miten hän aina kälynsä rinnalla joutui varjoon, ja että hänen vaikutuksiaan sekä kodin piirissä että sen ulkopuolella vastustettiin. Mutta turhaan! Hän ei päässyt näitä näkemästä eikä tuntemasta. Ylevämielisesti koetti hän olla niistä välittämättä, mutta siinäkään ei hän kauvan onnistunut.

Eräänä iltana istui hän kirjoituspöytänsä ääressä. Almanakka oli levällään hänen edessään; hänen oli tapana piirrellä siihen muistelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ajatteli päivän kuluneita pikku tapahtumia, ja ajatellessaan rypisti hän silmäkulmiaan niin, että syvä uurre muodostui otsalle.

"Ei mitään, jota maksaisi muistoon kirjoittaa", virkkoi Elisa itsekseen, ja katkeruuden ilme, hänelle kokonaan vieras, levisi kasvoille.

Hän veti pöytälaatikon auki ja viskasi almanakan sinne. Silloin sattuivat hänen silmänsä paperiliuskaan, johon oli ainoastaan muutama sana kirjoitettu ja joka nähtävästi kauvan oli laatikossa maannut. Ainoastaan kuusi sanaa oli siihen kirjoitettu ja aikoja sitte kylmennyt käsi oli ne sinne piirtänyt:

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin!" Kaikessa yksinkertaisuudessaan saarnasivat nämä sanat voimakkaasti Elisalle ja tukahuttivat hetkessä katkeruuden hänen mielestään.

Lumivalkeaksi! Ja kuinka kaikkea muuta kuin lumivalkea hän oli! Taas heräsi Elisa entiseen tapaansa ikävöimään puhdistusta, eikä ainoastaan puhdistusta suurista synneistä, vaan kaikista joutavista pikkumaisuuksistakin.

"Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin." Katselemistaan hän katseli noita tuttuja sanoja, jotka nyt vasta oikein elävinä esiintyivät hänelle. Ne olivat selvittäneet hänelle, mitä hän kipeämmin tarvitsi, ne olivat osoittaneet hänelle hänen raskaan mielensä syvimmän syyn.

Kyyneleitä kiertyi silmiin, sieltä valuivat ne, kuumia, polttavia vakoja uurtaen, poskia myöten alas. Sven Riisen ruumisarkun ääressä oli hän oppinut tällaisia kyyneleitä vuodattamaan. Siinä itki Elisan uusi ihminen, itki sentähden, että vanha ihminen hänessä vielä niin voimallisena tahtoi elää. Pese minut! Omasta voimastani en voi puhdistua. Pese minut veressäsi! Puhtaaksi kuin sinä itse!

Elisa säikähti omaa ajatustansa. Puhtaaksi kuin Jumalan Poika! Kuinka olikaan hän niin paljon saattanut pyytää? Mutta siihenhän hänellä oli lupa, juuri niin paljon täytyi hänen pyytää, vähempää ei ensinkään. Kristus ei jakele vanhurskauttaan vaan ositellen, kokonaan hän sen tahtoo meille antaa. Ja Kristuksen vanhurskauteen puettuna seisoi Elisa tällä hetkellä Jumalan edessä, oikeutettuna Jesuksen nimeen anomaan, mitä ikänänsä halusi.

Ja mitä halusi hän mieluimmin? Että kaikki, mikä häntä elämässä kohtasi, olkoon se sitte suurta tai pientä, iloa tai surua, vetäisi häntä Jesusta Kristusta lähemmäksi, jotta hän yhä kasvaisi ja yhdistyisi Kristuksen kanssa yhdeksi.

Jälleen katkaisi hän epäröiden aatoksensa kulun. Eikö hän vaan sittekin ollut liiaksi paljon anonut? _Yhdeksi_ Jumalan Pojan kanssa, _itse Jumalan kanssa yhdeksi!_ Miten voi synnillä saastutettu ihminen olla niin likeltä yhdistettynä Pyhään? Mutta eihän tämä yhdistys koskenutkaan Elisan _synnillistä luontoa_, se koski hänen _uutta ihmistänsä_, joka on Jumalasta syntynyt ja jonka puhtaita haluja ja mielitekoja Jumala hallitsee. Niin, tämä uusi ihminen hänessä oli Jumalan kanssa yhdeksi yhdistynyt, ja tässä osallisuudessa oli se yhä vahvistuva ja varttuva syntiä voimallisemmaksi. Jumalan uusi luoma hänessä yhä kehittyisi, vanha ihminen riutumistaan riutuisi, kunnes se kerran kuolemassa kokonaan viimeiseen tomuhiukkaseen asti hajoaisi. Silloin saisi hän täysin puhtaana mennä iankaikkiseen elämään sisälle, "Ihmisen Pojan" kasvojen eteen. "Pese minut, että minä lumivalkeaksi tulisin."

Tämä hetki oli Elisalle niitä iäisyyshetkiä, jolloin näkymättömät siintävät silmäämme, ja selvästi näemme päämaalin. Eikä ollut se mitään huumaustilassa olemista, vaan hänelle suotiin maistaa iankaikkisen ilon esimakua. Hän oli mielestään ihan arvoton tällaista pyhää iloa nauttimaan, ja hän olisi ollut valmis sen luotaan työntämään, kuten Pietari, joka kerran rukoili Herraa menemään pois luotansa, koska hän oli syntinen ihminen. Mutta "ilo Herrassa on teidän väkevyytenänne", ja missä väkevyyttä paremmin tarvitaan kuin juuri taisteluissa?

Elisa avasi ikkunan ja katseli ulos yön hiljaisuuteen. Joen vesi välkkyi niin oudon salaperäisenä illan kuutamon hopeassa. Äänettömästi, mutta vinhalla vauhdilla luikui virta eteenpäin tavoitellakseen koskia, joiden kohina kuului niin juhlalliselta yön hiljaisuudessa. Elisan katse kiintyi vierivään veteen. Näin hänenkin mielensä halusi eteenpäin kiitää.

Muuan kohta Ilmestyskirjasta kuvautui hänen eteensä. Hän näki lasisen meren, tulella sekoitetun, näki pyhien seisovan sen päällä, Jumalan kanteleet käsissään, ja valkeina säteilivät heidän vaatteensa. He veisasivat Mooseksen, Jumalan miehen virttä ja Karitsan virttä, sanoen: "Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala kaikkivaltias; oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas." Hän koetti kuvaella mielessään tuota autuaitten laulua. Millainen lienee se ollut rytmiltään, millainen soinnultaan? Ja milloin, milloin saisi hänkin siihen yhtyä?

Vähät siitä, oliko taival enemmän tai vähemmän koleinen ja hankala. Päämäärään se kuitenkin johti ja oli Herran tie.

"Oikeat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä pyhien Kuningas", kuiskaili hän hartaasti. "Johda minua, Herra, sinun teitäsi kulkemaan ja auta minua sinun johtoosi tyytymään!"

Kolmaskymmeneskolmas Luku.

Kun Irene oli päättänyt sairaanhoito-kurssinsa, palasi hän vähäksi aikaa Hirvenhoviin takaisin. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hän melkoisesti muuttunut. Oleskelu sairaitten ja kuolevien parissa oli häneen painanut hiljaisen, vakavan leiman ja luonut hänen luontoonsa tyyntä varmuutta, jommoista ei hentomielisessä Irenessä ennen ollut. Oman tulevaisuuden määräämisen välttämättömyys oli lapsesta kasvattanut ajattelevan nuoren naisen. Ratkaistava oli nyt, toteuttaisiko hän lähetyssaarnaaja-tuumansa, vai antaisiko sen raueta. Varsin epäröivältä näytti Irene itse, mutta Elisa, joka luuli epäröimisen johtuvan oman voiman vähäksi arvioimisesta, koetti vaan kehoittaa häntä päätöksessään pysymään; kaikki muut kehoittivat häntä siitä luopumaan. Irenen epävarmuus yhä kasvoi. Viimein hän päätti matkustaa Tukholmaan. Siellä, lähetys-ystävien parissa ehkä asia hänelle selvenisi. Ja niin hän läksi.

Samana päivänä, kun Irene oli matkustanut, kävi Elisa asioilla kirkonkylässä. Sieltä palatessaan hän tapasi Kristianin ja Eeditin. He kääntyivät hänen kanssaan kotiinpäin kulkemaan.

"Puhuimme tässä vast'ikään Irenestä", sanoi Eedit. "Merkillistä miten hän viime aikoina on edukseen muuttunut."

"Niin, sielu painaa leimansa ulkonäköönkin", vastasi Elisa.

"No, enpä juuri tiedä olisiko se sielun ansio, että tyttö on uhkeammaksi käynyt ja saanut komeamman ryhdin", arveli Kristian. "Mutta somaksi on hän versonut."

"Uskokaa, mitä sanon, lähetyssaarnaajaa ei hänestä milloinkaan tule", sanoi Eedit toivehikkaasti.

"Mikä sen estäisi? Sekö, että hän ulkomuodoltaan on edukseen muuttunut?" kysyi Elisa.

"Joku tulee kyllä pidättämään hänet kotimaahan. Isän ei suotta tarvitse estettä toivoa."

"Näyt unhottaneen Helmer Broon."

"Päinvastoin häntä juuri ajattelen", vastasi Eedit hilpeästi. "Etkö tiedä, että hän on Tukholmassa?"

"Tiedän kyllä. Mutta mitä se asiaan kuuluu?"

"Kuuluu toki, varsinkin kun Irenekin nyt on siellä."

"He eivät kumminkaan tule toisiaan tapaamaan."

"Tulevat kyllä, ja Helmer tulee vielä katumaan huomatessaan Irenen näin kehittyneen, sitten kun he viimeksi tapasivat toisensa."

"Ja sinä luulet, että Irene olisi valmis ottamaan armoihinsa miehen, joka kerran hänet hylkäsi. Siihen on Irene liian ylpeä."

"Ei Irene ylpeä ole", huomautti Kristian verkkaiseen tapaansa.

Ihmetellen katsahti Elisa häneen mitään virkkamatta.

"Mutta kuka hän oikeastaan on tuo Helmer Broo ja mitä hän tekee?" kysyi Eedit.

"Hän on filosofian tohtori, opettaa kouluissa, pitää esitelmiä ja kirjailee", vastasi Elisa.

"Yllin kyllin jo ammattia", huomautti Kristian.

"Luulen että hän menestyy varsin hyvin; mikäli olen kuullut, on hän hyvin yleisön suosiossa", lisäsi Elisa.

"Äänestä päättäen ei hän juuri mahda olla sinun mieleisiäsi miehiä", nauroi Eedit. "Elisa, Elisa, ota ajoissa nöyrtyäksesi, hänestä vielä saat lankomiehen."

Ja totta ennustikin Eedit. Aluksi kirjoitti Irene enimmäkseen vaan lähetystyöstä. Hän oli päässyt kotiin saapuneitten lähetyssaarnaajien pariin ja saanut, alttiina vaikutuksille kuin oli, heiltä uutta innostusta asiaan. Mutta sitte saapui Elisalle yksityiskirje, jossa Irene kertoi tavanneensa Helmerin ja tunteneensa kuinka kaikki entiset taas olivat uuteen eloon leimahtaneet. Mutta Helmeriä hän ei enää tahtonut nähdä, sen oli hän päättänyt. Hän tahtoi lähteä jonnekin kauvas, oikein kauvas, missä hän ahkerassa työssä voisi unhoittaa mitä unohdettava oli. Lähetystyö oli oleva hänelle pelastuksen kallio.

Mutta senjälkeen seurasi aika, jolloin Irenen kirjeet näyttivät olevan aiotut peittämään sitä mikä hänessä oikeastaan liikkui. Ei voinut hän kotiin kirjoittaa, että joku vastustamaton voima aina veti hänet Helmerin luentosaliin. Ei mielinyt hän ilmaista, että hän kaikista päätöksistään huolimatta tuon tuostakin löysi itsensä siellä istumasta. Helmerin äänen sointua hän tahtoi kuulla. Mitäpä se auttoi, että hän salin äärimmäiseen soppeen kätkeysi. Näkihän Helmer hänet sieltäkin. Ja kun he sitte uloskäytävällä toisensa tapasivat, ja Helmer tuli häntä vastaan -- -- -- Kuinka olisikaan Irene nyt kieltäynyt ilosta saada häntä puhutella! Vaistomaisesti hän kuitenkin tunsi, ettei Elisa olisi hänen käytöstään hyväksynyt, senvuoksi ei hän näistä mitään kotiin kirjoittanutkaan. Halu lähetystyöhön riutumistaan riutui hänessä. Hän tunsi itsensä siihen vallan mahdottomaksi ja alkoi vähitellen käsittää, että lähetystoimi oli liiaksi pyhä, käytettäväksi vaan maallisen rakkauden haavojen parannuskeinona. Muulla tavoin piti hänen pelastua tahi sitten sortua!

Helmer Broo ei lähetystyötä suosinut. Hänen mielestään siinä vaan tarpeettomasti tuhlattiin sekä elämää, aikaa että rahaa, eikä siitä sittekään pakanoille mitään hyvää lähtenyt. Miksi saarnata heille evankeliumia ja siten istuttaa heihin edesvastauksia, joista he nyt tietämättömyydessään ovat vapaat? Irene vastusti häntä vetoamalla Jesuksen jäähyväispuheeseen, jossa hän kehoittaa opetuslapsiaan menemään kaikkeen maailmaan saarnaamaan evankeliumia kaikille kansoille. Lähetystoimi, sanoi Irene, oli kristityn pyhiä velvollisuuksia, vaikkakin hän nyt omasta puolestaan aikoi siitä vetäytyä pois. Helmer ihmetteli, miksi hän niin teki.

"Sellaiseen toimeen ei saa ryhtyä puolinaisin sydämin", vastasi Irene.

Hän pelkäsi jo liian paljon ilmaisseensa ja rohkeni tuskin ojentaa kättään Helmerille jäähyväisiksi. Hänen katseensa hiipasi vaan ohimennen Helmeriin, mutta sittekin huomasi Helmer selvästi, miten asian laita oli. Hän heltyi sydämen pohjaan asti ja lähti syvissä mietteissä kotiin kulkemaan.

Kahteen seuraavaan luentoon Irene ei enää saapunutkaan. Helmer huomasi häntä kaipaavansa, alituiseen löysi hän itsensä miettimästä, miks'ei Irene tullut. Kun Irenen sija salissa vielä kolmannellakin kerralla oli tyhjä, päätti Helmer lähteä Irenen asuntoon kyselemään hänen poissaolonsa syytä. Tulipa hän sitten kyselleeksi jotain muutakin, ja tämän käynnin perästä kirjoitti Irene isälleen kirjeen, jossa hän mitään salaamatta kertoeli kaikki viimeaikaiset kokemuksensa.

Hirvenhovissa riemu nousi lattiasta lakeen.

"Hurraa!" huusi majuri. "Este on tullut. Irenen saamme pitää. Siunatkoon Jumala kunnon Broo'ta!"

"Mitä sanoin?" kysyi Eedit voitonriemulla Elisalta.

Irene sai kutsun tulla Upsalaan, tulevaan appelaansa joulua viettämään. Siellä hän viipyi muutamia kuukausia ja palasi vasta keväällä kotiin. Eräänä iltana istui hän penkillä likellä joen rantaa ompelemassa. Kevät oli jo kerinnyt pitkälle ja ilma oli lauhkeata. Sinne tuli Elisakin ja asettui sisarensa viereen.

"Sanohan, Irene, mikä viime aikoina on meidän väliimme tullut. Et ole minua kohtaan kuin ennen."

Irene ei vastannut mitään, pujotteli vaan lankaa neulan silmään täysin vajonneena tähän tehtävään. Elisa odotti, kunnes hän oli sen saanut toimitetuksi; mutta kun ei sittekään vastausta kuulunut, jatkoi hän:

"Luulet ehkä, että sinua tuomitsen sentähden, että lähetyshankkeesi kesken heitit, mutta sitä en ensinkään tee. Nyt ymmärrän hyvin, ett'ei se sinun kutsumuksesi ollut."

"En minä siitä...", vastasi Irene uutterasti ommellen.

"Vai luuletko, ett'en kihlaustasi hyväksyisi?" kysyi Elisa.

"Sinä halveksit minua sentähden. Tiedän, että sinun mielestäsi minulta puuttuu arvokkuutta, kun otin hänet, joka kerran..." Enempää ei hän saanut puhutuksi.

"Rakkaus on parempi kuin luonteen arvokkuus. Halveksisinko sinua sentähden, että hänelle anteeksi annoit!"

"Et ainakaan hyväksy menettelyäni, vaikka koetat sitä sietää", sanoi Irene.

Elisa ei tietänyt mitä vastata, sillä Irene oli osannut ihan oikeaan.

"Myönnän, että olen levoton sinun puolestasi, mutta silti en sinua ensinkään moiti, enkä menettelyäsi ihmettele", vastasi Elisa.

"Miksi sitten olet levoton?"

Ääni kuului hiukan omituiselta, kuin tilille vaativalta.

"Pelkään, ettei Helmer sinulle voi antaa sitä hengellistä tukea, jota tarvitset."

"Sinun mielestäsi olen varmaan taantunut siitä lähtien, kun hänen kanssaan kihloihin menin. Mutta se on erehdys, sillä jos kohta minulla nyt on vähemmän vakavuutta kuin ennen, niin on se ainakin omaani, mikä jälellä on."

"Oletko varma siitä, ettei se ole Helmerin omaa?" kysyi Elisa.

"Jos niin on, niin onhan siinä todistus, että hänessä sittenkin on vakavuutta, vaikka et tahtoisi sitä myöntää", vastasi Irene armaansa puolesta loukkaantuneena.

"Enkö tahtoisi myöntää?" puolustihe Elisa.

"Niin, tiedän kyllä, ett'et sinä eikä Kustaa Aadolf hänen mielipiteitään hyväksy."

"Saattaa olla totta, mutta silti emme kumpainenkaan häntä tuomitse."

Molemmat istuivat hetken ääneti, Irene uutterasti työhönsä syventyneenä. Äkkiä nosti hän päänsä ja katsoi Elisaan:

"Sano, Elisa, tahtoisitko minun purkamaan kihlaukseni sentähden, ettei Helmer minulle voi antaa sitä tukea, jota katsot minun tarvitsevan?"

"En toki."

"Miksi sitte teet minut levottomaksi?"

"Tahtoisin vaan, että käsittäisit vaaran, jott'et sekaantuisi hänen kummallisiin tuumiinsa."

"Siitä älä ensinkään huolehdi; ei hän minulle niistä paljon puhu, ja sitäpaitsi hän suuremmaksi osaksi uskoo Raamattua, joskin hän sitä muutamissa kohdin epäilee. Sinulla on väärä käsitys Helmeristä, Elisa."

"Irene, et saa uskoa, ett'en Helmeristä pitäisi, ja että sinua, menettelysi tähden, halveksisin", sanoi Elisa vetäen Irenen lähemmäksi itseään.

Irene lähestyi vähän vastahakoisesti.

"Onko oikein totta, mitä puhut", sanoi hän katsoen läpitunkevasti Elisaan. "Koko ajan olen sisimmässäni tuntenut, että minua halveksit, ja eihän sitä muuta sinulta tässä tapauksessa saattanut odottaakaan se, joka sinut oikein tunsi."

"Ehkä ensin vähän siihen suuntaan ajattelinkin", tunnusti Elisa, "mutta nyt en enää. Parempi on nöyränä pysyä totuudessa kuin olla ylpeä. Valheellisesti olisit menetellyt, jos olisit lähetysalalle antautunut huolimatta siitä, että halusi oli kylmennyt; olit nöyrä, kun Helmerin rakkauteen vastasit. Sen kaiken nyt huomaan. Annatko anteeksi, että liittoasi ensin hiukan halveksien ajattelin?"

Aina oli Irene helposti voitettu, niinpä nytkin. Hän kääri käsivartensa sisaren kaulaan.

Äänetön syleily sovitti taas kaikki. Molemmat olivat tyytyväisiä. He tunsivat että kaikkivieroittavat esteet heidän väliltään olivat kadonneet.

Irene alkoi taas ääneti ommella. Pian tointui hän mielenliikutuksestaan ja virkkoi puheen muutteeksi:

"Oletko kuullut, että tohtori Hessel aikoo hakea piirilääkärin virkaa vanhan Borgsten'in jälkeen?"

"En, sitä en ole kuullut."

"Hän aikoo pian lähettää hakemuksensa, ehkä on ne jo lähettänytkin. Silloinhan tullaan naapureiksi."

"Tapasitko häntä Tukholmassa?"

"Tapasin kerran. Hän kyseli paljon sinusta. Hän oli niin kaunis, näytti paljon reippaammalta ja miehevämmältä kuin silloin kun hän täällä oleili. Kustaa Aadolf pitää paljon hänestä, samoin Helmer."

Hetken perästä Irene kokoili työnsä ja nousi ylös penkiltä.

"Joko tulet sisään, Elisa?"

"En vielä."